Part 2

Suuren saaliinsa lopullisesta kohtalosta Unto ei saanut koskaan tietää. Milloin hän siitä jälkeenpäin mainitsi äidillensä, antoi tämä jollei juuri valheellisia, niin joka tapauksessa hyvin vähän valaisevia vastauksia. Tuntui aivan siltä kuin kotiväen kesken olisi salainen sopimus karttaa koskettelemasta koko kalajuttua.

Sen sijaan häneltä kiellettiin ehdottoman jyrkästi pääsy Mäkikaipiolle enää, varoitettiin menemästä yksin metsiin, varsinkin paljain jaloin, tai järven rannalle uimaan ja onkimaan; kiellettiin kiipeämästä puihin ja kapuamasta tikaportaita tai nurkkia myöten huoneitten katoille. Vieläpä varoitettiin kiekonlyönnistäkin ja häränpyllyn heittämisestä, ettei taittaisi niskojaan. Olipa Unto lisäksi huomaavinaan, että salaisesti vartioitiin hänen joka askeltansa: jos yritti poistua kotinurkkia vähänkin ulommaksi, niin heti oltiin huutelemassa ja huhuilemassa: »Unto, Uuntoo!... Missä Unto on?»

Tästä ankarasta valvonnasta huolimatta tuntui taas toiselta puolen, kuin kaikki olisivat hänelle erikoisen ystävällisiä ja huomaavaisia, täyttäen hänen pienimmänkin pyyntönsä. Äiti varsinkin ihan kyllästytti hänet viilillä, voilla ja makeisilla. Entistä useammin tapahtui niin, että äiti yhtäkkiä kaappasi Unnon pään syliinsä ja, sanomatta mitään, painoi sitä hellästi rintaansa vasten, kunnes poika puoliväkisin riuhtautui irti hänen syleilystänsä. Joskus hän tapasi äitinsä kamarista polvistuneena niin hartaaseen rukoukseen, ettei tämä kuullut hänen tuloansa. Ja vaikka äiti rukoili hiljaa sydämessänsä, saattoi kuitenkin muutamista huulilta varastautuneista sanoista ymmärtää, ettei hän rukoillut Jumalaa itsensä tähden, vaan poikansa puolesta.

Lammella sattuneen merkkitapauksen jälkeen myöskin vaari pysytteli poissa Mäkikaipiolta, ikäänkuin odotellen, mitä tuleva on. Ei kellään ollut niin raudanlujaa uskoa kuin hänellä siitä, että jossakin, näkymättömissä maailmoissa, lyötiin arpaa joko hänen tai Unnon kohtalosta. Mutta kumman pään päällä Damokleen miekka riippui, sitä hän ei voinut tietää.

Heti mummo-vainajan kuoltua oli vaarin talouden hoidossa tapahtunut sellainen muutos, että — ruuan laittajaa kun vaarilla ei enää ollut — hänelle annettiin talon keittiöstä valmis ravinto, jonka palvelustytöt tavallisesti veivät hänen kamariinsa. Mutta nyt viime viikkoina oli vaari pannut merkille, että ruuan, joka entiseen verraten oli kerrassaan herkullista, toi hänelle aina emäntä itse, ikäänkuin tehtävä olisi ollut niin tärkeä, että hän ei voinut uskoa sitä kenenkään muun käsiin. Näillä käynneillänsä hän usein viivyttelihe kamarissa, niinkuin hänellä olisi ollut vaarille muutakin asiaa kuin ruuan tuonti, mutta ei saisi sitä sanotuksi.

Tuotuaan kerta jälleen illallisen pöytään emäntä istui tuolille ovenpieleen ja katse lattiaan luotuna kuin syyllisellä alkoi hiukan arastellen:

»Olisi minulla vaarille pientä puhuttavaa, ollut siemenenä sydämelläni jo aiemminkin, vaikken ole saanut sitä sanaksi huulilleni kohoamaan.»

»Uskonko asioita?» kysyi vaari jotenkin tylyllä äänellä.

»Ei nyt ihan niinkään», vastasi emäntä.

»Mitä sinulla sitten on minulle muuta sanottavaa?»

»Sitä minä vain — ja sitä se Aleksikin — että jos lie vaarilla tuon ruokahuushollin, puhtauden puolen ja muunkin kohtelun suhteen salaista mielenkannetta meitä kohtaan».

Vaari heitti tutkivan silmäyksen miniäänsä, nähdäkseen tekikö tämä pilkkaa hänestä, mutta havaittuaan emännän totta tarkoittavan hän sanoi:

»Onhan tämä tässä, tuomasi ruoka, suun mukaista liiaksikin, veden kielelle herauttaa jo pelkällä näöllään. Eikähän ole ollut, viime aikoina, laittamista siivonkaan suhteen: pestyllä ja lakaistulla lattialla olen saanut kävellä, pehmeällä vuoteella maata ja lauantai-illoin pukea ylleni puhtaan paidan.»

