Part 1

SAMOAN IHMESAARILTA

Kertomuksia ja kuvauksia

Suomennos

Kansanvalistusseuran Nuorisonkirjoja 13

Helsingissä, Kansanvalistusseura, 1911.

SISÄLLYS:

Alkusanat Samoalainen koti Matka Lanutoo järvelle Palolon pyydystys Samoalaisia tapoja Samoalaisten teollisuudesta Samoalaisten ajanlasku Tatueeraus- y.m. tapoja Samoan löytö ja nimi Samoalainen luomistaru Käynti suurilla palmuistutuksilla Tarina uskollisesta ankeriaasta Mataafa, samoalaisten kuningas Faamun pidot

Alkusanat

Vuonna 1722 löysivät hollantilaiset meriseikkailijat Samoan saariston, jolle antoivat "Laivurisaarten" nimen. Nämä saaret ovat Etelämeren ihanista saarista ihanimpia. "Kauniiksi Samoaksi" niitä siellä sanotaankin. Näiden saarten keskustana on yleensä tuliperäisiä vuoria, joiden huiput pilviä piirtävät ja joiden rinteitä pitkin kristallikirkkaat purot pauhaten rientävät alas. Ilmasto ja kasvisto ovat troopilliset, kuten päiväntasaajan seuduilla luonnollistakin. Siellä on vuorten välillä ijäti viheriöiviä, tuoreita laaksokasvistoja, joissa palmut ovat pääpuina. Ilmasto on kostea ja kuuma, eikä kesällä ja talvella ole suurta eroa; saarten pääpaikassa Apiassa on lämpimimmän kuukauden (joulukuun) keskimääräinen lämmin lähes 27 astetta C° ja kylmimmän kuukauden (heinäkuun) lämpimyys päälle 24 astetta. Vuodenajat ovat toiset kuin meillä, kesä näet on Samoassa marraskuusta— huhtikuuhun. Joskus täällä raivoaa hirmumyrskyjä, jotka heittelevät suuria sota-aluksiakin kuin pikku lastuja.

Saaristoon kuuluu kolme pääsaarta, Savai, Apia eli Upolo, ja Tutuila eli Pago-Pago. Ne eivät yhteensä ole Sotkamon tai Ylitornion pitäjiä suuremmat. Useimmat saaret kuuluvat nykyään Saksalle, joka ne valtasi v. 1900 pitkien rettelöiden jälkeen. Saksan Samoan pääpaikka on Apia saman-nimisellä saarella. Asukkaita on Saksan Samoassa noin 35,000 henkeä. Tutuilan saari kuuluu Yhdysvalloille, joilla siellä on mainio satama, paljon parempi kuin Saksalla Apiassa. Mutta väkeä ei Yhdysvaltain saarella ole kuin 4,000 henkeä.

Saarten alkuasukkaat ovat vaaleahkoa, hauskaa ja lahjakasta polynesilaista rotua. Sillä on pitkä heimohistoria. Mutta nykyään ovat kaikki samoalaiset jo kristittyjä, jotka nopeasti omistavat europpalaisia tapoja. Vain saduissa ja kertomuksissa elävät vanhat muistot. Mutta ihmeellinen luonto ja ihmeellinen elämä ovat vielä entiset ja avaavat europpalaiselle matkustajalle satumaailmoitaan.

Samoalainen koti.

Samoalainen maja on laaja, mutta kuitenkin ylen yksinkertainen rakennus. Sitä ympäröi ruohokenttä, ja pienistä mustista laavakivistä rakennettu joko pyöreä tahi soikea kivijalka kohottaa sitä jonkin verran, josta on se hyöty, että matelijat ja rikkaruoho eivät pääse sisälle ja että se nopeasti imee kaiken katolta juoksevan sadeveden.

Tämän pikkukivijalan sisäpuolella on toinen kivikehys, joka on itse majan perustana. Ja tästä perustasta kohoaa neljän jalan päässä toisistaan noin neljäkymmentä leipähedelmäpuusta valmistettua pylvästä, joihin katto, majan tärkein osa, nojautuu.

Samoin kuin pikkukivijalan, on itse majankin muoto joko ympyriäinen tai soikea. Harmaankeltainen katto, joka on syvän, ylösalaisin käännetyn veneen kaltainen, vaikuttaa sen, että maja kokonaisuudessaan muistuttaa äärettömän suurta mehiläispesää. Ja tämä katto on mitä huolellisimmin valmistettu pienistä matoista, jotka ovat palmikoidut rimpiruohoista tahi sokeriruo’on lehdistä, ja suuret kokospalmun lehdet kattavat sen niin tarkoin, että ankarimmatkaan rankkasateet eivät pääse sen läpitse. Se on ihmeellinen laite, muodostettu kattopäreistä ja rimoista, jotka liittyessään päätyyn ovat siihen yhdistetyt melkein lukemattomilla pikkukappaleilla. Koko laite nojaa kahteen tahi kolmeen kahdenkymmenen jalan pituiseen vankkaan keskiparruun, jotka ovat vajotetut kolme jalkaa maan sisälle ja joista lähtee joukko poikkiorsia, jotka nekin tukevat majaa ja jotka ovat _tapajuurien_ ja kallisarvoisten palmikoitujen olkimattojen säilytyspaikkana.

