Part 3
HUKKANEN. Jos ette voi antaa parempaa selitystä, niin teidän luullaan pitävän sala-kauppaa, ja teitä syytetään sala-kaupan pidosta.
NEITSY. Mustalais-joukko on kokountunut toisella puolella rajaa.
HUKKANEN. Ei täällä ole mustalaisia, tällä eikä toisella puolella rajaa.
NEITSY. On kyllä, sen tietää herra Wilho.
WILHO. Minä kuulin sen kulkevalta käsityöläissälliltä, vaan lieneekö totta, en tiedä.
NEITSY. Kyll' on totta. Kerran kävelemässä ollessani tapasin vaimon siitä joukosta. Olin kärkäs oppia tuntemaan mustalaiset paremmin, ja kun heidän oli huomenna lähteminen pois, niin tein hänen kanssansa välipuheen, että hän laittaisi minulle saattajan Kissankivelle, minua johtamaan heidän leiriinsä.
URHONEN (itsekseen). Voi, kun nuo nais-ihmiset ovat sukkelat valehtelemaan!
HUKKANEN. Kuinka te tämän parran-ajajan kanssa satuitte yhteen?
NEITSY. Minä tapasin hänet siellä ja luulin ensimältä hänen olevan saattajani, sillä hän tiesi tunnussanat: hän näytti olevan hyvin tuttava joukon kanssa.
HUKKANEN. Sala-tavaran kulettelijoidenko kanssa.
URHONEN. Minä? Hyvin tuttava? Minä en ole tuttava minkään kanssa koko maailmassa, sitä vähemmin jollekulle joukolle.
NEITSY. Kuinka? Ettekö sanoneet minulle joukon olevan hyvin likellä, ja että se on hyvin suuri ja hyvästi varustettu?
HUKKANEN. Hirmuista!
URHONEN. Kylläpä niin sanoin; vaan minä luulin tahtonne olevan karkoittaa pois kosioveljeni, ja siitä syystä tahdoin auttaa teitä, ymmärrättehän. Nyt kyllä näen, mitenkä seikka on. Te olette vietelleet minua paulaan, päästäksenne itse vapaaksi, Vaan ei siitä synny mitään. Kaikki tahdon tunnustaa. Niin — niin, minä olen astunut vääriä teitä; vaan syypää en ole; se on hän, joka on vietellyt ja pettänyt minua.
HUKKANEN. Hm! Sala-kauppa komppaniassa! Ei tässä auta mikään, totuus esiin!
URHONEN. Sama ryökinä on rakastunut minuun, kuollaksensa, rakastunut minuun, ilman vähintäkään viittausta minun puoleltani. Hän kirjoitti minulle ja ilmoitti minulle lempensä ja viekasteli minua Kissan-kivelle, ja minä olin niin tyhmä että menin.
NEITSY. Herra vallesmanni! Jo pari kertaa tätä ennen olen tänäpänä huomannut tuon ihmisen olevan hullun — —
URHONEN. Vai niin, nyt hän nimittää minua ihmiseksi ja hulluksikin! Haha! Niin, hullu olinkin, kun annoin teidän kauniit sananne pettää minua (Hukkaselle.) Olipa vielä toinen mies, joka yhä tahtoi ampua minua kuoliaaksi, siitä syystä että ryökinä minun tähden on pettänyt hänen lempensä.
NEITSY (nousee ylös). Herra vallesmanni, jos ette käske tuon hullun pitämään suunsa kiini, niin en kauempaa voi olla täällä.
HUKKANEN. Pyydän nöyrimmästi ryökinäni! — Ole vaiti, Urhonen! (Itsekseen.) Kohta en tiedä, onko pääni tallella (ääneensä). Urhonen, haasta vaan sala-kaupasta, eläkä mistään muusta! Kasakat ovat ilmoittaneet teidän haastaneen tavaroista — —
URHONEN. Niinpä niin, minä tulin sanomaan: vanhettunut tavara; sillä ryökinä oli siellä — ja — —
WILHO. Urhonen: mikä teidän on? Onpa teitä aika sievä ja naisväkeä hyvin kohtelias mies — — —
URHONEN. Sievä ja kohtelias olen kyllä; vaan ei silloin kosioveli saa seista takanani, valmis ampumaan minua paikalla.
