Part 3

— Hyvä on, että olet sen keinon parhaimmaksi huomannut, sanoi Tuomas. — Sinunkin maistasi joutaa puolet palstoitettavaksi. Kun se vain kävisi kaikkialla yhtä vaivattomasti, niin muutamien vuosien kuluttua päästäisiin; onnellisempiin oloihin. Minun uskoni on, että tästä maasta täytyy tulla pienviljelijävaltio, joka tulee suurimmalta osalta omillaan toimeen ja joka kykenee harjoittamaan vientiä paljon suuremmassa määrässä kuin tuontia.

— Sen uskon minäkin, myönsi naapuri.

Keväisen illan hämärässä sujui matka nopeaan. Aurinko oli irroittanut metsistä ensimmäisen kevään merkin, pihkan tuoksun, ja se teki mielen aavistelevan herkäksi ja iloiseksi. Ajatukset vilahtelivat vain tuokion menneissä, mutta viihtyivät tulevissa, keväässä ja kesässä, työmailla.

Työ ja luonto oli paras auttaja painavimpinakin aikoina.

10

Huutokauppapäivä tuli.

Edellisenä yönä ei saanut Tuomas unta, ja Alinakin taisi valvoa vuoteessaan.

Vaikka olisi miten ajatellut, niin raskaalta tuntui luopua yhdellä kertaa suurimmasta osasta kotieläimiään, joita oli kasvattanut ja hoitanut.

Ja sitten huutokauppa.

Sitä ei ollut ennen tapahtunut Savilahdessa. Siinä oli jotain taloa alentavaa, vaikk’ei se ollutkaan pakollinen.

Välttämättömyydelle ei voinut mitään. Naapurit tulisivat vahingoniloisina, remuavina ja suulaina, Pentti rehentelevänä entiseen kotitaloonsa.

Aikaisemmin kuin muina aamuina noustiin ja aloitettiin päivän askareet. Sanallakaan ei kajottu tapahtuvaan huutokauppaan. Mitäpä se puhumalla parani. Edellisenä iltana oli valikoitu karjasta kotiinjäävät ja siirretty parressa vierekkäin.

Tuomas ei hennonut jättää vanhaa tammaa myytäväksi. Leenalla täytyi koettaa suorittaa talon työt ja hankkia syksyllä uusi.

Pentti oli ostanut naapurikylästä talon ja kehuskeli huutavansa kaikki myytävät lehmät Savilahdesta.

Ensimmäisenä hän tulikin taloon.

Tuomas korjasi tuvassa muralavoja. Pentti leveili pöydän päässä.

— Jokohan nyt kelpaisivat velimiehelle rahat, niin sovittaisiin kaupoista ilman sivullisia, esitteli Pentti.

Tuomas vaikeni, ja Pentti odotteli vastausta.

— Mitäpä se siitä paranee. Kun on kerran huutokauppa ilmoitettu, niin antaa herjojen polkea tämä kerta Savilahden pihamaata. Eikö lienekin viimeinen kerta.

Tuomas kantoi lavat ulos ja vei raudikon soimeen kapan kauroja.

— Syöhän nyt... kohta muuttuu isäntä. Saanetko sitten paremman vai huonomman.

Tuomaan mentyä ulos tuvasta jupisi Pentti:

— Hullu mies. Vaikk'ei pidä naapureistaan, niin antaa heidän tulla pihojaan tallaamaan.

Tuomas oli pyytänyt Eerikkilän pitämään huutokaupan. Ei sen vuoksi, ettei olisi miehenä kestänyt naapureittensa pistopuheita ja ivanauruja, mutta ollakseen koskematta Pentin rahoihin, joista oli päättänyt pysytellä erossa. Tuomas tiesi Pentin tekevän korkeimmat tarjoukset kaikesta, ja niinpä sai vieras ottaa hänen rahansa ja viedä myöskin pankille velasta.

Kun ensimmäiset huutokauppavieraat tulivat pihaan, ajeli Tuomas jo metsätiellä murahaudalle. Suretti, että Alina jäi yksin kuulemaan pilkkapuheita ja näkemään naapurien ilkamoivia silmäyksiä.

* * * * *

Karja jäi Pentille, joka rehennellen nosti hinnat korkealle. Kun Tuomas illansuussa palasi kotiin, oli Pentti jo ehtinyt kuljettaa pois karjansa ja hevosensa.

Eerikkilä teki tilin rahoista. Niitä oli joukon yli kymmenen tuhatta.

— Sinullehan jää vielä useita tuhansia ja nyt pääset kaikesta roskasta, sanoi Eerikkilä. — Naapurit vain tuntuivat iloitsevan karjasi häviöstä.

— Tietää sen, että mieleen se oli, vaikka en ole heiltä puhdasta vettä pilannut. Pianpa se taitaa tulla heidänkin vuoronsa. Neljä miljoonaa menee veroista tästäkin kunnasta, kaikki maksut siihen luettuna.

— Hauska juttu. Vasaramarkkinoita tulee olemaan useammassa talossa, se on varma.

