Part 2
»Lehtemme edustaja, joka uskollisesti oli seurannut kilpailuja siitä asti kuin kaikki 100 kilpailijaa varhain aamulla olivat lähteneet matkaan, näki nyt ilta-auringon viimeisten säteiden kultaavan monikymmentuhantista katsojajoukkoa ja kilpailijoita, jotka päivän kuluessa vähitellen olivat siirtyneet n. neljännesmailin lähtöpaikalta.
Ainoastaan kilpailija n:o 57, Smith, oli jo heti alussa vetäytynyt tien varrella kasvavan akaasiapuun varjoon, minne hän pystytti pienen teltan. Päivän mittaan hän sisusti telttansa aika mukavaksi. Nautittuaan valmistamansa aterian ja silmäiltyään sanomalehtiä hän luki iltarukouksensa ja valmistautui makuulle.
Yleisön mielestä Smithin juoksutekniikka sentään oli aivan liiaksi tavallisuudesta poikkeavaa laatua, joten väkijoukko alkoi yhä jyrkemmin esiintuoda eriävän mielipiteensä. Smithin telttaan sateli mätiä munia ja homehtuneita omenia.
Koska Smith äsken oli syönyt, niin ei hän huolinut täten odottamatta saamistaan ruokatavaroista, vaan palautti ne takaisin alkuperäisille omistajille niin tarmokkaasti, että pian oli ilmitappelu käynnissä.
Smithillä oli runsaasti puolustajia, joten paikalle kutsuttu palokunta vasta myöhään yöllä palautti järjestyksen. Smith on hengissä ja jatkaa kilpailua. Hän aikonee vaatia useille tunnetuille henkilöille edesvastuuta kotirauhan rikkomisesta.
— Yleisön sopimaton käyttäytyminen rauhallista urheilijaa kohtaan kilpailun kestäessä on jyrkästi tuomittava — lausui lehtemme urheiluasiantuntija, kun hän vasen korva läpiammuttuna saapui toimistoomme Coloradokadun 24:ssä, sisältörikasta, kyvykkäästi toimitettua lehteämme saa tilata ainoastaan 5 dollarilla vuosikerta.»
Tässä on toinen leikkele. Kolme vuorokautta myöhemmin päivätty uutinen:
»— Johnsonin suuri maratonkilpailu. Kilpailijat kaikki hyvissä voimissa. Oleskelevat tätä nykyä Southwendin kylässä, n. 2 mailia lähtöpaikasta. Eräät kilpailijoista perustaneet sinne sekatavarakaupan ja sen yhteyteen ravintolan ja säästöpankin juoksevine tileineen. Toivotamme onnea uudelle yritykselle, joka on kannattamisen arvoinen — viittaamme ilmoitukseen lehtemme etusivulla. Huom.! Ilmoitukset lehdessämme hyödyttävät parhaiten!»
Seuraava huomattavampi uutinen kilpailusta on kaksi kuukautta myöhemmin.
»— Iloinen juhla. Johnsonin maratonkilpailun osanottajat, jotka yhä vielä pysyttelevät Southwendin kylässä, viettivät eilen juhlaa, joka juhlittaville tavallisesti on elämän onnellisin hetki, vaikkakin se usein itse asiassa on heidän elämänsä suurin onnettomuus — tietysti toivomme, että jälkimmäinen totuus ei tällä kertaa pidä paikkaansa. Tarkoitamme hääjuhlaa.
»Kilpailija n:o 85, R.F. Dickson, on kilpajuoksua suorittaessaan tutustunut Southwendin postinhoitajan Th. Brownin ja hänen puolisonsa Maryn (o.s. Nieminen) tyttäreen, nti Alice Browniin. He julkaisivat kihlauksensa noin kuukausi sitten ja viettivät nyt häitään. Kaikki kilpailijat olivat läsnä kutsuvieraina. Heidän keskuudessaan perustettu mieskuoro esiintyi tässä tilaisuudessa huomattavasti edukseen. Viikon kuluttua kuoro, ohimennen sanoen, antaa konsertin, johon epäilemättä kaikki kuorolaulun ja urheilun ystävät rientänevät. — Hääjuhlassa pidettiin useita puheita, joissa valituin sanoin ylistettiin nuoren parin onnea ja kilpailijajoukossa vallitsevaa hyvää yhteishenkeä.»
Sitten on joukko vähäpätöisempiä uutisia, kilpailijain kesken tapahtuneita pienempiä oikeusjuttuja, lisää perhetapahtumia y.m.
Kilpailun 10-vuotisjuhla aiheutti laajan ja kiivaan sanomalehtiväittelyn. Eräissä lehdissä arveltiin, että kilpailijain kymmenvuotinen viipyminen yhdessä ainoassa paikassa, Southwendissä, oli sentään liikaa. Kukaan järkevä ihminen ei voinut sellaista tunnustaa kilpajuoksuksi. Koska kilpailijat aivan ilmeisesti olivat keskeyttäneet juoksunsa, oli kilpailu julistettava mitättömäksi.
Kilpailijain keskuudessa ilmestyvä »The Marathon» lehti riensi jyrkästi torjumaan tehdyt syytökset. Oliko maratonmatka mikään pituushyppy tai kolmiloikkaus? Kilpailusäännöissä ei ollut kohtaa, missä olisi kielletty väsynyttä pitkänmatkanjuoksijaa hengähtämästä matkan varrella. Missä tämä hengähdysaika oli rajoitettu? Joku tarvitsee levähtääkseen 15 sekuntia, joku toinen 15 vuotta. Urheilijan vapaus olkoon loukkaamaton!
