Part 2

URHONEN. Sytyttää. Hahaha! Minä luulen sen jo sytyttäneen tulen. — Hahaha! Olisi hirmuista, jos ukkosen nuoli kohtaisi erääsen tammeen.

NEITSY (hämmästyneenä, ottaa askelen takaperin). Erääsen tammeen?

URHONEN. Niinpä niin. Vaan eräs henki siitä ei huolikaan. Epätietoista on, huoliiko eräs henki koko tammesta ollenkaan. Ja mitäpä siihen taidetaan. Tänään on se tammi, huomenna koivu, ylihuomenna kataja, ah! jokaisella päivällä on oma vaivansa. (Hän menee monjaita askeleita taaksepäin ja seisahtaa hyvin ylpeänä tahi käskevänä). Mutta ettekö lankee polvillenne minun eteheni. (Hän osoittaa kädellänsä, että neitsyen on lankeeminen polvilleen, he katsovat muutamia hetkiä toisiansa, neitsy hyvin hämmästyneenä, Urhonen odottaen.) Ei vähempi auta.

NEITSY (itsekseen). Hän on juovuksissa (vähän kovempaa.) Hyi! (käännäiksen lähtemään pois oikealle.)

URHONEN. Hyi! teeskentelemistä! Sinun nimesi on Kypäri! (Hän käännäiksen vasemmalle.)

KOLMAS NÄYTÖS.

(Huone neitsy Kypärillä. Ovi perällä ja kummallakin sivulla. On ilta.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Neitsy Kypäri. Hilma. (Molemmat istuvat pöydän ääressä. Hilmalla on kirja kädessä.)

NEITSY. No, mihinkä pysähdyimme?

HILMA (lukee). "Samassa avauntui ovi ja Maikki Merillo astui sisään."

NEITSY. Verraton Maikki Merillo!

HILMA. Ei, tätä jo lu'in. Tässä olemme: (lukee) "Vastausta odottamatta, alkoi hän":

NEITSY. Ken?

HILMA. Maikki Merillo.

NEITSY. Ylevä Maikki Merillo!

HILMA (lukee). "Alkoi hän:

"Suolaheinä suolta tuotu, Apilas ja rauta-lehti Aina aivan estelevät Noidan juonet, noidan tuumat, Pyhä Mikko miekkoinensa, Kolumpakin kissoillensa Sinut aina suojelkohon, Talot, tuvat varjelkohon!

"Hän lauloi tämän siunauksen raivokkaalla tavalla, kimakalla, huikealla äänellä, jonka lopetettua hän hyppäsi kolme kertaa ylös, vähältä ettei päälakeen jyrähtänyt. No, jatkoi hän, ylevä herra, tahdotteko nyt antaa minulle viinaryypyn?"

NEITSY. Millä tavoin sinä luet, tyttö! Ilman mitäkään myötätuntoisuutta, tykkänään tunnotta!

HILMA. Niin, täti kulta, kun luen kirjaa viidettä kertaa —

NEITSY. Vai niin, niinkuin ei tuon suuren tuntemattoman teos voisi liikuttaa meitä viisi ja viisikymmentä kertaa!

HILMA. Voipi niinkin olla; mutta lukea ei ole sama kuin pelata kometiaa.

NEITSY. Onpa niinkin. Kun joku haastaa, niin täytyy lukea samaten kuin hän on haastanut. Niin tekevät suuret puhelijat; he matkittavat kaikkia ääniä, ukkojen, naisien, lapsien, myöskin henkien, ja väikkyvät edes takaisin ilmassa, vaikka istuvat hiljaa.

HILMA. Ho, se lienee hyvin rattoisaa!

NEITSY (nousee ylös). Voi sinua tyttö hölmöä! Anna tänne! (Ottaa häneltä kirjan.) Ja kuuntele tarkkaan! (asetaiksen keskelle teateria ja lukee kimakalla äänellä, liikuttaen ruumistansa ja jäseniänsä naurettavalla tavalla:)

Suolaheinä suolta tuotu, Apilas ja rautalehti, Aina aivan estelevät Noidan juonet, noidan tuumat. Pyhä Mikko miekkoinensa, Kolumpakin kissoillensa, Sinut aina suojelkohon, Talot, tuvat varjelkohon!

HILMA. Oivallisesti, täti kulta! Mutta nyt ei täti kuitenkaan voi hypätä ilmaan niin, että pää lakeen koskee, eikä täti viinaakaan taida tahtoa.

NEITSY. Kuinka on mahdollista olla niin typerä, niin yksinkertainen? Tunnoton olento! sinun nimesi pitäisi olla mikä tahansa, vaan ei Hilma; sillä Hilma Roile oli ylpeä tyttö, jolla oli ihanuuden-tunto ja kauneuteen rakkaus.

HILMA. Mutta, täti-kulta, pitäisikö minun sitte, niinkuin Hilma Roile, rakastua merirosvoon ja nostaa kapinaa hallitusta vastaan?