Eerikkilä oli mennyt, ja Tuomas istui vaimonsa kanssa kahden hämärtyvässä tuvassa. —

Lapset olivat jo vuoteissaan ja palvelustyttö jossain ulkona. Seinäkello löi kahdeksan harvaa lyöntiä. Huhtikuu kumotti vaalealla taivaalla ja veti valojuovan pirtin lattialle.

— Me aloitamme nyt sitten pikkuviljelijöinä, sanoi Alina. — Karja on kuin torppareilla ja itse teemme työmme.

— Surettaako se sinua? virkkoi Tuomas. — Meillä on kuitenkin omaa maata riittävästi, voimaa ruumiissa, ja vilja riittää uutiseen.

— Meiltä riittää nyt vielä myytäväksikin, kun perhe on pienempi, ehätti Alina sanomaan.

— Niin, ja minä jaksan tehdä työtä kahden edestä, kun ei ole vieras palkkaväki paimennettavana. Ei, suurtilallisena olosta minä olen näinä viime vuosina saanut tarpeekseni. Omalta osaltani ja vapaaehtoisesti minä autan yhteiskuntaa uusiin onnellisempiin oloihin antamalla kaiken liian maan, jota itse en tarvitse, maattomille. — Mitä sanoisit, Alina, jos tämä karu pohjola olisi kerran kukoistava pienviljelysmaa. Suot ja puuttomat ahot avattaisiin viljelykselle, toistensa näkyvissä ja lähettyvillä olisivat kauniisti rakennetut asuntotalot, ja hyvin hoidetut karjat saisivat kahlata tuoksuvassa apilassa. Osuuskonepajat valmistaisivat koneemme ja työkalumme, ja puolueeton osuuskauppaliike valvoisi tuontiamme. — Tätä minä uneksin, ja senvuoksi minulle naapurini nauravat. Mutta sen ajan täytyy vielä kerran joutua. Siinä on meillä pelastus ja siitä riippuu itsenäisyytemme.

— Minäkin uskon, että sellainen aika tulee, sanoi Alina.

11

Tukkityöt loppuivat, ja työttömiä alkoi ilmestyä joka kylään.

Syksyllä oli uhmailtu isäntiä näillä työmailla, mutta ne loppuivat kesken talven.

Rahaa oli vähän metsäyhtiöillä ja sitä kai säästettiin. Palkat oli maatalouden vahingoksi nostettu huikean korkealle ja yht'äkkiä huomattiin rahojen vähyyttä.

Savilahdessakin kävivät sitä valittamassa.

Eivät kerskuneet enää korkeilla palkoilla. Maatyökin olisi jo kelvannut.

Tuomaan teki mieli huomauttaa syksyllisestä kopeudesta, mutta sanoi vain:

— Ei ole nyt maajusseillakaan rahoja. Veroista viedään kaikki.

Saivat kävellä.

Jos heillä nyt olisi pienikään maapala ja vähänkään avustusta, juurtuisivat maahan, mutta nyt ehkä lähtevät tehtaisiin, kansoittamaan sitä yhteiskuntaa, mietti Tuomas.

Tosin heissä oli sellaisiakin, joille saisi luvata vaikka ilmaiseksi maata eikä kelpaisi. No, joutivat sellaiset hakea työtä ja nähdä nälkää. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Jonkun vuoden perästä tekivät maatyötä innolla.

Viimevuotinen pikkurenkikin tuli pyytämään työtä.

— Nyt sen näet, tuleeko kuusituhatta vuodessa ja ruoka vielä päällisiksi, sanoi Tuomas.

Pikkurenkikin oli vaatinut samaa palkkaa kuin Taave ja vahvasti pullikoiden lähtenyt talosta.

— Tukkityö ja savottaelämä se on teistä aina ollut makeampaa kuin maatyö. Sitten vasta viisastutaan, kun tulee perhettä, jolloin huomataan, että mökki ja leipämaata olisi saatava. Rengeistä se on lähtöisin mäkitupalaisluokka ja osa entisistä torppareistakin, ja nyt heistä alkaa suurin osa olla omina isäntinään.

— Niinhän ne... yksinäisellä miehellä ei ole maata, arveli Kalle surullisena. — Kai sitä meissäkin nuorissa miehissä olisi sellaisia, jotka koettaisivat onneaan omalla turpeella, mutta kukapa antaa maataan tämmöisille.

— Sinäpä sen sanoit. Mutta eivätköhän kohta antane mielelläänkin, arveli Tuomas.

Ihmetytti, että pikkurenki puhui sellaista kieltä maasta ja maatyöstä;

— Olisiko sitä sitten sinussa miestä yrittämään omalla turpeella, jos niinkuin joku antaisi maata? jatkoi Tuomas.

Kalle naurahti hämillään.

— Niin uskon... ei ainakaan voimia ja halua puuttuisi.

— Voimia sinulla kyllä on, mutta jaksaisiko halu pitää pitemmälle?

— Kyllä varmasti. On tässä oltu nälän koulussa, sanoi Kalle.

Kalle oli renkinä ollessaan usein laiskotellut, mutta väliin tehnyt työtä miehen tavalla. Tuomas muisti sen ja mietti, mitä tekisi miehen suhteen.