Kilpailujen palkintolautakunta totesi, että kilpailusäännöt olisivat kaivanneet tarkempia määräyksiä, mutta niitten puuttuessa täytyi myöntää, että kilpailijat olivat oikeassa. Ja kilpailuja jatkettiin.
Seitsemän vuotta senjälkeen sattui tapaus, joka mullistavasti vaikutti kilpailujen kulkuun. 17 vuotta sitten häitään viettänyt kilpailija R.F. Dickson lähti äkkiä sille matkalle, jolle ei edestakaista pilettiä myydä. Hän jätti jälkeensä surevan lesken ja 16-vuotiaan pojan, Mikael Dicksonin.
Vähän senjälkeen kertovat sanomalehdet:
»Omituinen anomus. R.F. Dicksonin poika, Mikael Dickson, on Johnsonin maratonkilpailujen palkintotuomareille jättänyt anomuksen, jossa pyytää saada isävainajansa puolesta jatkaa tämän aloittamaa kilpajuoksua. Anomukseen liittyy oikeaksi todistettu jäljennös R.F. Dicksonin tekemästä jälkisäädöksestä, missä sanottu R.F. Dickson ainoalle pojalleen Mikaelille testamenttaa aloittamansa kilpajuoksun.»
Pian nähtiin seuraava uutinen:
»Johnsonin suuri maratonkilpailu. Palkintotuomarien hämmästyttävä päätös. Kilpailun palkintotuomarit ovat harkittuaan Mikael Dicksonin anomusta päättäneet siihen myöntyä. Päätöstä perusteltu sillä, että missään kilpailusäännöissä ei kielletä poikaa jatkamasta isän aloittamaa kilpajuoksua, jos isä kilpaa juostessaan on mennyt naimisiin ja poika on kilpajuoksun kestäessä ja kilpailumatkalla syntynyt ja kasvanut sekä isä kilpailun aikana kuollut. Älköön kilpailijan kuolema olko esteenä kilpailun jatkamiselle, jos kilpailija vain keksii keinon, miten voi jatkaa kilpailua kuolemansa jälkeen. R.F. Dickson on keksinyt keinon — Mikael Dicksonin. Vanhemmat elävät uudelleen lapsissaan, jotka jatkavat heidän elämäntyötään. Mikael Dickson oli kilpailua aloittamassa isänsä hahmossa ja R.F. Dickson on edelleen kilpailua jatkamassa poikansa hahmossa. Asia olisi tietenkin kokonaan toinen, jos Mikael olisi syntynyt ennen kilpailua tai ulkopuolella kilpailun. Nyt hän ei ole mikään sivultapäin tullut kilpailun jatkaja.
Päätös on urheilupiireissä herättänyt suunnatonta paheksumista. Varsin löyhät perustelut eivät pysty kumoamaan sitä ehdotonta tosiasiaa, että maratonkilpailusta täten kesken kaikkea onkin tehty viestinjuoksukilpailu. Tietysti Mikael Dicksonin jälkeen hänen poikansa on jatkava kilpailua, kunnes tulee Mikaelin pojanpojan vuoro j.n.e. Vaikkapa joku kanssakilpailijoista eläisi sadan vuoden vanhaksi, ei hän kuitenkaan kestäisi kilpailua R.F. Dicksonin perustamaa viestinjuoksujoukkuetta vastaan.»
Seurauksena kilpailun toimimiesten päätöksestä oli, että 77 kilpailijaa keskeytti. Jäljellejääneistä 22 kilpailijasta oli kilpailun kuluessa 9 mennyt naimisiin. 12 meni nyt naimisiin.
— Entä yksi?
— Niin, Smith. Hän meni vasta myöhemmin naimisiin. Mitä luulette hänen sitä ennen tehneen?
— No?
Hän antoi kastaa itsensä mormoniksi.
MAAILMANNAISIA.
eli
joka toiselle kuoppaa kaivaa...
I näytös.
_Rouva_: Olet paras ystävättäreni.
_Ystävätär_: Jonkun aikaa.
_Rouva_: Mitä tarkoitat?
_Ystävätär_: Voin äkkiä kuolla.
_Rouva_: Turhia!
_Ystävätär_: Minulla on sydänvika.
_Rouva_: Eikö mitä! Mutta minulla on oikea sydänvika.
_Ystävätär_: Oikea! Väitätkö, että minun sydänvikani ei olisi oikea!
_Rouva_: Koetat vain sen avulla herättää mielenkiintoa!
_Ystävätär_: Ahaa, siinäpä selitys sinun sydänvikaasi!
_Rouva_: Minun sydänvikani on todellinen!
_Ystävätär_: Teeskennelty!
_Rouva_: Koketti!
_Ystävätär_: Käärme!
_Rouva_: Ii... iih! (poistuu itkien raivosta).
II näytös.
_Rouva_ (palvelijattarelleen): Iita, onko herra kotona?
_Iita_: On se.
_Rouva_: Mitä hän tekee?
_Iita_: Kiroilee.
_Rouva_: Akseli!
_Herra_ (tulee): Mitä nyt taas?
_Rouva_: Miksi kiroilet?
_Herra_: Hoidan nykyään sillä tavalla liikeasioitani.