NEITSY. Pidä suusi kiini! Me pienet ihmiset emme tohdi emmekä voi apinoida muinais-ajan jättiläisiä; mutta ihanuutta ja rakkautta he meille tarjoavat. Ja kuinka sinä uskallat, pieni tyttö, antaa sanan rakastua tulla huulillesi? Elä koskaan enää anna minun semmoista kuulla! (Pyssyn pamauksia kuuluu kaukaa.) Mitä kummia? Pyssyn pamauksia kuului kaukaa! Kyllä oli pyssyn pamauksia. (Hilmalle.) Tahi kuinka, etkö sinä kuullut?

HILMA (nousee ylös). Kuulin.

NEITSY. Kuka nyt tähän aikaan voipi ampua?

HILMA. Ehkä nimismiehen kasakat ovat tavanneet sala-kauppioita metsässä, ja nämät nyt tekevät vasta-rintaa.

NEITSY. Se olisi hyvin ihanata.

HILMA. Ja antaisi ainetta kauniisen kertomukseen, jos meillä olisi Walter Scott.

NEITSY. Siitä syntyisi kaunis kertoelma, niinkuin kaikki hänen kirjoittamansa.

HILMA. Kaikki, yksin nimetkin ovat kaunista hänen töissään.

NEITSY. Niin, todella. Eikö hänen nimensä suju hyvin somasti ja viehättävästi, niinkuin esimerkiksi Dunrossness ja Drumsbourloch.

HILMA. Tahi Mucklebakit ja Knockvinnock.

NEITSY. Ah kuin kaunista! Mucklebakit ja Knockvinnock.

HILMA. Mutta totta haastaen, täti-kulta, niin minun korvissani sujuvat Kalevalan urojen nimet kauniimmilta, samaten Kantelettaren laulut. Sukulaisieni luona ollessani luimme siellä paljon suomalaista kirjallisuutta, ja rakasta se olikin, sillä "oma maa mansikka, muu maa mustikka".

NEITSY. Ole nyt jo vaiti. Mikä onni meillä on, että löytyy ulkomaata! Miten hirmuista olisi, jos ympäri maailmata olisi pelkkää Suomenmaata! — Nyt en enempää tahdo lukea, sinä voit mennä huoneesesi (antaa hänelle kirjan). Minä lähden ulos vähän kävelemään (syrjään). Ketuille ja tetrille!

HILMA. Niin myöhään, rakas täti? On niin pimeä ulkona.

NEITSY. Ei ole mitään vaaraa. Hyvää yötä? (tarjoo hänelle kätensä suudeltavaksi. Hilma suutelee sitä ja menee ulos ovesta vasemmalle.) Kohta ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee vasken huulia; minun täytyy lähteä noihin viehättäviin häihin.

TOINEN KOHTAUS.

Neitsy. Anni (tulee juosten sisään perä-ovesta).

ANNI. Armollinen ryökinä! — voi meitä poloisia! nyt on meidän viimeinen päivämme! — rosvo tahi murhaaja, mikä hän lienee, on ryntäynyt huoneesen!

NEITSY. Oletko mieltä vailla?

ANNI. Hän ryöpsähti sisään ja tahtoo tavata armollista ryökinää. Voi, voi!

NEITSY. Sinä hönttö! Koska hän minua kysyy, niin ei hän mikään rosvo ole.

ANNI. Hu, hu! kas tuossa hän on!

KOLMAS KOHTAUS.

(Wilho tulee sukkelaan sisään perä-ovesta; häntä eivät tunne, sillä hänellä on rosvo-vaatteet päällänsä, pitkä parta ja väriä kasvoillansa; hänellä on myös sapeli ja lyhyt pyssy.)

WILHO (kovassa mielenliikunnossa). Oletteko te tämän tilan omistaja?

NEITSY. Olen.

WILHO (lankee polvilleen). Auttakaa minua! Suojelkaa minua talossanne!

NEITSY. Ken olette?

WILHO. Onneton, vainottu.

NEITSY (iloisena). Te olette — sala-kauppias.

WILHO. Olen — minä näen jalomielisyyden loistavan kasvoistanne; te ette voi minua pettää — niin, minä olen se, jonka nimititte.

(Anni lyöpi kädet yhteen kummastuen ja lähtee ulos perä-ovesta.)

NEITSY. Nouskaa ylös! Olkaa huoletta! Minun talossani voitte olla turvassa! (Wilho nousee ylös.) Nimenne on Maklo.

WILHO. Kuinka? — te siis tunnette?

NEITSY. Enkö minä tuntisi teidän nimeänne, joka on ylistetty urhotöistä?

(Hilma pilkistää vasemmasta ovesta, jossa hän seisoo ja kuuntelee.)

WILHO. Ei! meidän työmme eivät ole urhotöitä eikä meidän maineemme ole hyvä maine. Ensimäiset eivät vielä ole tehtyinä, jälkimäinen ei ansaittu kunnian kentällä.

NEITSY. Oivallista! Mutta jutelkaa nyt, kuinka metsässä kävi?

WILHO. Kymmenkunta kasakkaa riensi metsässä yht'äkkiä minun ja kahden kumppalini päälle. Kauan aikaa tappelimme me menestyksellä; mutta tulimme viimein eroitetuiksi toisistamme, minä yksinäni jäin kuutta seitsemää vastustamaan. Mutta moisiin tappeluihin olemme tottuneet; kaksi kasakkaa löin minä kuoliaaksi.

