Part 4

Äkkiä alkoi laulu ja tanssi. Nuorukaiset virittivät sävelen, pienen moniäänisen laulun, jota toistettiin niin kauvan kuin leikki kesti. Sen tahti tuli yhä nopeammaksi ja nopeammaksi. Ja lopuksi se tuli niin hurjan vauhdikkaaksi, että tanssijat ainoastaan äärimäisellä vaivalla pysyivät mukana.

Itse tanssi oli omituinen ja sen suorittivat ensimäisen ja toisen rivin nuorukaiset istuallaan. Siihen yhtyi erilaisia nopeita liikkeitä. Koivet liikahtelivat edestakaisin. Yläruumis taipui ja ojentautui jälleen, kääntyen oikealle ja vasemmalle. Käsivarret ja kädet ojentautuivat — yhdessä tahi kumpikin erikseen — ulos ja ylös, sivuille, eteen- ja taaksepäin. Pää pyöriskeli ja teki nopeita käännöksiä. Ja kaiken tämän kestäessä löi toisen jalan isovarvas lakkaamatta istuinmattoihin. Erehtymättä kertaakaan osoitti se tahtia. Oli käsittämätöntä, miten se saattoi pysyä sekaantumatta. Todellakin ihmeellinen taidonnäyte. Mikään ei loukannut silmää. Joka liike osotti ylevyyttä ja siroutta. Ja kaikki tapahtui sellaisella levollisuudella ja notkeudella, että se saattoi polveutua ainoastaan vuosisatojen kuluessa huolellisesti kehitetystä ja peritystä plastillisuudesta.

Tämä omituinen huvi kesti noin viisi minuuttia, kunnes oli saavutettu sellainen huimaava nopeus, että sitä ylemmäksi pääsy näytti mahdottomalta. Silloin taukosi laulu äkkiä ja tanssijat pysähtyivät samassa hetkessä. Mutta pysähdys ei tullut pitkälliseksi. Muutamien minuuttien kuluttua kajahti uusi laulu. Ja sitten alkoi uusi tanssi mitä uskomattomimpine lantiontaivutuksineen ja kierroksineen, jossa nuorten miesten sitkeys tuli mitä kovimmalle koetukselle ja joka ei päättynyt ennen kuin kaikki osanottajat, sekä laulajat että tanssijat, olivat perinpohjin uupuneet.

Kun vilkkaat suosionosoitukset, jotka seurasivat tätä esitystä, olivat tauonneet, ilmestyi Faamu, joka hetkeksi oli poistunut, mitä hämmästyttävimmässä loistossaan.

Hän oli heittänyt päältään vaaleansinisen hameensa ja hänellä oli nyt ainoastaan kullankeltainen olkimatto vyötäisten ympärillä. Tämän kevyen puvun yllä oli loistavan kaunis titi punaisista villeistä kukista. Kaulan ympärillä loisti tavanmukainen komeista keltaisenvalkoisista sarvivalaan hampaista tehty kaulanauha. Ja ympäri karhean, nokimustan tukan, joka oli kammattu kahdeksi valtaavaksi, paksuksi pensaaksi, oli harvinaisista kukista muodostettu pieni seppele, kukista, jotka olivat keltaisia kuin sinapinsiemen ja niin väkevätuoksuisia, että koko suuri maja täyttyi mitä huumaavimmasta tuoksusta.

Täyteläisillä käsivarsilla ja kapeilla säärillä kimalteli hienosti palmikoituja vihreitä lehtikiehkuroita. Sormissa oli joukko kullalla ja hopealla koristeltuja kilpikonnankuorisia sormuksia. Korvankärjissä oli pari pikku kukkaa. Ja paljaasta upeasta yläruumiista kimalteli kullanpunainen _lengi_, harvinainen, vanhoista ajoista tunnettu väriaine, jota ylhäiset samoalaiset naiset olivat valmistaneet erään kasvin juuresta.

Vihdoin virittivät nuoret miehet, joiden katseet teeskentelemättömällä ihailulla olivat säteillen hyväilleet nuoren prinsessan suloa, jälleen laulunsa. Ja niin alkoi Faamu tanssia. Hän kiiti edestakaisin kevyillä jaloillaan, jotka tuskin näyttivät koskettavankaan häntä varten erityisesti levitettyjä tanssimattoja. Hän käänteli yläruumistaan, niin että kullanpunainen lengi kimalti ja loisti. Hän teki eleellisiä liikkeitä käsivarsillaan ja värähytteli kyynärpäitään, käsiniveliään ja hienoja sormenpäitään niin ihmeellisellä, selittämättömällä tavalla, että en ole koskaan voinut kuvitellakaan mielessäni sen veroista.

