Part 1

REMUSEN KOTIRIPITYKSET

Ilveily yhdessä näytöksessä

Kirj.

G. von Moser

Kuopiossa, U. W. Telén & Co, 1909.

JÄSENET:

_Evert Kauppi_, nuori kauppamies _Amalia_, hänen vaimonsa. _Hilarius_, asioitsija. _Remunen_, kauppias Mikkelistä. _Mimmi_, hänen vaimonsa. _Palvelija_. _Tavarankantaja_.

Odotussali rautatieasemalla; holvimainen käytävä tahi suuret lasiovet perällä. Oikealla ja vasemmalla sivuovet. Oikealla naisten salonki. Lähempänä katsojia oikealla puolella pöytä ja tuoleja. Pöydällä kello. Vasemmalla sohva ja tuoleja. Perempänä, niinikään vasemmalla puolella, pöytä ja tuoleja. Keskellä suuri pyöreä pöytä ja tuoleja. Pöydällä sanomalehtiä.

Esiripun kohottua istuu perempänä olevan, oikeanpuolisen pöydän ääressä kaksi naista, jotka puhelevat keskenään; vasemmalla eräs herra, lukien sanomalehtiä. Evertin tultua menevät naiset pois oikean-, herra vasemmanpuolisesta ovesta. Nähtävästi ovat nämä jäsenet ainoastaan kappaleen elähyttämistä, eivätkä ollenkaan itse toimintaa varten, joten siis voivat jäädä poiskin. Takalistosta kuuluu kellon helinää ja lokomotiivin vihellyksiä.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Kauppi, Amalia ja Kantaja.

(Evert ja Amalia muodinmukaisissa matkavaatteissa tulevat sisään keskiovesta. Kumpikin heistä kantaa pientä matkasäkkiä. Heidän jälessään käy kantaja matkalaukku kädessä.)

_Evert_. Jumalan kiitos, armaani, että matka kyytihevosilla on viimeinkin loppunut! (Panee pois matkasäkin).

_Amalia_. Olenpa ininäkin uuvuksissa!

_Evert_ (kantajalle). Saammeko me vielä kauankin odottaa junaa?

_Kantaja_. Yhden tunnin, herra. Kas niin, tässä on matkalaukkunne, muut tavarat ovat tuolla ulkona, kunnes juna tulee.

_Evert_. Hyvä — kas tässä; (antaa hänelle rahaa) toimittakaa meille myös piletit (menee kantajan kanssa peremmälle) ja tässä on teille vaivoistanne.

_Amalia_ (on astunut etupuolelle pöydän luo ja panee pois matkasäkin). Täällä on kaikki niinkuin ennenkin, muuttumatta! Voi, kuinka tämä huone muistuttaa minua meidän häämatkastamme! Siitä on nyt kulunut jo kokonainen vuosi, ihan ummelleen vuosi.

_Kantaja_. Kiitoksia paljon, herra! (Menee.)

_Amalia_. Muisteleelcohan Evertkin, että tänään vuosi sitten olimme myös täällä alkaaksemme yhteistä matkaamme elämän ulapalla? (Istuikse.)

_Evert_ (lähenee Amaliaa). Kas niin, kultamuruseni — levähdä nyt hiukan. Saanko käskeä sinulle virvoketta? Saamme odottaa vielä kokonaisen tunnin.

_Amalia_. Kiitos kaunis, hyvä Evert! — Sinä olet aina niin kiltti. (Ojentaa hänelle kätensä.)

_Evert_. No, mitäpä tuosta — sehän on suurin huvitukseni. Mutta — katsos vaan — siinähän on jo tämänpäiväinen lehtikin! (Ottaa lehden.) Onpa niinkin — torstaina —

_Amalia_. Aiotko nyt ruveta lukemaan?

_Evert_. En, minä silmäilen vaan — noin viimeisimmät kurssit. (Lukee istuen keskimmäisen pöydän ääressä.)

_Amalia_. Kummallista, että miesten päässä pyörivät aina vaan heidän asiansa, ja meidät unhottavat he kokonaan.

_Evert_ (lukien). Italian kurssi kohoaa — sepä merkillistä, se.

_Amalia_ (puoliääneen itsekseen). Minusta nähden ei ollenkaan.

_Evert_. Amerikan — hm, seisoo kuin naulattuna paikallaan — kolmen viikon kuluessa ei ole liikahtanutkaan.

_Amalia_ (erikseen). Ei sekään liikuta minua. Vuosi takaperin tästä päivästä hän ei ajatellut amerikkalaisia, eikä italialaisiakaan.

_Evert_ (lukien). Mitä sinä sanoit?

_Amalia_. Minäkö — ajattelin vaan, mikähän kurssi oli vuosi sitten?

_Evert_. Amerikanko?

_Amalia_. No vaikkapa Amerikankin, sama se minusta — mutta ummelleen vuosi sitten — kenties muistatkin?

_Evert_. Ummelleen vuosi sitten — mitenkä se nyt juolahtikaan päähäsi? Mutta maltappas (aprikoiden). Heinäkuussa — mennä vuonna heinäkuussa.