NEITSY. Oikein! oikein!

WILHO. Taistellessani toisia vastaan, täytyi minun aina vähitellen peräytyä metsästä ja tulin siten avonaiselle kankaalle. Tässä olisivat hyvästi voineet minut piirittää, ja voittoa en enempää voinut toivoa. Minä pakenin, minua ajettiin takaa; takanani kuulin kasakkain huudot ja ympärilläni luotien vinkumisen — — —

NEITSY. Kauniisti! oivallisesti! Me kuulimme pyssyin pamaukset.

WILHO. Vihdoin viskausin metsikköön kylän takana, tulin teidän puutarha-muurillenne, hyppäsin yli —

NEITSY. Mitä? Muuri, joka on kymmenen kyynärää korkea?

WILHO. Oh! me olemme tottuneet hyppäämään kallioitten ja vuorten laaksojen yli. Kun minä tulin puutarhaan, niin tiesin missä olin, ja päätin antautua teidän huostaanne.

NEITSY. Teitte oikein, ylevä Maklo! Talossani saatte asua huoletta, niin kauan kuin sen pidätte tarpeena. (Kello lyöpi yhdeksän.) Nyt täytyy minun vältteettömästi käydä erästä sairasta katsomassa. Näissä huoneissa ei kukaan teitä häiritse (osoittaa sormellansa oikean-puoleista ovea). Me näemme toisiamme taas.

WILHO. Ottakaa minun sydämellisimmät kiitokseni, jalomielinen suosija!

(Hän suutelee neitsyen kättä, ja menee pois oikeanpuolisesta ovesta.)

NEITSY. Minä menen; jo on aika. Voi kuinka paljon viehättävää nyt ilmaantuu tänä yönä! Täällä Maklo, siellä Gaurila Durak! Vielä ei ole meidän aika niin köyhä kauneudesta ja ihanuudesta, kuin luulin!

(Hän lähtee ulos perä-ovesta.)

NELJÄS KOHTAUS.

HILMA. Jumalalle kiitos, ettei tätini tuntenut häntä! Vähäistä puuttui, etten minäkin pettynyt, vaan minä tunsin hänet äänestänsä. Minä olen kärsinyt hirveän tuskan. Ah! nyt, nyt näen minä kuinka vaarallinen lempi on: kun vaan annamme miehen havaita, yhdellä sanalla taikka vaan silmäyksellä, ettemme ole hänelle kylmäkiskoiset, niin heti on hän valmis kaikkiin hullutuksiin, ja luulee, että lempi suopi hänelle kaikki anteeksi.

(Wilho pilkistää oikeasta ovesta. Hilman nähtyään juoksee hän esiin.)

VIIDES KOHTAUS.

Wilho. Hilma.

WILHO. Oi, armas Hilmaseni!

(Hän lankee polvillensa Hilman eteen, ottaa hänen kätensä ja suutelee sitä.)

HILMA. Pois, pian! nouskaa ylös! Minä en ole teidän armas Hilmasenne. Jos olisin, niin ette olisi syösneet minua tähän julmaan kauhistukseen ja tuottaneet minulle tätä suurta tuskaa.

WILHO. Mitä? oletteko todella suuttunut minuhun (nousee ylös).

HILMA. Pois, pois! Koetelkaa toki tehdä teidän hullu yrityksenne vaarattomaksi siten, että paikalla menette tiehenne!

WILHO. Ei, ainoastaan väkivoimalla minut tästä pois viedään. Mitä meillä on pelkäämistä? Olisitte vaan nähneet kuinka tätinne otti minua vastaan — —

HILMA. Minä olen kaikki nähnyt. Mutta tätini meni vaan vähäisen kävelemään, hän voipi palata takaisin tuokiossa.

WILHO. Eipä voi palatakaan. Hän on lähtenyt metsään mustalais-häitä katsomaan toisella puolen rajaa.

HILMA. Jutteletteko minulle satuja?

WILHO. Se on pelkkä tosi. Tuon asian olen minä niin toimittanut, ja kahteen tuntiin tätinne ei suinkaan tule kotiin.

HILMA. Jumalani! Ihan yksinään — yönaikana — jos joku vahinko tapahtuu hänelle! Kuinka te olette voineet sitä tehdä?

WILHO. Ah, Hilmaseni, elkää minua toruko! Kuinka te sitä voitte tehdä? Kuinka minä kauemmin olisin voinut kärsiä tuskaa, olla niin likellä teitä, ja olla näkemättä teitä, haastamatta teidän kerallanne, sanomatta: minä rakastan teitä!

HILMA. Ah! useasti olen minäkin teitä muistellut. Niin — miksipä sitä salaisin? Niin pian kuin olin yksinäni, en muuta muistellut kuin teitä; kun jonkun kerran sain tilaisuutta olla yksinäni kävelemässä, etsin minä suloisista paikoistani aina jotakin jonka tahdoin näyttää teille ensin, vaikka en luullut koskaan siihen tilaisuutta saavani.