Mutta ihmeellisin koko majassa on se aines, joka pitää jokaisen parrun, jokaisen pylvään ja jokaisen tuen paikoillaan. Kaikki on sidottu ja kiedottu kokospähkinänniinillä. Koko rakennuksessa ei ole ainoatakaan ruuvia, ei naulaa eikä nupia. Ja tästä huolimatta on maja niin vankka, ettei rajuinkaan myrsky kykene sitä vahingoittamaan.

Niistä leveistä aukoista, jotka ovat edellämainittujen seiniksi muodostuneiden leipähedelmäpuupilarien välissä, pääsee raitis ilma sisälle melkein lakkaamatta. Siten kiertää terveellinen veto päivät ja yöt majan kaikkiin suuntiin. Ja ainoastaan silloin kun sataa tahi myrskyää kovin tahi milloin aurinko liian lähenteleväisenä kurkistaa sisään, lasketaan viidestä tahi kuudesta palmunlehtimatosta punotut verhot pylväiden väliin.

Mutta astumatta samoalaismajan sisälle, jossa kaikki on vilpoisaa ja moitteettoman puhdasta, emme voi täysin arvostella sen kauneutta ja tarkoituksenmukaisuutta.

Koko sisäpuoli on yksi ainoa suuri, erinomainen huone. Siinä ei ole mitään ikkunan verhoja eikä mitään aistitonta rojua kaunistuksena. Kaikki on niin yksinkertaista ja käytännöllistä kuin mahdollista. Lattialle, jossa on syvä kerros hienoja kiviä ja soraa tahi korallihietaa, on sinne tänne levitetty muutamia karheita tahi hienoja lepomattoja. Keskipylvään nojassa näkyy monijalkainen _kavamalja_, niinimattoineen ja pähkinänkuoripikareineen. Kamferipuinen merimiesarkku on kenties lyhyen seinän vieressä. Sen raskaalla kannella on muutamia kokospähkinänkuorisia vesisäiliöitä ja raskas niskanoja, sellainen, jota alkuasukkaat käyttävät päänaluisenaan levätessään tahi nukkuessaan. Se on tehty pitemmästä tahi lyhemmästä bamburuokopalasta, sillä on neljä matalaa jalkaa ja on se kova ja epämukava tottumattomalle valkoiselle miehelle. Mutta samoalaiset nukkuvat sillä suloisesti. Patjoja ja untuvatyynyjä he eivät tunne. Ja ainoa hemmotteleva ylellisyys, minkä samoalainen tuntee, on moskito verkko, jonka hän käärii ympärilleen, milloin siivekkäät kiusanhenget tulevat kovin tunkeileviksi.

Katonreunaan on pistetty nuija, muutamia viuhkoja, vanha puumiekka ja bambuveitsi. Sen vieressä on kalastuskompeita ja muutamia lääkeyrttejä tapapalaseen käärittyinä. Ja toisessa majassa on kenties ilmapyssy tahi joku muu viaton ampuma-ase, jonka pitämistä Saksan hallitus ei kiellä.

Keskellä majaa sijaitsee tulikuoppa. Se on kahden, kolmen jalan levyinen, muutamia tuumia syvä ja kovalla savella sisustettu. Täällä loistaa pieni tuli vuorokauden umpeensa. Päivin se elää ainoastaan tuhkaan peitetyistä kuivista hybiscuskappaleista. Mutta iltaisin se rupeaa leimuamaan kuin jumalten uhri. Ja silloin se saa palaa kirkkaana koko yön. Sillä samoalaiset eivät rakasta pimeää.

Muinoin, ennenkuin lähetyssaarnaajat käänsivät heidät kristinuskoon, rukoilivat vanhat miehet ääneensä rukouksen iltaliedelle. Perimistapa on sen säilyttänyt, ja siellä täällä luetaan se kenties salaa vieläkin. Sillä kristinusko on monelle samoalaiselle, kenties useimmillekin, ainoastaan pintapuolinen kiilloitus.

Tämä muinaisaikainen rukous kuului näin:

"Tämä tuli on sinulle, oi korkein! Ja teille, korkeammat ja alimmat jumalat. Älkää suuttuko, jos joku teidän joukostanne unohtuisi. Sillä tämä tuli on teille kaikille. Varjelkaa tätä perhettä. Suojelkaa kaikkien elämää. Ja tuottakoon teidän läsnäolonne hyvinvointia. Siunatkaa meidän lapsiamme ja lisätkää heidän lukuaan. Varjelkaa meitä vitsauksilta ja taudeilta. Säälikää meidän köyhyyttämme ja antakaa meille ruokaa syödä ja vaatteita pysyäksemme lämpiminä. Ajakaa purjehtivat jumalat (tongalaiset tai valkoihoiset) meidän rannoiltamme, jotta sairaudet ja taudit eivät meitä kohtaisi. Suojelkaa tätä perhettä läsnäolollanne. Ja antakaa meille terveyttä ja pitkää ikää!"

Tämän lieden yllä ei asunnossa keitetä mitään. Se on jonkinlainen seuraelämällinen keskus. Sen loistossa jutellaan iltaisin ja kuunnellaan vanhoja, jotka vaihtelevat muistoja menneistä ajoista. Sen liekeillä sytytetään sikari, joka on valmistettu samoatupakasta — utuf-fanga — ja kääritty villin vuoribanaanin kuivuneisiin, kapeisiin lehtiliuskoihin.