Hänellä oli kyllä vielä erottamistaan palstoista yksi jäljellä. Sen voisi antaa vaikka tuolle Kallelle, joka oli kuitenkin jo monta vuotta ahertanut Savilahden vainioilla.

Sen hän kyllä ymmärsikin, työläisten viimeaikaisen tympeyden toisen työhön. Ajan henki sitä myöskin vaikutti, mutta omalla turpeella se haihtuisi olemattomiin.

— Pitänee minun antaa sinulle maata, jos haluat talokkaaksi yrittää, virkkoi Tuomas.

— Milläpä sen maksaa, kun ei ole rahoja.

Siitä kyllä ei olisi mitään haittaa. Maksun ehtisi saada vähitellen, ja siihen asti kuin omaan uutiseen pääsee, olisi kyllä Savilahdessa mitä tarvitaan. Siemenvilja ja takuu hevosen hinnan saantiin oli jo toisille uudisviljelijöille luvassa. Kallellekin kai vielä riittäisi.

Kallen silmät kostuivat.

— Te olette liian hyvä isäntä. Ei vaan moni niin maitaan antaisi ja auttaisi vielä muutenkin. Nythän tässä ei olekaan muuta kun riisun takkini naulaan ja puhutaan asiasta lähemmin ja tehdään kauppakirjat.

Pikkurengin liikkeisiin tuli eloa. Karsinapuolella tupaa tulivat myöskin piika-Iitan posket hyvin punaisiksi, ja etteivät muut sitä huomaisi, meni tyttö ulos.

Tuomas sen kyllä huomasi, ja Alinakin hymyili.

Tuomas oli korjaillut kesärekiä, kun ulkona satoi lumiräntää eikä siellä mielikseen liikkunut.

— Antakaahan kun minä autan, pyysi Kalle.

— Käykää te siksi aikaa lepäämään.

Tuomas katsoi ja ihmetteli. Kallen käsissä ei ollut ennen kirves niin sukkelasti liikkunut.

12.

Lukukinkerit on määrätty Savilahteen täksi talveksi, ja ne ovat jääneet pitämättä huhtikuuhun. Kinkereitä ei ole Tuomas enää muistanutkaan työssä tanatessaan aamusta iltaan ja mietiskellessään yhteiskuntaelämän sekavaa vyyhteä.

Muutamia päiviä oli enää lukusiin, kun Alina siitä hänelle huomautti.

— Vieläkö sekin päivien hukka ja menoerä, kiivasteli Tuomas. — Ihme, että tämäkin tapa on vielä olemassa. Niinkuin siitä kukaan hyötyisi.

— En minäkään välittäisi koko puuhasta, sanoi Alina. — Kiertävät kuin mitkäkin köyhät pitäjällä syömässä.

— Ja työajan menetys kymmenissä kylissä. Kinkeripäivänä seisovat työt joka talossa. Ei mikään uskontoasia eikä hartaushetken ikävä sinne ketään houkuta. Ukot turisemaan hevosistaan ja akat lehmistään. Mitä tässä nyt sitten niiden lukusien kanssa tehdään?

Tuomas istui myrtyneenä penkillä ja äkäili piipulleen, joka ei palanut.

— Auttaneeko siinä mikään muu kuin laittaa vain papille ja lukkarille rasvaiset ruoat ja vehnäskahvit, sanoi Alina.

— Vai vielä vehnäset. Tuhantinen meni meiltäkin pappien saatavista. Mikä tuon piipun pirun sisässä on, kun ei pala.

— Ja sinä istut heille seuraa pitämässä, ilvehti Alina ja nauroi niin että tupa helisi. — Mikä siinä lienee, että nykyinen kirkkouskonto alkaa tympäistä, jatkoi hän vakavampana. — Voihan ihminen palvella jumalaansa kotonaan ja metsässä.

— Niin, voisihan kirkkokin olla, muodon vuoksi, mutta nykyään se on kaivellut kukkaroa liian syvältä. Koulut ja sivistyslaitokset tarvitsisivat nekin varat paljoa paremmin. Se on minun ja ehkäpä monen muunkin ehdoton vakaumus.

— No, nythän meillä on siinä suhteessa vapaus. Mitä luulet sen vaikuttavan?

— Kieltämättä hyvää. Uskonnotkin pääsevät muuttumaan vapaiksi ja kasvattaviksi, sanoi Tuomas.

Nousi ja vaihtoi puhtaamman takin ylleen.

— Minne aiot? kysyi Alina.

— Käyn Eerikkilässä, jos suostuisi ottamaan kinkerien pidon, että vapautuisimme siitäkin puuhasta, josta koituu taas muutamien satojen menoerä.

— Parasta kun ensin puhut emännälle, neuvoi Alina. — Myrtynyt se on Eerikkiläinenkin korkeista kirkollismaksuista. Sanoisit vaikka niin, että minä en heitä jaksaisi passata ja palvella, kun muutakin työtä on paljon.

Eerikkilän isäntä ei kajonnut koko asiaan.