_Rouva_: Olen ostanut uuden hatun, viimeisintä muotia. Hinta 1,750 markkaa. Saat laskun.
_Herra_: Kiitos.
_Rouva_: Miksi kiität?
_Herra_: Tarvitsin juuri sitä summaa tehdäkseni vararikon.
_Rouva_: Sepä hauskaa, että minusta oli apua.
_Herra_: Paljon apua — tässä asiassa.
_Rouva_: Vihaan parasta ystävätärtäni.
_Herra_: Tietysti.
_Rouva_: Aion tappaa hänet tällä uudella hatulla. Hän on kuoleva kateudesta sen nähdessään.
_Iita_: Ohhoh!
_Rouva_: Iita menee ulos!
_Iita_: Minä menen koko talosta. Olenkin ollut liika kauan. Kolme päivää.
_Rouva_: Meidän perheessä palvelijat aina pysyvät. Meillä oli kerran uskottu palvelija, joka pysyi 8 päivää.
_Iita_: Tämä ei olekaan mikään hieno perhe.
_Herra_: Iita menee nopeammin ulos!
_Iita_: Kyllä menen ja kyllä vielä näytän!
III näytös.
_Ystävätär_: Vai niin, vai lupasi tappaa!
_Iita_: Juu. Että kuolette kiukusta, kun rouva pistää sen uusmuotisen hatun päähänsä.
_Ystävätär_: Mikä katala päähänpisto!
_Iita_: Älkää menkö tapaamaan.
_Ystävätär_: En mene. Hän kyllä pyysi makeasti anteeksi ja sopi kanssani tapaamisesta. Lupasin mennä, mutta enpä mene.
_Iita_: Ähäh!
IV näytös.
_Rouva_ (uusi hattu päässään odottaa ystävätärtä): Kello on jo 15 minuuttia yli, eikä hän tule. Hermostuttavaa. (Odottaa.) Hirveätä, 20 minuuttia kulunut. Hattuni vanhenee minuutti minuutilta. Puolen tunnin kuluttua uusi hattuni ei enää ole viimeisin muoti. (Odottaa.) Ah, oh, hän ei vieläkään tule. Kostoni menee hukkaan! Ooh... ooh... (hysteerinen kohtaus). Ei tule! 25 minuuttia on nyt jo kulunut, melkein puoli tuntia. Hattuni on vanha, vanha, vanha, vanha... oo... minä raivostun... minä pakahdun harmista. (Hysteerinen kohtaus.) Ei tule... Kuolen... kuolen... harmista... (Kuolee harmista.)
HIRVEÄTÄ.
Mustapartaisen miehen ikkuna oli kadun puolella, kolmannessa kerroksessa alhaaltapäin lukien.
Ikkunasta riippui 3 m:n pituinen nuora, jonka toisessa päässä, alapäässä, oli mitä suurimmassa määrin kuollut kissa.
Kadulla juoksenteli suuria, eläviä hevosia ja erilaisia koiria, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan niihin. Kaikki kiinnittivät huomionsa siihen ent. kissaan, joka oli kiinnitetty nuoraan, joka oli kiinnitetty taloon, joka oli kiinnitetty.
— Hirveätä! sanoivat ihmiset ja kerääntyivät katsomaan. — Kissanraato! Uijui! Kuinka järjestysviranomaiset sallivat!
Järjestysviranomaiset eivät sallineet. Järjestysviranomainen soitti mustapartaisen miehen ovikelloa.
— Ei minulla ole mitään antaa, enkä minä osta mitään, menkää hiiteen! sanoi mustapartainen mies.
— Minä olen järjestysviranomainen, sanoi järjestysviranomainen.
— Vai niin. Toiset sanovat, että heillä on kuollut mies ja toiset, että he ovat saaneet työpaikan, mutta ei ole matkarahoja, ja jotkut sanovat juuri päässeensä sairaalasta ja tuoksuvat viinalle, ja te sanotte olevanne järjestysviranomainen. Onko järjestysviranomaisilla niin huonot palkat?
— Minä olen tullut puhumaan siitä kissasta, joka riippuu teidän ikkunanne ulkopuolella.
— Ei siitä kannata puhua. Se on kuollut.
— Se on heti poistettava. Se ei saa olla siinä!
— Miksei saa olla? Täytyykö kuolleista kissoista maksaa veroa?
— Sakkoa niistä maksetaan! Ettekö ymmärrä, että se on pahennusta herättävä? Se on ruma! Se on vastenmielinen ja herättää inhoa ja suuttumusta yleisössä! Kissanraato — käsitättehän toki!
— Herra komisarjus, suvaitkaa katsoa ikkunastani näkyvää suuren kivitalon päätyä. Se on maalattu täyteen jättiläismäisiä, kirkuvan kirjavia kuvia. Siinä on pulloja ja punaisia piruja ja vaikka mitä. Ne ovat rumia. Ne ovat vastenmielisiä ja herättävät inhoa ja suuttumusta. Miksen minä saa pitää taloni seinällä pikkuista, vaatimatonta, kuollutta kissaa, jota kauempaa katsoen ei edes huomaa?
— Se on eri asia. Nuo tuolla ovat reklaamimaalauksia. Liikeilmoituksia.
— Tämä on myös ilmoitus. Ilmoitan, etten pidä kissoista.
— Se on nyt jokatapauksessa silmänräpäyksessä poistettava! Se on siivoton ja terveydelle vaarallinen.
