Part 4
— Minä olen lukenut taidehistoriaa. Minäpä tiedän, mikä on goottilainen ja romaani... romaanialainen tyyli!
— Mutta osaatko ratkaista korkeamman asteen yhtälöitä niinkuin minä!
— Eiväthän ne kuulu tähän asiaan!
— Kuuluuko sitten roomalainen tyyli tähän asiaan! Eivät sinua auta hatarat kirjatietosi, kun kuitenkin olet synnynnäistä taideaistia vailla!
— Sinullako sitä sitten on!
— Minulla on. On sen verran, että käsitän huoneemme muodostuvan tyylilliseksi skandaaliksi, jos taulu ripustetaan oikeanpuoleiselle seinälle!
— Mutta sinne se nyt ripustetaan kuin ripustetaankin, sanoin minä ja otin taulun alas Niemeläisen naulasta ja ripustin sen omaan naulaani.
— Ohoo, sanoi Niemeläinen ja sanoi paljon muutakin, jota ei tässä voi toistaa, ja otti taulun alas ja aikoi ripustaa sen takaisin omaan naulaansa, mutta minä ennätin ajoissa estämään tämän mielettömän aikeen. Taulu oli lujaa tekoa, sillä se kesti katkeamatta pitkän mutta kiivaan kissanhännänvedon.
— Jos taulu ripustetaan vasemmalle seinälle, sanoin minä, niin minä muutan tieheni ja saat itse maksaa koko huoneen vuokran ja taulun hinnan ja koiraveron ja kaikkityyni!
— Ja jos taulu ripustetaan oikealle seinälle, sanoi Niemeläinen, niin minä lähden. Etkö jaksa käsittää, että sen on oltava vasemmalla seinällä.
— Oikealla! Suoraan sanoen minusta oikeastaan on aivan yhdentekevää kummalla seinällä se riippuu, mutta oikea seinä on nyt kerta kaikkiaan muodostunut minulle kunnia-asiaksi, ja minä en peräydy, vaikka taulu ja henki menisi.
— Saman tekevää minustakin. Yhtä paljon valoa se saa kummallakin seinällä, mutta narri minä olen, jos lakkaan vaatimasta sitä vasemmalle seinälle!
Saadaksemme nukkua yömme rauhassa ja kerätäksemme uusia voimia riidan jatkamista varten, sijoitimme taulun toistaiseksi sohvan alle, missä siihen ei langennut valoa ollenkaan.
Seuraavana päivänä tuli taiteilija ja vei taulunsa pois.
— Ette te kuitenkaan koskaan kykene sen hintaa minulle suorittamaan, sanoi hän.
Ja siinä hän taisi olla oikeassa.
Mutta nyt me hyvin ymmärrämme, miten taiteen jalostavasta vaikutuksesta huolimatta suuressa julkisuudessa voi syntyä ankaria taideriitoja. Kun jo pikkuisen »taidetta koteihinkin» voi moista levottomuutta matkaansaattaa.
PELKKÄ KOUKKU
Oli verrattain onnistunut kesäiltapäivä.
Leivonen lauloi käyttäen tunnettua avonaista laulutapaansa ilman sanottavaa palleatukea, mutta mukiinmenevällä sointupuhtaudella, jota kurkunpään ahtauden aiheuttama ylärekisterin ala-sointujen takakireys ei pahoin päässyt häiritsemään.
Mustapartainen mies kulki onkivapa toisessa kainalossa ja toinen kainalo tyhjänä laivalaiturille, missä ennestään viisi huomattavaa, paikkakunnan kesävieraitten joukkoon kuuluvaa herrasmiestä istui onkimassa kaloja. Ei mitään määrätynlaisia kaloja vaan kaloja ylipäänsä. Mitä kaloja tahansa.
Mustapartainen mies sijoittautui muitten joukkoon laiturille, sopivan onkimatkan päähän, avasi siiman kierteestä ja heitti koukun mereen, ilman matoa.
Viisi herrasmiestä katsahti hämmästyneinä toisiinsa ja vielä hämmästyneempinä mustapartaiseen mieheen.
Ongittiin. Istuttiin ja odotettiin. Kohot eivät liikkuneet.
Mustapartainen mies onki, istui, odotti. Koho ei liikkunut.
— Kuulkaa, sanoi lopulta muuan herrasmies huonosti salatulla vahingonilolla mustapartaiselle miehelle, — olette unohtanut madon!
— Minäkö?
— Niin, olette unohtanut madon.
— Minkä madon? Ei minulla ole mitään raatoa.
— Miksi teillä ei ole matoa?
— Pitäisikö minulla sitten välttämättä olla mato! Minulla on koira ja palvelija ja rottia kellarissa ja hiiriä vinoilla, pitäisikö minulla vielä lisäksi olla matojakin?
— Mutta ymmärtäkäähän... kuinka voitte onkia ilman matoa...
— Onko teillä laama-eläin ja orava ja kaksikyttyräinen kameeli?
— Ei — mitä se tähän kuuluu!