— Kärsi vain nahoissasi vuorosi mukaan, pilaili Tuomaalle. — Sinulta en kehtaisi siitä liioin maksuakaan kantaa, ja keväinen työpäivä menee piloille.

Mikäpä siinä auttoi.

Aja vain osuuskauppaan hakemaan pitotarpeita.

* * * * *

Kinkeripäivänä Tuomas pysytteli työmaillaan ja päivällisaikana pistäytyi vain ruokakamarissa muutaman palan haukkaamassa.

Illansuussa palatessaan metsästä Tuomas tapasi rovastin ja lukkarin pihamaalla lähtöpuuhissa.

Pappi oli nähtävästi pahalla tuulella isännän pakoilemisesta.

— Näkeepä sen isännänkin, vaikka piilottelee, sanoi pihamaalla Tuomaalle.

— Eihän tässä piilotella. Työtä vain pitäisi saada aikaan näin kauniina päivänä, sanoi Tuomas.

— Olisin niin mielelläni keskustellut miehen kanssa, joka on paikkakuntansa valistuneimpia... näissäkin maa-asioissa, sanoi rovasti, joka näki vasta nyt Tuomas Kokon ensi kertaa.

Tuomas katsahti kysyvästi pappiin. Pilkkasiko tämä sillä valistuksella ja muulla?

Papin silmistä loisti vilpitön myötätunto, ja Tuomas tunsi lämpenevänsä.

Sieltäkö päin tuuli kävikin, vaikka hän oli aivan kokonaan toista kuvitellut?

— Jos sopisi lähteä vielä penkkiä painamaan, esitteli Tuomas.

Rovasti tuli sisään ja leikitteli emännälle, sanoen jäävänsä taloksi.

— Maistuivat kovin hyvältä ne emännän mesikakut.

Alina tunsi melkein mielihyvää kiitoksesta.

Tämä rovasti tuntuikin olevan aivan toista maata kuin monet virkatoverinsa. Ei syyttänyt eikä tuominnut nykyajan ihmisiä ja jätti vähävaraisilta saatavansa perimättä. Tuntui vain toivovan uusia ja valoisampia aikoja ihmiskunnalle.

Rovasti katseli isännän kamarissa kirjahyllyä, jossa niteet olivat puhtaita ja hyvässä järjestyksessä.

— Tällaista kirjakokoelmaa tapaa harvoin maalaistaloissa, sanoi pappi. — Senvuoksipa ei näekään isäntää kirkonkylässä, kun kuuluu istuvan sunnuntaisin kirjojen ääressä. Emäntä siitä mainitsi.

— Harvoin sattuu asiaa olemaan, eikä muutenkaan haluta, virkkoi Tuomas.

Saa nähdä, juonitteleeko tuo siitä, etten ole käynyt kirkossa, mietti Tuomas, joka ei tuntenut pitäjänsä uutta pappia.

Rovasti tahtoi kuulla Tuomaan pikkuviljelyssuunnitelmista.

Tuomas kertoi puuhistaan. Tämä pappi harrasti yhteiskuntakysymystä siltä puolelta.

— Niin, siihen olisi päästävä, virkkoi pappi. — Minäkin aion käydä kesän tultua työhön pelloille, mutta ruustinna sitä vielä vastustaa, jatkoi pappi.

— Sepä olisikin, innostui Tuomas. — Auran äärestä kirkkoon.

Tuomas nousee ihan seisoalleen, lämmenneenä kuulemastaan.

— Jos päästäisiin siihen kaikkialla, niin... älkää panko pahaksenne... silloin kirkoissa puhuttaisiin muustakin kuin synneistä ja ihmisten pahuudesta. Kirkot tulisivat jälleen täysiksi kuulijoista.

— Sitä, en oikein usko, että kirkko tulee täyteen sanankuulijoita, sanoi rovasti. — Ihmisiin, varsinkin nuorempiin, on jo juurtunut niin syvälle kammo kirkkoa kohtaan juuri siitä syystä, että siellä on niin vähän puhuttu vapauttavaa ja kohottavaa sanaa. Mutta taloissa ja luonnon temppeleissä...

Tuomas avasi oven tupaan.

— Alina, tulehan sinäkin kuulemaan, mitä rovasti sanoo. Ja tuo kahvia ja niitä kakkujasi.

Tämäpä oli uutta hänelle, Tuomaalle, tältä taholta. Papilla oli aivan samat mielipiteet kuin hänelläkin.

— ...luonnon suuressa temppelissä voi palvella jumalaa yhtä hyvin kuin käsillä rakennetussa, jatkoi rovasti.

— Sitä tässä olen minäkin sanonut naapureille, jotka ovat pyrkineet sanomaan meitä pakanoiksi, kun ei sinne kirkkoon... naurahti Tuomas.

Tuomas latasi piippunsa ja sytytti, mutta innostuksissaan vetäisi varren tukkoon.

Alina toi kahvin ja tarjoili sitä rovastille.

— Niin, kyllä tästä puolin täytyy pappien lähteä pitäjille saarnaamaan, jos mielivät sanankuulijoita saada, sanoi pappi.