_Amalia_ (itsekseen). Aha — hääpäivään ne kurssit sittenkin päättyvät.

_Evert_. Heinäkuussa — heinäkuussa — oikein — möin silloin koko joukon venäläisiä 5 %:n maan lunastusseteleitä ja ostin muutamia Etelä-Suomen höyrylaivayhtiön osakkeita. Mutta aivan varmaan tiedän, että ultimo elokuussa —

_Amalia_ (keskeyttäen). Ei, ei elokuussa. Minä tarkotan heinäkuuta — pysykäämme nyt vaan heinäkuussa —.

_Evert_. Mutta sehän on merkillistä — heinäkuussa —

_Amalia_. Niin juuri! Jollen erehdy, matkustimme silloin —

_Evert_ (tuijottaen lehteen). Vai niin — onpa sekin kysymys: arvopaperiako, vaiko puhdasta rahaa? Hm, erotus ei ole tosin aina suuri, mutta onpa siinä erotusta kuitenkin. Ymmärräthän?

_Amalia_. Arvopaperi ja puhdas raha eivät liikuta minua; tuumin yhä vaan, mikä kurssi oli viime vuonna heinäkuussa.

_Evert_. Aina vaan heinäkuussa. Viime heinäkuussahan oli meillä häät — —

_Amalia_ (iloissaan). Häät! Katsoppas, Evert, enkö ollut nyt oikein näppärä?

_Evert_. Näppäräkö? Hyvänen aika — etköhän vaan pannut salaa jotakuta rahasummaa Yhdyspankkiin — vaimo parka — silloin olisit saanut aika tappion.

_Amalia_ (pahoillaan). Joutavia — enhän minä edes ajatellutkaan sellaista.

_Evert_. Etkö? Nyt tuntuu, kuin olisi taakka pudonnut hartioiltani. Mutta onko se aivan varma?

_Amalia_. Ihan varma — tahdoin vaan saada sinut muistelemaan.

_Evert_ (neuvovalla äänellä). Rakas lapsi! Tee minulle mieliksi, älä koskaan osta äläkä myy mitään arvopapereita minun tietämättäni! Et voi uskoa, kuinka siitä saattaa toisinaan saada turkkiinsa.

_Amalia_. Mutta minä tahdoinkin vaan —

_Evert_. Se on sinun välttämättömästi luvattava minulle — sillä nykyjään muuttelevat kurssit ihan hirveästi. Kuules vain — (Lukee joitakuita kurssi-ilmotuksia.)

_Amalia_. Voi tuota miestä! (Ääneen.) Mutta kuulehan minua toki, Evert!

_Evert_ (lukemiseen syventyneenä. Ulkoa kuuluu lokomotiivin vihellyksiä.) Hm — kyllä minä kuulen — kuulen —

_Amalia_. Eikö lainkaan muistunut mieleesi, että ummelleen vuosi sitten istuimme juuri samalla paikalla, juuri tässä näin? Tuossa noin sanoit minulle: Amalia, sinä olet minulle tuonut paratiisin maan päälle — en voi tulla enää onnellisemmaksi! Maailma, sanoit sinä, on suuri näkinkenkä, jossa sinä vaan olet ainoa helmi... Mutta ethän sinä kuulekaan minua?!

_Evert_. Kuulen kyllä, — sanoit äskettäin: paratiisi on suuri näkinkenkä. (Lukee edelleen lehteä.)

_Amalia_. Voi meitä vaimoparkoja, me vasta olemme raukkoja — niin ne miehet muuttuvat ja nyt vasta vuosi hääpäivästämme — mitenkähän sitten vastedes käynee! (Pitää liinaa silmiensä edessä ja nyyhkii.)

_Evert_. Mitä nyt — mitä nyt on tapahtunut oikeinhan sinä itket!

_Amalia_ (itkien). Puhuin sinulle kokonaisen tunnin etkä sinä huolinut kuulla minua edes minuuttiakaan. —

_Evert_ (panee pois lehden). Kokonaisen tunnin, enkelini — emmehän ole olleet tässä kuin korkeintaan viisi minuuttia, — mutta lakkaa jo, kuuntelen nyt sinua, — mitä sinä juttelitkaan?

_Amalia_, Puhuin siitä, että tänään vuosi sitten olimme me myös täällä, juuri tässä näin. Tulimme silloin, istuimme tähän ja —

_Evert_. Ja söimme suuruksen! Oikein, täällä haukkasimme me pihvin, — nyt muistan vallan hyvästi! (Nousee ja soittaa kelloa.)

_Amalia_. Ei — nyt menet sinä jo liian pitkälle.

(Palvelija tulee)

_Evert_ (palvelijalle). Laittakaa pihvipaisti!

_Palvelija_. Heti paikalla, herra! (Menee.)

_Amalia_. Sinä olet tänään ihan — sietämätön.

_Evert_. Minäkö sietämätön?