»Viime aikoina, niinpä kyllä... vaan ehkei ole aina ollut, niinkuin olisi pitänyt olla».

»No, mitä niistä nyt sitten enää — mikä on ollutta, se on mennyttä.»

»Eipä sillä, että tehdyn saisi tekemättömäksi ja olleen olemattomaksi. Vaan jos sattuisi koittamaan eron ajat, ehkä piankin — sitä kun ei tämä ihminen tiedä, vanha liiatenkaan, milloin kuolinkello kohdalle kajahtaa — niin sitä minä vain, ja sitä se Aleksikin, että vaari ei huolisi sitten siellä syytellä eikä tuomiolle tultaessa menneitä muistella.»

»Mitäpä heitä ruvennen kouhimaan ja turhanpäiten suutani soittamaan... ja eikö tuolla lie kullakin tarpeeksi tietämistä omissakin asioissaan.»

»Sitähän minäkin, että omissa asioissaan. Se nyt oli oikeata puhetta se, ihan tekee mieleni kiittää vaaria siitä sanasta.»

Kun kiitos vaarin mielestä oli kuitenkin peitetty syytös, niin hän jatkoi toisin kuin oli alkujaan ajatellut:

»Ja siksi toiseksi, eikö tuo, viimeisen tuomion tuomari, kyenne kirjoistansa kaivelemaan valkeuteen itsekurikin rikkeet ja osanne ottaa huomioon, mitä heissä ehkä lieventävää lie, tarvitsematta lautamiehiä avuksensa syytetyn sotkuja selvittelemään.»

Tuntien anteeksisaannin tarvetta ylpeäluonteinen emäntä oli kaikin mahdollisin keinoin koettanut sulattaa vuosien kuluessa jäätämäänsä routaa vaarin sydämestä. Mutta kun hän nyt ensikertaa yritti varovaisesti tutkistella pyrkimystensä tuloksia, hengähti vaarin sanoista vastaan niin hyinen tuntu, että emäntää melkein vilusti ja hän suruksensa havaitsi päässeensä tuskin pintaa syvemmälle. Siitä huolimatta hän kuitenkin yhä paremmilla ruuilla, yhä nöyremmällä käyttäytymisellä koetti edelleen etsiä pääsyä vaarin sydämeen, kunnes vihdoin ikäänkuin katuen liian hätäistä katumustansa muutti menettelytapansa entisenlaiseksi.

Kului nimittäin viikko viikon jälkeen tuntemattoman tuskaisessa odotuksessa, mutta kun mitään erikoista ei kuulunut tapahtuvaksi, alkoi mielten jännitys laueta ja raskas paino keventyä sydämiltä. Hävettiin omaa herkkäuskoisuutta ja sitä, että oltiin, järkevät ihmiset, antauduttu vaarin taikauskoisen houreen huulesta vedettäviksi ja siten pohjaltaan paljastettu omakin taikuus.

Ainoa, joka pysyi horjumattomana kannallansa, oli vaari.

* * * * *

Oltiin elokuun alkupuolella. Pitkän poissaolon jälkeen vaarin teki mieli käydä kerta jälleen Mäkikaipiolla ongella. Tämä tapahtui kuitenkin enemmän ajan kuluksi ja vanhasta tottumuksesta kuin minkäänlaisen saaliin toivossa.

Vaikka Unnon vanhemmissa oli tapahtunut näköjään hyvin jyrkkä kannanmuutos kala-asian suhteen, lienee heidän sisimpäänsä jäänyt sentään kipinä entistäkin uskoa, päättäen siitä, että pojalta oli lammelle pääsy yhä kielletty ja muutkin hänen vapauttansa rajoittavat määräykset pysytetty edelleen voimassa. Kun vartiointi entiseen verraten oli kuitenkin paljon huolimattomampaa, päätti Unto, huomattuaan vaarin lähtöaikeet, käyttää viekkautta ja päästä mukaan varkain.

Niinpä hän vaarin lähdettyä kiersi metsän suojassa niityn aidan taitse ja päästyään tutulle polulle seurasi häntä loitompana, kunnes vasta matkan loppupuolella ilmaisihe edelläkulkijalle.

Vaari nuhteli lievästi Untoa kiellon tottelemattomuudesta, mutta kun oltiin jo näin pitkällä, ei hän tahtonut käännyttää poikaa yksin takaisin.

Unto oli ilosta vallan raisuna, niinkuin ainakin se, joka on juuri vankilasta vapautunut. Samoin kuin ensi kerralla lammelle mentäessä hän nytkin juoksi milloin kaukana vaarin edellä, milloin jättäytyen jälkeen jotakin katseleman. Eräässä kohden hän poikkesi polulta sivulle, aikoen poimia puolukoita suuhunsa. Vaan lieneekö ehtinyt noukkaista vielä ainoatakaan marjaa, kun vaari yhtäkkiä kuuli kipeän kirkaisun, näki samalla Unnon kyykähtävän alas ja tarttuvan käsin jalkaansa.