Vanha samoalainen pyhäintaru kertoo, että kauvan, kauvan sitten oli aika, jolloin samoalaisten täytyi syödä kaikki ruokansa keittämätönnä, sen vuoksi, ettei heillä ollut mitään tulta.

Mutta siihen aikaan eli saarilla eräs Talanga niminen mies. Ja tämä Talanga oli Mafuie jumalan hyvä ystävä, joka jumala vallitsi maanjäristystä ja asui maan alla, jossa ikuinen tuli paloi ja jossa Talangalla oli kaikellaisia istutuksia.

Kun Talanga tahtoi päästä maan alle, meni hän erään kallion luo ja käski sen aueta. Ja kallio aukeni ja päästi hänet sisälle...

Talangalla oli kuitenkin Ti'iti'i niminen poika, joka oli mielenlaadultaan erittäin utelias. Hän urkki isänsä salaisuuden. Hänkin päätti käydä maan alla nähdäkseen, millaista oli siellä alhaalla.

Eräänä päivänä hän meni kallion luo, josta Talangalla oli tapana hävitä. Matkien isänsä ääntä hän huusi: "Minä olen Talanga. Avaannu kallio ja päästä minut sisälle. Sillä minä tahdon työskennellä istutusmaallani."

Tästä käskystä aukeni kallio, kuten se teki oikeallekin Talangalle, ja päästi nuorukaisen sisälle.

Kun Ti’iti’i tapasi isänsä maanalaisessa aitauksessa, kauhistui tämä ja pyysi poikaa noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, jotta Mafuie ei keksisi kutsumatonta vierasta eikä suuttuisi.

Hetkisen meni kaikki hyvin. Mutta äkkiä huomasi Ti’iti’i savun kiemurtelevan Mafuien tulista. Silloin ei hän voinut enää pidättää itseään. Uhmaten isänsä rukouksia ja kehoituksia hän päätti noutaa muutamia liekkejä tulesta. Ja ennenkuin vanhus voi estää häntä panemasta tyhmänrohkeaa päätöstään täytäntöön, oli hän jo matkalla.

Kun Mafuie huomasi nuoren miehen, kysyi hän, kuka hän oli.

— Minä olen Ti’iti’i, Talangan poika, vastasi rohkea nuorukainen. — Ja minä olen tullut noutamaan tulta.

— Ota mitä tahdot! sanoi Mafuie lyhyesti ja kääntyi pois.

Kun Ti’iti’i palasi Talangan luokse mukanaan muutamia loistavia kekäleitä Mafuien tulesta, rakensivat molemmat miehet itselleen uunin ja alkoivat paahtaa turoa.

Mutta kesken kaikkea ja kauvan ennen kuin taro oli valmista, meni uuni kappaleiksi ja liekki sammui.

— Se on Mafuien työtä, sanoi Talanga vapisten. Enkö sanonut sinulle, että ystäväni suuttuisi sinun yrityksestäsi?

Ti'iti’i ei vastannut. Hän oli niin raivostunut, ettei hän voinut hillitä itseään. Ja vetääkseen jumalan tilille hyökkäsi hän takaisin sille paikalle, jossa hän oli hänet äsken kohdannut ja jossa hän nyt myöskin, aivan oikein, hänet jälleen tapasi. Syttyi ensin riita. Lopuksi tappelu. Ti’iti’i, joka oli nuori ja notkea, oli voittopuolella. Hän tarttui jumalan oikeaan käsivarteen molempine vankkoine käsineen ja käänsi ja väänsi, kunnes se lopuksi katkesi keskeltä. Mutta kun hän sen jälkeen koetti tehdä samoin myöskin vasemmalle kädelle, tunnusti Mafuie itsensä voitetuksi ja alkoi pyytää armoa.

— Anna minun pitää ainakin tämä käsivarsi, kerjäsi hän. Minä tarvitsen sen voidakseni tukea Samoaa. Säästä se ja ota sen sijaan minun sata vaimoani.

Ti'iti’i pyysi jotakin muuta.

Mafuie mietti hetkisen.

— Tahdotko tulta? kysyi hän vihdoin. — Tuli on paras lahja, minkä voin sinulle antaa. Päästä irti käteni! Päästä se, niin annan tulen.

Ti’iti’i päästi irti jumalan käden.

— Pidä se! — huusi hän. — Minä otan kernaammin tulen.

Mafuie oli mies, joka piti sanansa.

— Hyvä, sanoi hän nuorelle miehelle. — Sinä saat, mitä olen sinulle luvannut. Mutta mene nyt. Tästä lähtien sekä sinä että sinun jälkeläisesi saatte tulen jokaiseen puuhun, jonka sinä leikkaat tahi kaadat...

Sillä tavalla saivat samoalaiset ensimäisen tulensa. Ja aina siitä alkaen ja aina siihen päivään asti, joka on tänään, tarvitsee heidän ainoastaan hieroa kahta kuivaa puupalasta vastakkain, saadakseen sen heti syttymään.