— Ja ihmisille pitäisi opettaa, että työ tuo onnea ja jumalan palvelusta. Jos minä saan siinä kasvamaan kaksi tähkää, missä ennen on kasvanut yksi, niin minä olen kai hoitanut leiviskäni oikein, vai mitä, rovasti?

— Aivan niin. Kansa kaipaa vapaata valistustyötä, totuutta, ja tältä kannalta voisi siihen uskontoasiankin yhdistää, ja minun mielestäni olisi meidän pappien astuttava siinä etunenään, muuten saattaa käydä niin, että tulemme kokonaan syrjäytetyiksi.

— Kuuletko, Alina, se on aivan niinkuin meidän suustamme. Kuulisipa sitä vain aina ja joka paikassa.

Rovasti nousi lähteäkseen.

— Olisi tässä nyt pakistu pitemmältäkin, virkkoi Tuomas tyytyväisenä. — Meillä onkin täällä niin harvoin puhetovereita.

— Jopa tässä on suuta soitettukin ja sekin matkan teko on mielessä.

Pappi meni.

Tuomas latasi piippunsa ja veteli sitä nyt niin, että savupilvi lainehti sakeana.

Innostutti vieläkin se pappi.

— Lempo vie, olisipa kaikki samaa maata, virkkoi Tuomas, — niin ei tässä oltaisi kehityksessä takapajulla.

— Elähän intoile. Kyllä se kaikki siitä vielä muuttuu, sanoi Alina.

— Kyllä kai. Saisi vain muuttua pikemmin. Tämä maaseutujen henkinen elämä on kovin ummehtunutta. Se, hitto vie, löyhkää ihan.

Alina meni askareilleen, ja Tuomaskin nousi, mennäkseen tammaa apehtimaan.

— Sen täytyy muuttua, jyrisi Tuomas tallissa itsekseen. — Kuuletko sinäkin, vanha Leena, tässä pitää saada uudistuksia joka suunnalla. Meidän korpieläjäin täytyy tehdä aina vain työtä ja työtä ja kantaa hartioillamme kaikki painavimmat kuormat, mutta kukaan ei välitä meidän henkisestä puolestamme. Kunhan meillä vain on jauhettavana sitä iänikuista purua, jota meidän esi-isämmekin ovat syöneet.

Tuomas käveli kiihtyneenä pihamaalla.

Penkoi liiterissä puukasoja ja heitteli menemään vanhoja rekiä.

Tuhat tulimmaista, tässä tukehtuu, siltäkin, vaikka koettaa kirjoista hakea hengen ravintoa.

Mutta me maalaiset tarvitsemme muutakin, henkistä valoa ja ilmaa, _totuutta_. Me emme jaksa märehtiä aina yhtä ja samaa. Meidänkin sielumme kurottaa kohti valoisampia ilmanrantoja.

Meillä sanotaan olevan korkealle kehitettyä taidetta ja sitä tehdään tunnetuksi vieraille maille, mutta me korpien asukkaat emme saa sitä kuulla emmekä nähdä.

Senkö vuoksi että olemme vain vetojuhtia?

Tuomas seisoi kädet takin taskuissa ja tuijotti etelän ilmoille.

Hänen sisässään kuohahteli, valitti ja vaikeroi. Taivas oli pilvehtinyt, ja muutamia sadepisaroita tipahteli.

Huhtikuun sade.

Se virkisti. Siinä oli lupaus keväästä ja kesästä.

Tuomaan mieli lauhtui vähitellen. Hän seisoi pihamaalla ja antoi sateen valua ylleen. Alinakin huhuili jo illalliselle, mutta Tuomas ei sitä kuullut. Hän vain katseli ja nautti siitä, miten maa oli janoinen ja otti vastaan siunaavan sateen.

Kohta pääsee kynnökselle ja saa painaa auransa syvälle pehmeään multaan. Mitä useampi hikihelmi vierii multaan, sitä suurempi sato ja siunaus.

Siinä unohtui kaikki, joka väliin raastoi ja karvasteli.

13

Tuomas oli antanut Saaralle maakappaleen takamaalta,- metsälammen rannalta, jossa oli entuudestaan olemassa pieni mökki, tupa ja sauna ja salvokselle jäänyt navettapahanen.

Saara oli onnellinen saaliistaan.

— Sinä kun et kumminkaan saane tupaa itsellesi veistellyksi, niin siinä sopii aloittaa, oli isäntä sanonut hänelle ja naureksien lisännyt:

— Kyllä kai se Taave kuitenkin pääsee sinulle sitten myöhemmin uutta tupaa veistelemään.

Saara kävi kuokkimassa entisiä nurmettuneita peltosarkoja ja kaivoi uusia ojia.

Voidakseen paremmin liikuttaa kuokkaa ja lapiota kävi Saara miesten housuissa. Siitäkös iloa riitti kyläläisille.

— Tuomas tekee naisistakin peltojusseja ja antaa heille vielä housunsakin, sanottiin kylällä, mutta ihmeteltiin Saaran, vahvalihaksisen, mutta muuten sievän tytön sitkeyttä, jolla tämä tarttui maahan kiinni.