_Amalia_. Niin juuri, sinä itse. Siinä ei ollut tarpeeksi, että sain niin paljon vaivata itseäni, vieläpä ihan turhaan — muistuttaakseni sinua niistä hetkistä, joita itse sanoit mitä ihanimmiksi — minun täytyy vielä kärsiä sitäkin, että paljon paremmin muistat jonkun pihvin kuin noita aikoja —

_Evert_. Mutta Amalia kulta, minä —

_Amalia_. Älä koetakkaan puolustaa itseäsi, tunnen sinut kuin viisi sormeani. — Tiedän nyt ihan selvästi olevani raakalaisen hirmuvaltiaan uhri. (Purskahtaa itkuun).

_Evert_ (sivulle). Onko mokomata kuultu! (Ääneen.) Pyydän sinua, hyvä lapsi, — ole nyt toki viisas — äläkä itke — en voinut aavistaakaan, että sinä olet niin herkkähermoinen! —

_Amalia_. Turhaa onkin itkuni. En tahdo itkeä, enkä ole herkkähermoinenkaan — olen vaan onnettomin vaimo maailmassa. Etkä sinä suinkaan nainut minua rakkaudesta — silloin et olisi niin pian unhottanut kaikkea — ne tytöt ovat olleet todellakin minua viisaammat, jotka ovat antaneet sinulle rukkaset, — mutta sitten iskit sinä kyntesi kuin haukka minuun kyyhkysraukkaan.

_Evert_ (ivallisesti). Vai kyyhky.

_Amalia_. Sinun kanssasi tulee lampaastakin susi. Meidän vaimoraukkojen tulee aina vaan vaieta, vaikka te marmattaisitte päivät pitkät.

_Evert_. Enhän minä puhunut sanaakaan.

_Amalia_. Ja kun me joskus avaamme suumme puolustukseksi, niin sanotaan meitä heti harakoiksi.

_Evert_. Kas niin, nyt alkavat kotiripitykset.

_Amalia_ (yhä enemmän kiihtyneenä). Kotiripityksetkö? Sinä tiedät kuinka tuo sana leikkaa sydäntäni, sillä minä en ripitä koskaan sinua. Mutta kas sinä osaat ärsyttää hermojani ja kääntää jok'ainoan lempeän sanan pahaksi. Kun sinä edes kerrankin sanoisit minulle jonkun hyvän sanan, puhuisin minäkin tyynesti —

_Evert_ (erikseen). Enhän minä saa sananvuoroakaan.

_Amalia_. Mutta siinä seisot sinä vaan ja mulistelet silmiäsi, kuin marttyyri — minä vaan olen se lohikäärme, joka sinua raatelee — kun minä kuitenkin olen itse kärsivällisyys! Mutta te miehet voitte katsoa meitä säälimättä, vaikka meidän sydämemmekin verta vuotaisi, kun teillä on vaan pihvipaistia.

_Evert_ (koomillisella epätoivolla). Siinäkö nyt ollaan taas!

_Amalia_. Mutta kauan ei minun heikko terveyteni sellaista siedä, ja minä tunnen jo kuinka nämä kiihotukset kaluavat elämääni.

_Evert_ (erikseen). Ahaa — nyt hyppää hän heti paikalla jo hautaan.

_Amalia_ (jatkaen). Tämä ankara sydämmentykytys saa viimein aikaan sydänhalvauksen. Se ei kestä kauan, — ja tunnen jo voimani heikkenevän, — mutta se onkin minulle parempi, kuin elää ypö yksinään, — hyljättynä, — ilman rakkautta, kukahan ei minun sijassani tahtoisi kernaammin päästä kaikista vaivoista ja levätä kuusi kyynärää maan alla!

_Evert_ (ironisesti). Oikein! Kuusi kyynärää maan alla!

_Amalia_. Voi, voi sentään! (Itkee.)

_Evert_. Nyt. olemme päässeet jo loppuun. Nämä ripitykset ovat yhtähyvin aika ikäviä. (Kuuluu lokomotiivin vihellyksiä.) Kas — tuolta tulee ihmisiä — Amalia — Mali — Ami lakkaa jo itkemästä!

_Amalia_ (tihkuen). En!

_Evert_. Minä pyydän sinua, — mitähän vieraat ihmiset ajattelevatkaan meistä!

_Amalia_. Ajatelkoot mitä hyvänsä! Min' en luovu ainoasta lohdutuksestani — kyyneleistäni.

_Evert_. Minä pyydän sinua, Ami kulta, olehan nyt toki järkevä. (Asettuu niin että hän estää tulijoita näkemästä Amaliaa.) Nauravathan he meille. (Vaunun kolinaa, kellonhelinää, vihellyksiä.)

TOINEN KOHTAUS.

Samat. Hilarius. Serafina. Kantaja.

_Hilarius_ (matkavaatteissa, valkoinen kappa, valkoinen lakki, kantaen matkasäkkiä, kantajalle). Kuulkaapas hyvä ystävä, minä, tahi oikeammin vaimoni on hävittänyt tavaralipun; pitäkää te nyt huolta siitä, että saisin ne molemmat kapsäkit, joita teille osoitin.

_Kantaja_. Kyllä, herra!

_Hilarius_. Niin saatte kelpo juomarahat.

_Kantaja_. Kiitos, herra! (Menee.)

_Palvelija_ (Kaupille.) Pöytä on katettu. (Menee.)

_Evert_. Hyvä! Tule Ami kulta, — olehan nyt toki järkevä.