Mustapartainen mies otti kynäveitsen ja leikkasi nuoran poikki ja kissa pudota lotkahti väkijoukkoon aikaansaaden 3 pahoinvointi-kohtausta.
Seuraavana päivänä mustapartainen mies ripusti ikkunansa ulkopuolelle rautasängyn.
— Ottakaa pois se sänky, käskivät järjestysviranomaiset.
— En ota, sanoi mustapartainen mies, se ei ole siivoton. Se on yksinkertainen ja kaunis, joskin vähän vanhanaikainen rautasänky. Se on kauniimpi kuin nuo reklaamit tuon talon seinällä.
— Ottakaa heti pois, se voi pudota alas kadulle!
— Ei se putoa, se on sidottu niin lujasti kiinni. Samassa sänky putosi.
— Hirveätä! huusivat järjestysviranomaiset. Ajatelkaa, jos joku olisi jäänyt sängyn alle! Tulette saamaan ankaran rangaistuksen!
— Minä toivoisin, että nuo kirkuvan kirjavat reklaamimaalaukset tuolta seinältä myöskin putoaisivat, jotta niitten aikaansaajat saisivat ankaraa rangaistuksen, sanoi mustapartainen mies.
KAPINALLISET RISTIÄISET.
Herrasväki Jakari oli joku aika sitten saanut lisää lapsialennusta kunnallisverotukseensa. Se oli tyttö. Naapurit sanoivat, että se oli palotorvi.
Uusi tulokas oli herrasväki Jakarin lapsisarjassa n:o 8. Herrasväki Jakari vakuutti, että se oli viimeinen. Se oli herrasväki Jakarin viimeisistä lapsista nro 3. Kaksi edellistä olivat näet heidän vakuutuksensa mukaan myös viimeisiä.
Tyttö oli tietysti maailmaan tullessaan pikkuinen pakana, niinkuin tapana on. Rouva Jakari, joka kuuluu pakanalähetysseuraan, sai siten vastaanottaa pakanalähetyksen kotiinsa. Koska herrasväki Jakari kuitenkin mahdollisimman vähän aikaa tahtoi olla läheisissä sukulaisuussuhtein pakanan — vaikkapa pienenkin — kanssa, niin pidettiin ristiäiset.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä olimme myös läsnä kutsuttuina tuttavina vierainamiehinä. Kaupunginosassamme surullisen, kuuluisa, likaisenharmaa villakoiramme Jussi ei tietenkään ollut mukana. Ristiäiset ovat muutenkin levottomia tilaisuuksia — joskaan ei tietenkään enää lähimainkaan niin levottomia kuin olivat Suomen ensimmäiset ristiäiset Kupittaan lähteellä.
Herrasväki Jakarin n:o 8:n ristiäisillä oli levottomat alkuvaiheensakin, jotka herra Jakarin meille antamien tietojen mukaan olivat seuraavat:
Herra Jakari oli jyrkästi päättänyt, että lapsen nimeksi piti pantaman Lea Elisabeth. Rouva Jakari puolestaan vaati, että Tellervo Ainikki. Oli siis olemassa ristiriita.
Tätä ennen oli tuollaiset ristiriidat ratkaistu varsin nopeasti ja jyrkästi aivan alkuunsa. Rouva Jakari oli ne ratkaissut heikommalle sukupuolelle toisinaan luonteenomaisella musertavalla ylivoimalla. Voimattomuutensa tuntien herra Jakari silloin mielessänsä salaa kapinoiden oli kätkenyt omat nimiehdotuksensa takaisin sinne, mistä ne olivat lähteneetkin. Neljä kertaa oli sinne häpeissään, voitettuna perääntynyt Kalle Kustaa ja kolmasti Lea Elisabeth.
Mutta nyt oli kauan, kauan salassa kytenyt kapina vihdoin puhjennut ilmiliekkiin, ja herra Jakari julisti julkisesti, että Lea Elisabeth ei enää neljättä kertaa peräänny, vaan on kulkeva voittoon julistaen samalla herra Jakarin alkavaa, tosin myöhään, mutta sitä voimakkaammin alkavaa kohoamista perheen todelliseksi pääksi.
Aluksi rouva puolusti Tellervo Ainikkia ylivoimaansa tottuneen ylimielisyydellä. Vastarinnan odottamatta pitkittyessä ylimielisyys muuttui hämmästyneeksi suuttumukseksi, joka ei jättänyt pienimpiäkään tinkimisen toiveita.
Herra Jakari siitä huolimatta yhä edelleen sitkeästi jatkoi taistelua Lea Elisabethin puolesta.
Tinkimätöntä kamppailua jatkui päivä päivältä, eikä minkäänlaista ratkaisua tai kompromissia oltu saavutettu vielä ristiäispäivän aattona.
— Pantakoon nimeksi vaikka Polykarpiina, mutta Tellervo Ainikkia siitä ei tehdä, sanoi herra Jakari.
— Ja pantakoon nimeksi vaikka Lusitaania, mutta Lea Elisabethia siitä ei tehdä, ei tehdä, ei tehdä! huusi rouva Jakari ja itki.