Taavekin ilmestyi pian näkösälle.

Tuli Savilahteen eräänä iltana, kun Saarakin oli palannut peltomaaltaan.

Katseli ihaillen tyttöä ja tarjoutui paikkaamaan tämän saappaita.

— Saan minä nämä itsekin, sanoi Saara ja tarttui naskaliin ja pikilankaan, vedellen saumat kiinni.

Taave ei vähään aikaan osannut sanoa mitään.

— Tarvitseisit sinä kai siellä kirvesmiestä tupaasi korjaamaan ja aholle kantoja vääntämään, arveli Taave kuitenkin Saaralle.

— Enpä tiedä... joudan kai minä touon teon jälkeen itsekin. Vai etkö luule minun käsissäni kirveen pysyvän?

Taave kävi nolon näköiseksi.

— Kyllä kai, mutta olisinhan tässä joutanut minäkin.

Taaven täytyi nousta kopistelemaan piippuaan liedelle salatakseen nolouttaan.

— Nostaisit noita housujasi vähän ylemmäksi, kun ihan kintuissa riippuvat, sanoi tyttö. — Pitänee minun ostaa sinulle housunkannattimet.

Tuomas nauroi. Taave suuttui.

— Mitä ne sinuun kuuluvat... minun housuni.

— No sitten ei kuulu mikään, ellei se, sanoi Saara. — En minä löksöttävähousuisesta miehestä välitä.

Taave lauhtui. Saara taisi sittenkin vähän pitää hänestä ja ehkäpä ottaisikin osakkaaksi mökkiin, jota raivasi ja rakenteli.

* * * * *

Illan pimetessä palasivat toisetkin uudisasukkaat salolta, jossa olivat olleet pirttejään veistelemässä.

Miehet söivät ja tarinoivat pöydän ääressä. Puhuttiin kevään tulosta ja suunniteltiin peltosarkoja.

— Tässä alkaakin pian riivatunmoinen ojankaivu. Kun saisi sata syltä päivässä, sanoi Tiehaaran Heikki, entinen päivätyöläinen, joka nyt ahersi omalla maallaan.

— Minun on ainakin saatava kylvetyksi hehto ohraa uudismaahan, uhkaili Kalle. — Ensi syksynä ollaan omassa uutisessa, ja akkakin on tiedossa.

Piika-Iita katsoi uhkaavasti uunin kulmalta, ja Kalle sulki suunsa.

— Vai jo akkakin...

— Tämä Kalle viekin voiton meistä kaikista. Kolme hirsikertaa nappasi kiinni tupansa seiniin tänäänkin, sanoivat miehet.

— Ja ennen oli laiska renginvötkäle, naureksi Tuomas. — Sitä se oma kontu saa miehessä aikaan.

* * * * *

Aamulla nähtiin Taavenkin lähtevän takamaalle Saaran kirves ja lapio mukanaan.

14.

Kevät on jo ehtinyt takamaille ja rämeisiin korpiin. Päivisin tuoksuu pihka ja mahla, ja palokärki huutaa innoissaan kevään iloa.

Savilahden uudisasukkaat ovat jo päässeet kurkihirteen tupiensa rakennuksilla.

Hyvä on kirvestä heilutella keväisessä korvessa, kun joka sopukkaan kiertää sulattava aurinko.

Illoin ei vielä malttaisi jättää kirvestä, vaikka kädet ovat puutuneet. On tarkasteltava nurkkia ja salvaimia, katto-orsia ja tulevaa pihamaata.

Tuohon tulee navetta ja tuohon aitta. Lammen ranta alempana esittelee itseään saunan paikaksi.

Sitä iloa, mikä tästä syntyy, kun kaikki on valmiina. Puutteen pitää lähteä noin vain, niinkuin häkä.

Tulee toukokuu. Kelpaa pitkinä päivinä nostella lihavia mutapalleja ojanpohjista tuleville peltosaroille.

Lampi luo jäänsä, ja sovussa soudellaan katiskoilla ja merroilla.

Saara on viimeinkin suostunut ottamaan Taaven osakkaaksi taloon, ja miehellä on jo saunan salvoskin valmiina.

Noron Otto, ikämies ja kaikissa sotavuosien kovissa kokemuksissa rääkätty, on nuortunut uudisrakennuksellaan. Pojat ovat kaataneet ja karsineet hirret, ja kun tupa on sattunut tulemaan Otolle vähän pienempi kuin toisille, rehkii mies jo navettansa salvoksella.

Tiensivun Heikki koettaa pitää kiirettä hänkin. Mikä lempo siinä, että tahtoo jätättää toisista, Taavesta ja Otosta, vaikka hartiamitta on leveämpi ja nyrkit kuin moukarit.

Ei ole tottunut tähän kirvestyöhön, mutta päästäänpä luomaan peltosarkoja. Silloin on Oton ja Taaven vuoro jäädä jälkeen. Viisikymmenisen sylimittojaan pistää hän päivässä, vaikka juuria ja kantoja on hakattava.