_Amalia_. Minä olen aina järkevä.

_Evert_ (viepi vaimonsa vasemmanpuolisesta ovesta). Oletpa kyllä — kyllä. (Tervehtien Hilariusta.) Ah — hyvää päivää herra Hilarius!

_Hilarius_. Päivää, herra Kauppi!

KOLMAS KOHTAUS.

Hilarius. Serafina.

_Serafina_ (vasemmanpuolisen pöydän luona, haparoi taskujaan). En voi ollenkaan ymmärtää, mihin kummaan panin tavaralipun.

_Hilarius_. Vai niin — olisipa se vaan ollut minulla, niin —

_Serafina_. Mutta se olikin vaan sellainen pieni lippu!

_Hilarius_. Pieni lippu. Eihän tavaralippuja sovi laittaa niin suuriksi, kuin sinun matkasäkkisi ovat, ja — hävittäisit sinä ne sittenkin.

_Serafina_. Juurikuin minä en tekisikään muuta, kuin aina vaan hävitän. Tämä on vasta ensimmäinen kerta eläissäni ja sinä olet jo hävittänyt paljoa enemmän.

_Hilarius_. No — no — no, älähän toki kiivastu! Sanoinhan sinulle, että olen itse siihen syypää, kuin annoin sen sinulle. Ei sinun ole siihen syytä ollenkaan. Ethän sinä vaatine multa sen enempää?

_Serafina_. Kyllä tiedän jo mitä tarkoitat, juuri kuin en tekisi muuta kuin vahinkoa, — juuri kuin en ymmärtäisi tehdäkään muuta kuin vahinkoa. Hoho, jollei minua olisi, niin kuinkahan pitkälle olisit päässyt, sinä, joka et ymmärrä järjestyksestä niin mitään? Mutta hyvistä töistäni et puhu sanaakaan, vaan kas kun rupattamaan rupeat, kyllä sinulla sitten sanoja on kuin paraassa sanakirjassa.

_Hilarius_. Mutta teehän nyt minulle mieliksi, ja anna minun edes kerrankin olla oikeassa.

_Serafina_ (-päättävästi). En!

_Hilarius_. No tämähän vasta veikeätä on. Hän hävittää lipun, minä otan syyn päälleni, sanon: se on minun syyni, se — siis minähän olen sen oikeastaan hävittänytkin, — ja hän ei ole tyytyväinen sittenkään. Voi sinua, muoriseni, kuitenkin!

_Serafina_. Kas, nyt olet mielestäsi taas onnettomin mies auringon alla! — Katsokaa poloista, katsokaa ristinkantajaa — niin, niin, murise nyt vaan tuolla lailla! — Sinä olet erittäin kunnollinen mies, aivan moitteeton, sinussa ei ole vikaa vähääkään ja sinulla on vaan se onnettomuus, että olet nainut! —

_Hilarius_ (kuivasti). Niinpä kyllä!

_Serafina_. Ja vaimosi on ristisi, jalkapuusi, kahleesi, joka on joka paikassa tielläsi, joka tasoittaa maahan kaiken sen hyvän, minkä sinä rakennat, — joka estää sinua olemasta Suomen, vieläpä Euroopan suurin mies, joka ei osaa muuta, kuin tehdä pahaa, kääntää kaikki nurin, hävittää —

_Hilarius_. Koska hävittämisestä kerran on puhe, niin voisinpa sinun kanssasi hävittää monta kertaa kärsivällisyytensäkin, (levollisesti) mutta minä en ole sitä vielä hävittänyt.

_Serafina_. Niin, niin — sinä olet uhri! Sinä kärsit kuin lammas! Sinulla on paljon vaivaa saada kaikki taasen oikeaan järjestykseen, mitä minä pelmutan. Ja sinä olet aina oikeassa, ja jos minä heikko vaimo kärsin, niin se ei liikuta sinua; jos murhe murtaa sydämmeni ja sieluni, niin sinulle on se samantekevä.

_Hilarius_. Eipä niinkään, — onhan tuttua, vanhaa virttä tämä kaikki! Olehan nyt vaan ääneti.

_Serafina_. Ääneti, vai ääneti...

_Hilarius_. No pidä ääntä sitten!

_Serafina_. Enhän voi puhua — minun täytyy aina vaan antaa myöten; saan ensin kärsiä vääryyttä, ja sitten pitäisi minun rukoileman vielä anteeksi; ei, se on liian paljon se. Ah, tunnen jo, etten voi enää kauan kärsiä sellaista kohtelua!

_Hilarius_ (sivulle). Nyt sanoo hän paikalla ottavansa eron.

_Serafina_. Äläkä luule, että me vaimot olemme luodut ainoastaan kärsimään ja olemaan vaiti, ei, meitäkin on 19:s vuosisata sivistyttänyt elikkä emansipierannut, mekin olemme oppineet ryhtymään toimiin, ja saat olla varma siitä, että minäkin niihin toimiin kykenen, — emmehän me ole kiinni taotut toisiimme.

_Hilarius_. Emme suinkaan!

