Part 2

Vihdoinkin valkeni. Nopeasti rupesi taivas punertamaan, Tähdet kalpenivat. Riutta tuli näkyviin. Sen ulkopuolella lasinvihreä ja lumivalkoinen kuohu. Upolon kukkulat ja vuoret tulivat esille. Alkoi näkyä ankkuripaikalla olevien purjeveneiden ja Apian pienten talojen muodot. Ikkunanruudut kimaltelivat. Valkea rannikonkaistale loisti. Ja niin huudahti äkkiä ääni jostakin lähistöstä: palolo!

Nyt alkoi iloinen elämä.

Unohtumaton sävelsekamelska, jonka synnyttivät hoilaavat miesäänet, hilpeä tytönnauru, torvien toitotus, kitaran kilkuttaminen ja airojen loiske, kaikki tämä ulapan jymyyn ja pauhuun sekoittuneena, täytti aamun. Vene toisensa perästä liiti nuolennopeudella sitä paikkaa kohti, josta ensimäiset palolohuudot olivat kuuluneet. Pitkät, sirot veneet menivät sihisten ensiksi aukon suusta sisälle. Ruskeanpunaiset ulkohankaveneet meloskelivat mukana. Laivaveneet pyrkivät kömpelöinä perästä. Vedenpinta vilisi elämää. Ilmassa oli melua ja hälinää. Valkopukuiset, hymyilevät, kukilla kaunistetut nuoret naiset riemuitsivat. Ruskealleloistavat, vankat nuoret miehet hauskat banaaninlehtihatut mustassa tukassa heittivät kalastusvehkeitä korkealle ilmaan ja ottivat ne jälleen kiini.

Palolohuuto kuului jälleen. Vedenpinta oli täynnä lukemattomia kiemurtelevia ja koukertelevia matoja, joiden pituus vaihteli yhdestä kolmeen tuumaan ja jotka lakkaamatta jakautuivat tahi menivät rikki. Nämä olivat paloloja! Ja nyt oli kalastettava tahi oikeammin sanoen pyydystettävä oikein hengen edestä. Sillä kauvemmaksi kuin auringonnousuun ei huvi kestänyt. Ja sitten oli odotettava vuosi, jotta tätä iloa saisi jälleen nauttia...

En unohda koskaan sitä vilkasta näkyä, joka seurasi. Toistensa välitse eteenpäin ja taaksepäin, sinne ja tänne kääntyivät ja liukuivat lukuisat veneet. Joka laidan ylitse kumartui riemuisaa nuorisoa. Heidän pyydyksinään oli pähkinänkuoria ja säilykerasioita, lautasia ja maljoja. Eräällä oli lehtihaavi. Toisella vanha äyskäri. Muutamalla pikku tytöllä oli kenkä. Eräs poika käytti ainoastaan käsiään. Mutta olivatpa heidän kompeensa minkälaisia hyvänsä, niin yhtä innokkaita, yhtä uutteria he olivat kaikki. Hiki juoksi heidän otsaltaan ja vesihelmet virtailivat. Veneet keikahtelivat ja airot kierähtelivät veteen. Tehtiin pilaa ja huudettiin. Laulettiin ja vihellettiin. Oli iloa ja intoa, hyväntuulta ja ystävällistä kilpailua kaikkialla.

Kaiken tämän kestäessä tuli vähitellen selvä päivä. Itäinen taivaanranta vaihtui kelmeästä harmaansinisestä keltaiseen, keltaisesta ja kullanväristä heleään, heleästä tulipunaiseen. Ja niin nousi aurinko.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin auringonkehän kultainen reuna kohosi merestä ja sen ensimäiset häikäisevät valokimput säteilivät avaruuteen, oli palolo-kalastus loppunut. Ihmeelliset pienet olennot vaipuivat äänettöminä ja nopeasti sekä yhtä salaperäisesti, kuin olivat kohonneetkin, jälleen syvyyteen. Ja vasta vuotta myöhemmin, tarkasti määrättynä päivänä ja tuntina — yhtä täsmällisesti kuin ennenkin vuosisatojen aikana — nousisivat ne kerran jälleen vedenpinnalle ja muutamina päivänkoiton hetkinä täyttäisivät sen lyhyellä, meidän silmillemme huomattavalla omituisella elämällään, jota tieteen ei ole vielä onnistunut selvittää.

Kun pyydystyksen aika oli päättynyt, oli saalista verrattava. Toinen vene oli saanut enemmän, toinen vähemmän. Kaikki olivat olleet onnellisia. Jokaisella oli ainakin ämpärillinen tahi kauhallinen täynnä ilkeännäköistä, limaista, keltaisenruskeaa ainetta, joka oli muodostunut äsken niin eloisista, mutta nyt jo kuolleista Paloloista.

Palolo on suuresti pidetty ruokalaji Samoassa. Käärittynä raittiisiin taron tahi bananin lehtiin, keitettynä tahi raakana, pidetään sitä yhtä suuriarvoisena. Mutta vaikka sen ulkomuoto ei ole ollenkaan ruokahalua herättävää, on sillä kuitenkin hämmästyttävän miellyttävä maku. Se muistuttaa osteria, kaviaaria tahi erästä rapulajia keittämättömänä. Ja monelle valkoihoiselle, joka ensiksi on nyrpistänyt nenäänsä, on tapahtunut, että hän parin varovaisen makupalan jälkeen on ihastunut tähän harvinaiseen herkkuun yhtä suuressa määrässä kuin mikä samoalainen herkuttelija hyvänsä.