Matoilla, majan vieressä, istuivat vieraat vaipuneina sanattomaan ihailuun. Tämä, Faamu ja hänen tanssinsa oli jotakin, jonka vertaista he eivät koskaan olleet edes uneksineetkaan. Japanin pienet geishat ja heidän koko maailmassa kuuluisa tanssinsa ei ollut mitään tämän rinnalla. Tässä ei ollut ainoastaan suloa ja notkeutta, loistoa ja aistia, vaan myöskin jotain muutakin: sielua ja tunnetta. Faamu ei ollut mikään leikkinukke, vaan kypsä, täysiverinen nainen ja hänen tanssinsa oli hehkuvaa tulta.

* * * * *

Faamu tanssi...

Hänen tanssinsa oli nuoren tytön ylimielistä leikkiä miesten riutuvalla rakkaudella. Hän kääntyi kaunismuotoisiin, kopeihin nuoriin laulajiin, veitikkamaisesti ottaen vastaan heidän lumoavan ystävyytensä. Hän antoi katseensa leikkiä toisesta toiseen. Mutta kun hän oli sytyttänyt heidän sydämensä kuumimpaan hehkuun, käänsi hän kaikille heille selkänsä ja kiiti kuin ahdistettu hirvi pois heidän luotaan. Heitettyään nopean, mutta tarkasti tutkivan katseen vanhempien miesten arvokkaisiin riveihin, tervehti hän heitä komeilevasti, mutta nöyrällä alamaisuudella ja arvonannolla, nauraen heille samalla salaa. Ja sitten osui hänen katseensa narriin, joka keikaili ja teeskenteli hänelle. Mutta tälle hänellä oli ainoastaan avoin, ivallinen hymy vastaukseksi...

Nyt hän palasi nuorten miesten luokse. Hymyillen, huulet puoliavoimina, säkenöivän valkoisin hampain ja tuikkivin silmin liikkui hän hitaasti ikäänkuin tarkastaen heidän rintamaansa. Milloin pysähtyi hän yhden, milloin toisen eteen. Pitkän ajan seisoi hän epäröiden hiljaa siinä, missä nuori päällikkö istui. Hän otti elemäisesti vastaan olemattoman kukkaisseppeleen. Nautti sen tuoksua. Hymyili ja ihaili sitä. Ja sitten mietti hän silmänräpäyksen, kiinnittäisikö hän sen tukkaansa vai halveksisiko sitä. Mutta heitti sen vihdoin nuorukaisen eteen ylpein liikkein. Ja hän alkoi keimailevan, kissanpoikamaisen tanssinsa uudelleen.

Faamu tanssi...

Mutta täysin ilmeettömin katsein tuijottivat nuoret miehet nyt eteensä. Heidän yksitoikkoinen, mutta kuitenkin hymyilevän kaunis laulunsa kaikui voimakkaana ja tasaisena ikäänkuin se olisi kohonnut yhdestä ainoasta hopeankirkkaasta soittokoneesta. Ja sormet ja varpaat löivät lakkaamatta mattoihin lujassa tahdissa ja innostavina. Faamu tanssi, pään ja yläruumiin loistaessa lamppujen lämpimässä, täyteläässä valossa, samalla kun nopeat jalat kylpivät tukipilarien ja huumaantuneiden katsojien rivien väleistä virtaavassa, voimakkaan kultaisessa kuunvalossa.

Faamu tanssi...

Laulu kaikui...

-- -- - Juhla oli loppunut.

Me vaelsimme alas lahdelmalle, ennenkuin palasimme kotiin. Ojensimme itsemme lämpimälle, mustalle hiedalle ja uneksimme. Mietimme mielessämme, mahtaisiko tuolla ylhäällä — ylhäällä äärettömässä avaruudessa olla ainoatakaan taivaankappaletta niin hurmaavan kaunista, niin rakastamisen arvoista, niin jumalallisen ihanaa elettäväksi ja onnellisena oltavaksi kuin meidän oma, ijäti nuori, ijäti suloinen maapallomme...

Ylt'ympäri sirisivät sirkat. Niiden kristillinkirkas sirinä täytti yön uinuttavalla yksitoikkoisella sulosoinnullaan...

Kauvempana suhisivat palmujen huiput, pauhasi ulappa...

Maatuuli, joka oli voimakas ja raitis kuin äsken herännyt aamutuuli tuoksui lukemattomia suuteloita, joita se hilpeällä matkallaan aarniometsän peittämiltä vuorilta oli varastanut tuhannen ja yhden yöllä valvoneen ujon kukan puhtailta, suloisilta huulilta...

Valoaväreilevässä yöilmassa kumotti kuu kauniina ja keltaisena. Sen heijastus laguunissa muistutti valtavaa, lukuisain kimaltelevain kultasuomujen panssaroiman merikäärmettä. Sen loistava, jättiläispitkä pursto hävisi riutoille. Ja pää pureutui lujasti rantaan, aivan jalkojemme juureen...

Palmujenhuiput humisivat. Kuunsäteet kimaltelivat. Ulappa pauhasi...

Me uneksimme.

Katso!

Faamu tanssii...