WILHO. Oi, armas Hilmaseni! Te haastatte niin surullisella äänellä; minulla sitä vastoin on nyt enemmän toivoa kuin muulloin milloinkaan.

HILMA. Ja mistä te olette saaneet tämän toivon?

WILHO. Setäni on antanut suostumuksensa meidän liittoomme; ja jos nyt uskaltaisin kääntyä teidän tätiinne — —

HILMA. Ah! mitä se hyödyttäisi? Niin, sen voin jo edeltäpäin sanoa: ei muuta, kuin rukkaset. Viha teidän setänne ja minun tätini välillä — —

WILHO. On pelkkää naurettavaa.

HILMA. Vaan sitä enemmin juurtunut. Teillä ei ole mitään toivomista.'

WILHO. Kuulkaa, armas Hilma! Onni tuottaa rohkeutta. Yritykseni on onnistunut, ja se minua on kehottanut vielä rohkeampaan yritykseen. Voimmeko näkymättä päästä puutarhaan?

HILMA. Voimme kyllä, minun kamarini kautta, pieniä rappusia myöten.

WILHO. Onko teillä puutarhanportissa avain?

HILMA. Se tavallisesti riippuu tädin kamarissa, kirjahyllyn vieressä.

WILHO (näyttää avaimen). Onko se tämä?

HILMA. Se on.

WILHO. No sitte olen arvannut oikein. Tämä avain on antanut minulle ajatuksen tuumihini. Paetkaamme yhdessä!

HILMA. Houreksitteko, vai tahdotteko tällä anomuksella rangaista minua heikkoudestani?

WILHO. Kuulkaa! Minä vien teidät serkkuni luokse; siellä viivytte hänen luonaan, siksi kunnes tätinne on takaisin palannut; silloin tuon teidät taas takaisin tänne.

HILMA. Mitä se meitä hyödyttäisi?

WILHO. Salakauppias, jota tätinne niin varottomasti suojeli, on vienyt teidät pois; minä, vieraista tullen, olen temmannut teidät rosvon käsistä, ja vien teidät takaisin hyvälle tätillenne. Kas! se kuuluu engelskanmaiselta ja viehättäväiseltä, ja sentähden sitä uskotaan! Siten saan tätinne kiitollisuuden ja saan myös tulla teitä tervehtimään. Ja, luottakaa minuhun, sitte minä niin ahkerasti kiitän hänen tapojansa, että hän kohta suostuu toivoihimme.

HILMA. Voipi olla mahdollista — mutta — Ei, en uskalla, minulla ei olo urhollisuutta siihen.

WILHO. Sanokaa, mitä teillä on pelättävää?

HILMA. Yrityksemme on löyhkä ja vielä lisäksi on se valetta.

WILHO. Oi Hilmaseni! elkää olko vastaan minun tuumiani! Ne perustavat onnellisuutemme. Te suostutte, eikö niin? Ja minä vannon, ensin itse muserrun, ennenkuin syöksen teidän kunnianne vähimpäänkään vaaraan!

(Hän viepi Hilman, joka tekee vähän vastusta, huoneesen vasemmalla puolella.)

KUUDES KOHTAUS.

(Metsässä. Kallio oikealla kädellä. Sen vieressä suuri ontelo tammi).

(Kaksi arkangelilaista, jotka kantavat sala-tavaratukkuja. He tulevat oikealta kädeltä).

ENSIMÄINEN. Njut oljimme vihdoin piäsneet perille. Tässä on se ontelo tammi. No, kiettärästi tukut tammeen!

TOINEN. A, jensi meidän pitjää lukea tjukut, jettci barischnikka, joka tulee njäitä hakemaan, sanoisi samote kuht viimen, että juksi tukku on vaijaa.

ENSIMÅINEN. Sjinä olet oikeassa.

(He panevat tukut tammeen.)

TOINEN. A, kuinga paljo tjukkui sinulla on?

ENSIMÄINEN. Sheitsemän.

TOINEN. Ja minulla kahdeksan. Se tekee viisitoista.

ENSIMÄINEN. Se on oikein; sheitsemän ja kahdjeksan tekee viisitoista, sillä kaksi kjertaa sheitsämän on neljätoista, i juksi lisäksi tekee viisitoista. Läkkämä njut pois!

TOINEN. Kuulepa brat, Jumala itse siunaa yrityksemme. Vaikka vallesmannilla on paljo kasakoita, niin emme kuitenkaan tällä kertaa ole tuljeet kiini.

ENSIMÄINEN. Kasakoita, haa! Jos eivät seiso mies miehessä kiini koko rajaa myöten, sekä yöllä että päivällä, elji jos eivät ragenna bolshoi muuria, joga vähimmittäin on 100 kiynärää korkea, niin aina sala-tavaraa kuletamme, ja sitä aika lailla.

(Menevät samalta puolelta, mistä tulivatkin. Sittemmin tulee Urhonen näkyviin vasemmalta puolelta, ja neljä tahi viisi askelta hänen jälestä Tunturi.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Urhonen. Tunturi.