Toinen herkku, joka on vastenmielinen valkoiselle miehelle, mutta jota alkuasukas pitää herkkujen herkkuna, on eräänlaatuinen sormenpituinen kastemato, joka elää kosteassa hiedassa pitkin merenrantaa. Tämä herkkupala syödään raakana ja siten, että se taitetaan keskeltä kahtia ja imetään tyhjäksi, kunnes ainoastaan nahka on jäljellä.

Nyt alkoivat pyydystysveneet vähitellen lähteä paluumatkalle. Pienet kanootit soudettiin nyt suoraan sisäriuttaa kohti, jonka vuoksi oli kuivannut. Kun vesi loppui, nousivat soutajat ylös ja kantoivat alukset hartioillaan. Saamatta naarmuja tahi haavoja jalkoihinsa edes terävistä koralleistakaan kahlasivat he maihin. He laskivat taakkansa rannalle ja peittivät sen huolellisesti palmunlehdillä ja karheilla olkimatoilla, jotta se ei ravistuisi päivänpaisteessa. Ja sitten he menivät aamulevolle majoihinsa.

Mutta suuremmat veneet, jotka olivat liian raskaita kannettaviksi maihin, olivat ohjattavat ulkoriutan kautta ja ulos merelle. Notkeasti ja kevyesti ohjasivat ne kulkunsa poukaman suusta. Ja nopeasti ja vaaratta soudettiin kotiin. Meitä halutti soutaa syvemmälle poukamaan ja katsella näytäntöä tuhanten erilaisten esineiden peittämällä pohjalla. Vesi oli läpinäkyvää kuin lasi. Vähäisinkin pikku esine näkyi yhtä selvästi kuin jos olisimme pitäneet sitä kädessämme. Tuossa kasvoi jättiläiskiehkura valkeita koralleja. Tuossa oli liejuisten lehtikasvien metsä täynnä sinipunertavia nuppuja ja marjoja. Heiluvat ruohoaavikot rajoittuivat hietaerämaihin saakka. Mielivaltaisesti muodostuneista vuorista ja pyöreistä kivistä ammotti rotkoja ja avosuisia mustia onkalolta.

Kalamaailma oli yhtä vaihteleva ja kirjava. Siellä täällä näkyi valtaavia rapueläimiä, joilla oli äärettömän suuret kuorten peittämät selkäpanssarit ja kynnet. Piikkisiä meri-siilejä ja lumivalkoisia syvälonkeroisia jättiläissimpukoita oli näkinkenkien ja merikurkkujen joukossa. Kamalat, pienet mustekalat imeytyivät lujasti kiviin ja ympäröivät ne lukuisilla voimakkailla käsivarsillaan. Ja näiden kaikkien olentojen välillä liikkui lukemattomia kaloja edestakaisin. Niissä oli mitä hirviönmuotoisimpia. Värit mitä koreimpia. Siinä oli sekaisin vihreää, sinistä; keltaista, mustaa, valkoista ja punaista. Toiset juomuisia kuin seeprat. Toiset sinisiä, lukemattomin pienin kehin ja pistein. Eräällä kultakalan lajilla oli evät ja pursto, jotka kiertelivät niiden takana ja ympärillä, ikäänkuin ne olisivat olleet kaikkein hienointa harsoa.

Vihdoin alkoi aurinko paahtaa liian kuumasti. Me aloimme kotimatkan ja ohjasimme läpi poukamansuun. Meri kuohui meitä vastaan ja nosti meidät korkealle harjalleen. Ylös ja alas kuljimme aaltojen halki. Ylös ja alas ja eteenpäin...

Niin jatkui matkaa puolen tuntia. Soutumiehen airot laskivat ja nousivat tahdissa lakkaamatta, laskivat ja nousivat väsymättä, levähtämättä. Lähellämme irvisti riutta kuohujen keskeltä. Sen sisäpuolella oli tuulen helposti röyheltämä laguuni. Ja sen takana Upolo. Kaukana, kaukana edessäpäin näkyi Sawai. Muutamia äärettömiä höyrypatsaita kohosi pilvenkaltaisina rannalla. Siellä virtasi kuuma laava tulivuoresta ja kohtasi meren...

Me liuvuimme eteenpäin ohi riuttojen ja yhä kauvemmaksi. Aurinko sirotti lukemattomat säteilevät timanttinsa meitä ympäröivään avaraan sineen, yli suolalletuoksuvan, taivaanrannattoman, raittiisti lainehtivan meren. Me istuimme kuin lumotut. Hengitimme syvään. Nautimme sanomattomasti. Oli aamu, ah, niin hurmaava, verrattoman kaunis, unohtumaton etelämerenaamu...

Suuren satamansuun ulkopuolella käänsi Laumata keulan maata kohti. Aaltojen mukana veneemme kulki suhisten eteenpäin, liiti niin että vaahto kuohui yli teljojen. Kuin tuuli kiidimme Apiaa kohti, Nuolennopeudella ajoimme maihin. Ja kuin onnelliset lapset riemuitsimme nopeasta matkasta.

Näin oli aamu kulunut ja palolokalastus muistona vain.

Samoalaisia tapoja.

Samoalaisten teollisuudesta.