HUKKANEN. Koukkuja, pelkkiä verukkeita!
URHONEN. Ei, ei ollenkaan (etsii jotakuta taskustansa). Onhan minulla todistus taskussani (ottaa kirjeen ja antaa sen Hukkaselle). Tässä on kirje, jonka sain ryökinältä. Oli poika, joka antoi minulle tämän kirotun kirjeen, ja minäpä olen narri, sillä minä olisin pojalle antanut markan rahaa, jos ei hän olisi juossut pois.
HUKKANEN (joka hämmästyksellä on lukenut kirjeen). Voinko uskoa silmiäni?
URHONEN. Niin, näettehän nyt itse, herra vallesmanni.
HUKKANEN. Ryökinäni, oletteko kirjoittaneet tämän kirjeen?
(Antaa hänelle kirjeen.)
NEITSY. Tämä on yhtä paljon naurettavaa kuin hävytöntäkin! (Antaa hänelle kirjeen takaisin.) Kirjoitus on kyllä minun käsikirjoitukseni kaltainen, vaan en ole kirjoittanut sitä kirjettä.
URHONEN. Teidän on käsikirjoitus yhtä hyvin kuin sinettikin.
HUKKANEN (katselee kirjettä). Onpa niin todellakin.
NEITSY. Tämä on pelkkä petos. Herra vallesmanni, te ette ole ystäväni, vaan kuitenkin kunniallinen mies, ja ette suinkaan voi luulla rouvas-ihmisen kirjoittavan tuollaista kirjettä millekä miehelle tahansa, sitä vähemmin tuolle pöllö-päälle.
URHONEN (vihoissansa). Voi sinun saakeli! äsken oli "minun armas Niiloni ja sinun armas kuvasi", ja nyt —
HUKKANEN. Ole vaiti, Urhonen!
URHONEN. Ei, nyt en voi vaieta! nyt on malttini loppunut. Vapisten olen kävellyt metsässä; minun kosioveljeni milt'ei ampunut minua, niinkuin jänis ammutaan; tuskalla täytyi minun kuhertaa lemmestä niinkuin kyyhkynen; kasvot ja kädet olen särkenyt ontelossa tammessa; kruunun nimessä olen kiini otettu ja määrätty kuorma-hevoseksi, sala-tavaraa kulettamaan!
Kaikki nämä vaivat olen hänen tähden kärsinyt, ja nyt hän palkinnoksi kutsuu minua hulluksi, ja antaa haukkumanimiä toisensa perästä! — Vaan metsässä oli toista; siellä haastettiin häiden-pidosta ja nyt paikalla.
NEITSY. En kauempaa voi kuunnella hullun puhetta.
HUKKANEN. Pyydän tuhannesti. — Minä saatan hänet vaikenemaan (kiljaisee). Kasakka!
(Kasakka astuu sisään.)
URHONEN. Ah, armollinen herra!
HUKKANEN. No, puhu sitte maltilla! Mutta vaan sala-kaupasta.
URHONEN. Siitä Jumal' avita en tiedä, en niin mitäkään, vaikkapa herra vallesmanni huutaisi tänne miljonittain kasakoita.
HUKKANEN (Kasakalle). Kutsu sisään se vieras herra!
(Kasakka lähtee ulos).
KUUDES KOHTAUS.
Entiset. Tunturi.
TUNTURI. Herra vallesmanni, olen hyvin pahoilla mielin, että tällä tavalla saan tulla tuttavaksi teille.
HUKKANEN. Niinpä minä myöskin. Te olette sala-kauppias — —
TUNTURI. En ole.