* * * * *

Jokaisen samoalaisen majan lähellä on pieni kevyesti rakennettu keittohuone eli vaja, jossa ruuanlaittaminen tapahtuu. Tätä varten on vajassa erityinen höllästi viidestä- tahi kuudestakymmenestä biljardipallon suuruisesta kivestä kokoonpantu laitos, jonka ylä- ja alapuolella tuli kuivien tikkujen ja lehtien vireillä pitämänä saa palaa. Kun helposti lämmitettävät kivet ovat oikein kuumat, asetetaan keittoastia, johon ensin on kääritty tuoreita lehtiä, niiden väliin. Tarolehtiä ja hienonnettua kokospähkinän sydäntä käytetään useimmiten mausteeksi. Ja muutamiin lajeihin, kuitenkin ainoastaan harvoihin, tiputetaan muutamia pisaroita merivettä, joka on ainoa muoto, niissä alkuasujamet käyttävät suolaa.

Eräs alkuasujanten ruokalajeista — lempiruoka kaupanpäälliseksi! — johon muukalaisen on vaikea mieltyä, on säilytetty leipä hedelmä. Pienten palasten muodossa tarjoeltuna on se muukalaiselle kauhea ruokalaji. Jo sen haju — kertoo eräs matkustaja — oli omiansa tekemään meidät pahoinvoiviksi. Mutta alkuasukkaista olivat nämä hedelmät yhtä herkullisia kuin meistä paras juusto.

Leipähedehnät pannaan säilöön banaaneilla ja palmunlehdillä verhottuihin maakuoppiin. Täytetyt kuopat katetaan hyvin. Ja sitten saa sisällys käydä vuosikausia.

Samoalaiset nauttivat pääateriansa illalla. Koko perhe istuu silloin matoille kokoontuneena majan ympyriäisellä tahi soikealla kivireunustalla. Jokaisen edessä on palmikoiduista palmunlehdistä valmistettu ruokamatto. Tälle asetetaan ruoka. Se syödään sormin. Ja ruokaliinan sijaisena käytetään majan tukipilaria, johon sekä nuori että vanha hieroo kätensä kuiviksi, niitä ensin hieman huuhdottuaan.

Keittohuoneen lähellä näkee tavallisesti myöskin perheen pienen tupakkimaan, jonka lähellä täysikasvuiset lehdet riippuvat päivänpaisteessa kuivamassa, milloin ei ole sadeilma, jossa tapauksessa ne viedään sisälle ja nostetaan katon alle. Kun lehdet ovat kyllin kuivia, liotetaan niitä hiukan ja kääritään sitten kokoon, kunnes ne tulevat sormenpaksuisiksi, noin puolen kyynärän pituisiksi kääryiksi. Nämä kierretään pandanuslehtiin, — kuusi tahi kahdeksan kuhunkin kimppuun — jätetään sitten käymään ja vasta sitten leikataan uudelleen, jolloin tupakka on valmis poltettavaksi.

Muutamin paikoin asuu useita perheitä samassa majassa. Mutta rikkailla ja huomattavammilla perheillä on tavallisesti useita majoja, joissa miehet ja naiset nukkuvat kukin erikseen. Kylissä ovat isot, ympyränmuotoiset kokoushuoneet, — fale tele, — joissa malangaväki — matkustajat — saavat asunnon ja ravinnon ja joissa muutoin vieraanvaraisuuden hyvettä harjoitetaan niin suuressa määrässä, että se panee äärettömän suuret vaatimukset koko kyläkunnan varoille ja hyvälle tahdolle.

* * * * *

Seurusteleminen samoalaisten kanssa tuottaa vieraalle aina todellista mielihyvää. He tuovat aina mukanaan juhlallisen ja kauniin tunnelman, kunne kulkenevatkin. Europpalainen ei silmänräpäystäkään — jollei hän ole narri — katso olevansa heitä "parempi", siksi että hänen ihonvärinsä sattuu olemaan valkea ja sen vuoksi, että hän tuntee niin paljon erilaisia asioita, joista heillä ei ole vähintäkään aavistusta. Eikä heillä itsellään ole mitään alemmuuden tunnetta. He ovat levollisia ja varmoja itsestään. He käyttäytyvät vapaasti ja pakottomasti. He ovat aina muuttumattoman kohteliaita ja ystävällisiä. He puhuvat mielellään ja ilmaisevat ajatuksensa hyvin, etenkin jos puheenaine koskee heidän omaa maailmaansa. Mutta he ovat myöskin hyviä kuuntelijoita. Kerrotaan, että kun eräs samoalainen joukkue kävi Saksassa ja esitettiin keisarille, niin tämä kerran toisensa jälkeen oli lausunut ihmetyksensä heidän kaikesta matelevaisuudesta ja teeskentelystä vapaan käytöstapansa johdosta.

Samoassa on ystävyyslahjojen vaihtamistapa suuresti kehittynyt. Ei ainoakaan juhlallisuus, olkoon se mitä laatua tahansa, ilosta surujuhliin saakka, voi käydä päinsä ilman lahjojen jakoa. Niiksi käytetään pandanusmattoja, vaatteita, kuvamaljoja, porsaita, kanoja, hedelmiä tahi muuta, mille annetaan arvoa. Ja tapana on, että yksi lahja vastataan toisella, jonka, jos mahdollista, tulee olla arvokkaampi, suurempi, kauniimpi ja raskaampi kuin edellinen. Sen vuoksi pääsee myöskin se, joka lahjoittaa ensiksi, halvimmalla asiasta. Mutta siitä huolimatta ei lahjanantajan nähdä koskaan kiiruhtavan tahi tunkeutuvan. Samoalaiset ymmärtävät säilyttää tahdikkuutensa ja arvokkuutensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. He ovat hämmästyttävän hieno luonnonkansa.