Samoalaisten muinainen teollisuus on nykyään melkein kokonaan kuollut; sen jäännöksetkin ovat niin hävinneet, että kokoojan on nykyisin melkein mahdoton saada mitään arvokkaita muinaismuistoja. Saksalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset tutkijat, kauppiaat ja lähetyssaarnaajat ovat vuosien kuluessa suorastaan puhdistaneet kaikki vanhojen, hyvien tavaroiden varastot Samoasta. Useimpia muinaisen teollisuuden haaroja ei enää harjoiteta. Taiteellinen kanootinrakentaminen on kokonaan unohtunut. Vanhan aseitten valmistamisen ovat kauppapuodeissa ostettavina olevat teräsveitset ja kirveet kuolettaneet. Muinoin yleisten, vyötäisten ympärillä pidettävien tapaverhojen asemesta käytetään nyt halpoja saksalaisia tahi englantilaisia kirjavia karttuuneja, jotka ovat lopettaneet tapan valmistamisen. Ainoastaan vanha hyvien, kauniiden mattojen palmikoimistaito on alkuasukkailla vielä jäljellä ja tätä taitoaan käyttävät he vielä hyväkseen melkoisessa määrässä.

Hienoilla matoilla on ollut ja on yhä edelleenkin suuri merkitys Samoassa. Ja mitä useampia sellaisia alkuasukkaalla on, sitä rikkaampi ja huomattavampi hän on. Muutamat matot ovat kallisarvoisia muisto- ja kunniamerkkejä, toisilla on sukupuun merkitys. Muutamia kappaleita seuraa korkeat arvonimet ja kunniapaikat. — Ja päällikkö, joka omisti muutamia sellaisia, saattoi — siihen aikaan kun Samoa vielä oli itsenäinen — sen nojalla päästä kuninkaaksikin.

Kaikilla huomattavilla matoilla on nimet, jotka samoalainen hyvin tuntee ja joiden merkitys on yhtä omituinen kuin niiden alkuperäkin. Muutamilla kaikkein huomattavimmilla matoilla, joiden omistamiseen liittyy korkeimmat kunniapaikat, on seuraavat nimet: Lagava’a, Gogotagi, Tamaleto’oa ja Fa’aoti i Salani. Ensimäinen tässä mainituista matoista valmistettiin venematkalla Fidshin ja Samoan välillä ja sai tästä nimensä, joka merkitsee: laivassapalmikoitu. Toisen nimi "Gogotagi" tulee "tagiogogosta", joka merkitsee kalalokinhuutoa ja johtuu siitä tapahtumasta, että kalalokkien huuto oli erittäin vaivaloinen ja häiritsevä, kun sitä valmistettiin. Kun "Tamaleto'oa" mattoa valmistettiin, näki sen uuttera palmikoitsijatar, miten kesy villihanhi hyväili poikastansa. Ja tämä liikutti häntä niin syvästi, että hän huudahti: "Le toloa e matua ia alofa i siana tama", joka merkitsee: "Tämä villihanhi rakastaa polkastansa erittäin suuresti", jonka jälkeen hän tämän ihmeellisen tapahtuman muistoksi antoi matolle yllä mainitun nimen. "Fa’aoti i Salani" lopullisesti merkitsee aivan yksinkertaisesti "valmistettu Salanissa".

Monen maton vuoksi tuli muinoin taisteluja eri perheiden, kylien ja kokonaisten piirikuntien välillä. Ja muukalainen, joka nyt käydessään samoalaisessa majassa näkee nämä kullalle loistavat, mutta usein repaleiset matot, joista hän makuaan noudattaen ei tahtoisi tarjota paljoa, vaikka ne olisivat kaupaksikin, jota ne eivät ole, ei käsitä helposti sitä suurta merkitystä, joka niillä on ollut ja on alkuasukkaan elämässä.

Hienot matot — letonga — kuuluvat nuorten naisten myötäjäisiin heidän mennessään naimisiin. Kuninkaanvaaleissa jakoivat kunnianhimoiset pyrkijät sellaisia valitsi joille ja puhujapäälliköille, mahtaville "tulafaleille", jonka jälkeen, vaalin perästä, äsken valittu kuningas otti vastalahjoina mattoja kansalta ja puhujilta, joiden viimeisten arvo on myöskin määrättyjen mattojen yhteydessä. Suurissa juhlallisuuksissa kantoivat ylempi- ja alempiarvoiset päälliköt parhaat mattonsa _lava-lavoina_ vyötäistensä ympärillä. Ja kuolintapauksissa olivat nämä "ie o le lagi", taivaan matot, mattoja, jotka jätettiin vainajan leskelle ja vasalleille viimeisenä kunnianosoituksena vainajan hengelle.