HUKKANEN. Olettepa, kuin oletteki. Mutta sittemmin saadaan jutella. Kuinka te tulitte näiden molempien ihmisten seuraan metsässä?
TUNTURI. Kummallisella sattumuksella. Minä pidin tätä tuntematonta nais-ihmistä ihan toisena, jota hyvin paljon olen lempinyt, ja tämän miehen kosioveljenäni.
HUKKANEN. Naisihminen — kosioveli? Mitä se sala-kauppaa liikuttaa?
WILHO. Enemmän kuin luulettekaan, setäseni, sillä —
HUKKANEN. Kas! joko sinäkin olet mieltä vailla? (Tunturille.) No mitenkä sitte?
TUNTUNI. Minä kuuntelin heidän puhetta — — —
HUKKANEN. Aha! No, haastettiinko sala-kaupasta vai lemmen kaupasta?
TUNTURI. Sitä en tohdi päättää. He eivät ymmärtäneet, tahikka eivät tahtoneet ymmärtää toinen toistansa. He haastoivat — —
NEITSY. Mustalaisista eikä ensinkään lemmestä.
URHONEN. Lemmestäpä juuri, vaan ei ollenkaan sala-kaupasta.
TUNTURI. Voipi olla, ett'eivät haastaneet kumpaistakaan, kuka ties ehkä myös kaikesta kolmestakin. Minä en ymmärtänyt heidän puhettansa.
HUKKANEN (nousee ketterästi ylös). No surma vieköön —
WILHO (samaten). Ja hitto syököön!
HUKKANEN (Wilholle). Anna minun kirota loppuun asti! Sattumus ja yhtymys, ja mustalaisia ja kosioveljiä, ja lemmen-kauppaa ja sala-tavaraa — hitto suorittakoon tämän asian, mutta ei mikään nimismies! Minä en aiokaan sitä tehdä. Tutkinto on päättynyt. Pöytä pois! (Wilho kantaa pöydän seinän viereen.) Minä lähetän paperit kaupunkiin, siellä tutkikoot kanselissa asian, miten vaan voivat, ja langettakoot tuomion siellä.
URHONEN. Ah, herra vallesmanni, eikö olisi paras jättää koko asia viimeiseen päivään asti, jolloin kuitenkin kaikki selvenee?
TUNTURI (Hukkaselle). Herra vallesmanni, eikö totuuden perille jollakulla sopivammalla tavalla voisi päästä — —
HUKKANEN. Sopivammalla tavalla. Herra, ken te olette?
TUNTURI. Minä olen ylioppilas, nimeltäni Tunturi.
HUKKANEN. Millä te sen voitte todistaa?
TUNTURI. Teidän tyttärenne, neiti Julia, tuntee minut.
HUKKANEN. Mitä nyt? Mitä nyt? — Wilho! minun tyttäreni! tuo sukkelasti tänne tyttäreni.
WILHO (itsekseen). Ah lempo! mikä kummallinen sattumus! nyt lienee aika lopettaa kometia.
(Lähtee ulos.)
NEITSY (Hukkaselle). Herra vallesmanni, oikeinko todella aiotte laittaa nämät kauhistavat kertomukset maankanseliin?
HUKKANEN. Minä teen velvollisuuteni. Sala-kauppaa tässä on; sillä tavarat ovat takavarikkoon pantu.
(Julia tulee ovesta.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Entiset. Julia.
HUKKANEN (menee Juliaa vastaan ja tarttuu pikaisesti hänen käteensä kiini). Tule likemmä! (Taluttaa hänet Tunturin luo.) Tunnetko tämän herran?
JULIA (pelästyksissään nähtyään Tunturin). Jumalani! Tunturi!
(Hän lankee tuoliin.)
HUKKANEN. Julia, mitä tämä merkitsee? (Tunturille.) Herra, sanokaa missä ja minkälaisessa yhteydessä olette tyttäreni kanssa?