* * * * *

Samoalaisilla on erityinen _kava_-niminen kansallisjuomansa. Sen valmistaminen ja sitä välittömästi seuraava juominen muodostavat yhdessä erään samoalaisten kaikkein juhlallisimmista menoista. Sen alkuperä katoaa aikojen hämärään. Sen menot ovat nyt samallaiset kuin ennenkin. Ei ainoatakaan juhlaa, ei minkäänlaisia pitoja, ei yksinkertaisintakaan vierailua tapahdu Samoassa ilman kavaa. Se on kansallinen, vieraanvaraisuus-, ystävyys- ja tervehdysjuoma. Sitä valmistetaan pippurikasvin — Piper Methystieum — juurimukuloista. Se on virkistävää ja vilvoittavaa kohtuullisesti nautittuna.

Mutta liiaksi nautittuna vaikuttaa se päihdyttävästi ja synnyttää päänkivistystä ja hetkellistä jäsenten lamaantumista.

Kava maistaa melkein suopavedeltä ja ensikerran maistelija tuskin haluaa sitä uudelleen. Mutta vähitellen totutaan tähän juomaan. Kun siihen lisätään jonkin verran karvasta pippuria, kuten usein tapahtuu, ja nautitaan pitkin, syvin siemauksin, synnyttää se kielessä, kitalaessa ja kaulassa mitä miellyttävimmän, hivelevän tunteen. Jos sitä juo vain samalla kohtuudella kuin samoalaiset itse tekevät, oppii sille pian antamaan arvon viattomana ja vilvoittavana virvokejuomana ja se itse on aina sopiva aihe kohteliaisuuksien vaihtamiseen ja rakastettavan vieraanvaraisuuden osoittamiseen.

Kavaa juodessa noudatetaan tarkkaa arvojärjestystä. Tapahtuipa muinoin, että pitkällisiä sotiakin syttyi sen johdosta, että esi-isistä, matoista ja arvonimistä köyhempi päällikkö kutsuttiin juomaan kavaa ennen hänen parempiosaista, mahtavampaa virkaveljeänsä.

Matka Lanutoo järvelle.

Palanen erään Samoassa oleksineen europpalaisen matkakertomuksesta.

Näin jatkoimme vähitellen vaellustamme. Matkamme päämäärä oli Lanutoo Toon järvi, — itse asiassa vedentäyttämä syvä tulivuoren suppilo, mutta samoalaisen tarinan mukaan Too päällikön kaivama maakuoppa, jonka hän suruissaan veljensä Atan kuolemasta täytti kyynelillään.

Lyhyen kiipeämisen jälkeen olimme jälleen polulla. Se kohosi alinomaa. Se oli silloin tällöin niljakka ja syvä. Joskus sangen jyrkkä. Ja paikkapaikoin täynnä irtonaisia kiviä, jotka silloin tällöin lähtivät vierimään samoalaisten jalkojen niitä polkiessa. Rehevä kasvillisuus sulki melkein kokonaan näköalan. Mutta sen sijaan vaelsimme me koko matkan mitä suloisimmassa varjossa, ja me tunsimme sydämemme sykkivän uteliaasta odotuksesta saada nähdä se ihmeellinen taulu, joka meille aukenisi, kun näköala vihdoinkin tulisi väljemmäksi, taulu, joka — jolleivät kaikki kertojat olleet valehdelleet — voittaisi kauneudessa kaikki muut maisemat, joita ennen olimme nähneet ja joista olimme nauttineet.

Sillä aikaa olimme kuitenkin tilaisuudessa tutkimaan metsän lintuelämää. Milloin kajahteli kaunishöyhenisten _jaolintujen_ riemuitseva soitto halki hiljaisuuden. Milloin kuului _fuaianin_ — (Sturnoides atrifusca) — huuto tahi taisteluhaluisen _manutanginin_ — vihreän ja punasinervälle metallinvärille välkkyvän Ptilotus kyyhkysen— sotahuuto. Joskus näimme vilahtavan jonkun nopeasiipisen paarmalinnun tahi jonkun ihastuttavan _senga-sengan_ — pienen hunajalinnun, jolla oli pitkä, kaareva nokka ja loistava, punainen rinta. Väliin näkyi lentäviä koiria — Pteropus samoensis —, jotka jaloistaan riippuen ja pää alaspäin nukkuivat päivänsä ylhäällä puitten latvoissa. Ja kerran juoksi iso, kananmuotoinen lintu, jolla oli nokka kuin papukaijalla, aivan poikki polun ja katosi pensaihin, ennenkuin miehet ehtivät laskea alas kantoseipäänsä ja lähteä puolen tunnin hedelmättömälle jahdille. Ja kun minä kysyin Marquardtilta, miksi juuri tämä lintu oli kiihoittanut niin suuresti heidän intoansa, vastasi hän, että se lintu, minkä nyt olimme nähneet, oli ollut harvinainen hammaskyyhkynen — Didunculus strigirostris — eläintieteellinen ihme, joka elävänä maksaa Europassa nelisentuhattakin markkaa ja jonka nahkasta voi saada helposti vähintäin 150 markkaa.