Hän kiiruhti pojan luokse ja kysyi pelästyneenä:

»Mikä — mikä on hätänä?»

»Niin kun käärme pisti», vastasi Unto itkien.

»Oh!... Voi onneton poika!» huudahti vaari, rouhaisi kaatuneen hongan oksan käteensä ja alkoi kiihkeästi etsiä käärmettä, ikäänkuin sen hengiltä saaminen olisi ollut tärkeämpää kuin haavoitetun huoltaminen.

Hän etsi kivien koloista, risukoista, kaatuneitten puunrunkojen ja lahokantojen juurien alta, ensin likempää, sitten edempää, mutta käärmettä ei löytynyt mistään. Huomattuaan vihdoin etsinnän turhaksi hän tuli Unnon luokse ja tarkastaen haavoittunutta kohtaa näki jalkapöydässä kaksi lähekkäin olevaa punaista pilkkua kuin neulan pistosta.

»Kyykäärme!» totesi hän.

Vaari veti kanervan varvulla piippunsa varresta ihveä, jota siveli haavojen ympärille, ja repäisi Unnon paidan helmasta kaistaleen kääreeksi jalkaan. Sen tehtyään hän otti puukon tupestansa ja tarkasteli ympäristöä, niinkuin etsisi katseellansa jotakin puuta, mutta kun sitä nähtävästi ei löytänyt, hän varmuuden vuoksi kysyi Unnolta:

»Ei suinkaan sinun nuoret silmäsi näe täällä missään kasvavata leppää?»

Kun Untokaan kuivalla kangasmaalla ei sellaista huomannut, kysyi vaari:

»Missä paikassa se käärme sinua puri, voitko näyttää ihan tarkalleen?»

Unto osoitti sormellaan.

»Tuon kannon juurella se pisti, tuossa noin. En tiennyt siitä mitään, ennenkun — tunsin jalkani alla semmoista liukasta ja kylmää. Silloin se suhahti, iski jalkaani kuin nuoli ja katosi samassa.»

»Minne päin se lähti?»'

»En minä sitä itseänsä nähnyt, mutta tuonne se kai meni, koska siellä päin kanervat liikkuivat», sanoi Unto viitaten kädellänsä.

»Hyvä on, että meni sinne päin», sanoi vaari ja pisti hongan oksan pystyyn neuvotulle paikalle. Sanoi sitten:

»Tässä ei ole aikaa enää viivytellä. Mutta kun sinä arvatenkaan et kärsi kävellä kipeällä jalallasi, niin minä kannan sinut kotiin selässäni — niinkuin kannoin monta kertaa ennen lapsempana ollessasi.»

Jättäen siihen konttinsa ja onkensa hän asettui kyykylleen, Unto kietoi kätensä takaapäin hänen kaulansa ympäri, ja vaarin kannattaessa käsin poikaa polvitaipeista pyörrettiin kohtalokkaalta matkalta kotiin päin.

Vaari koetti kiiruhtaa sen kuin vanhat voimat sallivat. Iso poika tuntui hartioilla aika painavalta, mutta paljon raskaampi oli kuitenkin se taakka, joka sydäntä painoi. Kun lisäksi piti kävellä tasaisesti ja joustavasti, ettei kulku kannettavaa kovin rasittaisi, alkoi häntä arveluttaa, miten käy, ennenkuin kotona ollaan. Tosin hätä yhtäältä antoi voimia, mutta onnettomuuden pelko lamautti niitä toisaalta.

»Miltä tuntuu jalkasi nyt?» kysyi vaari, kun oli kuljettu ääneti jonkun matkaa.

»Sitä alkaa pakottaa», vastasi Unto vaarin korvanjuuressa.

»Pakottaako kovastikin?»

»Ei kovin kovasti.»

Kun oli taas kuljettu hyvän matkaa ja tultu sille kohdalle, jossa polku seurailee tuomia ja tervaleppiä kasvavaa puron vartta, niin vaari hiljensi käyntiänsä, ikäänkuin miettisi jotakin ja aikoisi seisahtua. Mutta sitten hän kuitenkin näytti muuttavan mieltänsä ja jatkoi matkaa pysähtymättä.

»Mitenkä on... yhäkö sitä jalkaasi pakottaa?» hän jälleen tiedusteli.

»Tuntuu äityvän vain... ja alkaa oksettaa», sanoi Unto.

Se tieto oli vaarille kuin piiskanisku hevoselle. Hän lisäsi vauhdin melkein puolijuoksuksi, ikäänkuin korvatakseen äskeisen hidastelunsa aiheuttamaa ajan hukkaa. Mutta kun oli näin taivallettu jonkun matkaa, huomasi Unto vaarin selässä hieman epämukavasti ratsastaessaan, että sitä mukaa kuin nopeus hetki hetkeltä heikkeni, vaarin hengitys tuli yhä huohottavammaksi, hiukset märemmiksi, ja kaulasuonten jyskytys paljaita käsivarsia vasten tuntui nopeammalta. Väliin lipsahti virsu niin pahasti, että hän oli vähällä kaatua kantamuksineen.