Hyviä vaihtomattoja voi nyt saada tuskin alle viiden- tahi kuudenkymmenen markan. Niitä valmistetaan erään kiemurakasvin juurista, joka viihtyy ainoastaan aarniometsän syvyydessä, missä se kiipeää isojen puunrunkojen ympärille tahi muodostaa sotkuisia vyyhtejä sammuneiden tulivuorten suppiloiden reunoille. Kun lehdet ovat huolellisesti kootut, kannetaan ne alas kyliin. Ne kuivataan päivänpaisteessa, jonka jälkeen ne asetetaan veteen, johon ne saavat jäädä, kunnes pehmiävät niin paljon, että niiden kuori irtaantuu noin viidenkymmenen sentin pituisina kaistaleina. Nämä riivitään liuskoiksi, joiden leveys on puolestatoista kolmeen millimetriin, ja palmikoidaan, kunnes ne muodostavat kukin pienen maton, jotka sitten yhdistetään toisiinsa, niin että vihdoin suuruudelleen tarkasti määrätty hieno matto on valmis. Moniin mattoihin jätetään toiselle puolelle ripsuja samalla kun toisen pää solmitaan ja reunustetaan sirosti erään pienen papukaijalajin punaisilla rintauntuvilla. Toiset jätetään koristamatta. Mutta oli asianlaita kummin hyvänsä, niin ovat ne aina kauniita ja siistejä. Niiden valmistamiseen tarvitaan äärettömän paljon kärsivällisyyttä, ja kuluukin sellaiseen aikaa kolmesta kuukaudesta puoleentoista vuoteen.

Eräs toinen mattolaji valmistetaan Cypholophno crocephaluksen puhdistetusta ja valkaistusta juuresta. Valmiina se muistuttaa takkuista koiranmattoa. Mutta se on lumivalkoinen ja silkinpehmoinen, jonkavuoksi sillä on suuri tehtävänsä alkuasujanten perhe- ja hääjuhlissa.

Niistä samoalaisen uutteruutta ja kokemusta todistavista tuotteista, joita maahantuodut tavarat eivät ole vielä aivan kokonaan tunkeneet pois tieltään, ansaitsee eräänlainen _uistin_ mainitsemista. Näkinkengän alapuolelle sidotaan lujasti kasvisyillä kilpikonnanluinen koukku. Ja tämän koukun molemmilta puolin tulee esille kaksi valkoista sulkaa, jotka ovat olevinaan pienen kalan evät. Koko laitos sidotaan pitkän nauhan päähän, joka saa viilettää noin kahdenkymmenen jalan päässä kanootista. Soutajat melovat hitaisesti eteenpäin. Näkinkenkä halkoo kimaltaen vettä. Kala nykäisee. Terävä kilpikonnanluukoukku tekee velvollisuutensa. Ja niin saalis on otettu.

Kuten matonkutojat, ovat myöskin veneenrakentajat ja kirvesmiehet tahi rakennusmestarit — o le tufuga fan fale — säilyttäneet käsityönsä unhoon joutumasta. Kymmenen tahi kaksitoista oppilasta työskentelee tavallisesti saman rakennusmestarin johdolla. He seuraavat häntä, mihin hän menee. Kahden tahi kolmen vuoden kuluttua rupeavat he omin neuvoin työskentelemään, hankkivat omia rakennuksia ja ovat mestareita.

Kun samoalainen tahtoo rakentaa talon, hakee hän ensiksi rakennusmestarin ja antaa hänelle monenlaisilla kohteliaisuuksilla maton. Samalla kertaa hän tekee tilauksensa ja viittaa vastaisiin suurempiin lahjoihin. Ja sitten hän palaa jälleen kotiinsa, jossa hän kärsivällisenä odottaa, kunnes rakennusmestari — joka on ensin hankkinut tietoja tilaajasta — on hyväksynyt mattolahjan ja ilmestyy rakennuspaikalle.

Rakennusmestari ja hänen apulaisensa varaavat itselleen runsaasti aikaa. Tilaaja antaa heille ruuan, juoman ja asunnon. Ja sitäpaitsi auttavat sekä hän että hänen sukulaisensa ja ystävänsä kaikessa karkeassa työssä, kuten esim. hirrenkaadossa metsässä ja telineitten rakentamisessa. Hän koettaa olla ylenmäärin antelias. Sillä hän tietää, että jos rakennusmestari tulisi epäluuloiseksi ja alkaisi epäillä huonoa ansiota, niin hän jättäisi silmänräpäyksessä työn ja menisi tiehensä, joka olisi ikuinen häpeä sille, joka olisi tehty tällaisen ikävän huomion esineeksi.

Kun majan sivut ja toinen lyhyt pää ovat vihdoinkin monen kuukauden työn jälkeen valmiit, maksaa tilaaja suuren osan. Tähän maksuun kuuluu mattoja, tapakangasta, sikoja, kananpoikia, erilaatuista maahantuotua tavaraa y.m. yhteensä kuuden- tahi seitsemänsadan markan arvosta. Jos rakennusmestari pitää tätä riittävänä ja on tyytyväinen, tekee hän työnsä loppuun. Mutta muutoin jättää hän sen sellaisekseen. Ja siinä tapauksessa on tilaajalle mahdoton saada ketään toista rakennustaitoista, joka tahtoisi jatkaa. Sillä alkuasukasten rakennusmestareilla on jonkinlainen kirjoittamaton laki, joka käskee heitä pysyttäytymään yhdessä, — niin sanoaksemme suojelusliitto talli ammattiyhdistys, joka arvatenkin oli olemassa Etelämeren leppoisilla saarilla jo aikoja ennen kuin mitään sen tapaista oli ajateltukaan Europassa ja Amerikassa.