Mitä ylemmäksi tulimme, sitä taajemmaksi tuli metsä. Maassa oli syvä kerros kaatuneita, lahonneita puunrunkoja, pudonneita lehtiä, kukkia ja lukemattomia tuulen taittamia yrttejä, joiden kuolevasta runsaudesta lakkaamatta kohosi uutta elämää, uutta vihreyttä, uutta suloutta. Ylt’ympäri tuoksuivat näkymättömät ihmeelliset mausteet ja harvinaiset sammalet. Siellä säteilivät mitä kauneimmat kämmekät ja Eugeniakukat. Ja yli sananjalkapensaikon levittivät akasiat, valkopähkinäpuut ja uskomattoman vahaavat banjanit — (Ficus aoa) — suojaavan kattonsa, jonka alla asui salaperäinen, lakkaamaton hämärä ja johon tulisen auringonjumalan kuumat nuolisateet eivät koskaan voineet tunkeutua.

Banjanit olivat kuitenkin metsän suurin kaunistus, ne olivat sen kummituksen kaltaiset, valtaavimmat, voimakkaimmat kuninkaat.

Ja ajatelkaapa vain, minkä satumaisen kehityskauden kukin näistä jättiläisistä oli elänyt siitä, kun se kerran, kauvan, kauvan sitten oli ollut pieni vähäpätöinen siemen, joka sattumalta oli tunkeutunut ja pureutunut jonkun onnettoman lähellä olevan puun kuoreen, ja ennenkuin se tuli siksi miksi se myöhemmin tuli, valtaavista valtaavimmaksi. Kuten oikea loiseläjä eli pieni siemen vastahakoisen isäntänsä elämänytimestä. Se kukoisti ja kasvoi, juurtui, levitti oksansa ja haaransa, kantoi lehtiä ja kukkia. Näin kiemurtelivat ensimäiset juuret vähitellen yhä laajemmalle ja laajemmalle. Niiden ote lujeni lujenemistaan. Ja vihdoin ne olivat kietoneet kuristukseen ja hitaiseen, tuskalliseen kuolemaantuomitun puun pelottomaan armottomaan syleilyynsä, syleilyyn juuresta latvaan asti, josta ei ollut olemassa mitään vapautusta, mitään pelastusta.

Nyt muodosti banjanipuu uusia juuria, paksuja, nälkäisiä, janoisia ja itsenäisiä juuria, jotka imivät ravintonsa ja voimansa suoraan voimaakuohuvasta maasta. Rikas, taaja, hienolehtinen latva alkoi levittää upeuttansa yhä laajemmalle ja laajemmalle. Yhä uusia juuria, ilmajuuria, alkoi levitä oksista ja pyrkiä maahan. Käsivarret heiluivat ilmassa ja tuuli ajoi niitä toisia puita kohti. Ne tarttuivat niihin kiinni. Ne hiipivät kuin käärmeet ja kiertyivät yhä kovemmin ja kovemmin niiden ympärille. Ne tekivät toiset hiljaa, mutta vastustamattomasti osaksi itsestään. Ja näin oli pienestä siemenestä tullut vihdoin vakaava, tuuliatorjuva, satarunkoinen jättiläinen, jonka ahnaan voiman ja kaikkea muuta tuhoavan menestyksen edessä pieni ihminen pysähtyi, katsellakseen sitä miettivässä sanattomassa ihailussa — tätä kaunista hirviötä, joka mielettömässä kehityshäkissaan ja häikäilemättömässä taistelussaan olemassaolosta antoi todellisen kuvan ihmiselämästä, jossa määränsätietoinen, voimakas, niin huomaamaton kuin aluksi onkin, kuitenkin aina kasvaa rikkaaksi ja vakaavaksi heikomman, epävarmasti hapuilevan, asianhaarojen vähemmän suosiman yksilön kustannuksella.

Noin kahden ja puolen tunnin pituisen marssin jälkeen tuli polku melkein äkkijyrkäksi, niin että sitä oli kuulumattoman vaikea kulkea. Mutta samoalaiset kulkivat vikkelästi. Ja muutamien minuuttien kiipeämisen jälkeen seisoimme me kaikki ehein nahoin ja tyytyväisinä melkein renkaanmuotoisella, kapealla reunalla, joka muodostaa Lanutoo-suppilon seinät. Noin kaksisataa jalkaa jalkojemme alla oli järvi. Kuin jättiläissilmä, Upolon lakkaamatta taivasta katseleva silmä, loisti se suppilon reunoilla kasvavan rehevän lehdistön keskeltä. Se oli ihastuttava näky. Me emme olleet pettyneet. Vaellus, pitkä, vaivaloinen vaellus ylöspäin oli hyvin palkittu...

Lepäsimme hetkisen, ennenkuin aloimme kävelyn suppilon ympäri. Istuimme hiljaa. Ihailimme lumivalkoisia tropiikkilintuja, jotka liitelivät ympäriinsä levitetyin, liikkumattomin siivin. Ja katselimme järven sammalenvihreää kalvoa, joka lepäsi alhaalla niin liikkumattomana ja elottomana. Huolimatta suppilon jyrkillä reunoilla riippuvista palmuista ja taajasta viidakosta ei siellä ollut alas pudonnutta oksaakaan, ei tuulen puhaltamaa lehteäkään. — Henget, sanoivat meidän samoalaisemme, asuivat järven syvyydessä. Ja kaiken, mikä putosi ympärillä olevista puista ja pensaista, nielivät ne silmänräpäyksessä.

