Part 2

_Evert_. Minäkö? Ruusupaperisen kirjeenkö? Mitä kummaa tämä tällainen on — (Aukaisee kirjeen.) Ainokainen enkelini, — minä jumaloitsen sinua, — sinun toiveesi ovat minulle käskyjä, — mutta minun oli vallan mahdoton päästä tänä aamuna matkalle. Tulen ensi junassa, — sinun tulee keksiä keino, mikä hyvänsä, jäädäksesi jäljelle. — Voi kuinka ikävöitsen sinua, — tuhansia muiskuja! Tämäpäs nyt somalta kuuluu. — Mutta minulle ei tämä kirje ole. Merkillinen lippu. (Ulkoa kuuluu hälinää.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Evert. Hilarius vasemmalta ja Palvelija.

_Hilarius_ (käsi poskella). Ai-Ai-ai-ai-ai — sepäs vasta oli tuhkalöyly! Palvelija hoi! (Palvelija tulee vasemmalta.) Pullo seltterivettä ja toinen vaimolleni tuolla... (Palvelija menee.) Kokeeni meni päin mäntyyn. — Ah, kunnon nuori ystäväni, on hyvä että tapaan teidät täällä yksin, minun on tunnustettava teille eräs synti.

_Evert_. Minulle?

_Hilarius_. Niin — teille — minä petin teitä taannoin. Me puhuimme kotiripityksistä.

_Evert_. Niin teimme.

_Hilarius_. Ja minä sanoin, että ainoastaan veltot ja ämmämäiset saavat sellaisia, mutta nyt tahdon lohduttaa teitä. — (Palvelija tulee vasemmanpuolisesta ovesta, panee pullon ja yhden lasin keskimäiselle pöydälle, ja vie ennen tuomansa pullon ja lasin, menee oikeanpuolisesta ovesta)

_Evert_. Lohduttaa? Ettehän te toki uskone minun —

_Hilarius_. Mitäpä tyhjästä häpeästä, herraseni — olen elänyt maailmassa kylläksi pitkän ajan ja tiedän sen tähden yhtä ja toista omasta kokemuksestani, niinpä tiedän myös kaikkien aviomiesten saavan kotiripityksiä.

_Evert_. Kaikkienko?

_Hilarius_. Niinpä kyllä — uskokaa minua, vanhaa miestä! Mutta eipä nuo ripitykset ole niin hirveitä — niihin täytyy vaan tottua — niitä tulee kärsiä taitavasti ja vakaasti — sen pituinen se! Kaikki ponnistelemiset niitä vastaan ovat pelkkää mielettömyyttä, eikä niistä tule kuin mieliharmia.

_Evert_. Oh, sitä mieliharmia!

_Hilarius_. Näettekös, tekin näytte tuntevan niitä.

_Evert_. Mutta missä on sitten aviosäädyn runollinen puoli?

_Hilarius_. Aviosääty, nuori ystäväni, on kesänlainen: kaikki iloitsevat sen lähenemisestä, mutta kun se tulee, — niin on se kostean kylmä; mutta se tuo mukanansa kuitenkin urpuja, kukkia, runollista mieltä, ja päivänpaistetta. Ettekö te sano kesää kauniiksi, vaikka toisinaan sataa, jyrisee ja salamoikin? Tulee ainoastaan kärsiä, ystäväni, ja kun rouva nostaa raesateen, — niin kärsimystä ja malttia vaan.

_Evert_. Malttia! — Teidän on hyvä sanoa: malttia — te olette jo päässeet siitä pahasta — silloin voi jo ollakin maltillinen.

_Hilarius_. Minäkö päässyt siitä pahasta? Oho, ystäväni, siitä pahasta ei pääse yksikään.