Tämän yhteydessä on hauska puhua siitä kauniista yhteishengestä, joka elähdyttää koko Samoan kansaa ja joka on sen huomattavimpia ominaisuuksia. Ylhäiset ja alhaiset ovat aina valmiit toisiaan auttamaan. Vieraanvaraisuus on rajaton. Lyhyttä vierailua voi jatkua koko elinajan. Mitä yhdellä on, sitä saattaa myöskin toinen esteettömästi käyttää hyväkseen. Itaruus ja omanvoitonpyyntö, ovat melkeinpä tuntemattomia ja syvästi halveksittuja luonteenpiirteitä. Anteliaisuus on oikea perushyve. Ja kaikki tämä auttaa selittämään, miksi Samoa on maailman ihannemaa, todellinen paratiisi, jossa kaikki kuuluu kaikille ja jossa ei ole ollenkaan köyhiä.

Samoalaisten ajanlasku.

Samoalaiset jakavat ajan kuukausiin, vuosista välittämättä. Kuu, Sina, on heidän ajanmittarinsa. Päinvastoin kuin meillä, jossa pilalla puhutaan "kuun ukosta", asuu samoalaisen tarinan mukaan kuussa vaimo ja hänen lapsensa. Tämän vaimon nimi on Sina, joka nimi merkitsee "valkoinen". Oli nälänhätä sillä saarella, jossa hän alkujaan asui. Ja eräänä iltana hänen ollessaan taputtamassa tapaa silkkiäispuun kuoresta ulkoilmassa, näki hän täysikuun kohoavan. Se muistutti häntä kypsästä leipähedelmästä. Ja kun hän samalla tuli ajatelleeksi, että hänellä ei ollut antaa mitään lapselleen ruuaksi, toivoi hän, että kuu todellakin olisi leipähedelmä ja että hän saattaisi leikata siitä palasen illalliseksi. Kuu suuttui siitä ajatuksesta, että hänet syötäisiin, laskeutui maahan ja nosti ylös sekä Sinan että hänen tapavasaransa ja lapsen. Ja siitä lähtien ovat nämä kaipaavaisesti katselleet maahan kuun tasaisesta kiekosta, milloin se päästää kultansa säteilemään yli Samoan saarien.

Toisten taivaankappalten joukossa, joita alkuasujamet tuntevat, on Venus. Sitä kutsutaan "aamun ja illan tähdeksi". Väinämöisen viikate on "Taakka" — amonga —, jota kannetaan hartioilla Samoassa käytetyillä kanninpuilla. Seulaisia (Plejaadit) kutsutaan "päällikön silmiksi" — matalin Mars on "valkokasvo", matamemea, linnunrata — aoto’a — on yhtäjaksoinen pilvi. Ja meteorit — fetuafi — ovat tulitähtiä.

Samoalaisilla on kaksitoista kuukautta. Tässä niiden nimet ja merkitykset:

Utu va mua = ensimäinen yamruohon kaivaminen. Toe utu va = ympärikaivaminen. Faaafu = kuihtuminen. Lo = kala. Annuna = murskattu korsi. Oloamanu = lintujen laulu. Palolo mua = palolon ilmestyminen. Palolo muli = palolon jälkeinen. Mulifa = korren loppu. Lotuaga = saderukoukset. Taumafamua = ylellisyyden alku. Toetaumafa = juhlimisen loppu.

Useilla näistä kuukausista on muitakin nimiä, joiden luetteleminen veisi liian pitkälle. Mainittakoon ainoastaan, että toisetkin nimet — kuten tässäkin mainitut — viittaavat luonnontapahtumiin tahi siihen tilaan, missä milloinkin samoalainen maanviljelys ja yleinen elintarpeiden saanti ovat.

Tatueeraus y.m. tapoja.

Samoinkuin kirvesmies-rakennusmestarit, ovat myöskin tatueeraustaiteilijat — o le tufuga ta tatau — arvossapidettyä ja taitavaa väkeä, joiden ammatti joskus on perinnöllinenkin huomattavissa päällikkö- ja puhujasuvuissa.

Näiden tatueeraustaiteilijain käsissä saavat olla melkein kaikki nuoret samoalaiset, jolleivät he tahdo, että heitä pidetään heikkoina ja epämiehevinä ja että naiset heitä halveksivat ja ivaavat tai heitä pilkataan juhlatilaisuuksissa, jolloin nuoret miehet käyvät tervehdyksillä päälliköittensä luona ja nämä kieltäytyvät vastaanottamasta mitään, jota heille tarjotaan tatueeraamattomain "haisevista" käsistä.

Lähetyssaarnaajat käyttävät tosin kaiken vaikutusvaltansa saadakseen tatueeraustavan juurineen hävitetyksi, mutta tähän asti ilman mitään menestystä. Nuorukaisten verissä virtaa esi-isien miehuus. Ja kristillisyydestään huolimatta, joka muutoin ei ole juurtunut syvälle, näkevät vanhat vastahakoisesti, että kaikki vanhat isiltäperityt tavat häviävät käytännöstä.

Tatueeraustaiteilijan työkalut ovat varsin yksinkertaiset. Ne valmistetaan ihmisenluusta ja ovat pienen haravan muotoiset. Itse harava on noin puolentoista tahi kahden tuuman levyinen. Varsi, jossa se on kiinni, on noin kahdeksan tuuman pituinen. Väri, jota käytetään, on vaaratonta, sinisenmustaa poltettujen kynttiläin tahi Zama-pähkinöiden — aleurites moluccana - tuhkan ja veden sekoitusta. Se isketään ihoon pienellä nuijalla, mutta hipiää ei kynitä, kuten tavallisesti tehdään tatueerauksessa Japanissa.