_Serafina_. Ja jos kohtelet minua liian tylysti, niin minä, ijästäni huolimatta, katkaisen nämä siteet. Saat nähdä, että jos minä suutun, niin — otan kuin otankin eron sinusta.

_Hilarius_ (yhtaikaa). Eron sinusta! — Hyvä juttu, tulipa ripityksistä loppu viimeinkin.

_Serafina_. Ah, kuinka tämä kiihtymys heikontaa hermojani!

_Hilarius_ (levollisesti). Kas niin, — näetkös, mitä varten yllyt sinä sellaiseen raivoon! — Kuuleppas, papuseni, mene tuonne salonkiin ja rauhotu hieman!

_Serafina_. Tuolla laukussa on etikkapulloni.

_Hilarius_ (hakee pulloa, erikseen). Annettuansa ensin etikkaa minulle, suvaitsee hän nyt itsekin sellaista. (Ääneen) Tuoss'on, mammaseni, tuossa, — (taluttaa häntä pois) levähdä nyt vaan hieman!

_Serafina_. Niin, levähdä — tällaisessa kiihkotilassa! — Sinä olet minun teurastajani! (Menee oikeanpuolisesta ovesta.)

NELJÄS KOHTAUS.

Hilarius, sitten Evert.

_Hilarius_ (katsoo vaimonsa jälkeen). Nuku, nuku nurmilintu...! Niin se on, niin se on, sellaisia ovat nuo ämmät! Kun heillä on väärin, niin saamme me siitä kärsiä. Onneksi tottuu ihminen kaikkeen — ja tunnenhan nuo ripitykset jo ulkoa, — mutta alussa tuntuivat ne jotenkin happamilta. Vaan "va' ska' ma' jööra", sanoo ruotsalainen, — sitä kuusta kuuleminen, jonka juuressa asunto. (Ulkoa kuuluu vihellystä.)

_Evert_ (vasemmalta, allapäin). Kuinka nuo äyhkeet saattavatkaan miehen alakuloiseksi, .- en voi sitä kertoakaan, — ne tuntuvat niin ilkeältä...

_Hilarius_. Kas, hyvää päivää, herra Kauppi!

_Evert_ (arasti). Hyvää päivää!

_Hilarius_. Olette kai huvimatkalla? Nykyjään matkustaa melkein koko Suomenmaa. Matkanne käy kaiketi johonkin kylpypaikkaan?

_Evert_. Ei, olen vaan pienellä huvimatkalla. Ja te, herra Hilarius, olette kai myös...

_Hilarius_. Ihan oikein, minä olen myös muijani kanssa pienellä ilottelulla, (sivulle) tähän saakka toki ilman mitään iloa.

_Evert_ (sivulle). Onnen mies! Minä en voi iloa ajatellakaan, vielä vähemmän siitä puhua.

_Hilarius_. Mutta ettehän te hyvä ystävä, näytä ollenkaan huvimatkalaiselta! Kentiesi puristaa saapas varpaitanne?

_Evert_. Saapasko — varpaitani? Ei —

_Hilarius_. Tahi kentiesi olette saanut pienet kotiripitykset vaimoltanne?

_Evert_ (hämillään, sitten tointuen). Kotiripityksetkö vaimoltani? En suinkaan — hahaha (nauraa väkinäisesti). Minä olen ollut vasta vuoden päivät naimisissa — kotiripityksiä vaimoltani suokaa anteeksi, että minua naurattaa — ha ha ha —

_Hilarius_. Suokaa anteeksi — minua naurattaa (sivulle). Mutta olisiko hän ainoa muukalainen aviomaailmassa!

_Evert_. En voi käsittää, kuinka tuollainen ajatus juolahtikaan päähänne? Kentiesi te itse saatte joskus pikku kotiripityksiä vaimoltanne?

_Hilarius_. Minäkö — kotiripityksiäkö? Mitä joutavia! — Mitä te ajattelettekaan, ystäväni? Olen jo lähes 30 vuotta ollut naimisissa, — ei sellaisia kuitenkaan nyt enää tapahdu. —

_Evert_ (sivulle). Onnen mies!

_Hilarius_ (sivulle). Lyönpä vetoa että hän sievistelee.

_Evert_, Siis, kun on oltu 30 vuotta naimisissa, niin ripitykset lakkaavat, sanoitte te..

_Hilarius_ (sivulle). Aha, tartuitkos ansaan? (Ääneen.) Arvattavasti — silloin ne lakkaavat. Mutta tämä asia näkyy huvittavan teitä.

_Evert_. Minuako? — Eipä juuri (nauraa väkinäisesti). Minua naurattaa vaan mokoma juttu — hahaha! suokaa anteeksi!

_Hilarius_. Tehkää hyvin ja naurakaa, — hahaha — sallikaa minun nauraa yhdessä teidän kanssanne. Hahaha!

_Evert_ (totisena). Mutta minkätähden te nauratte niin paljon!

_Hilarius_. Minäkö? Näettekös, ystäväni, minua naurattaa niin sydämmen pohjasta, kuin ajattelen jotakin aviomiestä, joka saa kotiripityksiä.

_Evert_ (nolona). Vai niin!

_Hilarius_. Niin juuri! (Sivulle.) Semmoisia kuin esimerkiksi sinä.