_Evert_. Mutta oltua 30 vuotta naimisissa, sanoitte te —

_Hilarius_. Joutavia — minä koristelin asiaa niinkuin tekin äsken. Olkaa vakuutettu siitä, että minä saan kotiripityksiä, niinkuin tekin ja niinkuin kaikki muutkin aviomiehet — ja, voinpa lyödä vetoa, melkein ihan samoilla sanoilla — näyttää aivan siltä, kuin vaimot kopioisivat karttansa toinen toiseltaan.

_Evert_. Te laskettelette liikoja.

_Hilarius_. Liikojako? Malttakaapas hiukan — (riisuu päältänsä takin). Te saatte itse nähdä, puhuinko liikoja; — kas tässä — pankaapas minun takkini päällenne.

_Evert_. Mutta mitä varten? (Panee takin päällensä.)

_Hilarius_. Pankaa nyt minun lakkini päähänne.

_Evert_. Mutta —

_Hilarius_. Kas niin, — ja istukaa nyt tuonne noin, — ja pitäkää joku sanomalehti tahi nenäliina silmienne edessä, — minun eukkoni on pitävä teitä miehenään, — ja te saatte kuulla mitä kauniimman kotiripityksen. Hän on paraillaan haltioissaan, ihan valmiina.

_Evert_. Mutta eihän tämä sovi.

_Hilarius_. Sopii vallan hyvin eikä teidän tarvitse puhua yhtäkään sanaa, — siitä pitää hän huolen aivan yksin.

_Evert_. Entäs kun hän tuntee minut?

_Hilarius_. No, se olkoon hänen rangaistuksensa, se! Istukaa nyt vaan tuonne. (Taluttaa häntä oikealle, Kauppi istuutuu). — Kas niin — ja ottakaa nyt kaikki tyynesti vastaan, älkääkä röyhätelkö, vaan nielkää hyvin minun osani. (Yskii) Hm, hm! (Katsoo sivusalonkiin.) — Hiljaa, hän tulee! (Menee keskiovesta.)

KYMMENES KOHTAUS.

Evert. Serafina.

_Evert_. Kummallinen tuuma todellakin, en voi käsittää mitä hänen vaimonsa on ajattelevakaan minusta, — mutta tuossa hän jo onkin.

_Serafina_ (vasemmalta). Tuolla istuu hän ja lukee, — ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, — ja minun tulisi muka aina vaan kärsiä. Ei, mies ja vaimo tulevat yhdeksi, heidän siis pitää olemankin yksi ja — hänen tulee siis saada osansa hänenkin!

_Evert_ (tuijottaa ja tuijottaa yhä syvemmin ja syvemmin lehteen). Minä istun kuin tulisilla hiilillä!

_Serafina_ (yskii siten huomauttaakseen läsnäolostaan). Hm, hm! Luulen vilustuneeni. (Istuikse, lyhyt paussi.) Mokoma sysmäläinen — no eikö tämä nyt harmita? — Sinä ajattelet kaikitekin, kuinka sinä äskettäin loukkasit minua? Niinhän? (Nousee ylös.) Minä tunnen jo sinun tapasi — istua lekotella tuolla lailla — eikä vastata sanaakaan, eikö se ole totta se, sinä uhrilammas? Niin, sehän on moisten jörrien laita, se! Sen sijaan että pyytäisit minulta anteeksi, kun teit minulle vääryyttä, — istut sinä tuolla kuin mikäkin suolapatsas. (Hyvin kiihkeästi.) Ei — kun minä ajattelen noita aikoja, jolloin sinä kosit minua, — vaikka siitä nyt onkin vuosia, — kas silloin osasi hän olla simasuu ja liverrellä: "pienokaiseni, kultaseni, manssikkani, sievä enkelini", — minä myönnän olleeni silloin sievä, mutta enhän minä nytkään ole mikään tiikerikissa! Mutta nyt hoksaankin minä, että kaikki oli vaan pelkkää viekkautta. Sinä olet houkutellut minut naimisiin, iskeäksesi ainoastaan kyntesi kuin haukka minuun, kyyhkysraukkaan, — sinä peto, sinä iiliäinen!