Tatueerauksen alainen ruumiinosa on vyötäisten ja polvien väli. Samaa kaunista mallia käytetään ylhäiselle ja alhaiselle. Siinä on monimutkainen erilaisten kuvioiden yhdistelmä, joka esittää jotakin samoalaisten jokapäiväisestä elämästä, kuten tuhatjalkaisia, leipäpuuhedelmän syväuurteisia lehtiä, kalakeihästä, kalaverkkoa, vyötä, lokkia, hiussukaa tahi päänalaisen asemesta käytetyn niskatuen puujalkaa.

Tatueeraus, jonka suorittamiseen joskus kuluu kolmenkin kuukauden aika, aina tatueerattavan arvoasteen, vastustuskyvyn ja sitä seuraavan tuskallisen tulehtumisen vahvuuden mukaan, tehdään nuorukaisiin heidän päästyään miehenikään, ja se on aina tervetullut aihe suuriin juhliin niitä seuraavine mattojen ja muiden lahjojen jakoineen, sivatansseineen, lauluineen ja pitoineen, aina perheen varojen mukaan.

Mutta etenkin silloin käy kaikki juhlallisesti, kun päällikönpoika alistuu tähän tuskalliseen leikkaukseen. Toiset perheen nuoret miehet käyttävät kernaasti sellaista tilaisuutta hyväkseen, sillä se kaikki tapahtuu vanhan päällikön kustannuksella. Erityisiä lahjoja annetaan rohkeuden ja kestäväisyyden palkitsemiseksi. Ja silloin saattaa myöskin joskus kuulla vanhan yksitoikkoisen tatueerauslaulun, jota "o le tufuga ta tatau" ei koskaan laula muille kuin ylhäisten pojille ja jonka tarkoituksena on samalla vaikuttaa rauhoittavasti vertavuotavaan uhriparkaan kuin myöskin äänellä voittaa se vaikerrus ja ne tuskanhuudot, joita, tämä mahdollisesti ei aina kykene hillitsemään.

Tämä ääntiörikas valituslaulu kuuluisi suomeksi seuraavasti:

— Kärsivällisyyttä! Vain hetkinen, ja näet tatueerauksesi, joka on Ti-kasvin tuoreen lehden kaltainen.

Minä olen murheellinen puolestasi ja toivon, että se olisi taakka, josta sinut hellästi voisin vapauttaa ja sen puolestasi kantaa.

Oi veri! Se virtaa ruumiista joka iskulla. Koeta olla voimakas.

Sinun kaulavitjasi voi katketa, kaatua saattaa hybiscuspuu. Mutta minun tatueeraukseni on hävittämätön. Se on katoamaton kalleus, jonka sinä olet ottava mukaasi hautaan. —

Näihin kauniisiin säkeisiin, jotka "o le tufuga tatatau" laulaa yksin, liittyy toimitusta vilkkaasti seuraavien perheenjäsenten ja rakkaiden ystäväin kööri:

— Talofa 'ua e taliau, talota 'ua e moe, ’ua le tumuie.

Tämä kuuluisi suomeksi:

— Oi! Minä suren sitä, että sinä olet heikko. Minä kärsin, että tuskat seuraavat sinua uneen asti, ja sinä uhmaat niitä. —

Kaiken tämän ajan lepäävät uhri parka ja hänen ystävänsä pitkällään matoilla. Kone, jossa on kymmenestä kuuteenkymmeneen hampaaseen, isketään armotta hänen lihaansa. Kirveltää ja vuotaa verta. Vuotaa verta ja kirveltää. Mutta kun kaikki vihdoinkin on ohi, saavat he palkintonsa. Nuorukaiset ovat tulleet miehiksi. He ovat valmiit tekemään miehen työtä ja saattavat vaatia miehen oikeudet. Ja nuoret tytöt, jotka ovat antaneet tatueerata itseään vatsaan, sääriin, polviin ja käsiin, ovat tulleet naisiksi, ovat täten saaneet todistuksen, että he ovat kypsyneet elämän vakavuutta varten, jos elämä yleensä otetaan vakavalta kannalta Samoassa.

Samoalaisen tatueerauksen alku ei ole "jumalallinen" eikä valtiollinen, vaan sen ajatellaan kehittyneen miehen anteeksiannettavasta halusta viehättää naista kestäväisyydellään, rohkeudellaan ja voimallaan, ja naisen keikailevasta halusta vielä ulkonaisilla keinoilla kohottaa vaikutusta, jonka hänen luonnollinen viehätysvoimansa tekee miesparkaan. Hauskalta tuntuu kuulla, että naisia, joilla on määrätty malli tatueerattuna vatsaan, pidetään paljoa hellempinä miestä kohtaan kuin niitä heidän sisariansa, joilla ainoastaan kädet ja sääret ovat kaunistetut.

Vanhoilla miehillä tavataan usein kyynärvarressa erityinen kuvio, johon kuuluu joukko pieniä pisteitä ja viivoja. Sellaiset kuviot, jotka aina vaihtelevat, olivat muinoin tuntomerkkeinä, milloin soturi oli kaatunut jossakin lukuisista sisällisistä kahakoista ja jolloin voittava puolue hakkasi aina kaatuneitten päät.

Raskaissa rikoksissa tapahtui myöskin entisaikaan usein, että leikattiin rikollisen molemmat korvat tahi hänen nenäparkansa tatueerattiin hänelle itselleen rangaistukseksi ja toisille varoitukseksi.