— Kuinka voitte onkia ilman laama-eläintä ja oravaa ja kaksikyttyräistä kameelia?
— Tottakai minä voin onkia.
— Tottakai minäkin voin onkia ilman matoa!
— Ette suinkaan. Ettekö ole koskaan ennen onkinut?
— Syntymästäni saakka.
— Ettekö sitten tiedä, että ongittaessa koukkuun pistetään mato?
— Toiset pistävät, toiset eivät. Minä en pistä.
— Luuletteko sitten saavanne kaloja, ellette pane matoa koukkuun?
— Luuletteko te sitten saavanne kaloja, kun pistätte madon koukkuun?
— Tietysti.
— Hah hah, ettepä saa! Minä olen nähnyt teidän kaikkien istuvan täällä jo seitsemänä iltana ja joka kerran olette pistäneet matoja koukkuihinne, mutta ette ole saaneet yhtään ainoata kalaa. Ette yhtään ainoata. Voi onkia ilman matoa ja madon kera. Te ongitte kera, minä ongin ilman. Te ette saa yhtään kalaa ja minä en saa yhtään kalaa. Me saamme siis aivan yhtä vähän kaloja. Mutta minäpä saan ne kalat, joita minä en saa, paljon vähemmällä vaivalla kuin te matoinanne!
Ploiskis!
Ne viisi herrasmiestä heittivät sen mustapartaisen miehen laiturilta mereen.
VOITTOA LIIKKEESTÄ.
Letkunen ei ollut mikään tavallinen mies. Hän oli liikemies. Hän perusti paraikaa omaa liikettä lainaksi saamansa suuremman rahasumman avulla.
Hän oli aluksi tilannut liikkeeseensä sisustuksen. Hyllyt ja myymäläpöydän.
Letkunen oli paraikaa myymälässään ja sijotteli paikoilleen hyllyä, joka ensimmäisenä oli valmistunut.
Silloin myymälään ilmestyi arpajaisvoittojen kerääjä naisen hahmossa.
— Tietysti johtaja Letkunen liikemiehenä lahjoittaa meille jonkun paremman voiton? Se on jokaisen kansalaisen velvollisuus. Meidän asiamme on niin hyvä.
— Mutta minulla ei vielä oikeastaan olekaan liikettä. Se vasta on tulossa.
— Sitä suuremmalla syyllä. Teidän tuleva liikkeenne ei tule menestymään, ellette muista meitä. Antakaa joku suurempi voitto, ja menestyksenne on taattu.
— Minulla ei ole vielä mitään. Näettehän, ettei koko liikkeessä vielä ole muuta kuin tyhjät seinät ja tuo hylly!
— No mutta tuo hyllyhän on suurenmoinen voitto! Tietysti annatte hyllyn! Siitä tulee 3 kirjahyllyä.
— Mutta sehän on mahdotonta!
— Ei ollenkaan mahdotonta, sahalla sen saa pian 3 osaan. Oi, minä kiitän jo etukäteen! Te olette jalomielinen kansalainen, johtaja Letkunen. Ajatelkaa arpajaistemme suurta tarkoitusta ja liikkeenne ja omaistenne ja jälkeläistenne ja tulevien sukupolvien onnea. Mitä on sen kaiken rinnalla 1 hylly, jonka, jos onni on hyvä, voitte saada takaisinkin ostamalla arpoja.
Puolen tunnin kuluttua oli voittojen kerääjä puhunut Letkusen niin pyörryksiin, että Letkunen itse kuljetti hyllyn arpajaistoimistoon ja tarjosi vielä takkiaankin yltään, mutta onneksi kukaan ei tullut huomanneeksi hänen tarjoustaan.
Seuraavana päivänä Letkunen sai myymäläänsä toisen hyllyn ja myymäläpöydän.
Sinä päivänä syntyi Letkusen myymälässä ankara kina kolmen eri arpajaisten voittojen kerääjän kesken siitä, kuka saisi myymäläpöydän, kuka saisi hyllyn ja kuka jäisi ilman.
Yksi voittojen kerääjä sai myymäläpöydän ja molemmat toiset jakoivat hyllyn kahtia keskenään. Letkunen jäi ilman.
Letkunen tilasi uuden myymäläpöydän ja uudet hyllyt.
Ensimmäisen hyllyn saavuttua Letkunen lukitsi myymälän oven ja varustautui revolverilla.
Eräitten arpajaisten voittojenkerääjä kiipesi sisään pihanpuolella olevasta ikkunasta. Puolen tunnin kuluttua Letkunen kyynelsilmin luovutti jaloon tarkoitukseen 1 hyllyn ja 1 revolverin.
Myöhemmin samalla viikolla hän toisille arpajaisvoittojen kerääjille luovutti sitkeän vastarinnan jälkeen myymäläpöydän ja toisen hyllyn ja suuren puukon ja puolen tusinaa mukulakiviä, jotka hän oli kerännyt myymäläpöydän taakse.
Letkuselta oli nyt kahteen kertaan mennyt myymälän sisustus. Hän tilasi vielä kolmannen kerran hyllyt ja myymäläpöydän.