TUNTURI. Minä lemmin tytärtänne, ja luulin hänen lempineen minua, vaan olen erhehtynyt; hän lempii toista. Minä luulin, — ja jos oikein mietin asiat, jotka tapahtuivat metsässä, niin vieläkin luulen tuon sankarin (osoittaa sormellansa Urhosta) olevan kosioveljeni.
URHONEN. Minäkö? Eikö minulla, Jumalan kiitos, jo ole ollut kylläksi yhdessä lemmityssä, vieläkö minun niskoilleni pannaan toinenki? Täytyykö minun sitte tänyönä ehdottomasti aina edelleen olla kuorma-hevosena?
JULIA (nousee ylös). Herra Tunturi, teidän loukkauksenne —
HUKKANEN. Ole hiljaa, lapseni! Hänellä on minun kanssani tekemistä. (Tunturille.) Herra! minä vaadin teiltä selitystä siitä, että soimasitte tytärtäni.
JULIA. Ah! antakaa minun puhua muutama sana herra Tunturille; suvaitkaa se, hyvä, kulta, isäseni! suvaitkaa!
HUKKANEN. En ensinkään, sitä et saa; hän on hirmuisimmalla tavalla loukannut kunniatasi, sanoen, — parran-ajajan, tuon riimu-kissan — —
URHONEN (raivossa). Riimu-kissako? Herra, tietäkää mun olevani haava-lääkäri! Voipi olla mahdollista, että jonkun kerran olen leikannut teitä. Vaan raapia! Sitä ei tee muut kuin kissat, naiset ja nimismiehet, ymmärrättekö? nimismiehet!
(Hän on ulos juoksemaisillaan, vaan Anni tulee samassa sisään ja lankee hänen syliinsä. Sillä aikaa ovat Julia ja Tunturi astuneet perälle, oikealle puolelle. He puhuvat hiljaa keskenänsä. Tunturi näkyy kohta suuttuvan.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Entiset. Anni.
ANNI. Ah, neitsy, ryökkinäni, tulkaa avuksi! tulkaa avuksi!
NEITSY. Mikä sinulla on, Anni?
ANNI. Ah! vähältä oli vailla etten kuollut pelästyksestä. Neiti on poissa.
NEITSY. Mitä? Minun sisareniko tytär?
ANNI. Kammarin ovi on auki, porstuvan ovi on auki, puutarhan portti niin myöskin, ja neiti on ryöstetty pois! varmaankin se ruma sala-kauppias hänet vei.
NEITSY. Sinä olet hupsu. Mene tiehesi!
HUKKANEN (ottaa Annia kädestä kiinni; jyrisevällä äänellä). Seis' paikallasi! Sala-kauppiasko? Olet kuoleman lapsi, jos et tunnusta!
ANNI. Ah, armollinen herra, minä olen viaton! Mitä minä siihen taidan, että minun emäntäni on suojellut sala-kauppiasta.
HUKKANEN (hyvin hämmästyneenä). Suojellut sala-kauppiasta.
NEITSY. Niin, sitä en kiellä, minä olen suojellut onnetonta, jota teidän julmat kasakat ajoivat takaa.
HUKKANEN (hieroo käsiänsä). Vai onnettomanako te pidätte sala-kauppiasta! Sala-kauppias onneton!
(Tunturi antaa Julialle paperin, jonka hän löysi toisessa näytöksessä.)
JULIA (katsahtaa paperiin ja nauraa). Sekö se vaan olikin? eikö muuta olekaan kuin se!
(Hän yhä puhuu Tunturille, ja sormellansa osoittaen neitsyttä selittää hän kirjoituksen paperissa.)
HUKKANEN (neitsyelle). Vai onneton? No, tuo onneton on hyvästi palkinnut teitä!
NEITSY. Ei ole totta: hän ei voi olla kiittämätön.
ANNI. Kyl', kyllä; hän on mennyt tiehensä. Tulkaa pois, hyvä neitsy! Varmaankin heitä vielä saadaan kiinni.