Kun tatueeraus on onnellisesti kestetty, ovat — kuten ennen on mainittu — samoalaiset nuoret miehiä ja naisia. He ovat valmiit avioliittoon. Eikä kauvan kestäkään, ennenkuin nuoret miehet ovat onnistuneet vaalissaan ja joko aivan yksinkertaisesti noutavat sydämensä valitun tahi myöskin lähettävät puhemiehensä ruokalahjoineen hänen isänsä luokse; jos tämä on kuollut, kääntyy puhemies vanhimman veljen puoleen. Jos tämä ja perhe hyväksyvät liiton ja ottavat vastaan tarjotun lahjan, on asia selvä. Nuoren naisen mieltä kysytään kyllä myöskin, mutta olipa tämä mikä hyvänsä, niin on sillä kuitenkin hyvin toisarvoinen merkitys, ja hänen täytyy säännöllisesti ennemmin tai myöhemmin taipua siihen, mitä perheen neuvosto on päättänyt.

Kihlausajan, jos siksi uskallan kutsua kahta tahi kolmea nyt seuraavaa kuukautta, käyttää morsiamen perhe hänen myötäjäistensä valmistamiseen. Tätä kutsutaan "Tongaksi" ja siihen kuuluu pääasiallisesti hienoja mattoja ja tapakankaita. Sulhasen mukanaan tuomia tavaroita kutsutaan "Oloaksi" ja siihen kuuluu sikoja, kananpoikia, kalastuskanootteja y.m. Suuressa hääjuhlassa vaihdetaan sulhasen ja morsiamen lahjat eikä saariväestön anteliaan tavan mukaan molempien asianomaisten perheitä ja ystäviä suinkaan unohdeta.

Hääjuhla pidetään morsiamen kotona tahi, jos nuori pari kuuluu huomattavaan sukuun, vapaassa luonnossa kylän yleisellä kokouspaikalla.

Sellaiset häät ovat sekä juhlalliset että tunnelmarikkaat, milloin ne joku harva kerta vielä vietetään siten kuin vanha samoalaistapa vaatii. Kristinuskon mukana ja lähetyssaarnaajani vaikutuksesta ovat nämä vanhat tavat kuitenkin melkein kokonaan hävinneet ja kirkollinen vihkiminen on tullut sijalle.

Mutta tarkastakaammepa hieman vanhoja samoalaisia häätapoja.

Kun sulhanen ystävineen sekä morsiamen perhe ovat saapuneet kyläalueen ympäri istutettujen puitten varjoon, odottaa morsian läheisessä talossa, puettuna kukkiin, näkinkenkäkaulanauhoihin ja kallisarvoisiin mattoihin.

Kun kaikki on selvillä, nousee hän ylös. Mattoa pitkin, joka on liitetty yhteen sangen monista tapakappaleista ja joka muodostaa pitkän käytävän poikki avoimen paikan, vaeltaa hän hiljaa odottavan sulhasen luokse. Hänen ystävättärensä seuraavat perässä häälahjoineen. He levittävät ne yleisön nähtäväksi morsiamen eteen ja palaavat sitten noutamaan toisia. Kun varasto on loppunut, tervehtii morsian läsnäolevia. Ja sitten seuraa omituinen raakalaismainen näky, kun kaikki hänen ystävänsä vakuuttaakseen ihailuansa alkavat lyödä päätään veriin terävillä kivillä.

Kaiken tämän jälkeen jaetaan sulhasen "oloa". Sitten seuraavat iloiset pidot. Ja kun nämä ovat onnellisesti päättyneet, jatketaan niitä tanssilla ja laululla, ja näihin huveihin ottaa nuoriso sydämestään ja sielustaan osaa yömyöhään asti.

Samoalaiset kansat jakaantuvat perhekuntiin, jotka vuorostaan jakaantuvat ryhmiin ja haaroihin. Jokaisen erityisen perheenhaaran päämiehenä on päällikkö, _matai_. Ja kaikkien näiden alempiasteisten päällikköjen päämiehenä on koko perheen ylipäällikkö, _matai sili_.

Jokaisella samoalaisella päälliköllä on nimi, joka suoraan tahi ottopojan ottamisen kautta kulkee perintönä suvusta sukuun ja jonka nojalla hän nauttii asemaansa kuuluvia oikeuksia. Matai on joko ylipäällikön, matai silin alainen tahi on hän myöskin itsenäinen; tämä riippuu useimmiten niistä määräyksistä, joita perheen perustajat aikoinaan ovat antaneet.

Perheenjäsenten täytyy palvella _mataitansa_ ja osoittaa hänelle kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta. Kukaan ei saa istua hänen matollansa. Kukaan ei saa juoda siitä vedestä, jota hän on ennen nauttinut. Yhteisillä aterioilla tarjotaan hänelle ensiksi. Häntä varten rakennetaan kylän keskelle ympyriäinen maja, jossa hän harjoittaa vieraanvaraisuuden kaunista hyvettä. Hän hallitsee patriarkaalisella tavalla. Ja milloin tärkeitä asioita on päätettävä, kysyy hän tavallisesti neuvoa perheeltä kokonaisuudessaan tahi erikoiselta ryhmältä.