Myöhemmin kiipesimme alas kylpeäksemme. Miten vilpoista ja suloista! Mikä unohtumaton nautinto olikaan saada uida kauvas ja kelluen seljällään tuijottaa kohti korkeaa, sinistä taivaanlakea. Yhtä pilvetön kuin se oli, yhtä murheeton oli sydämeni. Jos vedenpyörre olisi juuri nyt tarttunut minuun ja vetänyt minut syvyyteen, olisin kernaasti kuollut. Mutta kohtalo ei sellaista tahtonut. Onni saada kuolla silloin, kun enin nauttii, silloin kun on onnellisin, ei ole suotu monelle.

Kylvyn jälkeen me katselimme pieniä puuhuviloita, joita hallitus oli antanut pystyttää suppilon suulle ja jotka olivat jonkinmoisia parantoloita ilmastosairaille. Niissä oli makuu- ja ruokahuone. Ne olivat tarkoituksenmukaisen yksinkertaiset. Ja täten ne täyttivät parhaiten tarkoituksensa, joka oli ainoastaan suojapaikkana oleminen sairaille auringonpaistetta vastaan päivin ja kattona öisin.

Mutta Marquardt ei ollut suunnitellut retkeilyämme sellaiseksi, että me viettäisimme lähestyvän yön seinien välissä. Ulkona vapaassa ilmassa tuli meidän nukkua suloisella, tuoksuvalla ruohojen ja valtaavain bananinlehtien peittämällä korsimattovuoteella, jonka meidän näppärät samoalaisemme olivat laittaneet läheisen, neljään kulmapylvääseen nojautuvan, oksista ja kuivista lehdistä muodostetun katon alle. Siellä piti meidän nukkua yötuulen ympärillämme humistessa. Tähdet katselisivat alas, valvoen lepoamme. Ja aamurusko herättäisi meidät, kun jälleen olisi aika nousta ylös ja alkaa kotimatka.

Kun myöhäinen päivällisateria oli nautittu, teimme kävelyretken läheiselle katselupaikalle. Annoimme katseemme liitää yli Lepuan jyrkän suppilon ja pitkin hiljaisesti kaltevaa vihreätä vuorta. Me näimme palmunpeittämät rannat ja smaragdinvihreän ja vaaleansinisen laguunin ja riuttojen hopeanvalkean vyön. Ja kaiken ulkopuolella meren, keinuvan, syvänsinisen, salaperäisesti viehättävän, rajattoman avaran meren...

Ohi pienten Manono ja Apolima saarien näimme vihdoin auringon vaipuvan savuavan Saxvain valtaavan hahmon taakse. Sanomattoman haltioituneina ja liikutettuina joimme me väririkkaan iltaruskon kauneutta, seurasimme silmillämme, miten päivä sammui ja yön suloinen siniharso laskeutui yli troopillisen maiseman. Verrattomassa viehätyksessä kohosi povestamme sydämellinen, sanaton kiitosrukous kohtalolle, joka oli antanut meidän elää tässä jumalallisessa paratiisissa. Ja kauvan, kauvan istuimme sitten hiljaa ja vakavina, huomaamatta että ilta tuli myöhäiseksi ja että läpitunkematon pimeä luikerteli puitten lävitse ja peitti polun, jota meidän piti palata leiriin.

Pian välähti kuitenkin tulisoihdunvalo puitten runkojen välitse. Vilkkaita ääniä kuului yhä lähempää ja lähempää. Ja lopuksi riensivät tytöt meitä noutamaan. Mutta juuri meidän noustessamme seurataksemme heitä syöksyi valtaava tulisuihku ilmoille kaukaa Sawain tulivuoresta. Punaisten kipinäin ja hehkuvoin kivien sade synnytti ilotulituksensa hetkeksi taivaan laelle. Sen jälkeen tuli jälleen pimeä paitsi sitä ainoata paikkaa, jossa raskas pilvi riippui suppilon aukon yllä ja kuvasti mittaamattomassa syvyydessä palavan maan sisimmästä povesta leimuavan liekin. Ja halki yön ja hiljaisuuden saapui sen jälkeen aavistus kaukaisesta, kumeasta jyminästä, vihaisen tulivuoren kauhuaherättävästä pitkäveteisestä mylvinnästä rasittavan tarkasti kuunteleviin korviimme...

Lähellä yösijaa paloi pieni vastasytytetty liekki, jonka savun tuli pidättää tunkeilevat moskiitot jonkun matkan päässä. Me järjestyimme niin hyvin kuin voimme. Ja muutamien minuuttien kuluttua olimme valmiit nukkumaan.

Kappaleen matkan päässä samoalaisten makuusijalta kajahti alakuloinen laulu. Tyttöjen muutoin niin soinnukkaat äänet olivat karheat ja kovat. Mutta miesten matalat äänet kuuluivat kuin täyteläisääniset, syvät kellot...

Heräsin hyvän aikaa keskiyön jälkeen. Rotta oli tepastellut yli jalkojeni...

Kääntäessäni selkäni tulta vasten ja silmäillessäni pimeään näin ihmeellisen näyn, Metsä oli saanut silmät, sadat leimuavat tuijottavat vihreät silmät, joita oli aina pari, kolme tahi neljä yhdessä ryhmässä.