Pojan mieli kävi surulliseksi vaarin vuoksi. Koettaen unhottaa omat kipunsa hän kysyi säälien:

»Vaari, eikö teitä ala jo väsyttää, kun pitää minua kantaa?»

»Älä minusta välitä. Mutta miten on sinun laitasi, onko vaikea ollaksesi?» kysyi vuorostaan vaari.

»Nyt alkaa särkeä päätänikin ja tuntuu pyörryttävän», sanoi Unto.

Tämä uusi isku jaksoi enää vain vähässä määrin kiihdyttää hetkellistä kulkunopeutta, varsinkin kun Unnon ote vaarin kaulan ympärillä alkoi höltyä, niin että hänen hervottomalta tuntuvan ruumiinsa paino lepäsi melkein kokonaan kantajan käsivarsien varassa.

Onneksi oli päästy jo kotiniityn aidan takana oleville halkopinoille, kun Unnon, hänen pinnistettyhän viimeisetkin voimansa, oli vihdoin pakko ilmaista:

»Nyt minä en jaksa pidellä vaarin kaulasta kiinni enää.»

»Sitten minun on koetettava kantaa sinua loppumatka sylissäni», sanoi vaari.

Hän notkistihe kyykylleen, että poika voisi helpommin laskeutua alas hänen selästänsä. Mutta kun Unto irroitti kätensä ja yritti asettua jaloilleen, huimasi päätä niin, että maailma mustui silmissä, ja hän kaatui maahan pitkäkseen.

Vaarin kiiruhtaessa nostamaan pyörtynyttä syliinsä oli hänelle käydä samalla tavalla, ja säikähtäneenä hän huudahti:

»Hyvä Jumala, hyvä Jumala!»

Pojan jalka oli turvonnut kuin pölkky ja hänen kasvonsa olivat kalpean-keltaiset kuin kuolleen kasvot.

* * * * *

Kun kotona oli huomattu Unnon katoaminen, oli se herättänyt hätäilyä ja levottomuutta. Mutta kun sitten nähtiin, että vaarikin oli poissa, rauhoituttiin jonkun verran, sillä arveltiin heidän menneen yhdessä jonnekin, ehkäpä juuri Mäkikaipiolle. Vaariin nähden tuki tätä otaksumaa se, että myöskin hänen konttinsa ja onkensa olivat poissa, jotavastoin Unnon onki näkyi olevan tavallisella paikallansa tuvan nurkan raossa. Lähemmin tarkastettuaan isä havaitsi kuitenkin, että siinä sentään olikin vain pelkkä vapa.

»Sitä vekkulia!» oli hän toruvinaan. »Nähtävästi on kiskaistu onki mukaan — ei ole keritty edes siiman solmua avaamaan — ja jätetty vapa siihen, jotta päästäisiin karkuun huomiota herättämättä ja jätettäisiin kotiväki siihen luuloon, että missä muualla oltaneenkin, ei ainakaan ole ongelle menty.»

Tästä havainnosta huolimatta vanhemmat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa tekivät tarkastuskäynnin järven rannalle, etsivät ullakoilta, ulkohuoneista ja muualtakin talon lähiympäristöstä.

He olivat juuri palanneet tupaan ja kahdenkesken ollen neuvottelivat, olisiko ehkä viisainta isän lähteä hakumatkalle Mäkikaipiolle, kun vaari, ponnisteltuaan miltei yliluonnollisin voimin niityn poikki, aitojen ja ojien yli, astui sisään kantamuksineen. Laskettuaan sairaan ovensuusänkyyn hän horjahti itsekin samalle vuoteelle Unnon viereen eikä kyennyt siitä isoon aikaan nousemaan.

Pojan jalassa olevasta siteestä päätellen luulivat suunniltaan pelästyneet vanhemmat aluksi, että hän oli loukannut jalkansa jossakin. Mutta kun he sitten saivat vaarilta sen verran selkoa, että onkin kyseessä käärmeen purema, oli järkytys niin suuri, että äidiltä pääsi sydäntä vihlaiseva kirkaisu, ikäänkuin hän sillä hetkellä olisi itse saanut käärmeen piston, ja hän olisi ehkä kaatunut pyörtyneenä lattialle, ellei miehensä olisi ehtinyt apuun.

V

Saatuaan emännän kylmän veden avulla jotenkin pian toipumaan isä kantoi Unnon kamariin, jossa vanhemmat yhdessä riisuivat hänet, pukivat ylle puhtaan paidan, sitoivat uuden, kylmän kääreen jalkaan ja asettivat hänet sänkyyn maata. Palvelijatar juoksutettiin niitylle lehmää lypsämään, ja kun hän sieltä kiuluineen palasi, annettiin sairaan juoda lämmintä maitoa, annettiinpa lusikalla viinaakin suuhun.