Lopulta saatiin aikaan jonkinlainen epätoivoinen sovinto, koska ristiäisvieraat jo oli kutsuttu ja pieni skandaali uhkasi. Päätettiin sähköttää rouva Jakarin vanhalle isäukolle, joka oleskeli ulkomailla, Karlsbadissa terveyttään tahi oikeammin sairauttaan hoitamassa. Hän saisi määrätä nimen ja hänen tuomioonsa alistuttaisiin nurkumatta, mikäli hän ei määräisi Tellervo Ainikkii tai Lea Elisabethia. Jos nimeä moitittaisiin epäonnistuneeksi, saisi isäukko kantaa syyn.
Sillä kannalla asiat olivat meidän saapuessamme ristiäisiin.
Me vieraat joimme kahvia leivän kera, puhuimme pötyä ja olimme ihailevinamme äkäisen ja happamen näköisen ristilapsen tavatonta herttaisuutta.
Pappi katseli tavan takaa kelloaan. Ja sitten juotiin taas kahvia leivän kera, ja kun lapsi valutti kuolaa ja iski nyrkillä nenäänsä, niin huusimme hämmästyneinä, ettemme ikinä olleet nähneet niin älykästä lasta.
Sitten keskusteltiin huonoista tuloista ja muista maailman menoista, ja pappi katsoi 191:nnen kerran kelloaan ja sanoi, että jahah, täytyykin jo kohta mennä, jolloin hra ja rva Jakari hätääntyneinä ryhtyivät neuvottelemaan hänen kanssaan ja pyysivät vielä vähän odottamaan, ja joku vieraista kysyi, että ovatkohan talossa vesijohdot rikki vai miksi se kastaminen viipyy, kun se jo oli viipynyt 3 tuntia.
Ja sitten juotiin taas kahvia leivän kera. Ja herra Jakari pyysi anteeksi, että kastetoimitus viipyy, mutta sitä ennen odotettiin saapuvaksi muuatta tärkeätä sähkösanomaa, joka koski lapsen nimeä.
Pappi katsoi 268:nnen kerran kelloaan ja sanoi, että alkaa jo olla niin kiire muuanne, että tuskinpa nytkään enää kerkiää muuta kuin hätäkasteen.
Onneksi siinä samassa jo saapuikin sähkösanoma. Herra Jakari avasi sen vapisevin käsin ja vaipui senjälkeen sanattomana istumaan tuolille, jolla jo ennestään istui muuan ristiäisvieras.
— No, sanoi rva Jakari jännittyneenä, mitä siinä on? Etkö osaa lukea? Ah, siinä on tietysti Tellervo Ainikki!
— Ei, sanoi herra Jakari raukeasti hymyillen, siinä on, että: Lapsen nimeksi He... He...
— No!
— Heikki Paavali.
— Voi, sähkötitkö sinä onneton, että ⁵e on poika!
— En, minä... niin, minä en muistaakseni maininnut mitään laadusta. Sanoin vain, että on, ja että mikä nimeksi!
— No, sanoi pappi ja katsoi kelloasi 358:nnen kerran. Mikä nimeksi?
Herra Jakari veti papin syrjään ja sanoi Lea Elisabeth, ja rouva Jakari veti papin toiseen syrjään ja sanoi Tellervo Ainikki, ja lopulta he alkoivat selvittää asiaa yhdessä, jolloin pappi sanoi että jaa — — ehkä on paras, että jatkamme ensi maanantaina — ja meni tiehensä.
— Ääää... äää... äää... äää... huusi Heikki Paavali Lea Elisabeth Tellervo Ainikki.
EI KOSKAAN.
I kuvaelma.
_Karjanen_: Minulla on vakinainen virka kaupungin palveluksessa. Oma osakehuoneisto. Olen raitis, vaikka on kieltolaki. Tahdotteko tulla vaimokseni?
_Lea_: Kyllähän — mutta kysykää ensin isältäni.
_Karjanen_: Isältänne?
_Lea_: Niin, minulla on isä.
_Karjanen_: Tietysti. Tiedän. Mutta miksi häneltä kysyttävä?
_Lea_: Olen luvannut, etten mene naimisiin ilman hänen suostumustaan.
_Karjanen_: Jahah. Milloin sopisi käydä?
_Lea_: Huomenna. Osoite...
_Karjanen_: Kulmakatu 27, porras C, kolmas kerros, asunto 14.
_Lea_: Kuinka sen tiedätte?
_Karjanen_: Sattumalta.
II kuvaelma.
_Lea_: Isä, tänne tulee tänään eräs hra Karjanen.
_Isä_: Karjanen!
_Lea_: Hänellä olisi tavattoman tärkeätä asiaa.
_Isä_: Tottakai, tottakai! Lähdenpä äkkiä tieheni!
_Lea_: Älä... mikä sinun on?
_Isä_: Hyvästi, hyvästi! Sano, että olen matkoilla. Maaseudulla. Tulen kotiin vasta yöllä. (Kiireesti ulos.)
_Lea_: Isä! Isä!
III kuvaelma.
(Seuraavana päivänä.)
_Karjanen_: Onko isäsi tänään kotona?
_Lea_ (varmasti). Hän tulee päivälliselle näihin' aikoihin.
_Isä_ (tulee eteiseen).
_Lea_: Isä, täällä on nyt herra Karjanen. Hän
_Isä_: Karjanen! (Häviää nopeasti ulos.)
IV kuvaelma.
(Seuraavana päivänä.)
_Karjanen_ (soittaa ovikelloa).
_Isä_ (avaa): Ai, helkkari!
_Karjanen_: Minä vain pyytäisin kysyä...