Päivällistunniksi viritetään iso nuotio tervaskantoon, ja lammen toisella rannalla rehkivät asukkaat tulevat saman valkean ääreen. Tuoksuvien havujen päällä on hyvä oikoa jäseniään.

Kontit ovat täydet. Savilahden emäntä latoo niihin joka aamu leipiä ja rieskoja, liha- ja voikimpaleita, ja vähimmän mukaan täyttää niistä Tuomas tilikirjansa sarekkeita eikä sano kiirettä olevan maksulla. — Kunhan pääsette omaan turpeeseen ja saatte kaikkea omasta takaa, niin joskus autatte, kun minä tässä vanhenen ja huononen.

— Entä jos sattuisi surma miehet rouhasemaan?

— No sitten vedetään risti numerojen yli.

Semmoinen se on Tuomas Kokko, auttaja ja ystävä.

* * * * *

Muutamana päivänä tulee korpiraivaajien rauha häirityksi. Etelän henkäily tuo miesten nenään kitkerän tervassavun.

Kukahan siellä savuja pitää, arvelevat miehet. Ei pitäisi sielläpäin olla kenelläkään asiata liikkua.

— Päivällistunnilla pitää katsoa, kuka öyhkyyttää, sanoo Kalle.

— Saattaisihan olla vaikka tervanpolttaja.

— Mitenkä se olisi saanut niin salaa hautansa laitetuksi?

Tuomaskin sattuu tulemaan siihen, kun miehet ovat lähdössä sauhuttajaa katsomaan.

— Otahan, Taave, kirves mukaan, sanoo Tuomas, jolla on omat aavistuksensa savuista. — Satutaan vaikka karhunpesä löytämään, jatkaa.

— Ahaa, nyt ollaan perillä, virkkaa Otto.

— Varustetaanpa seipäät kanss’, jurahtaa Heikki.

— Ettäköhän olisivat viinakokit uskaltaneet meidän maille, arvelee Taave ja rouhaisee koivuisen kangen kirveellään. — Tuolla kun minä voitelen...

Mitäs muuta kuin kirkas ja makea tippumassa parhaillaan. Kaksi pataa suuren korpikuusen juurella. Isoja saaveja ja jauhosäkkejä, ja niiden takana piileksimässä tehtävään jo ennenkin epäillyt partaniekat.

Pakoon lähtivät, tulijain joukossa Tuomaan nähtyään.

Taaven kanki alkoi heilahdella. Sitä säesteli Oton kirvespohja. Rankit ja viinat levisivät kanervikkoon.

— Kato, Komulaisen astioita, perhana. Tuoss’ on pohjassa nimimerkit.

— Voi tuhannen... Ja Kieltolakilehteä tilaa Komulan isäntä ja on sitä lukevinaan.

— On täällä muitakin talokkaita osakkaina, ilmoitti Heikki, joka penkoi syvemmällä metsässä. — Täällä on Lamperon piimäsaavi, pohjassa T H, Tiina Huttunen.

— Naisetkin ovat mukana edistystyössä.

— Viina kirvoittaa akkojen kivut.

— Ei se ole tuohesta akkojenkaan suu.

— Eivätpä piru soita rähjää enää näillä palstoilla, uhkasi Taave.

Tuomas ei kovin ihmetellyt. Missä vain tilaisuus saatiin, tärveltiin viljoja viinaksi. Muutamat talojen isännistä olivat souvarien kanssa yhdessä koplassa.

Täällä saloseuduilla juotiin korpiviinaa. Kaupungeissa ja kirkonkylissä harjoitettiin melkein julkisesti ulkomaisten väkijuomien kauppaa, ja maa oli tässä suhteessa kuin suuri likalätäkkö.

Milloin joutuisi kaikki maat käsittävä pikkuviljelys tässäkin avuksi?

15.

Pitäjän nimismies ajelee keväisiä upottavia kyläteitä vinkuvilla ja natisevilla ajopeleillä ja kiroilee.

Pitäjäläisiä, jotka eivät maksa verojaan, ja verottajia, jotka ensin tekevät semmoisia kuitteja, ettei niitä kukaan jaksa maksaa.

Perisivät itse kuittinsa ja ajaisivat näitä helvetillisiä korpiteitä.

Kun piti vielä kahteen erään kiertää. Ensin ryöstämässä ja sitten myymässä.

Sattui tienvarteen resukattoinen Tippa-Leenan mökki, ja pienestä ovirenkkanasta työntää nimismies ruhonsa sisään.

— No jokos niitä rahoja on löytynyt?

— Mistäpä niitä tällaisille roiskahtaa. Saihan tuota ennen rahapennin. Nyt ei tipu mistään.

— Tulee lehmä sitten myytäväksi, ilmoittaa nimismies ja istahtaa huoaten penkille.

Vaikeinta oli näissä mökkitönöissä.

— Siellä se on kankaalla karvaturri, ottakoon hänet sitten kunta tahi ruunu. Sen saa nimismies pistää vaikka laukkuunsa.

— Eihän teiltä mistä valtiolle... tämä kuntakuitti... mitäs nyt tehdään, kun se lehmäkampurakin on aholla, tuskittelee nimismies.