Äidin jäädessä Unnon luokse isäntä tuli kamarista tupaan katsomaan, olisiko ehkä vaarikin avun tarpeessa, mutta isä-ukkoa ei enää sängyssä ollutkaan. Hän vilkaisi tämän kamariin ja etsi hiukan muualtakin, mutta vaari oli kuin jäljettömiin kadonnut.

— Tämä on kai ymmärrettävä niin, ajatteli isäntä, että kun tällainen kauhea onnettomuus on kohdannut rakkainta, mitä ukolla maailmassa on, hän ei ole jaksanut sitä murtumatta kestää, vaan on tapansa mukaan piiloutunut jonnekin salatakseen kyyneliänsä.

Mutta niin ei ollut.

Samaan aikaan kun vanhemmat koettivat kamarissa antaa sairaalle apuansa ensi hätään, mikäli tiesivät ja ymmärsivät, puuhaili vaari pojan hyväksi omalla tahollansa, omine keinoinensa.

Kun hän oli levähtänyt pahimman väsymyksensä, lähti hän viivyttelemättä kulkemaan jälleen Mäkikaipion tietä. Tavattuaan ensimäisen lepän hän katkaisi siitä puukollansa kaksi kalikkaa, liitti ne ristiin ja käärmeen puremapaikalle tultuaan asetti ristin merkitsemällensä kohdalle.

Otti sitten onkensa ja konttinsa ja lähti paluumatkalle.

Kotiin tultuaan hän sai kuulla, että Unto on kaivannut vaaria puheillensa. Hän meni oitis kamariin, mutta ennenkuin ryhtyi keskusteluun sairaan kanssa, hän tahtoi, että heidät jätettäisiin hetkeksi kahdenkesken.

Kun vanhemmat hiukan väkinäisesti olivat poistuneet, sanoi vaari pojalle:

»Olet, kuulen ma, kaivannut minua puheillesi.»

»Niin.»

»Mitäs sinulla sitten olisi minulle asiata?»

»Sitähän minä vain tahtoisin tietää, että mitä vaari olisi tehnyt lepällä siellä metsässä, ja mitä varten te panitte hongan oksan pystyyn siihen kohtaan, jossa käärme minua jalkaan pisti.»

»Vai sitä», sanoi vaari ja näytti miettivän, olisiko oikein selvittää lapselle sellaisia asioita, joiden tietäminen kuuluu vanhoille harmaapäille.

Mutta pojan silmissä paloi niin kiihkeä tiedonhalu, että hän ei voinut sitä vastustaa, etenkin kun pyyntö hänen mielestänsä oli ikäänkuin kuolevan toivomus.

»Sen mitä silloin aioin, olen nyt jo toimittanut: tehnyt lepästä ristin ja pannut sen siihen puremapaikalle kannon viereen», sanoi vaari.

»Mitäs se siinä — risti...?» kysyi Unto.

»Kun ympäri käydään, on sillä siinä paljonkin ja monenmoista tehtävätä ja toimitusta. Ensinnäkin: sinä silmänräpäyksenä, jolloin minä ristin laskin siihen kohtaan, jossa käärmeen ruumis oli maata koskettanut, on sen ollut pysähdyttävä, niinkuin olisi noussut eteen seinä eli muu semmoinen.»

»Ja siihenkö on sitten pitänyt käärmeen jäädä, sen seinän viereen?»

»Ei niin, sen on ollut lähdettävä, vaikka hyvin vastenmielisesti, kulkemaan ristiä kohti. Ja olkoonpa ehtinyt paeta vaikka peninkulmien päähän, on sen viimeistään kolmen vuorokauden kuluessa oltava ristin luona, ja ellei sitä tapettaisikaan, ei se pääse siitä lähtemään, vaan sen on viimein itsekseen kuoltava siihen.»

»Minkätähden?»

»Se on näet, risti, pelastukseksi ihmiselle, mutta kuolemaksi käärmeelle — on ollut ja tulee olemaan.»

»Niin, vaan minkätähden sen ristin pitää olla leppää eikä mäntyä tai muuta puuta?»

»Sen pitää olla leppää sentähden, että Ristuksen risti oli sitä puuta.»

»Sen on pitänyt olla suuri leppä», arveli Unto.

»Kasvaahan tuo väliin meilläkin tervaleppä parasta lajia hyötyisässä puron kosteikossa paksuutta sen kuin hyvä tukkipuu. Ja kaippa siellä, kaukaisissa kesämaissa, lie lepät sen mukaisia kuin kuuluvat olevan muutkin puut.»

»Onkos siitä sitten mitä hyötyä sen käärmeen kuolemasta?» uteli Unto edelleen.

Vaari näytti tulevan surullisiin mietteisiin, ja ennenkun ryhtyi vastaamaan, hän teki vastakysymyksen:

»Et suinkaan sinä... pelkäätkö sinä...?»

»Mitä?»

»Kuolemata.»

»En minä pelkää — en yhtään», vakuutti Unto melkein iloisena.

Tämä vastaus liikutti vaaria niin syvästi, että hänen piti purra yhteen harvat hampaansa, estääkseen tunteensa purkautumasta pojan näkyviin. Kului ison aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa.