_Isä_: Tulkaa huomenna! Tulkaa kaikin mokomin vasta huomenna! Tänään ei mitenkään sovi! (Paiskaa oven kiinni.)
V kuvaelma.
(Seuraavana päivänä.)
_Lea_: Isä, miksi et tahdo tavata herra Karjasta? Se olisi niin tärkeätä. Hän tahtoisi...
_Isä_: Minä tiedän, minä tiedän! (Ovikello soi.)
_Lea_ (menee avaamaan).
_Karjanen_: Päivää. Onko isäsi nyt kotona?
_Lea_: On. Sisään. (Astuvat sisään.)
_Karjanen_: Missä... missä...?
_Lea_: Hyvänen aika, mihin isä on kadonnut!
_Karjanen_: Ikkuna auki. Paennut sitä tietä.
_Lea_: Mitä tämä merkitsee? Tässä on jotakin salaperäistä.
_Karjanen_: Rakas Lea, minä pelkään ja aavistan, että toivoni raukeaa tyhjiin.
_Lea_: Taivaan tähden! Miksi?
_Karjanen_: Minä olen kaupungin veronkantomies. _Minä en koskaan saa tavata isääsi_.
PESSIMISTI.
— Toivotonta, sanoi Pessimisti tylsästi tuijottaen likaisenharmaaseen villakoiraani Jussiin, joka silmä kovana harjoitti ajometsästystä omassa turkissaan.
— Ei ollenkaan toivotonta, sanoin minä, se on nokkela koira ja sillä on kokemusta.
— En tarkoittanut luontokappaletta, sanoi pessimisti sivellen raskaasti kädellään 40-vuotiaita harmaantuneita hiuksiaan, — tarkoitan elämää ylipäänsä. Se on niin lohdutonta. Kansamme on rikkinäinen ja ihanteeton. Vain itsekkyyttä, alhaisia pyyteitä, vihaa ja yhteisestä hyvästä piittaamattomuutta kaikkialla.
— Mies parka, oletko koettanut lukea sanomalehtiä? Luulen, että se virkistäisi.
— Sanomalehtiä! Se vielä puuttuisi! Jos sen olisin tehnyt, niin en kai tällä hetkellä istuisi täällä vaan kiipeilisin pitkin jonkin eristetyn kopin seiniä ja puhuisin pehmoisia.
— Turhaa varovaisuutta, niitä puhut nyt jo. Ei, jos olet toivoton kansamme suhteen, niin lue sanomalehtiä. Mutta lue taidolla ja valikoiden. Lue kaikkien puolueitten sanomalehtiä. Lue, mitä jokainen puolue kertoo itsestään ja päämääristään. Saat silloin kuvan koko kansasta, sillä puolueet muodostavat kansan. Mutta mitä vakavimmin varoitan sinua lukemasta, mitä asianomaisten puolueitten sanomalehdet kirjoittavat muista puolueista. Jos tarkoin seuraat neuvoani, niin maailmankatsomuksesi on kirkastuva ja kevätaurinko on paistava murheellisen sielusi harmauteen.
Hän ravisti surumielisesti päätään ja meni.
Parin päivän perästä hän palasi muuttuneena miehenä. Hänen silmälasinsa loistivat ilosta ja hänen ryhtinsä oli nuorentunut.
— No? kysyin minä.
— Kiitos, sanoi hän, tuhannen kiitosta! Olen jälleen saanut takaisin menetetyn uskoni kansaamme. Tämähän on ihannekansa! Kaikilla sen puolueilla on korkeat, ihanteelliset päämäärät. Kaikilla on ylevä, epäitsekäs ohjelma. Kaikki vakuuttavat ajavansa kansan ja isänmaan parasta, kaikilla on omat keinonsa lähimmäisensä onnellistuttamiseksi, kaikki puhuvat rauhasta ja kehityksestä kohti yhä parempaa tulevaisuutta. Jokainen puolue on oikeassa, jokaisen puolueen jäsenet ovat jaloja, kyvykkäitä, kaikkien hyvää tarkoittavia, viisasta, joskin muitten puolelta väärinymmärrystä osakseen saanutta väkeä. Kaikki ovat oikeassa ja ajavat vain oikeata asiaa. Ihannekansa, valiokansa! Olen ylpeä, onnellinen ja iloinen saadessani olla sen jäsen.
Viikon kuluttua sain häneltä kirjeen:
»... Hyvästi, kirottu roisto! Tietysti olet roisto, niinkuin minä ja kaikki muut tämän matalamielisen, kavalan, itsekkään, voiton- ja verenhimoisen kansan jäsenet. Lähden pois, luultavasti Grönlantiin. Napameren rannalla kaivan luolan jäähän ja siellä syön raakaa kalaa yksin, yksin, yksin, kaukana inhoittavista ihmisistä, juonittelijoista, salaliittojen hautojista, myrkyttäjistä, riistäjistä, tyhmeliineistä, isänmaansa turmioon syöksijöistä, lapamadoista, jotka kalvavat itsenäisyytemme elinjuuria! Pois tästä hyllyvästä mädätyksen suosta... myrkylliset höyryt tukahduttavat... häpeätä... vihaa... sulkekaa puoti... viimeinen ostaja menee tunkiolle... roskaa... huuliharppu...»
