VII.

On kaukana tyyneys lääkärin, kun käypi hän tunneillansa. Hän lääkkehet laativi kiireimmin, pois saadaksi sairahansa. Mut saatua sairaat luotaan pois, kuin juhlahan joutua kiire ois, hän metsikön polkua kulkee. Ja kuvan niin kaunihin, armaimman, kuin liljan lehtyen solkevan, joka hetki hän mieleensä sulkee.

Kuin koulukas kulkee haaveissaan hän vihreän lehdon kautta. Ei näe, ei kuule hän lintujakaan sen armahan haaveen tautta. Niin sykkivän hellänä hiljakseen kesäkartanon oven hän avaa, ja sairas, mi unosen uutimeen on vaipunut valkovuoteeseen, hänen tullessa silmänsä avaa.

Hänen valtaa rohkeus riemuinen, olo on niin turvasan suloinen ja lämpöä suonet tykkii. Mut lääkäri lämmöstä herpoaa, tytön huulia huulilla koskettaa, ja sydämet sykkii, sykkii...

"Mitä kuuluu nyt?"

"Hyvä olla on," hymyn vienona neitonen vastaa, ja sätehenä kevähisen auringon ilo lempeän silmän kastaa. Mut äiti kertovi riemukseen tytön ulkona rannalla astelleen, kunis tultua väsymyslumeen hän raitisna vaipui uneen.

Kun lääkäri tarttuvi kalvoiseen ja hellästi koittavi suonta, niin umpehen painaa hiljalleen sulo neitonen silmän luonta.