_Evert_. Mutta saanko kysyä, minkätähden niin?

_Hilarius_. Katsokaapas vaan — me esimerkiksi emme saa kotiripityksiä, niinhän?

_Evert_. Niin!

_Hilarius_. Se tulee siitä, että olemme viisaita miehiä. Syy on, näettekös, aina miehessä, jos hän saa ripityksiä, — sillä silloin on hän joko pöllö tahi ämmämäinen.

_Evert_. Niin vai —

_Hilarius_. Niin juuri — katsokaa — me emme saa kotiripityksiä, niinhän?

_Evert_. Niin kyllä!

_Hilarius_. Nyt on paitsi pöllömäisiä ja vetelyksiä vielä kolmaskin laatu aviomiehiä.

_Evert_ (uteliaasti). No?

_Hilarius_. On kyllä, ja tätä kolmatta laatua, luokkaa ja järjestystä ovat kaikki hiljaiset ja sävyisät miehet — he ovat, sivumennen sanoen, juuri ne, jotka saavat kaikkein ankarimmat ripitykset, vaikkeivät he siitä koskaan puhu, kun ovat pikku sievistelijöitä. Ne ovat, meidän kesken sanoen, semmoista juhti-nahkaa, josta tehdään tohvelin pohjia. (Antaa Kaupille kättä.) Olkaamme, herra Kauppi, iloissamme siitä, ettemme ole tätä kolmatta luokkaa!

_Evert_. Niin — olkaamme iloiset!

_Hilarius_ (sivulle). Saitkos, ystäväni! (Ulkoa kuuluu hälinää.)

VIIDES KOHTAUS.

Samat. Remunen ja Mimmi (keskiovesta).

_Remunen_ (kantaa ainoastaan -pari myttyä). Mutta on vallan hirveätä matkustaa naisten kanssa; joka asemalla kaksinkertaiset puuhat. Joka paikassa pitää juoda buljonkia tahi seltterivettä. Tahdotko sinä kupillisen buljonkia?

_Mimmi_ (kantaa koko joukon matkakapineita, puhuu aina lempeällä äänellä). Olen aina kiittänyt sinua hyväntahtoisuudestasi ja kiitän nytkin.

_Remunen_. Kiitos kiittämästäsi, mutta minä en näet suvaitse ijankaikkisia pyyntöjä. Ja sitten nuo lukemattomat matkakapineet! Alinomaa täytyy pitää mielessä noita neljä-, viisi-, kuusilaatuisia säkkiä ja laukkuja.

_Mimmi_ (lempeästi kuten ainakin, oikeanpuolisen pöydän luona perällä, panee kapineita yksi kerrassaan pois). Tässä on sinun pleedisi, tässä sinun hattukotelosi, tässä sinun palttoosi, tässä keppisi, tässä sinun sateenvarjosi —

_Remunen_. Merkillistä, kuinka muistitkaan sen ottaa? Luulin jo, että täytyisi ostaa neljäs, vielä viideskin sateenvarjo tänä vuonna. Mutta kaiketi muistit sen ottaa mukaan varjellaksesi omaa hattuasi.

_Mimmi_. Enhän minä ole koskaan unohuttanut sinun kapineitasi. Mutta luulenpa olevan parasta levähtää hiukan; tuo matka kyydillä oli niin väsyttävä.

_Remunen_. Levähdä, levähdä — mutta tee vaan minulle mieliksi, äläkä pyörry taas, sehän esti meitä jatkamasta matkaamme.

_Mimmi_. Voin nyt vallan hyvin ja kiitän sinua vieläkin siitä, että otit minut kerran mukaasi. Tämä matka on antanut minulle paljon huvia.

_Remunen_. Otin sinut kerrankin mukaani!

_Evert_ (puoliääneen Hilariukselle). Onpa tuo koko peto!

_Hilarius_ (samoin). Minä tunnen hänet, hän on muuan mikkeliläinen kauppias, Remunen.

_Remunen_. Otin sinut kerrankin mukaani! Mutta sehän kuuluu ihan kuin sinä tahtoisit pitää minulle isällisiä "vörmaaninkeja". Enhän minä ole saattanut ottaa sinua mukaani markkinoille. Otin kerrankin mukaani! Ikäänkuin minä matkustelisin ainoastaan omaksi huvikseni! Sinä rupeat tässä näköjään jo saarnaamaan minulle. Otin kerrankin mukaani! Sepä oli merkillinen mutkasana, se!

_Mimmi_. Minä en tahtonut tehdä sinulle mitään muistutusta, päinvastoin tahdoin sanoa kiitokseni hyväntahtoisuudestasi.

_Remunen_. Niin vai, — mutta se ei suinkaan kuulunut siltä tahi et sanonut sitä oikein sattuvasti... Mutta... tokkohan nyt lie vaan kaikki kapineet paikallansa... luultavasti jää puolet tielle.

_Mimmi_ (nousten ylös). Menen heti katsomaan. Suo anteeksi, että jätän sinut.

KUUDES KOHTAUS.

Remunen. Hilarius. Evert.