(Urhonen seisahtuu ja kuuntelee, Tunturi seisahtuu myöskin.)

URHONEN. En tiedä oikein — vaan metsään tultuani olen kuulevinani jonkun hiipivän perästäni; vaan jos seisahdun, en kuule mitään. (Hän astuu monjaita askeleita eteenpäin. Tunturi seuraa häntä. Kun hän seisahtuu, tekee Tunturi samalla lailla. Urhonen hyvin tuskallisena:) Nyt on se tässä taas! (Kuuntelee.) Voi minua poloista! minä kuulen sen huokaavan — varmaankin lie peto — Ei, ei ole mitään. Taisi olla oman huokaukseni kaiku — sillä henkeäni välistä ahdistaa. — Ah! nyt vasta tiedän missä pulassa olen. — Parasta lienee kääntyä takaisin. Vaan kääntyä takaisin on yhtä vaarallista, kuin jäädä tänne; todella joku on takanani, ja jos käännyn, niin olenhan heti roiston kurkussa. Voi minua, mikä paatunut huimapää olen!

TUNTURI (kiivaudella). Hyv'iltaa!

URHONEN. Voi, voi! olen kuoleman lapsi!

(Hän tahtoo juosta, mutta Tunturi ottaa hänet kiini.)

TUNTURI. Seisahda!

URHONEN. Jumalan tähden, minä rukoilen, elkää surmatko minua! Minulla ei ole muuta rahaa kuin markan seteli.

TUNTURI. Mies, elä ole narri! ei kukaan sinua tapa.

URHONEN. Todellako? No sepä kristillistä on. Minä luulin teitä rosvo-joukoksi, ja koska sen luulin, niin säikähdyinhän vähäisen: sillä rosvojoukko, näettehän, se on sata — yhtä miestä vastaan; jos vaan kymmenen olisi, niin en huolisi.

TUNTURI. Sen kyllä uskon.

URHONEN (itsekseen). Oh, tätä miestä ei ole pelättävä! (ääneensä) Mutta mitä te minusta tahdotte?

TUNTURI. Te voitte tehdä minulle hyvän työn.

URHONEN. Ei minulla nyt ole aikaa.

TUNTURI. Vaan nyt juuri se pitää tapahtuman. Te odotatte neitsy Juliaa tänne tulevaksi.

URHONEN. Ryökinää, sanokaa, mutta mitä se teitä liikuttaa?

TUNTURI (kiivastuen). Herra! siltäkö kannalta puhutte —

URHONEN. Ah Jumalani! En minä puhu miltäkään kannalta. Minä en puhu ensinkään.

TUNTURI (yhä enemmin kiivastuen). Vielä kerran, odotteletteko Juliaa?

URHONEN. Niinpä niin, armollinen herra.

TUNTURI. Ja mitkä teillä tunnus-sanat ovat?

URHONEN. "Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään."

TUNTURI. Voi riemua! Ja minä olen aivojani vaivannut, tätä epäilläkseni — —

URHONEN (tuskastuen). Minä surkuttelen sitä.

TUNTURI. Ja nyt näen armottoman totuuden — en enempää voi epäillä! Minun puhdas, uskollinen rakkauteni on petettynä, murrettuna, murhattuna! (Ottaa taas Urhosesta kiini.) Lurjus! sinä, joka minulta olet varastanut elämäni autuuden — —

URHONEN. Armollinen hyvä herraseni! En minä ole mitään varastanut; ryökinä on itse antanut. Hän kirjoitti minulle kirjeen, tunnusti minulle lempensä, heittäysi minun käsihini — —

TUNTURI. Lurjus! Ja tuommoisen heittiön tähden olen minä uhrattu! Ei se voi olla mahdollista!

URHONEN. Ihan mahdotonta!

TUNTURI. Ja kuitenkin se on totta! Hyvä on, että hän on valinnut tämmöisen ryökäleen, onpa se toki lohdutukseksi; tästä nähdään, miten ylenkatsottava hän on.

URHONEN. Hyvin ylenkatsottava!

TUNTURI. Ja te, kelvoton! Ken minun estää teidät ampumasta paikalla, niinkuin susi ammutaan?

URHONEN. Armollinen, kaikkivaltias herra! teenhän minä kaikki mitä käskette: sen kun vaan käskekää! Minä heti juoksen kotihini ja käyn makaamaan, enkä koskaan enää pidä mielessäni tuota hylky-ryökinätä; sillä hirmuistahan tuo on, että minun tähden annetaan rukkaset niin jalomieliselle ja urhoolliselle herralle.

TUNTURI. Odota! Te jäätte tänne, odottelette Julian tuloa, ja koettelette paraalla tavallanne saada hänen ilmoittamaan rakkautensa.

URHONEN. Eipä se vaikeata liene.

TUNTURI (taas tulistuen). Ei vaikeata?

URHONEN. Käskettekö sen työn olla vaikean!

TUNTURI. Vaikeasti tahi helposti, yhtä kaikki; vaan hänen omasta suustansa tahdon kuulla häpeällisen ilmoituksen. Minä olen tästä vähäisen etempänä. Vaan elä koettelekaan juosta pakoon, muutoin on luotini niskassasi. Eläkä anna vähintäkään viittausta kolmannen hengen läsnä-olosta; muutoin viittaus vastataan luodillani.