Mutta silloin oli tulossa yhtaikaa seitsemät suuret arpajaiset. Arpajaisvoittojen kerääjät ahdistelivat Letkusta yötä päivää. He saivat hyllyt ja myymäläpöydän jo puuseppätehtaasta lautoina.
Letkusen liikkeen perustamiseen lainaama koko summa oli nyt mennyt. Hänet tunnettiin arpajaispiireissä jalona ja pehmeänä kansalaisena. Hänen liikkeensä olisi epäilemättä menestynyt, jos hänellä olisi liike ollut.
Hän meni vielä kerran tyhjään myymälähuoneistoonsa, jonka vuokra oli maksamatta. Hän murti permantoon ison aukon ja peitti sen sitten rikkinäisillä matoilla. Se oli suuri sudenkuoppa, jonka pohja oli kellarissa. Letkunen odotti seuraavaa arpajaisvoittojen kerääjää.
Voittojen kerääjä tulikin, puhui Letkusen pyörryksiin ja Letkunen putosi omaan kuoppaansa.
Voittojen kerääjä siis tälläkin kertaa peri voiton.
ROMULUS JA REMUS.
3-näytöksinen historiallinen draama Rooman perustamisen ajoilta.
Henkilöt:
_Romulus_ | kaksoisveljeksiä, Rooman perustajia. _Remus_ | _Tullia_, nuori neito.
Aika: Vuonna 753 e.Kr.
I näytös.
Kaupunginrakennustyömaalla.
_Remus_: Jahah, Reema on siis nyt perustettu.
_Romulus_: Reema! Mikä hiton Reema!
_Remus_: Tämä maailmanhistoriallisen kuuluisa kaupunkimme! Minun nimeni mukaan sen nimi olkoon Reema.
_Romulus_: Minä panen kiukkuisen vastalauseeni! Ja kaupungin nimeksi panen oman nimeni mukaan Rooma!
_Remus_: Reema pysyy!
_Romulus_: Roomapa!
_Remus_: Reema, Reema, Reema!
_Romulus_: Rooma!
_Tullia_: (tulee).
_Remus_: Pois sivulliset täältä!
_Tullia_: (menee).
_Romulus_ Rooma!
_Remus_: Reema!
(Tappelevat.)
_Romulus_: Aa... aa... puh!
_Remus_: No, jok» tunnustat, että se on Reema?
_Romulus_: O... oo... oh... olkoon. Vaikka se on väärin. Sinä käytit jiu-jitsua ja koukkujalkaa! Minä painin rehellistä ranskalaista painia.
_Remus_: Minä tiedän ne asiat paremmin. Minähän olon kaupunkimme urheilulautakunta.
_Romulus_: Mutta minä olen sopimuksemme mukaan valtuusto ja maistraatti.
_Remus_: Ja minä olen kaupungin komendantti ja por- ja poliisimestari!
_Tullia_ (tulee).
_Remus_: Pois sivulliset!
_Tullia_: En minä ole mikään sivullinen. Minä olen tämän näytelmän sankaritar.
_Remus_: Tiehenne!
_Tullia_: Huh, minkälainen käytös! — Ei, ei voi ajatella paremmanpuoleista historiallista näytelmää ilman sankaritarta ja rakkautta. (Romulukselle.) Minä rakastan esim. sinua.
_Romulus_: Olkoon menneeksi. Olet siis onnellinen aviopuolisoni.
_Tullia_: No mutta hyvänen aika, ensinhän on kuulutettava ja vihittävä ja sen semmoista!
_Romulus_: Ei tarvita. Menemme siviiliavioliittoon, ja minä olen tämän kaupungin maistraatti, joka sellaiset solmii. Tulehan kotiin laittamaan päivällistä.
_Remus_: Seis, odota, Romulus! Tässä saat muutamia kaavakkeita täytettäväksesi. Ne ovat tuloilmoituskaavakkeet kunnallisverotusta varten. Minähän olen taksoituslautakunta. Kaavakkeet on huomenna klo 1-2 ip. asianmukaisesti täytettynä palautettava tähän kivelle, joka on taksoituslaufakuiman kanslia.
II näytös.
Romuluksen kotona.
_Romulus_ (yrittää täyttää tuloilmoituskaavaketta).
_Tullia_: Älä revi irti kaikkia hiuksia päästäsi! Jospa ne eivät enää kasvakaan uudestaan.
_Romulus_: Älä lavertele. Minä tulen muutenkin hulluksi! B kohta, C kohta ja D kohta. »Jos tulo on hankittu kaupungin alueen ulkopuolella, on se laskettava vain puoleksi varsinaisesta arvosta, mutta tulo, joka nautitaan kaupungin alueen sisäpuolella, lasketaan koko arvoksi.» Minä olen hankkinut sotasaaliina amphoran viiniä etruskilaiselta kaupungin ulkopuolella, mutta olen nauttinut puolet siitä amphorallisesta kaupungin muurien sisäpuolella. Onko nyt puoli amphoraa puoli arvoa ja toinen puoli amphoraa... mitä sinäkin siinä tuijotat! Mene tiehesi!