NEITSY. Sinä olet oikeassa (tahtoo lähteä).
HUKKANEN. Ei paikalta pois! Ei ollenkaan. Luuletteko nimismiehen olevan mykränä! Lemmen seikkoja — Malta! — Ei, tämä on sala-liittoa, hävytön liitto! minä käsken hevosta valjastamaan ja laitan koko seuran kaupunkiin ja arestiin! (kiljaisee) kasakka!
(Kasakka astuu sisään).
NEITSY. Niin, takokaa minut kahleisin! Ehkä ne ovat minulle kunniaksi!
HUKKANEN (kasakalle). Käske valjastamaan hevosia suuren kuorma-kärryn eteen.
KASAKKA. Hyvä, herra vallesmanni.
HUKKANEN (kiivaudella). Niin, tee se!
(Kasakka lähtee ulos.)
TUNTURI (hiljaa Julialle). Pyydän anteeksi, rakas Julia!
JULIA (kovempaa). Anteeksi annettu ja unhotettu! (ojentaa hänelle kätensä.)
HUKKANEN. Kaikkia annetaan anteeksi, rosvoaminen ja murhakin, vaan ei koskaan sala-kauppaa!
ANNI (Urhoselle), Sanokaa minulle, herra Urhonen, mitä tämä kaikki merkitsee?
URHONEN. Oletkos mies, puettu naisen vaatteisin?
ANNI. Hyi! Mitä herra sanoo?
URHONEN. No, ole sitte vaiti! Minä olen vannonut, etten koskaan enää haasta nais-ihmisen kanssa; ja jos sen teen, niin joka päivä tahdon ajaa partaa koko pataljoonalta ihan ilman maksutta.
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Entiset. Wilho. Hilma. (Hänen vaatteensa ja hiuksensa ovat vähäisen hajallaan.)
ANNI. Jumalalle kiitos! tuossa on neiti!
(Hän juoksee Hilmaa vastaan ja panee hänet tuoliin.)
HUKKANEN. Mitä nyt?
NEITSY. Rakas Hilma! Jumalan nimessä, sano mitä on tapahtunut?
HILMA. Hyvä täti! Oletko täällä? — Mitä on tapahtunut! — Sitä tuskin itsekään tiedän! — Pari rosvoa ryöpsähti kammariini, köyttivät minun käteni, tukkesivat suuni, kulettivat minut pois puutarhan kautta, hyppäsivät hevosiensa selkään — ja lensivät siten pois minun kanssani. Toisen rosvon hevonen pelästyi; me seisatuimme, ja minä sain hetken vapautta; minä tempasin vaatteen pois suustani ja huusin apua. Kohta tuli kaksi kasakkaa; nyt syntyi tappelu, rosvot olivat voitolla, siksikuin herra Wilho tuli minua pelastamaan.
WILHO. Taannoin kun läksin Juliaa tänne kutsumaan, kuulin metsässä rätinän. Minä hyppäsin hevosen selkään ja riensin sinne. Rosvot minun nähtyänsä säikähtyivät ja vähän vielä tapeltuansa heittivät meidät ja läksivät pakoon metsään.
HUKKANEN (istuiksen tuolille keskellä teateria). Täm' on kovin paljoa yht'aikaa! (Itkusuulla.) Hyvä Jumala! kuinka tälläinen päivä on sopiva nimismiehen elämään.
WILHO. Nimismieskään ei voi olla vapaa onnen vaiheista.
NEITSY (Wilholle). Jalomielinen Lovel, kuinka minä voin kiittää teitä?
WILHO. Onni, joka auttoi minun yritykseni, on jo täydellinen kiitos.
NEITSY. Hävytön Maklo! Tok' ei; ainoastaan onneton lempi on voinut vietellä hänet semmoiseen rikokseen; ja kuka voipi vihata tätä viehättävää himoa?
WILHO. Todella ei kukaan. Tämä himo löytyy yleisesti joka paikassa, myöskin tässä meidän seurassa. Tietäkää siis, että minä lemmin — —
HILMA. Hist! hist!