»Niin, niin... mitäpä pelkäämistä sillä onkaan... sillä, jolla on puhdas omatunto...

Mutta kyllä onkin asia nyt sillä portaalla, että jommankumman teistä kahdesta, sinun tai käärmeen, on kuoltava tai sitten molempien. Jos minä onnistun, niinkuin toivon, saamaan madon hengiltä sinun elossa ollessasi, niin sinä olet pelastettu. Nielettäkööt sinulla kaikki kaupungin apteekit, tipat ja rohdot, ja imekööt ihoosi sarvensa vaikka koko maailman kupparit, mutta muuta lääkettä paitsi mainitsemaani ei tähän tautiisi ole.»

»Eihän minulle ole annettu kuin maitoa ja vähän muuta — mitä se lie ollut semmoista kirkasta ja väkevätä,» sanoi Unto. »Mutta mitäs te siinä puron vartta tultaessa ajattelitte, kun aioitte pysähtyä?»

»Niin, siinä... Minulla oli siinä monenkinlaista mietettä ja meininkiä: aioin laskea sinut maahan ja, siinä kun puron varrella kasvoi leppiä, palata jo silloin tekemään sen, mikä minun sitten kotoa käsin oli käytävä tekemässä. Katselin myöskin, olisiko siellä ollut kasvavata pajua, josta olisin hampain kiskonut siteen jalkaasi. Vieläpä tuumailin uittaa sinua purossa, jos siinä olisi ollut sopivata kohtaa. Mutta kun sitten muistin näyttämäsi käärmeen lähtösuunnan ja tiesin, että saapa se luikertaja toisenkin kerran häntäänsä kierauttaa, ennenkuin siltä taholta vettä löytää, en pitänyt välttämättömänä toteuttaa tätäkään uittotuumaani.»

»Uittaa... minkä vuoksi minua olisi pitänyt uittaa?» ihmetteli Unto.

»Kerronpahan erään tapauksen, niin ehkä siitä ymmärrät syyn. Oli puraissut kerran, vaari-vainajani aikoina, käärme tämän talon palvelustyttöä jalkaan heinäniityllä. Tyttö oli tiennyt tempun ja hameet hulmuten, letti takana leiskuen lähtenyt juoksemaan lähintä suohautaa kohti, käärme kiekkona kintereillä. Siinä oli syntynyt kilpailu elämästä ja kuolemasta, kumpi ensin perille pääsee. Tuskin oli tyttö ehtinyt heittäytyä suinpäin suohautaan, kun siihen oli jo loiskauttanut itsensä käärmekin, joka aina ihmistä purtuaan pyrkii veteen.»

»Mutta tyttö ehti kuitenkin ennen?»

»Sekuntia ennen, ja siitä sekunnista riippui hänen elämänsä, sillä siinä tapauksessa, että purtu ehtii ensin veteen, menettää myrkky tehonsa.»

»Mutta mitenkäs käärmeelle silloin käy?»

»Sille käy, niinkuin sananlaskussa sanotaan: joka toiselle kuoppaa kaivaa, lankee itse siihen. Se rupeaa turpoamaan ja kuolee oman myrkkyynsä, joka kääntyy sitä itseänsä vastaan, ikäänkuin se olisi itseänsä purrut.»

Kun vaari oli mielestänsä selvittänyt kaiken sen, mitä Unto halusi tietää, sanoi hän lopuksi:

»Sinä kai ymmärrät, minkätähden minä tahdoin tämän keskustelumme kahdenkeskiseksi? »

»En minä ole sitä ajatellut», vastasi Unto.

»Se tapahtui sen vuoksi, että niitä asioita, joita olen sinulle nyt puhunut, ei saa tietää, ei sinunkaan kertomanasi, muut kuin me kaksi, muista se... Mutta miltä tuntuu jalkasi nyt?»

Unto ikäänkuin hätkähti.

»Minä olen kuunnellut niin tarkasti, etten ole ollenkaan joutanut muistamaan jalkaani ja tuntemaan kipua. Mutta nyt alkaa taas pakottaa, jalkaa ja päätä... ai-ai, voivoi...»

Vaari katsoi vaieten, tuskiaan valittavaa ystäväänsä kasvoihin. Unto ei voinut tietää, mitä hän lienee ajatellut, mutta hänestä näytti siltä, kuin vaarin sydämellä olisi vielä paljonkin, jota hän ei saa sanotuksi.

»Ehkä on niin nähty, että minun aikani ei ole tullut vielä, mutta jos sinä ehdit edelle, niin muistahan sanoa mummolle terveisiä», sanoi hän ja lähti.