_Tullia_: Minäkö, oh! Etkö rakasta minua?
_Romulus_: Älä sotke! Älä sotke!
_Tullia_: Sinä loukkaat minua.
_Romulus_: Voi Jupiter ja kaikki vakinaiset ja apujumalat ja virkaatekevät jumalat ja ylimääräiset jumalat, iskekää salamanne näihin kaavakkeisiin! Niinkuin minä paiskaan permantoon tämän muinaisroomalaisen vaasin. (Paiskaa permantoon muinaisroomalaisen vaasin.)
_Tullia_: Oi hirveätä! Sinä olet nyt 5 tuntia riehunut kuin mielipuoli ja kiroillut kuin kaksi à kolme sotajoukkoa. Aiotko usein täyttää tuollaisia taksoituskaavakkeita?
_Romulus_: Joka vuosi. Kerran vuodessa. Herkulavita!
_Tullia_: Siinä tapauksessa minä menen. Menen iäksi. Hyvästi. (Menee.)
_Romulus_ (takoo nyrkeillään kaavakkeita).
(Esirippu.)
III näytös.
Kaupunginrakennustyömaalla.
_Tullia_ (Remukselle): Täytätkö sinäkin taksoituskaavakkeita?
_Remus_: En. Minä olen itse taksoituslautakunta.
_Tullia_: Siinä tapauksessa minä nyt rakastankin sinua. Otan avioeron.
_Romulus_ (tulee): Haa, Tullia, sinä uskoton!
_Remus_: Missä kaavakkeet?
_Romulus_: Jos uskallat puhua minulle niistä kirotun kirotuista kaavakkeista halaistun sanan puolikkaan, niin heitän sinut alas Rooman muureilta kuin rasun.
_Remus_: Muurit! Nuo sinun muurisi, jotka rakennuskonttorina olet itselläsi teettänyt hätäaputöinä! Mokomat muurit! Hup! (Hyppää tasajalkaa muurin yli ja taas takaisin.) Hupsis!
_Romulus_: Sinä... sinä!... Muurini... Tullia... Taksoituskaavakkeet! Sinä yrität pilkaten riistää minulta rakentajakunniani ja noitten pirullisten kaavakkeitten avulla vaimoni ja järkeni! Haa...haa! (Pukkaa Remuksen Tiber-virtaan.)
_Remus_ (hukkuu).
_Tullia_: Oletko sinä nyt itse taksoituslautakunta?
_Romulus_: Olen. Minä olen nyt kalkki.
_Tullia_: Minä tulen takaisin luoksesi.
_Romulus_: Ja tämän kaupungin nimi olkoon nyt Rooma!
(Esirippu.)
ILOINEN JA TYYTYVÄINEN
— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, jupisi herra Jakari itsekseen luettuaan 29 markkaa ja mielenkiintoa vaativan kirjan itsesuggestionista, nykyajan suuresta ja samalla hämmästyttävän yksinkertaisesta parannuskeinosta kaikkea pahaa, ikävyyttä ja sairautta vastaan. Jos on sairas, niin on vain keskitettävä ajatuksensa ja toistettava itselleen: olen terve, olen tervc, olen terve, ja vähitellen todella tunteekin itsensä terveeksi ja tulee terveeksi. Jos on murheellinen ja toivoton, niin on vetäydyttävä hetkiseksi hiljaisuuteen ja sanottava itselleen: minä olen iloinen ja tyytyväinen, monta kertaa peräkkäin, ja vähitellen todella tulee iloiseksi ja tyytyväiseksi. Tämä on minua varten!
Tuntia myöhemmin oli herra Jakarin edessä kunnallisverojen perijä.
— Ettekö voi odottaa vielä edes yhtä viikkoa? kysyi Jakari.
— En voi. Minä olen odottanut sen yhden viikon jo niin monta kertaa. On ulosmitattava.
— No menkää sitten edes vielä tänään ulos ja tulkaa huomenna mittaamaan.
— Mmmmm, murisi verokarhu uhkaavasti.
Herra Jakari sulkeutui huoneeseensa, toivoi Pompeijin hävitystä koko kirotun maailman yli, heristi nyrkkejään ja vakuutti itselleen:
— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, minä olen iloinen ja tyytyväinen!
Puolta tuntia myöhemmin sanoi rouva Jakari:
— Tänään minun on saatava se talvikappa, josta olen turhaan saanut sinulle puhua 10,000 kertaa. Saanko sen kapan vai enkö? Vai annatko sinä vaimosi kurjiin ryysyihin verhottuna alastomana nääntyä kiljuvaan talvipakkaseen?
Herra Jakari antoi viimeiset vekselillä saamansa rahat kapan ostoon käsirahoiksi, lupasi hankkia loput, samoinkuin hattuun tarvittavat varat ja talousrahoja ja palvelijattaren palkkaa ja pikku Iivarin housukangasta ja Marjatan puseroa ja maitolaskun maksamista varten tarvittavat varat seuraavana päivänä. Ja sulkeutui huoneeseensa ja käveli edestakaisin 20 kilometrin tuntinopeudella.