WILHO. Pois nyt kaikki viha ja kiukku tänä tärkeänä hetkenä! Minä lemmin neiti Hilmaa, ja tiedän että hänenkin sydämensä on syttynyt samasta liekistä; minun anomukseni olisi siis, että te, neitsy Kypäri, ja te, minun setäni, panisitte meidän kätemme yhteen, sydämelliseen sovintoon. (Saarnaten ja itkusuin.) Viha ja vaino on pahaa, se on hirmuista. Vihaa on jo kauan kestänyt naapurien välillä, ja useaa syytöntäkin on vainottu tässä seurakunnassa. Hyvät ystävät! antakaa nyt kaikkein vanhain vihain sammua, karkoittakaa pois ijäksi päiväksi vihan paha henki, ja me kaikki hypimme niin iloisesti kuin pienet, viattomat lampaat viheliäisellä niityllä. Kerran tulee, viimeinen, kaikkein viimeinen, kauhistuttava viimeinen hetki — ja kuinka kohta se tullee? — ehkä jo huomenna — sekä kruunun rehellisille palvelijoille (Hukkanen ottaa nenä-liinansa taskustansa ja pyhkäisee pois kyyneleitänsä), että mustalaisten ja kaiken viehättäväisen jalo-mielisille ystävillekin (neitsy Kypäri tekee samaten kuin Hukkanen) sekä kunnioitetuille, vaikka väärin tunnetulle haava-lääkerille (Urhonen tekee samate kuin neitsy), että taitamattomille laki-herroille (hän tekee samaten kuin Urhonen), ja myöskin kukoistavalle, kasvavalle nuorisolle, joka vielä luulee näkevänsä edessänsä vuosi-sadan täynnä kukkasia (Anni tekee samaten kuin Wilho). — — Siis sovintoa!
(Hän levittää käsiänsä.)
HUKKANEN (itkein). Minun ryökkinäni — minä en voi — nousta ylös. (Hän ojentaa kätensä neitsyelle. Wilho nostaa tuolin viereen, ja pyytää neitsyen istumaan. Neitsy istuiksen. Hukkanen antaa hänelle kättänsä.) Sovintoa!
NEITSY (vielä itkien, antaa hänelle kättänsä). Koko sydämestäni!
(Wilho ja Hilma lankeevat polvilleen neitsyen eteen.)
WILHO. Ja teidän siunauksenne!
(Tunturi ja Julia lankeevat myös polvilleen Hukkasen eteen.)
TUNTURI. Mekin pyydämme teidän siunausta. Julia on kaikki minulle anteeksi antanut.
NEITSY ja HUKKANEN. Annamme! Annamme!
URHONEN (katsoen ylös lakeen). O! Te siellä ylhäällä, mitkä lienettekään, raatajoita tahi työntekijöitä! luokaa silmänne tähän joukkoon! vaikka minä jäin ilman, ehkä onnekseni!
(Hukkanen nousee nopeasti ylös ja kaikki hänen kerallansa.)
RUKKANEN (murheellisena). Mutta ne takavarikkoon otetut tavarat!
WILHO. Myydään julkisessa huutokaupassa (hiljempää hänelle). Kaikki läsnä olevat henget ovat viattomat; sen voin näyttää toteen, sillä oikeat sala-kauppiaat ovat kartanolla ja rukoilevat tavaroitansa takaisin.
HUKKANEN (hiljaa). Oikeinko todella?
WILHO (samaten). Oikein todella.
HUKKANEN. Jos asia sillä kannalla on, niin on — —
WILHO. Komedia päättynyt.
HUKKANEN. Anna minun — —
WILHO. Haastaako? Ei, en mitenkään. Matkustavaiset siellä alhaalla odottavat. Jos me nyt käymme kauemmin juttelemaan, niin he menevät matkoihinsa.
(Esi-rippu lankee.)