_Hilarius_ (hyppää pystyyn). Mutta sallikaa, herra Remunen, minun auttaa häntä hiukan.

_Remunen_. Antakaa hänen olla — hän tekee sen kyllä itse.

_Hilarius_. Suokaa anteeksi, herra Remunen, te olette vähän tyly tuota nuorta naista kohtaan, luultavasti on hän teidän sukulaisenne.

_Remunen_. Onpa kyllä — hän on minun vaimoni.

_Hilarius_. Teidän vaimonne — vai niin! —

_Remunen_. No, onko se sitten niin ihmeellistä?

_Hilarius_. Antakaa anteeksi, ei suinkaan, ei suinkaan, — minä tunnustan vaan, etten puolestani voisi olla niin tyly vaimoani kohtaan.

_Remunen_. Tylykö? Se näyttää vaan niin teistä, herraseni? Minä en tylyydelläni, josta puhuitte, koeta muuta, kirin rakentaa rauhaa talossani.

_Hilarius_. Tuollako lailla?

_Remunen_. Juuri sillä lailla, — näettekös, olen keksinyt uuden keinon ja konstin perheellisen rauhan pysyttämiseksi.

_Hilarius_. Eiköhän saisi tietää tuota konstia?

_Remunen_. Hyvin kernaasti... Minä arvelin jo tuonnoin lähteä lähetyssaarnaajana ympäri maailmaa saarnaamaan uutta keinoani. Mutta ensiksi, tiedättekö te, mitä kotiripitykset ovat?

_Hilarius_. Kyllä — kyllä olen hiukan kuullut ja lukenut niistä, — vaan sallikaa minun esittää ensin virkatoverini: herra Kauppi — herra Remunen. — Hän on myöskin nainut ja voisi siis myös koettaa keinoanne.

_Remunen_. No, sepä on hauskaa, se. — Siis tekin, herra Kauppi, tiedätte mitä kotiripitykset ovat?

_Evert_. Tiedän kyllä, tehän herra Hilarius taisitte taannoin puhua niistä —

_Remunen_ (Kaupin ja Hilariuksen välillä, keskellä näyttämöä). Niin kuulkaa sitten! Hm... Kotiripitykset ovat avioelämän epämukavin — epämukavuus.

_Hilarius ja Evert_ (yhdessä). Se on totta, se!

_Remunen_. Mutta ne eivät ole ainoastaan epämukavia ja ikäviä, ne ovat myös, juuri niiden epämukavan ja ikävän laatunsa kautta — aseet, joilla vaimot hosuvat meitä ja pakottavat meitä heidän tahtonsa alle, — ja me miehet, me annamme myöten, saadaksemme ainoastaan rauhaa.

_Evert ja Hilarius_ (yhtaikaa). Niin juuri, niin —

_Remunen_. Minun ensimäinen vaimoni — kepeät mullat haudallensa, — oli kelpo eukko, hänessä oli paljon hyvää, mutta myös tuo paha tapa pitää kotiripityksiä. Hän oli siinä aika mestari, oikein "virtuoosi". Olipa oikein hirveätä kuulla häntä, sillä sanon teille: hän alkoi toisinaan nuppineulasta, vikurteli sitten asiaa sinne tänne, kiipesi yhä korkeampiin ja korkeampiin ja korkeampiin asioihin ja lopetti aina tällä klanetilla: hän ottaa eron tai kuolee.

_Evert_. Eihän se ole mahdollista!

_Hilarius_. (iroonisesti). Se on meille umpioutoa!

_Remunen_. Ja kun minä nain toisen kerran, niin ajattelin minä: nyt ei sellaista enää tapahdu! Ensimmäiseen vaimoon nähden täytyi minun aina olla alakynnessä ja sain täyttää kaikki hänen oikkunsa. — Kun nyt tiesin keinon, niin ajattelin itsekseni: nyt rupean minä puolestani sitä käyttämään. Siinä koko temppu. — Nyt pidän minä kotiripityksiä vaimolleni.

_Hilarius_. Ja oletteko sillä mitään voittanut?

_Remunen_. Erinomaisen paljon. Ja luonnollistahan se onkin. Jos nyt tahdon jotakin, niin en sano sitä koskaan suoraan, ei — alan kuten vaimovainajani, maailman alusta, kiertelen sitten sinne tänne, pistän pari kolme kovaa sanaa väliin, rupean sitten puhumaan erosta ja kuolemasta — ja vaimoni sanoo lopuksi: tapahtukoon sinun tahtosi! Otetaan esimerkiksi: tänään tahdon minä ajaa koko yön läpi — hän ei tahdo — nyt käytän minä keinoani ja saatte nähdä, ettei viivy kauvan ennenkuin hän sanoo: olkoon niin, tapahtukoon sinun tahtosi!

_Evert_. Mutta tuohan ei näytä olevan hullumpia konsteja, tuo.

_Remunen_. Koettakaa vaan kerrankin, niin saatte itse nähdä, miltä suunnalta tuuli puhaltaa. Elelen tuon keinoni avulla kuin paratiisissa, seuratkaa te minun esimerkkiäni, niin saatte tekin tuntea paratiisin esimakua jo täällä maailmassa.