Huusin hiljaa vaimoni nimeä. Hän hapuili kättäni, nousi ylös täysin heränneenä, kauhistuneena. Mitä se on? kuiskasi hän. — Kuka kutsuu? Minä näytin hänelle ylt'ympäriinsä tuijottavia silmiä. Selitin, mitä ne olivat. Fosforiloistoisia sieniä vanhoissa mädänneissä puunrungoissa. Ei mitään muuta. Mutta tenhoavan ihmeellisiä katsella. Melkein hypnotisoivia.

Me istuimme kauvan hiljaa. Käsikädessä, hiljaa, autuaissa ajatuksissa katselimme taivaan lukemattomia tuikkivia tähtiä. Ne vilkahtelivat ja leimahtelivat. Vilkahtelivat ja leimahtelivat. Meidän sydämemme puhuivat sanattomina toisilleen. Tunti tunnilta katosi...

Vihdoin alkoivat tähdet sammua. Tuulen hilpeä suhina heräsi ja pudisteli leikkien puitten latvoja. Päivänkoiton ensimäinen heikko rusohohde levitti loistoaan yli meren idässä. Aurinko nousi nopeasti. Vaikeni vaikenemistaan. Ja sitten oli äkkiä jälleen aamu...

Palolon pyydystys.

Samoan ihmeellisyyksiin kuuluu palolo, hyvin omituinen matolaji, joka asuu korallien onteloissa. Sen latinalainen nimi on Palolo viridis ja se kuuluu Nereidae heimoon. Se näyttäytyy ainoastaan kahdesti vuodessa — päivää ennen ja päivää jälkeen kuun viimeisen neljänneksen loka- ja marraskuussa. Jo varhain on oltava liikkeellä, jos mieli sitä nähdä. Sillä kohottuaan ylös päivänkoitossa ja uituaan ylt’ympäri veden pinnalla noin tunnin ajan, vaipuu se jälleen syvyyteen heti auringon noustessa. Ilmiö — jos sitä sellaiseksi voi kutsua — huomataan ainoastaan niissä paikoissa, joissa riutat muodostuvat kapeiksi soliksi ja joissa koralliseinä vaipuu äkkijyrkkään syvyyteen. Ja samalla kun eläimen pää jää jäljelle koralleihin ja siellä uudistuu, nousevat säikeen muotoiset ruumiit veden pinnalle, jolloin niitä aljetaan pyydystää.

Eräs europpalainen matkustaja antaa käynnistään palolon pyyntiä katsomassa seuraavan viehättävän kuvauksen.

* * * * *

Tuli ihana soutumatka.

Koittava päivä oli juuri luonut ensimäisen hienon ja ohuen valojuomun taivaanrannalle. Tähdet loistivat vielä päämme yläpuolella ja valaisivat riutan sisäpuolella olevaa poukamaa, niin että pohjalla olevia koralliriuttoja saattoi himmeästi erottaa. Rannalla, takanamme, missä Apia sijaitsi, vilahteli muutamia heikkoja valopilkkuja. Sisälle purjehtineiden laivojen punaiset vahtisilmät tuijottivat vakavasti merelle. Kauvimpana riutalla välkkyi vihreä merkkituli. Ja korkeimmalla ilmassa paloivat kahden tahi kolmen purjehdusaluksen ankkuri tulet.

Etumaisena istui venheessämme mies tähystelemässä. Hänen äänekkäiden huutojensa mukaan, jotka varottivat lakkaamatta esiinpistävistä korallimöhkäleistä ja kivistä, ohjasi Laumata varovaisella taitavuudella meitä syvemmille vesille. Solat olivat monimutkaiset. Ja kerran täytyi soutajien nousta ylös ja nostaa meidät karilta.

Kulkiessamme erästä poukamaa oli meillä täysi työ ehtiäksemme sen läpi, ennenkuin tulvavesi olisi ehtinyt sen kuivata. Me saavuimme viimeisessä hetkessä. Vene raapi vankasti pohjaa, mutta silmänräpäyksen jälkeen kuljimme jälleen syvemmällä vedellä. Ja muutamien aironvetojen jälkeen olimme jo "kalastuspaikalla", joka oli pienehkö aukko kuohujen ympäröimillä ulkoriutoilla, jonka suu oli ainoastaan parin sylen syvyinen ja jossa paloloa sanottiin olevan enemmän kuin missään muussa pyydystyspaikassa Apian lähistöllä.

Mutta vaikkakin päivän ensimäinen heikko koitto oli jo näkynyt meren takaa, oli aika vielä liian varhainen. Me olimme pakotetut odottamaan, kunnes tulisi valoisampaa. Ja silloin oli noudatettava vanhaa sääntöä, että täydellisen hiljaisuuden tuli vallita.

Se oli ihmeellinen odotuksen hetki.

Meidän venheemme keinui ja kiikkui aivan lähellä pauhaavien kuohujen mainingeissa. Silloin tällöin näkyi muiden alusten ääriviivoja. Varjon kaltaisina ne sukelsivat esiin pimeästä ja katosivat jälleen. Ja tavantakaa heilahti aluksemme, kun joku suuri laine vyöryi yli riutan ja löi meidän puolellemme.