Pessimisti parka! Hän onneton oli sittenkin unohtanut varoitukseni ja oli mennyt lukemaan, mitä eri puolueitten sanomalehdet kirjoittivat toisista puolueista!
HAMLET.
4-näytöksinen murhenäytelmä.
Henkilöt:
_Hamlet_, Tanskan prinssi. _Ophelia_. _Horatio_, Hamletin ystävä. _Haamu_. _Tuntematon_.
I näytös.
_Hamlet_: Olla vai eikö olla, kas siinä kysymys.
_Horatio_: Hamlet, siellä on muuan haamu, joka pyytää saada tavata sinua. Mene!
_Hamlet_: Mennä vai eikö mennä? Mennä vai...
_Haamu_ (tulee): Paras, että minä tulen tänne. Päivää, poikani Hamlet!
_Hamlet_: Mitä, olet siis entinen isäni! Oi haamu! Ah isävainaja!
_Haamu_: Poikani, kostoa tulin vaatimaan, Setäsi, nykyinen kuningas, minut murhasi saadakseen vaimokseen äitisi. Kostoa hänelle! Vanno kustavasi!
_Hamlet_: Kostaa vai eikö kostaa... Vannoa vai eikö vannoa...
II näytös.
_Ophelia_: Hamlet, vieläkö rakastat minua, nuoruudenlemmittyäsi?
_Hamlet_: Rakastaa vai eikö rakastaa, kas siinä kysymys. Jos ei niin ei, mutta jos, niin jos. Jos rakastan, niin voi olla, että se ei ole rakkautta, ja jos en rakasta, niin voi olla, että se on rakkautta. Jos on. Mutta jos ei, niin ei. Jos ei on ei, niin onko on on? Tietysti on on on. Mutta eikö siis ei ole ei? Ei, ei ei ole ei, vaikka on on on, jos on. Tahi ei.
_Ophelia_: Hamlet, Hamlet, eikö sinusta koskaan saa selkoa!
_Hamlet_: Mene luostariin, Ophelia, odottamaan, kunnes olen päässyt tunteestani selville. Mene luostariin! Mene pian!
_Ophelia_: Hamlet!
_Hamlet_: Siis palatakseni kysymykseen onko on on, ja eikö ei ei...
_Ophelia_: Oi, minä tulen hulluksi! (Tulee hulluksi.) Orvokki istui saavin reunalla ja lauloi sinipunaisen silkkilangan karvaisia käpäliä ristiin. Oi oi pieni kalansilmä, älä haukottele, katso, minulla on morsiusseppele varpaissani ja sun liirum sun laarum sun tuulia tei, loiskis! (Hyppää järveen.)
_Hamlet_: Auttaa vai eikö auttaa? Jos auttaa, niin onko apu apu, kun siitä ei kuitenkaan ole apua? Vai olisiko apu apu silloinkin, kun apu on avuton avussa? Tai toisin sanoen: onko apu aina apu, vaikka apu ei olekaan apu?
_Ophelia_ (hukkuu).
_Tuntematon_: Erinomaista, erinomaista!
III näytös.
_Hamlet_ (kuninkaan oven ulkopuolella): Kostaa vai eikö kostaa? Avatako ovi vai eikö avata? Aukeneeko ovi sisäänpäin vai ulospäin? Onko minun ovea työnnettävä vai vedettävä? Jos vedän, niin ovea tietysti olisikin ollut työnnettävä, ja jos työnnän, niin ovea olisikin ollut vedettävä, ja olen silloin työntänyt hukkaan. Ja elämän kalliita hetkiä ei pidä hukkaan kuluttaa. Ei hukkaan! Mitä minun siis olisi tehtävä, jotta en vetäisi hukkaan tai työntäisi hukkaan? Ovi aukeaa kuitenkin aina päinvastaiseen suuntaan kuin mihin sitä ensin yrittää avata, päinvastoin kuin sen luulee aukeavan. Mutta jospa siis koetan luulla päinvastoin kuin luulen ja sitten avaan oven siten kuin luulen luulevani olevan päinvastaisen luulon luuloni luulosta! Mutta mikä luulo on oikea luulo? Luulo luulosta, vai luuloko, että luulo luulosta on harhaluulo ja oikea luulo luulosta on luulon luulon vastaluulon luuloteltu luulo. Luulenpa, että luultavasti poistun, luulon salaisuudet ensin selvittääkseni. Siis kysymys on nyt: poistua vai eikö poistua?
_Tuntematon_: Erinomaista, erinomaista!
_Hamlet_: Kuka olette?
_Tuntematon_: Suomalainen valtion komitean puheenjohtaja tutustumassa komiteatoimintaan ulkomailla.
_Hamlet_: Tanskanmaassa on jotakin mätää. Onko meillä valtion komiteojakin?
_Tuntematon_: Epäilemättä.
_Hamlet_: Mitä te niistä tahdotte? Vai ettekö tahdo?
_Tuntematon_: Katsokaas, minun komiteani on asetettu pohtimaan erästä tärkeätä yhteiskunnallista kysymystä. Valtionkomitean perusolemukseen kuuluu, että se ei koskaan saa sille jätettyjä kysymyksiä ratkaistuksi vaan pohtii niitä ikuisesti. Nyt uhkaa kuitenkin käydä niin hullusti, että komiteamme väkisinkin saa työnsä loppuun. Sehän olisi ennenkuulumatonta. Skandaali! — Teidän kuninkaallinen korkeutenne, olen ihastuksella seurannut toimianne. Tulkaa Suomeen, ottakaa ulkomaalaisena asiantuntijana osaa komiteamme töihin! Silloin voimme nukkua rauhassa tietäen, että ikuisesti saamme odottaa komiteamme työn päättymistä ja asian ratkaisua. Komiteamme maine komiteana on silloin pelastettu.