_Evert_ (päättävästi). Kyllä minä koetan. (Puoliääneen.) Minä pidän vaimolleni ihan saman saarnan kun hänkin minulle tänä aamuna. Ja — (ääneen) eihän tuo keino ole niin vaarallinen. Kiitän teitä, herra Remunen, sydämeni pohjasta.

(Antaa Remuselle kättä ja menee oikeanpuolisesta ovesta.)

_Hilarius_. Mitähän jos minäkin koettaisin. Saas nähdä mitä eukkoni tuumaa moisesta makupalasta.

(Menee vasemmanpuolisesta ovesta.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Remunen, sitten Mimmi.

_Remunen_. Olenpa taaskin tehnyt kaksi miestä onnelliseksi. Aikaa myöten häviää tuo aviosäädyn turilas kokonaan ja sen hävittäjä olen minä — Mathias Remunen Mikkelistä! (Ulkoa kuuluu hälinää.)

_Mimmi_ (tulee keskiovesta).

_Remunen_. Mutta todellakin, jollet sinä levähdä, niin eipä ihmettä, jos vaivut ihan kokonaan.

_Mimmi_. Minä voin vallan hyvin, rakas Remunen.

_Remunen_. Te, naisväki, olette merkilliset elävät — aina käyttäydytte sopimattomasti. Nyt kun sinun pitäisi levähtää, juoksentelet pitkin stationaa. Kun aurinko paistaa, niin käytte te sateenvarjo kourassa, ja kun sataa, niin teillä on tietysti paras hattu päässä ja ainoastaan viuhka kädessä.

_Mimmi_. En ymmärrä, hyvä Remunen, mitä auringon paiste tähän asiaan kuuluu.

_Remunen_ (erikseen). Oikeastaan — hän on oikeassa, mutta vaimo vainajani teki tavallisesti niinkuin sanoin. (Ääneen.) Sinä sanoit, ettei ne kuulu tähän?

_Mimmi_. Niin sanoin.

_Remunen_. Niin te aina marmatatte, kun teille sanoo jotakin suoraan vasten silmiä. Mutta kun sellaisesta tulee jotakin vahinkoa, tappiota, kas silloin saamme kärsiä me, juurikuin miehet olisivat maailmaan luodut ainoastaan teidän vikojanne korjaamaan. — Sen lisäksi maksaa kaikki rahaa, niin muotikauppiaat kuin tohtoritkin. Kuinka kävikään äsken, kun menimme katsomaan kilpa-ajoja; sanoin sinulle: älä pane päällesi tuota pitkähelmuksista leninkiä; — siellä on suuri väen tungos, ja helmukset voivat pian tallata ja repiä rikki.

_Mimmi_. Mutta, hyvä Remunen, olihan minulla silloin päälläni harmaa leninki, joka on kylläksi lyhyt —

_Remunen_. Niin — no, mutta se on taas liian lyhyt. Olen sinulle sanonut sen seitsemänkin kertaa, että se on liian lyhyt, — minä en suvaitse niin lyhyttä leninkiä. Silloin jos käyskentelen kanssasi, niin sorkehtii heti jälessäni kokonainen lauma nuoria herroja, jotka tähystävät jalkoihisi.

_Mimmi_. Ah! (Istautuu keskimäisen pöydän luo.)

_Remunen_. Kas niin!... nyt hän menee istumaan pahimpaan vetoon.

_Mimmi_. Mutta eihän tässä ole mitään vetoa.

_Remunen_. Niin — niin — siihen asti ei vetokaan mitään haittaa, kunnes täytyy kutsua tohtori. Niinhän tässä vetää, että tukka menee pörröön. Tule, haen sinulle hiljaisen paikan asemasillalla.

_Mimmi_ (nousten). Kuten käsket.

_Remunen_ (taluttaa Mimmiä). Käsket, — minä en koskaan käske, — mutta sinä teet aina juurikuin käskystä, niinkuin orja, ja kuitenkin katson minä aina vaan sinun omaa etuasi.

(Menevät keskiovesta. Mimmi vetää mennessään nenäliinan taskustansa ja pudottaa ruusupaperisen kirjeen.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Evert, sitten Palvelija.

_Evert_ (vasemmalta hyvin liikutettuna). En kuuna kullan valkeana enää koeta tuon Mikkelin viisaan keinoa! Olinpa kuin kimalaisten pesällä. (Huoaten.) Palvelija! (Soittaa.)

_Palvelija_ (vasemmalta). Mitä käskette?

_Evert_. Lasi seltterivettä — ei, kokonainen pullo! Ei, kaksi pulloa, toinen vainiolleni tuolla.

_Palvelija_. Heti paikalla. (Menee.)

_Evert_. Pitää nauttia jotain rauhottavaa. Mutta enpä voi käsittää, mistä kummasta vaimot keksivät kaikkia noita puheenparsia... onpa tuo oikein hirveätä!

_Palvelija_ (tuo seltterivettä). Tässä on herra! (Evertin juodessa kumartaa palvelija maahan ja nostaa lipun.)

_Palvelija_ (antaen Evertille paperin). Te olette kaiketi pudottaneet tämän, herra! (Menee vasemmalle.)