URHONEN (itsekseen). Ah luojani! Tuolla on joka tasku täynnä luotia!

TUNTURI. Jo tullaan; se varmaankin lie hän. Te'e vaan mitä olen käskenyt, ja elä unohda, että pyssyni hana aina on vireessä!

(Vetaikse oikealle puolelle.)

URHONEN (itsekseen). Ah! tuon herran niskat tahtoisin vääntää nurin! Voi minua, miksikä tulin tänne?

(Sillä aikaa on neitsy Kypäri tullut sisään vasemmalta puolelta ja astunut muutamia askeleita eteenpäin.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Entiset. Neitsy Kypäri.

NEITSY (itsekseen). Tuolla on joku. Näyttää olevan mies.

(Hän rykii.)

URHONEN (itsekseen). Ai, ai! lähde nyt into ja hartaus avuksi!

(Hän rykii.)

NEITSY. Mitkä teidän tunnus-sanat ovat?

URHONEN. Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään.

NEITSY. Mitä kummia? Oletteko te herra Urhonen?

URHONEN. Antakoon Jumala, että olisin joku muu.

TUNTURI (itsekseen). Tuo roisto taisi kuitenkin antaa hänelle viittauksen, sillä hän vääristää äänensä. Yhtä kaikki! minä kyllä tiedän, kuka hän on.

NEITSY. No, lähtekäämme pois!

URHONEN. Mihinkä?

NEITSY. Mihinkä? Häihin, ettekö tiedä — —

URHONEN. Nyt jo häät! Missä häät pidetään?

NEITSY. Kyl, kyllä. Vaan eipä niin kiirettä ole, onhan vielä huomennaki tahi ylihuomenna aikaa — — —

NEITSY. Mitä te sanotte. Ettekö sitte tiedä, että mustalais-joukko huomenna lähtee pois? Heidän leirinsä ei taida olla kaukana tästä?

URHONEN (itsekseen). Mustalais-joukko? Aha! hän on huomannut kolmannen hengen olevan läsnä, ja häntä hän tahtoo karkoittaa pois. Nyt täytyy minun auttaa häntä (ääneensä). Mustalais-joukko — kyllä, eipä se ole kaukana täältä, tuskin tuhat askelta — ja hirmuinen joukko kuitenkin, sapeleilla ja pistoleilla, vähintäin tuhat miestä.

NEITSY. Todellako?

TUNTURI (itsekseen). He tahtoisivat pettää minua, vaan ei se onnistu.

(Hän astuu yhä vähäisen likemmäksi.)

NEITSY. No, lähtekäämme nyt jo! (tahtoo mennä.)

URHONEN (estää häntä menemästä). Lähteä? Ei, ei suinkaan! No kaikkea mokomaa! Lähteä. Saadakseni jotakuta niskoihini, tuommoisen pienen makean lyijy-linnun, jota jäniskään ei voi juosta pakoon, sitä vähemmin köyhä ihmisen lapsi. Ei millään tavoin se käy laatuun. Vaan miksikä liukastella? 'Te olette kerran ilmoittaneet minulle lempenne ja minä olen pitänyt sen hyvänä, muutoin en olisi täällä. Miksipä vielä juosta metsät läpi? Sanokaa nyt vaan, mutta kovasti ja selvästi: minä lemmin sinua! Te ette pääse vähemmällä. Puhukaa vaan ulos!

NEITSY. Ah Jumalani! Kuka minua auttaa tämän hullun miehen käsistä?

TUNTURI (astuu esiin). Toivomaton pelastaja.

NEITSY (pelästyksissä). Ha!

TUNTURI. Paljastakaa kasvonne, neitoseni; kyllä te olette naamarittakin pettelijä!

NEITSY. Voi, mitä nyt teen! vielä toinen hullu lisäksi.

TUNTURI. Minä olen kyllä ollut hulluna, kun olen luottanut teidän sydämeenne, joka on täynnä viekkautta ja petosta.

URHONEN. Ja minä myös — sopii, sydän on aika käärmeen pesä.

TUNTURI. Minä olen parannettu. Elkää pelätkö minua; minä teitä ylenkatson!

NEITSY (kääntyen Urhoseen). Vaan sanokaa minulle —

URHONEN. Minä myöskin hylkään teidät! (Neljä kasakkaa on nähtävänä, kaksi molemmilta puolilta.) Tarjottu tavara ei ole minun tavarani; etenkin vanhettunut tavara.

NEITSY. Pois minun silmistäni, hävyttömät!

(Molemmat kasakat vasemmalta puolelta astuvat esiin.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Entiset. Kasakat.

ENSIMÄINEN KASAKKA. Aha! Tässä he ovat!

NEITSY. Voi riemua!

(Urhonen tahtoo pötkiä pakoon oikealle puolelle, vaan nähtyään molemmat siinä seisovat kasakat, vetäikse hän takaisin tammeen, jonka sisään hän kämpii.)