_Hamlet_: Siis tulla vai eikö tulla? Vastaan viikon kuluttua. Hätätilassa heitän kruunua ja klaavaa.
IV näytös.
_Hamlet_ (Tuntemattomalle): Lähden mukanasi. Tuli klaava. Kruunua en tässä maassa muutenkaan näytä saavan niin kauan kuin setäni elää. Ja se taas riippuu kysymyksestä: kostaa vai eikö kostaa, jota en ole ratkaissut. Ratkaista vai eikö ratkaista.
_Tuntematon_: Tulkaa siis, prinssi Hamlet.
_Horatio_: Haa, Hamlet, salaako jätät maasi! Jätät kostamatta isäsi murhan! Petät vallankeikauksellisten kalliin asian! Et poistu täältä! (Vetää miekkansa.)
_Hamlet_: Taistella vai eikö, vetää miekkansa vai eikö...
_Horatio_ (lävistää Hamletin miekallaan): Siis kuole!
_Hamlet_: Kuolla vai eikö kuolla? (Kuolee.)
AINOA KIRJA.
Oli yö.
Kelmeä 1/2-kuu paistoi silloin tällöin myrskyn repelemien pilvien lomitse. Mitään muuta paistamista ei ollut havaittavissa. Kaupunki nukkui.
Mustapartainen mies yksin oli valveilla, hän oli paraikaa menossa erään varakkaan tuttavansa luokse.
Koska tuttava asui kolmannessa kerroksessa, oli mustapartaisella miehellä mukanaan tikapuut. Sitäpaitsi hänellä oli kimppu vääriä avaimia, salalyhty, sorkkarauta, 3 toistaiseksi tyhjää säkkiä ja työntökärryt.
Mustapartainen mies avasi rikkaan tuttavansa työhuoneen ikkunan erinäisillä taitavilla tempuilla joita varovaisuuden vuoksi emme ryhdy tässä yksityiskohtaisesti kuvailemaan, ja kiipesi sisään.
Salalyhtynsä valossa hän löysi kirjakaapin, jonka suuret lasiovet helposti aukenivat hänen väärillä avaimillaan, sillä ne eivät olleet lukitut.
Mustapartainen mies pisti säkkiinsä Maailman Historian — tunnetun historiallisen loistoteoksen — 6 osaa, Eino Leinon Dante-suomennoksen, Kiven 7 veljeksen nahkakantisen, kuvitetun korupainoksen, Maapallon, Suomen Ryijyt ja — erehdyksestä — vanhan osoitekalenterin, sekä vielä Tietosanakirjan 5 ensimmäistä osaa, teoksen loppuosat täytyi jättää toiseen säkkiin.
Mustapartainen mies kantoi täten jo aika raskaan säkin ulos ikkunasta, alas tikapuita työntökärryille.
Sitten hän palasi täyttämään toista säkkiään.
Hän oli tuskin ennättänyt pistää säkkiin Tietosanakirjan loppunidokset ja Kiannon teokset, 5 osaa, kun niitten omistaja äkkiä ilmestyi huoneeseen mukanaan puhelimitse paikalle kutsuttu järjestyksenvalvoja.
— Hyvää yötä, sanoi mustapartainen mies kohteliaasti kumartaen.
— 'Mitä te täällä teette! huusi rikas tuttava.
— Tulin vain lainaamaan muutamia kirjoja, sanoi mustapartainen mies. Tuon ne takaisin heti luettuani.
— Siitä teidän ei tarvitse huolehtia. Tämä konstaapeli kyllä toimittaa ne takaisin ennenkuin olette alkanutkaan niitä lukea. Sitten hän vie teidät mennessään.
— Teilläpä on harvinainen ja ainoalaatuinen tapa kohdella tuttavianne, sanoi mustapartainen mies.
— Tuttaviani! Pyydän ilmoittaa, etten enää millään mokomin lue teitä tuttavieni joukkoon!
Viikkoa myöhemmin mustapartainen mies oli oikeudessa vastaamassa ent. tuttavansa luokse tekemästään vierailusta. Häntä syytettiin törkeästä murtovarkaudesta.
— Onko teillä mitään sanottavaa puolustukseksenne? kysyi tuomari.
— On, sanoi mustapartainen mies. Minut on vangittu syyttömästi. Tahdoin vain tuttavaltani lainata muutamia kirjoja luettavakseni. Olisi oikeastaan hauskaa kuulla, mitä teillä itsellänne on sanottavana puolustukseksenne.
— Hah hah hah, sanoi tuomari.
— Kuulkaahan, herra tuomari, ennenkuin jatkatte nauramistanne, joka pidentää ikäänne, pyytäisin kysyä, oletteko joskus lainannut kirjoja ystävillenne?
— Olen, mutta se ei kuulu asiaan.
— Kuuluu tavattomasti. Oletteko saanut kirjanne takaisin?
— No, hm, en tosiaankaan, sanoi tuomari hieman surumielisesti.
— He ovat siis varastaneet!
— No no, ei sentään, he ovat ensin pyytäneet lupaa lainaamiseen.