Rouva Jakari kuunteli oven takana ja kuuli hänen hokevan:
— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, minä olen niin tavattoman iloinen ja tyytyväinen...
— Taivas varjele, sanoi rouva Jakari itsekseen, hän sanoo: iloinen ja tyytyväinen! Onko hän sairas! Minua peloittaa!
Sitten tuli sähkölasku ja kaasulasku ja kirje, jossa rouva Jakarin vanhemmat ilmoittivat tulevansa viikoksi vierailemaan. Herra Jakari sulkeutui jälleen huoneeseensa, josta kuului kolinaa kuin jokin huonekalu olisi lyöty säpäleiksi, ja rouva Jakari kuuli oven takana herra Jakarin hokevan:
— Minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, minä Olen niin iloinen ja tyytyväinen...
Rouva Jakari parkaisi hiljaa ja riensi puhelimeen ja soitti veljelleen:
— Tule pian tänne, mieheni on tullut omituiseksi. Tule nopeasti, minä en uskalla olla yksin hänen kanssaan — hän sanoo olevansa iloinen ja tyytyväinen 1 Tule äkkiä!
Sitä ennen tuli kuitenkin talon isännöitsijä, joka ilmoitti herra Jakarille, että talo oli muutettu osaketaloksi ja herrasväki saisi muuttaa kuukauden kuluttua, ellei herrasväki mahdollisesti lunastaisi huoneistonsa osaketta, hinta 80,000 markkaa, maksettava ennen vuoden loppua. Ja paras olisi lunastaa, eihän nyt uusia huoneistoja mistään saanut.
Isännöitsijän mentyä herra Jakari taas sulkeutui huoneeseensa jatkaaksensa parannusmenetelmäänsä.
— Minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, sanoi hän ja yritti hirttäytyä pellinnuoraan.
Rouva Jakarin veli tuli ajoissa estääkseen yrityksen toteutumasta.
JUNA JÄTTI.
Rva ja hra (kotipaikka: Käpylä, sääty: avio) juoksevat läähättäen Helsingin asemalle.
_Rva_: Voivoivoivoivoi! Laituri on tyhjä! Juna on mennyt! Sittenkin me myöhästyimme! Se on sinun syysi! Mikset sanonut mitään? Sinulla on kello, etkä sanonut mitään!
_Hra_: Mi...
_Rva_: Älä ollenkaan yritä puolustautua. Minä saan läkähtyä juoksennellessani ostoksilla puodista puotiin ja puodista puotiin ja sinulla ei ole mitään tekemistä muuta kuin maksaa ja kantaa ostokset, etkä edes sen vertaa, että viitsisit katsoa kelloasi. Mitäs siihen sanot?
_Hra_: Tu...
_Rva_: Ole hyvä ja ole vaiti! Ja ihmettäkö nyt enää pyrit sinne asemasillalle! Ei meillä siellä enää ole mitään tekemistä. Pysy vaan kauniisti tässä. Seistään nyt tässä ja hävetään kaikkien ihmisten nähden!
_Hra_: Mu...
_Rva_: Älä huuda! Näetkö kuinka ihmiset katsovat meitä ja naureskelevat? Naureskelevat miestä, joka antaa vaimonsa myöhästyä junasta ja kärsiä ja menehtyä — voi voi niin, kärsimystä on tämä elämä sinun kanssasi — ja kotona lapset nyt turhaan odottavat meitä ja ruokaa ja nääntyvät nälkään ja ties mitä vielä keksivät epätoivoissaan, sytyttävät pian aikaa huvilan palamaan ja saavat surkean lopun liekeissä. Voi voi, sinä sydämetön isä, sinä raakalainen — kylmästi syökset perheesi perikatoon vain sen vuoksi, että et suvaitse, et viitsi...
_Hra_: Mu...
_Rva_: ... et viitsi katsoa kelloa silloin kun se on tarpeellista, mutta — älä tyrki, oletko mieletön, en lähde tästä vaikka kuinka tyrkkisit, ennenkuin olen saanut sanoa sanottavani — mutta jos itselläsi on kaupunkiin meno, muka johonkin kokoukseen — kyllä ne kokoukset tiedetään — niin silloin kyllä kuljet kello kourassa ja katsot sitä tuhannen kertaa minuutissa.
_Hra_: Kuule!
_Rva_: Älä yritä, sanoin minä jo, älä yritä puolustautua! Ja mitä sitä asemankelloa tuijotat! Nyt kyllä osaat kelloon tuijottaa, kun juna on mennyt! Voivoivoivoi! — Hirveätä, kuinka ne viheltävät! Mikä juna se nyt vihelsi?
_Hra_: Se...
_Rva_: Samantekevä, älä ollenkaan yritä sotkea puhumalla muista asioista! Tässä me... älä nyt tuolla tavalla hypi ja riuhdo ja puhku kuin mielipuoli!
_Hra_: No kun se vasta oli meidän juna, tämä, joka nyt vihelsi ja lähti!