Matai on joko yksinkertaisesti _alii_ tahi myöskin _tulafale_ — puhuja. Jälkimäinen arvonimi ei ole aivan yhtä huomattava kuin edellinen. Mutta _tulafale_ on toiselta puolelta usein mahtavampi kuin _alii_. Samoalaisen kirjakielen puutteessa täytyy hänen pitää huoli vanhojen tapojen muistossa pysymisestä ja monimutkaisten juhlamenojen oikeasta noudattamisesta. Ja vihdoin on hänellä tehtävä, joka ei ole vähemmän tärkeä, nimittäin _aliin_ virallisena puhujana oleminen, jolloin hänellä on tuhat tilaisuutta taistella omien etujensa puolesta, ja — jos hän niin tahtoo — saada aikaan toraa ja eripuraisuutta päällikköjen kokouksessa, jossa valtiolliset asiat joutuvat keskusteltaviksi.

Kaikki samoalaiset, jotka eivät ole _matai_ tahi _tulafale_, ovat igoa vala'au, ja ne jaetaan kahteen luokkaan: nuori mies ja vanha mies.

Samoan löytö ja nimi.

Samoan saaria on kaikkiaan kahdeksan. Ne keksi 1722 hollantilainen maailmanympäripurjehtija Roggevén, vaikkakin Bourgainville myöhemmin vahvisti löydön, ja sen jälkeen vasta de la Pérouse nousi siellä maihin.

De la Pérouse joutui pian vaihtokauppoihin vaihdonhaluisten alkuasukkaiden kanssa, jotka aluksi olivat ottaneet hänet vastaan jumalana. Muutamista lasihelminauhoista toivat he hänelle vastalahjoiksi viisisataa lihavaa sikaa, lukemattomat määrät kokospähkinöitä ja kyyhkysiä, kilpikonnia ja pieniä papukaijoja. Da Pérouse kuvaa maata "ihanaksi maaksi, jossa ainoastaan häiritsemätön onni vallitsee". Ja alkuasujamia kutsui hän innostuneena maapallon onnellisimmiksi asukkaiksi, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin lintujen elättäminen ja ensimäisten ihmisten tavalla niiden hedelmien poimiminen, jotka villeinä kasvavat heidän päänsä yllä.

Kun alkuasujamet olivat kostaneet erään de la Pérouse’n miesten tekemän vääryyden, surmaamalla heistä yksitoista, purjehti hän pois saarilta, voimatta edes haudata kuolleitaan, ja joutui lopullisesti haaksirikkoon Santa Cruz ryhmän kareilla.

Samoa nimen synnystä ei tiede vielä näytä tulleen täysin yksimieliseksi. Muutamain tutkijain mukaan johtuu se perhenimestä Moa, joka nimi tarinan mukaan muinoin oli vanhalla kuningassuvulla, joka hallitsi pientä Manuan saarta ja sanasta "Sa", joka merkitsee m.m. kuuluva. Tämän mukaan merkitsisi Samoa Moan perheelle kuuluvaa.

Toiset tutkijat arvelevat, että samoalaiset polveutuvat uusseelantilaisesta Maoriheimosta, joka voi kehua vanhemmasta ja korkeammasta kultuurista kuin mikään muu Etelämeren kansa, tahi että he ovat tälle ainakin läheistä sukua. Tämän johdosta olisivat samoalaiset tunteneet aina neljän metrin korkeuden saavuttaneet, nyt sukupuuttoon kuolleet Dinornis sukuun kuuluvat moalinnut, joilla oli tärkeä osa Maorikansan saduissa ja lauluissa, sekä kutsuneet saariaan niiden mukaan ja pyhittäneet ne niille.

Tätä teoriaa tukee se seikka, että samoalainen "Moa" merkitsee "kanaa" ja että sanan "Sa" voi myös kääntää "pyhitetty" (jollekin). Mutta koska kanaa ei tunnettu saarilla ennen valkoisen miehen tuloa ja nimi jo oli ikivanha, täytyy olettaa, että se todella tarkoittaa uusseelantilaista Moalintua eikä maahantuotua kanaa.

Nimen "Laivurinsaaret" lienee Samoaryhmä saanut niistä suurista merimiestiedoista, merimieskunnosta ja rohkeudesta, joka muinoin oli alkuasukkaiden tunnusmerkki. Nykyjään eivät samoalaiset enää tee niin pitkiä merimatkoja kuin heidän esi-isänsä aikoinaan. Heidän matkansa kanooteissa ja soutuveneissä vievät heidät harvoin kauvemmaksi kuin omien saarien välille, mutta vielä tänäänkin ovat he taitavia kaikessa, mikä merimiesammattiin kuuluu. Maassasyntyneillä merimiehillä sanotaan olevan erinomainen suunnantuntemisaisti, ja ainoastaan poikkeustapauksessa he käyttävät hyväkseen muutoin niin välttämättöminä pidettyjä esineitä kuin merikorttia, mittapyörää (lokia) ja kompassia. Ja siitä huolimatta kuuluvat muut merionnettomuudet paitsi vähäpätöiset kolaukset laguuneihin tullessa ja niistä lähtiessä, harvinaisuuksiin.

Samoalainen luomistaru.

Aikojen alussa oli "Leai" — Tyhjyys. "Leaista" syntyi "Nanamu" — hyvä tuoksu. Ja tästä kehittyi "Efuefu" — höyry tahi savu, joka täytti "Leain".

Tästä savusta muodostuivat pilvet ja sittemmin "Eleele" — maa.