Vaarin mentyä palasi äiti kamariin ja koetti udella, mitä tämä oli Unnolle puhunut. Mutta kun poika vaarin varoitukseen vedoten kieltäytyi kertomasta, oli äidin tyydyttävä siihen. Syleiltyään ja suudeltuaan sairasta hän kiiruhti jälleen viereiseen huoneeseen, lankesi polvillensa seinällä olevan lentävän enkelin kuvan eteen ja rukoili:

»Rakas Jumala, minä en rukoile Sinua poikani sielun puolesta, sillä se on puhdas, kuin talven lumi, vaan sitä yhtä ainoata minä sydämeni syvyydestä huudan, että Sinä armossasi sallisit jäädä eloon lapseni, minun ainoan lapseni. Ja jos olen liiaksi kiinnittänyt sydämeni lapseeni ja unhottanut Sinut, Jumala, ja Sinä sen vuoksi vaadit minulta Aaprahamin uhrin, niin anna, minulle, Herra, myös Aaprahamin usko — semmoinen usko, joka voi vuoria siirtää, sairaita parantaa ja kuolleita henkiin herättää. Mutta jos se ahven jotakin merkitsee, jos se sitä ennustaa, että Sinä välttämättä tahdot jonkun tästä talosta, niin lähetä enkelisi kuolemalle sanomaan, että se ottaisi vanhan vaarin uhri-oinaaksi poikani sijasta, pyhä Herra, Herra...»

Äiti oli rukoillut ennenkin, seuroissa ja muualla, mutta kun häneltä oli puuttunut erikoista sydämen tarvetta siihen, oli hänen rukouksensa ollut vain huulten huutoa.. Vasta nyt hän käsitti, mitä merkitsee raamatun lause: Herra, kun tuska tulee, niin sinua etsitään, kun sinä kuritat, niin he parkuvat surkeasti. Mutta mitä on uhrautuva alistuvaisuus kohtalon edessä, sitä hän ei vielä ymmärtänyt.

Isä koetti turvautua maallisiin parantajiin ja luonnollisiin lääkkeisiin.

Vaan vaikka näin kolmelta taholta ja kolmella eri tavalla apua etsittiin, näytti kuitenkin siltä, että pojan tila yhä vain heikkeni. Särky ja yleinen pahoinvointi lisääntyivät, ylenantaessa kuohutti suusta vihreätä vaahtoa ja iho haavojen ympärillä oli muuttunut mustaksi, alkaen hitaasti nousevan pilven tavoin kohota kalpeata jalkaa myöten ylöspäin, sydäntä kohti.

Jo kahtena iltana peräkkäin vaari oli käynyt kokemassa outoa pyydystänsä. Mutta kun odotettua saalista ei kuulunut, alkoi hänen alkujaankin heikko uskonsa asiansa onnistumiseen yhä enemmän horjua, vieläpä koko puuhansa tuntua rikolliselta. Jos kerta, niinkuin ennustus näytti viittaavan, pojan kohtalo oli edeltäpäin tällaiseksi määrätty, niin olihan silloin vaarin hyvääkin tarkoittava pyrkimys synnillistä ja kamppailemista taivaan tahtoa vastaan. Ehkei käärme ollutkaan tehnyt tekoansa omasta tahdostaan, vaan jonkun korkeamman käskystä. Hänen omatuntonsa arasteli siihen määrin, että hän oli jo aikeessa ottaa pyhän pyydyksensä pois. Mutta hänen rakkautensa poikaan ja siitä johtuva vihansa käärmeeseen olivat niin suuret, että ne voittivat pelon, ja kaiken uhalla hän jätti ristin paikalleen.

Kun vaari kolmannen päivän ikäpuolella meni lopulliselle tarkastusmatkallensa, ei hän suuresti kummeksinut, vaikka tulos näytti olevan samanlainen kuin edellisilläkin kerroilla. Mutta kun hän ennen poislähtöänsä varmuuden vuoksi kurkisteli kannon toisellekin puolelle, hän hiukan hätkähti ja tunsi ruumiissansa kylmiä väreitä: hän oli äkännyt kanervien alle kuin piiloon kääriytyneenä nauhaselkäisen, ruskean käärmeen, joka vatsaa pingoittavasta kuhmusta päättäen oli vastikään jonkun saaliin niellyt. Se ei näyttänyt yrittävänkään lähteä pakoon, tuijotti vain vaariin raukeasti soikeilla, liikkumattomilla silmillänsä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Tässä minä nyt olen, tee mitäs tahdot..

Ei johtunut vaarin mieleenkään, että käärme mahdollisesti olisi joku toinen kuin se, joka oli Unnon jalkaa purrut. Juuri siitä syystä hän hetken epäröi, ikäänkuin hänen olisi vaikea ratkaista, mitä nyt on tehtävä. Mutta kun hän muisti Unnon, hänen syyttömästi kärsimänsä tuskat ja kuoleman mahdollisuuden, syöksähti hänen rintaansa yhtäkkiä niin voimakas vihan aalto, että hän melkein tahtomattansa hujautti kädessänsä olevaa kankea olan yli ja löi, löi niin voimiensa takaa, että käärme kohona pomppoili kuin oljet varstan alla riihtä puidessa, ja joka iskulle hampaittensa välistä sanan kirahtaen lausui:

»Kyllä — kyllä sinä — kirottu — taisit jo — viimeisen — hiiresi — niellä. — Tai katsotaanhan — tarkemmin — mitä sinä oot — viimeksi — syönyt. — Ei mutta — sammakonhan — tuolta — näkyykin — sääret — mahastasi — työntyvän — eli linnunpa — taitaakin — olla — koivet ja — nokka. — Etkä sinä — saatana — tälleen — ihmistä — kantapäähän — pistä...»