_Rva_: Siunaa —! Eihän se siitä laiturista ole koskaan lähtenyt!
_Hra_: Mutta eilisestä alkaen se lähtee siitä laiturista. Me tulimme vallan hyvissä ajoin, mutta sinä et antanut minun puhua eikä mennä...
_Rva_: Minä minä minä! julkeata! Siinä sinä seisot, etkä saa sanaa suustasi ja annat junan mennä nenän edestä ja syytät vielä minua! Koko ajan minä olen pyytämällä pyytänyt sinua selittämään, miten asia on, mutta sinä vain hyppelet ja huidot ja... itsepintaisesti olet vaiti... häijyyttäsi... et puhu vaikka rukoilisin... tässä nyt olemme, sinun takiasi! ja vielä uskallat ja kehtaat syyttää avutonta, heikkoa, kärsivää vaimoasi! Se on niin miesten tapaista! Se on niin miesten tapaista!
MUUTTOHOMMISSA.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä kävimme tervehtimässä herrasväki Jakaria, joka oli muuttopuuhissa.
— Käykää sisään, käykää sisään, sanoi herra Jakari. Vaikka oikeastaan täällä nyt ei olisi vieraita kaivattu... Se on vain piano siinä oven edessä. Teidän täytyy ryömiä sen alitse. Vaimoni uhkasi minua avioerolla, kun yritin kavuta sen ylitse. Siihen tulee niin helposti naarmuja.
Herra Jakarin koti näytti erittäin huonosti lajitellulta huonekalujen ja sekalaisten tavarain kaupalta.
— Milloin te oikeastaan muutatte? kysyi Niemeläinen.
— Me olemme oikeastaan olleet muuttohommissa jo puolentoista viikkoa, sanoi herra Jakari ja etsi sikarilaatikkoa keskelle huonetta ladotun korkean sänkyvaatevuoren alta. Mihin kirottuun minä olen pannut sikarini? Tänään meidän piti varsinaisesti muuttaa, mutta luultavasti me saamme, odottaa vielä viikkokaupalla, sillä ne, jotka nyt asuvat siinä huoneistossa, johon meidän pitäisi muuttaa, eivät muuta tiehensä meidän rukouksistamme ja kirouksistamme huolimatta.
— Miksi ne eivät muuta?
— No ne eivät pääse muuttamaan, sillä siinä huoneistossa, mihin heidän pitäisi muuttaa, on joku perhe, joka ei pääse muuttamaan sen vuoksi, että siinä huoneistossa, johon heidän pitäisi muuttaa, on taas joku perhe, joka ei muuta.
— Minkätähden sitten ei se viimeinen perhe muuta?
— Sitä viimeistä perhettä me emme vielä ole saaneet käsiimme, emmekä edes tiedä heidän nimeään, joten emme tiedä, miksi he eivät muuta. Sillä he istuvat kuin mikäkin tulppa koko jonon edessä, niin että me muut emme pääse muuttamaan. Se pitäisi savustaa asunnostaan se loppupään perhe. Missä ovat minun sikarini?
— Sikarisi ovat kylpyammeessa, sanoi rouva Jakari, joka tuli sisään puettuna haalistuneeseen sadetakkiin ja tohvelit jalassa, anteeksi, että minä olen tällaisessa pukimessa, mutta näin muuttoaikoina... älä yritä mennä hakemaan niitä sieltä kylpyammeesta, ne ovat aivan pohjalla ja amme on täynnä posliinitavaraa. Sinä olet näinä päivinä rikkonut jo kylliksi posliinia. Enkä minäkään voi vieraille tarjota edes kahvia, sillä kupit ovat sisäänpakatut. Me olemme juoneet vain litranmitasta ja maitotonkan kannesta. Mikä sinulla on kädessäsi?
— Keinutuolinjalka, sanoi Jakari.
— Siunatkoon! huusi rouva Jakari, oletko sinä saanut keinutuolinkin hajalle!
— Ei se mitään, keinutuoli vain vähän irtosi liitoksistaan, kun se jotenkin jäi piirongin alle... Kalle sinä, oletkos hiljaa!
— Meidän pikku Kalle on ollut nämä päivät aivan villinä ilosta, kun häntä ei sisäänpääsytutkinnossa hyväksytty kouluun. Niitä oli niin paljon pyrkijöitä... No menehän vastaamaan, puhelin soi!
Herra Jakari kiipesi kumoonkäännettyjen tuolien, pesukaapin ja. tavallise» kaapin ja puulaatikon ja Takasen Rebekan yli puhelimen luo.
Pikku puhelinkeskustelun jälkeen hän ilmeisesti järkyttyneenä palasi luoksemme kädessään pesukannun korva, joka oli joutunut hänen kouraansa matkalla.
— No, kysyi rouva Jakari.
— Minä sain nyt kuulla sen viimeisen perheen, sen loppupään perheen, sen muuton estävän tulppaperheen nimen.
— Sano heti, ketkä ne onnettomat, ne häikäilemättömät, ne...