TUNTURI. Takaisin! taikka minä ammun!

KASAKKA. Sitä ette tee. Aika ja paikka näyttävät, että olette sala-tavaran kulettelijoita; saatte seurata kanssamme nimismiehen luo.

NEITSY. Minä olen neitsy Kypäri.

TUNTURI. Ah! mikä erhetys! — Minä olen ylioppilas, Hämeenlinnasta kotoisin.

KASAKKA. Ei se mitään liikuta. Kyllä nimismies asiasta selvän tekee.

(Sillä aikaa on toinen kasakka oikealla puolella, huomattuansa Urhosen, lähtenyt häntä etsimään ja tultuaan tammen luo, pistää hän kätensä tammeen ja saapi Urhosen tukasta kiini.)

URHONEN (huutaa). Ai — ai! Armoa, armoa!

TOINEN KASAKKA. Hola! Täällä on vielä yksi. Ylös sieltä veitikka! (Auttaen häntä ylös, huomaa hän tukut, jotka ovat tammessa.) No voi tuhannen tulimmaista! Sala-tavaraa, sala-tavaraa!

(Ensimäinen kasakka tulee avuksi; he ottavat tukut tammesta ja panevat ne kokoon.)

URHONEN. Minä vannon, etteivät ne ole minun.

TOINEN KASAKKA. No, totta Jumal'avita, eikö tämä ole meidän parranajajamme.

URHONEN. Minä juuri, vaan laskekaa minut tästä, niin minä mielelläni tästä-lähtein ajan partanne puolesta hinnasta!

TUNTURI (ensimäiselle kasakalle). Minä sanon teille, että meillä tästä ei ole ollut aavistusta ollenkaan, ja te saatte katua — —

ENSIMÄINEN KASAKKA. Se on minun asiani.

TOINEN KASAKKA. Herra Urhonen! teidän täytyy auttaa meitä kantamassa.

(He panevat osan tavaroista Urhosen selkään, muut kantavat he itse.)

ENSIMÄINEN KASAKKA. Niinkuin sanottu on, me teemme velvollisuutemme, ja te tulette kerallamme nimismiehelle, kruunun korkeassa nimessä.

NEITSY (joka yksvakaisesti on tapausta katsellut). Ei mitään viehättävää onnistu tällä inhalla ijällä!

TOINEN KASAKKA (Urhoselle). Pois eteenpäin.

URHONEN. Voi lempo tätä lemmen seikkaa! Minä nyt olen kuorma-hevosena, ja vieläpä kruunun korkeasta käskystä — ei, täm' on varsin liiammaista!

(He kääntyvät kaikki vasemmalle puolelle.)

NELJÄS NÄYTÖS.

(Sali nimismiehen kotona. Ovi perällä ja toinen oikealla puolella.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Hilma. Julia.

HILMA. Te olette hyvin hyvä, minun uusi ja kuitenkin jo rakas ystäväni. Te tahdotte auttaa minua puolustaimaan lyhytmielisyyttäni. Mielelläni tahtoisin uskoa teitä; mutta sydämeni, tuskallisesti tykkien, sanoo minulle, ettei minun olisi pitänyt tehdä tällä tavoin.

JULIA. Ah! meidän sydämemme on jotain varsin kummallista, ei koskaan uskottavaa. Kuka koko maailmassa pettää meitä enemmän, kuin sydämemme.

HILMA. Ei, ei, sydän puhuu totta.

JULIA. Sitä minä riitelen vastaan. Kun mies jalkojemme vieressä vannoo, meitä lempivänsä palavalla innolla, mitä silloin järki sanoo? "Se on valetta — pelkkää valetta". Mutta mitä sydän sanoo? Ah! sanoo se ja on olevinaan tykkänään liikutettuna, ah! usko sitä hyvää nuorukaista; hänen sanansa ovat puhtaat kuin kulta. Siten, sydämen meitä petettyä, uskomme ja lemmimme vannojaa.

HILMA. Totta kaiketi! — me lemmimme häntä.

JULIA. Lemmimme valitettavasti.

HILMA. Oletteko tekin sitte jo lempineet?

JULIA. Niin, minä lemmin ja ketä? Miestä, joka on totinen kuin kivestä tehty kuva hauta-kummulla, harvasanainen kuin kartusiani-munkki, vaan kumminkin vilkas kuin tuulenpuuska, ja varova kuin Moori Venetsiassa. Joka aamu sanoo järkeni: hm — hm, ja joka ilta ai — ai!- mutta minä lemmin häntä kumminkin; ja siihen ei ole kukaan muu syypää kuin hullu sydän. — Niin, kuka on pakoittanut teitä seuraamaan serkkuani tänne? Ei kukaan muu kuin sydän.

HILMA. Ah minun hullua sydäntäni!

TOINEN KOHTAUS.

Hilma. Julia. Wilho (tulee sukkelasti sisään perä-ovesta.)

WILHO. Armas Hilmaseni! Tätinne on kohta täällä!

HILMA. Ah Jumalani! minä olen saatettu ilmi.