Kerta alkuun päästyään hän pieksi vielä sittenkin, vaikka käärme oli jo melkein kappaleina. Otti vihdoin ristin ja lähti paluumatkalle.

Kotiin tultuaan hän tapasi pihassa palvelustytön, joka näytti itkeneeltä.

»Jo se nyt sitten Untokin muutti majaa», sanoi tyttö ja katsoi kyyneleisillä silmillänsä, millaisen vaikutuksen hänen surullinen uutisensa teki puhuteltuun.

Vaari jäykistyi Rikkumattomaksi kuvapatsaaksi paikallensa, ja näytti siltä, että jos hän askelenkaan ottaa nyt, niin hän kaatuu. Maahan tuijottavissa, kyynelettömissä silmissä kuvastui niin sanoin kuvaamaton ilme, että sellaista näkee vain hukkuvilla tai niillä, joiden tuska tapailee mielipuolisuuden rajoja.. Mutta lukuunottamatta tätä kaikkea ja yhtä ainoata, pitkää huokaisua, vaari ei ilmaissut tunteitansa muulla tavoin.

»Mihin aikaan Unto kuoli?» sai hän vihdoin kysytyksi.

»Siinä kuuden korvissa se veti viimeisen henkäyksensä.»

»Vai niin... taisi olla ne ajat, kun käärmekin kuoli.»

Tyttö katsoi pitkään vaarin kasvoihin ja ajatteli, että vanhuksen päässä ei ole kaikki kohdallaan, sillä hän ei lainkaan ymmärtänyt, mistä käärmeestä tämä puhui.

»Kaipasi siinä lähtöä tehdessään vaaria puheillensa, mutta kun ette ollut kotona, niin pyysi sanomaan terveisiä», jatkoi tyttö.

»Minkälaisia terveisiä?»

»Käski sanoa teille, että hän kyllä muistaa viedä mummolle vaarin terveiset ja pyysi — mutta se taisi olla hourailua — että vaari puolestansa sanoisi kaakoille hänen terveisensä. Lupasi vielä onkensa, jonka sanoi olevan nuttunsa vasemmassa taskussa tyhjän tulitikkulaatikon ympärille käärittynä, perinnöksi vaarille, että te sillä perintöongella, se kun kuului olevan näpeämpi ottamaan kuin vaarin oma, onkisitte Mäkikaipiosta pian sen oman ison ahvenenne ja tulisitte sinne, minne hänkin menee. Arveli, että hänelle taitaa tulla ikävä taivaassa, ellei myöskin vaari ole siellä.»

Vaari niisti nenäänsä, niin että piha kajahti, eikä sanonut enää mitään; hänelle tuli erikoisen kiire kamariinsa, josta hän ei ennen aamua poistunut. Mutta oven takaa kuului kaiken iltaa ja myöhään yöhön asti niin rajua nyyhkytystä, että nyt vasta oikein ymmärrettiin, kuinka suuri hänen rakkautensa Untoon oli ollut, ja arvattiin, että hänen surunsa mahtoi olla niin pohjattoman syvä, ettei hän tällä kertaa jaksanut mennä kuolinhuoneeseen pientä ruumista katsomaan.

VI

Kummittelee...

Ilmiö sinänsä ei suinkaan ollut mitään uutta eikä outoa, päinvastoin. Mutta vallan käsittämätöntä oli se, että kastetun, mutta ripillä käymättömän lapsen, jonka mahdolliset synnit lepäsivät vielä kummien hartioilla, kuoleman jälkiseuraamuksena kuului kummittelevan Kuuselan talossa. Asiaa ei tahdottu aluksi ollenkaan uskoa, mutta eihän voitu lopulta ajaa valheeksikaan silminnäkijäin yhtäpitäviä vakuutuksia. Useampi kuin yksi yökulkija oli nimittäin talon ohi kulkiessaan elokuun puolipimeinä öinä nähnyt valkoisen haamun hiipivän kuin salaa rakennusten seinustaa pitkin ruumishuoneeseen päin, avaavan aitan oven ja katoavan sisään. Toiset taas, jotka eivät olleet itseänsä haamua nähneet, väittivät huomanneensa aitan oven raoista jonkinlaista valon kumotusta kiiluvan. Mutta kun nämä, kuten useimmat yökulkijat, tiesivät liikkuvansa enemmän tai vähemmän luvattomilla asioilla, olivat rohkeimmatkin heistä niin arkoja, etenkin kun oli kuollut kartanossa, että lähemmän tuttavuuden tekeminen moisen näyn kanssa ei tullut kysymykseenkään.