— Se perhe on mädän perhe. Minä, Jakari, olen sen perheen päämies. Se perhe, joka on sen perheen tiellä, joka on meidän tiellämme, aikoo muuttaa tähän meidän huoneistoomme ja ne eivät pääse muuttamaan, ennenkuin me muutamme ja me emme totisesti pääse muuttamaan, emmekä muuta, ennenkuin se perhe muuttaa, joka asuu siinä, mihin meidän pitäisi muuttaa, ja he taas... minä tulen hulluksi tästä noidutusta piirileikistä — eihän sillä tavalla kukaan meistä koskaan pääse muuttamaan.
— Jaa, sanoi rouva Jakari, mutta me emme muuta ennenkuin he muuttavat, ja heidän on muutettava. Soita heti sille perheelle!
— Mille niistä?
— Samantekevä! Soita, soita, kuuletko, soita heti!
— Kyllä... ky... kyllä... sopersi herra Jakari, kapusi puhelimen suuntaan ja tarttui pöytälamppuun ja vei sen korvalleen ja huusi haloo.
— Mennään kiireesti pois, muuten mekin menetämme järkemme, sanoi Niemeläinen.
SIVUÄÄNI.
— Tule auttamaan, sanoi ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja kiipesi ulos 3 kerroksessa olevan huoneemme ikkunasta.
— Toivo mieluummin, että en tulisi, minä sanoin, sillä jos minä nyt tulen, niin minä pudotan sinut alas kadulle niin että katkaiset reisiluusi ja minä saan hetkisen olla rauhassa.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen oli nimittäin nyt vasta saanut yleisesti vallalla olevan innostuksen radioon eli langattomaan lennättimeen. Suureksi onnettomuudeksemme hän oli päättänyt itse valmistaa kaikki tarvittavat koneet. Todellinen radioharrastaja valmistaa aina itse koneensa ja parantelee ja kehittää niitä sitten edelleen niin kauan kuin elää.
Niemeläinen nyt paraikaa teki parhaansa sotkeakseen ikkunan ulkopuolelle ripustamiaan, entisestäänkin sotkeutuneita langattoman lankoja.
— On aivan turhaa toivoa, että minä enää tulisin auttamaan, jatkoin minä. Olen auttanut sinua pitämällä kiinni rautakappaleita, jotta saisit lyödä ne vasaralla lyttyyn, ja olet lyönyt vasaralla minun sormeni lyttyyn. Olen auttanut sinua pistämään kuparilankoja koneeseen, jonka nimeä en tiedä, ja olet pistänyt kuparilangan pään minun silmääni. Olen auttanut...
— Kaikki on nyt valmista, sanoi Niemeläinen hypäten notkeasti takaisin huoneeseen, mukanaan kenkään sotkeutunut uudin.
— Niin on. Uutimet tämän huoneen vielä jossain määrin tekivät ihmisasunnon kaltaiseksi. Nyt se on täydellinen rautaromueläimen luola. Mikäli sellaisia eläimiä on. Ilma on täällä jo kolmisen viikkoa ollut täynnä rautaviilajauhotomua ja permanto ja tuolit ja pöytä ja kirjahylly ja pukkisänky täynnä metallirojua ja muttereita ja pultteja ja rautalankoja ja ketunsaksia ja hajotettuja puhelimia ja nauloja ja rautaseipäitä ja rautalevynsiruja.
— Tällä kertaa minä en suutu, sanoi Niemeläinen, sillä työni voiton hetki on koittanut ja aparaatti on valmis. Nyt minä kuuntelen viestejä maailmalta. Avaruuden aallot ovat nyt minun palvelijoitani ja ne tottelevat minun käskyjäni, kun minä väännän tuota ruuvia.
Niemeläinen kiinnitti kuuntelulaitteen päähänsä ja väänsi ruuvia ja kuunteli ja väänsi ruuvia ja kuunteli. Mutta hän ei silminnähtävästi kuullut mitään.
Hän väänsi ruuvia ja alkoi sitten mumista sivistymättömiä sanoja, joista päättäen hän korvinkuultavastikaan ei kuullut mitään.
— Kuuluuko mitään?
— Mitä tässä kuulisi, kun sinä... mene tiehesi siitä häiritsemästä! Sinä et ymmärrä tästä mitään.
— Entä, jos yrittäisit kiinnittää tuon irtaantuneen metallilangan?
— Älä sekaannu asioihin, joista et mitään tiedä, sanoi Niemeläinen ja kiinnitti sen irtaantuneen metallilangan.
— Nyt kuuluu! huusi hän, nyt kuuluu. Tällä aaltopituudella ei tosin tällä hetkellä puhuta mitään, mutta kuuluu selvästi se suriseva sivuääni, jonka tulee kuulua silloin kun kuuluu. Tulehan kuuntelemaan!
Menin kuuntelemaan. Sieltä kuului haudan hiljaisuus.
— Et sinä osaa edes kuunnella, sanoi Niemeläinen kärsimättömästi, se kuuluu tähän viereenkin aivan selvästi. Annahan kun minä itse taas kuuntelen. Noin: rrrr rrr rrr vvv rrr!