WILHO. Ei, kultaseni! mutta tätinne ja Urhonen ja vielä joku kolmas henki ovat metsässä kiini otetut sala-tavaran-kuljettajoina, ja ovat nyt tänne tulossa. Yksi kasakoista on juosnut edeltäpäin, ilmoittamaan heidän tuloa. Setäni on käskenyt tuomaan tätinne tänne saliin, niin kohta kuin hän tulee.

HILMA. Ei se ole mahdollista. Te laskette leikki-puhetta.

JULIA. Sano meille vaan totta, Wilho!

WILHO. Sulaa totta vaan haastankin.

HILMA. Mitä minun nyt on tekeminen?

WILHO. Mennä piiloon vaan, kun aika tulee, herttaseni! niin voimme tässä pelata loppu-kohtauksemme; olkaa huoletta, kyllä minä kaikki laitan selvälle.

JULIA. Minä luulen todella, paras Hilmaseni, että tämä tapaus ei hämmennä tuumiamme, vaikkapa kaikki olisikin totta, ja tätinne tänne tulossa. Menkää nyt minun kamariini niin kauaksi, ja olkaa pelotta! Me kyllä saatamme asiat hyvään loppuun.

HILMA. Ah! minun ei olisi pitänyt tehdä tätä.

(Menee pois oikeasta ovesta.)

KOLMAS KOHTAUS.

Julia. Wilho.

JULIA. No, mutta todella, Wilho! yrityksesi ei sinua kunnioita.

WILHO. No mitäs vaadit, serkkuseni?

JULIA. Kuinka nyt asiaan tartut, saadaksesi sen selvälle?

WILHO. Minä en ensinkään ai'o tarttua asiaan, vaan annan sen itsestänsä selvitä: sepä juuri on maailman suuri salaisuus. Ehkä sattumus tällä kertaa saattaa kaikki parempaan loppuun kuin minä olisin voinut tehdä. — Vaan nyt toivoisin, ett'et koko asiasta huolisi mitään; kyllä minä, tarvittaessa, annan tiedon aikanansa.

JULIA. No olkoon niin! minä olen tyytyväinen. Vaan elä taas häpäise kehuttua viisauttasi!

(Menee pois.)

NELJÄS KOHTAUS.

WILHO (yksinään). Kun sattumus on osallisena tuumissani, niin saanhan minäkin puuttua sattumukseen. Vaan niin myöhään kuin mahdollista, sillä (hieroo käsiänsä) tämä on hyvin naurettava hämmennys, ja minä olen sen keskessä, niinkuin kulku-poika lumi-hangessa. — Nyt tahdon panna toimeen tuomio-istuimen, vaikka vaan näytelmäksi, ett'ei tarvittaisi kutsua palvelijoita; sillä sellaisia, jotka vaan tulevat sisään tuolia ja pöytiä kantamaan esiin, en vähääkään voi suvaita. Tällaisiin töihin pitäisi, meidän kone-rikkaassa ajassa, myöskin löytyä koneita. (Hän kantaa pöydän oikealta puolelta keskemmälle salia, ja panee kaksi tuolia pöydän viereen.) Minäpä sittenkin taidan olla syypää sekoitukseen, kun käskin kasakkojen pitämään tuosta vieraasta herrasta vaarin. Vaan sepä juuri on suuri seikka tässä maailmassa, että ihminen pantuansa yö-lakin päähänsä, ei tiedä vaikka hän siitä syystä sortaa maailman koko tavallista kulkua.

VIIDES KOHTAUS.

Wilho. Neitsy Kypäri. Hukkanen. Urhonen.

HUKKANEN (avaa oven). Ryökinä on niin hyvä ja astuu sisään.

(Neitsy tulee sisään. Wilho tervehtii. He puhuvat hiljaa keskenänsä. Urhonen on tunkeutunut sisään, Hukkasen selän taakse.)

HUKKANEN (Urhoselle). Kyllä minä annan kutsua sisään: odottakaa ulkona niin kauan!

URHONEN. Ei, hyvä herra vallesmanni, ei ulkona. Kasakat pitävät siellä sellaista jyrinää, että luulisi heidän olevan piruja, jotka helisyttävät kahleitansa.

WILHO (Hukkaselle). Neitsy tahtoisi laittaa kotiinsa sanoman missä hän on.

HUKKANEN. Niin, niin, lähetä sanoma! (Wilho lähtee ulos.) Ryökinä, olkaa niin hyvä, käykää istumaan.

(Hän osoittaa sormellansa tuolin. Neitsy istuiksen. Hukkanen istuupi pöydän ääreen, ja panee pöydälle papereja, jotka hän on tuonut kerallansa. Wilho tulee takaisin, istuikse Hukkasen viereen, vasemmalle puolelle.)

HUKKANEN (Wilholle näyttäen paperit). Tässä on kasakkojen ilmoitus; pane nyt kaikki protokollaan. No, ryökinäni, olkaa hyvä ja sanokaa, miksikä te yöllä olitte metsässä ja siinä paikassa, josta salatavaraa on löydetty?

NEITSY. Minä olin kävelemässä.

HUKKANEN. Pimeässä ja sumussa?

NEITSY. Se on romantista ja viehättävää.