— Minkä mä sille, hohottaa Liena vahingoniloisesti. — Hakemaan en lähe, vaikka kunta hirteen vetäisi.

Nimismies lähtee lupsimaan toiseen vähän vauraampaan kylään. Siellä on jo ulosottoa vahtimassa Linruusi, lihakauppias, jonka himokkaissa silmissä on pirullinen ilme.

Ei tarvitse tämän lihapomon maksaa raavaista kuin vähän nenärautaa. Kulkee vain nimismiehen kintereillä huutokaupoissa.

Siitä jo hänelle kiukkuaan purkavat rahattomat isännät:

— Kerkiät sinä joka paikkaan, mokomakin syöttiläs, lehmänhäntäkärpänen.

— Sitsontiainen.

— Toisten hädästä hyötyy, hylkiö.

Niille vain nauraa sileänaamainen lahtari, höyryävä sikari suupielessä.

Jouti mennä lehmäkampurat kaupunkimarkkinoille. Mitäpä hän kenenkään hädästä.

Savilahteen tulee muutamana päivänä Harjun, naapuritalon isäntä hätäisenä ja hoputtaa Tuomasta mukaansa huutokauppaan, jota nimismies on tullut pitämään.

Lintuusi, perkele, on siellä taas, ja eläimet menevät polkuhintaan. Ei ole ketään muita huutajia.

— Minkä minä heille voin. Jättää vielä minulle, ja hiisikö meidät sitten perii, sanoi Tuomas, mutta lähti kuitenkin.

— Jokos isäntä nyt lehmiä huutaa, vaikka talvella möi itsekin? sanoo lihakauppias ja iskeä räpyttelee nimismiehelle vetisiä silmiään.

— Vaikkapa jonkun huutaisi, sanoo Tuomas.

— Hyvä on, minä en kilpaile, sanoo Linruusi naama ilkeässä kureessa. — Lähden tästä toiseen huutokauppatilaisuuteen. Nyt ei rahoja niin justiin tiputella.

Linruusi lyö povelleen ja lähtee talosta. Pihaveräjällä sanoo vielä mennessään:

— Kyllä sitä maanjussit olivat kukkona tunkiolla, mutta nyt on jo toinen ääni kellossa. Antaa kaupunkilaisten saada halpaa lihaa.

— Helvetti, kiroaa jo nimismieskin. — Jollei se häviä minun jäljistäni, niin minä ammun sen.

Huutokauppa jäi pitämättä.

Vain toistaiseksi.

Retulaiselta, kirvesmieheltä, menee viisisataa kuntaan ja sata vielä muista veroista.

Ainoa lehmä myydään. Sen hinta ei riitä. Retulainen uhkaa hirttää itsensä, vaimonsa ja lapsensa.

— Muukaan tässä ei auta. Voi iäinen perkele! Sanokaa, nimismies, mikä tästä lopulta tulee?

— Mistä minä tiedän. Nälkä kurnii omiakin suoliani.

— Häh... ettäkö jo herrojenkin...? Vastahan saitte palkankorotusta.

Retulainen nauraa katkerasti.

* * * * *

Mitä varten verot laitettiin niin suuriksi, kun oli tiedossa, ettei kansalla ole varoja, tuskailtiin. Suuripalkkaisia kunnallisia virkoja perustettiin, ja aina oli joku komitea tahi kokous istumassa, ja niistä vaadittiin päivärahoja aina vain lisää.

— Kun jo kunnilla pitää olla yhtä mutkikas virkakoneisto kuin valtiollakin.

— Siitäpä tässä suurimmat menot johtuvatkin.

— Niin, ja valtionkin virkakuntaa vain lisätään.

— No kyllä maamies viulut maksaa, ja herrat kyllä osaavat soittaa.

— Jokainen eläisi herrana, eikä kukaan tahtoisi tehdä työtä.

— Kukapa sitä... kun muutenkin elää.

* * * * *

Tuomas Kokkokin yksinään huokaili: Turhapa tässä taitaa olla muutamien yksityisten edistystyö. Hukka perii kuitenkin, jos tähän suuntaan jatkuu.

16.

Kevätkylvöt jo orastivat.

Lauantai-illan saunaa odotellessaan katselee Tuomas kylvömaitaan, jotka nyt ovat entisestään pienentyneet. Maapalstat olivat uutisasukkailla, ja kirkas oras niilläkin jo rehoitti.

Tuomas oli itse kyntänyt, kylvänyt ja äestänyt. Aamuvarhaisella, käen ensi kukuntaan, oli Tuomaalla jo sarka kynnettynä ja kevätkylvöt lopuillaan, silloin kun toiset vasta aloittelivat.

Hyvältä näytti. Ohran oraskin kasvuvoimassaan kiertyi kuin kairan terä.

Kesannossa röyhäsi vihantarehulaiho. Siitä tulisi tuhansia kiloja aivan kuin ilmaiseksi.

Juurikasvitkin olivat taimella. Se oli emännän ja palvelustytön työmaa. Tuomas koetti katsella, näkyisikö rikkaruohon taimia missään, mutta multa oli kuin seulottua.