— Ahaa, sanoin minä. Otahan pois nuo laitteet korvistasi. Kuuntele tuota! Osoitin likaisenharmaata villakoiraamme Jussia, joka rautapeltiläjällä lojui koivet suorana ja kuorsasi: rrrr rrr rrr vvv rrr — tuon kuulemiseksi nyt oikeastaan on ollut turhaa tehdä kolme viikkoa työtä ja rakentaa tuollaisia monimutkaisia koneita, joitten nimeä en tiedä...
Niemeläinen ärähti ja hyökkäsi kohden, mutta sekä minä että Jussi väistimme tottuneesti ja taitavasti.
PIENI OSTOS.
Kello oli 9.45 aamulla. Aamuhetki kullan kallis. Ja lauantai oli. Ja hyvinvarustettu seka- ja siirtomaatavarakauppa. Ja mustapartainen mies oli hyvinvarustetussa seka- ja siirtomaatavarakaupassa.
— Antakaa minulle laatikko tulitikkuja, sanoi mustapartainen mies.
— Odottakaa vuoroanne, täällä on muita, joitten täytyy saada ensin, sanoi kauppa-apulainen ja antoi eräälle rouvalle 1 kilon kahvia, 1/2 kiloa rusinoita, 1 kilon palasokeria, 1 kangen saippuaa ja kiloa sekahedelmiä.
— Nyt on minun vuoroni, sanoi mustapartainen mies tämän jälkeen. — Laatikko tulitikkuja.
— Minulla on kiire, minun täytyy saada 5 kiloa vehnäjauhoja, sanoi toinen rouva ja työntäytyi mustapartaisen miehen eteen.
— Odottakaa vähän, sanoi kauppa-apulainen mustapartaiselle miehelle, teillähän on niin pieni ostos.
Mustapartainen mies otti taskustaan sanomalehden ja alkoi lukea.
— Laatikko tulitikkuja, sanoi hän luettuaan sanomalehden.
— Laatikko tulitikkuja! Odottakaahan vähän, täällä on sellaisia, joilla on suurempia ostoksia.
Mustapartainen mies kaivoi rautapäisellä kepillään kolon permantoon, repäsi päällystakistaan 3 nappia ja alkoi pelata nappikuoppaa itsensä kanssa.
— Antakaa laatikko tulitikkuja, sanoi hän hävittyään itselleen kaikki nappinsa.
— Odottakaahan vähän, annamme ensin suuremmat ostokset.
Mustapartainen mies otti puhelinluettelon ja opetteli sen ulkoa.
— Antakaa laatikko tulitikkuja, sanoi mustapartainen mies osatessaan puhelinluettelon ulkoa.
— Odottakaa — tämä rouva ostaa kilon makaroneja ja 2 kiloa sipuleita ja siirappia ja laatikon keksejä.
Kello oli 3 päivällä.
— Laatikko tulitikkuja, sanoi mustapartainen mies, joka nyt osasi puhelinluettelon ulkoa myöskin takaperin.
— Odottakaa vähän, teillähän on niin pieni ostos...
Mustapartainen mies nyhtäsi päästään irti hiuskarvan. Nyhtäsi toisen. Nyhtäsi kolmannen. Nyhtäsi neljännen. Nyhtäsi viidennen. Nyhtäsi kuudennen. Nyhtäsi seitsemännen.
— Antakaa laatikko tulitikkuja, sanoi hän nyhtäistyään irti 1785 hiuskarvaa 45 karvan nopeudella minuutissa.
— Odottakaa, täällä on sellaisia, joilla on suurempia ostoksia.
Mustapartainen mies nyhtäsi vielä lisää 465 hiuskarvaa 70 karvan nopeudella minuutissa. Hän punoi kaikki karvat pitkäksi naruksi, teki housujensa kiinnityssoljesta ongenkoukun, kaivoi rautapäisellä kepillään koloa kokonaan permannon läpi ja alkoi onkia.
— Antakaa laatikko tulitikkuja, sanoi mustapartainen mies saatuaan seka- ja siirtomaatavarakaupan kellarista onkeensa härskiintyneen, keltaisen silakan.
— Odottakaa vähän, teillä on niin pieni ostos. Minä ensin annan tälle rouvalle 3 kiloa lipeäkalaa, sanoi kauppa-apulainen.
— Sanokaa rouvalle ja muille täällä oleville suuruuksille, että silmänräpäyksessä korjaavat luunsa — huusi mustapartainen mies odottamattomalla voimalla. Minulla on suuria ostoksia! Niin suuria, että rouvat saavat odottaa 10 vuotta! Antakaa minulle 50 tonnia valaskalaa, 700 hehtolitraa valtamerta, 1,000 syltä mammutpetäjiä, tämä kauppapuoti haaraliikkeineen ja laatikollinen tulitikkuja! Heti paikalla! Ja älkää taivaan tähden unohtako laatikkoa tulitikkuja, muuten...
— Me... me... meillä ei nyt sattumalta ole tulitikkuja. Ne ovat lopussa!