_Evert_ (sivulle). Ihan kuin minunkin vaimoni!

_Serafina_. Imeäksesi siten minun sydänvertani. Rakkaudesta et sinä suinkaan minua nainut, — sillä silloin et olisi voinut unohtaa kaikkea. Mokoma sysmäläinen! Hän ei puhu yhtään sanaa! Tuollaisen kanssa kuin sinä tulee lampaastakin susi, ja minun heikko luontoni ei voi kauvan kärsiä tätä tällaista. Tuottaahan tämä ikuinen kiusa viimeinkin sydänhalvauksen, ja minä tunnen jo kuinka nuo kiihotukset kalvavat elämäni lankaa, vaikken nyt vielä näytäkään niin heikolta. Mutta kauan ei se voi kestää, ja se onkin minun ainoa lohdutukseni. Eron otosta en minä puhukaan enää, vaikka se tekisikin minun viimeiset päiväni niin hauskoiksi! Mutta ei minun laitani tule kokonaan hyväksi, ennen kuin — kuin —

_Evert_. Aha! Nyt tulee jo maahanpanijaiset.

_Serafina_. Ennen kuin minut lasketaan kolme kyynärää alas maan mustaan multaan, — siellä vasta saan levon. (Itkee.) Silloin saat sinä omantunnon vaivan, että olet istunut, kuin pökkelö, etkä puhunut sanaakaan kelpo vaimollesi. Onpa oikein hirveätä, kun ajattelen, että tämä kaikki tuli vaan siitä, kun sinulle sanoin hävittäneeni sen pienen lipun.

_Evert_. Kuinka — hänkö tämän lipun hävittänyt! (Hypäten ylös.) Oletteko te, rouva hävittäneet sen lipun?

_Serafina_. Herranen aika — mitä tämä on se ei ollutkaan minun mieheni, tuo vanha pökkelö. Ah! — ah! — (Juoksee nopeasti oikealle.)

_Evert_. Mutta kuulkaahan toki, rouva, minä olen sen löytänyt.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Hilarius. Evert.

_Hilarius_ (keskiovesta). Hahaha! Olipa tuo soma "spitaakeli!"

_Evert_ (totisena). Älkääpäs naurako, herra Hilarius.

_Hilarius_. Sallikaa minun toki nauraa, eikö se ollut oikein somaa. Olettekos nyt tyytyväinen?

_Evert_. Kiitän teitä, — mutta lahja lahjaa vaatii, hyvä päivä vastausta, ja sentähden annan teille hyvän neuvon.

_Hilarius_. No? Minkähän niin?

_Evert_ (paatoksella). Teidän tulee kaikin mokomin lähteä ensi junassa pois.

_Hilarius_. Niinhän minä ajattelenkin tehdä.

_Evert_. Mutta vaimonne kanssa.

_Hilarius_. Niin — arvattavasti!

_Evert_ (hyvin totisena). Vaimonne ei sitä tahtone, mutta älkää jättäkö häntä millään ehdolla, kuulettekos?

_Hilarius_. Mutta tehän olette oikein ankaran totinen.

_Evert_ (erikseen). Miesparka! Oh noita vaimoja — vaimoja! — Kuka olisi voinut ajatellakaan sellaista, ja vieläpä sellaisella ijällä!

_Hilarius_. Minusta näytätte te voivan pahoin.

_Evert_ (erikseen). Ja sen ohessa tämä ijäkäs kunnon mies, — jonka häviötä toivotaan. Kurja miesparka!

_Hilarius_ Heretkäähän nyt jo, minä en suvaitse tuollaisia soimauksia!

_Evert_. En minäkään suvaitse sitä, että teitä tahdotaan häväistä, — minä tahdon sanoa teille salaisuuden.

_Hilarius_. Salaisuuden? No antakaapas kuulla!

_Evert_. Mutta olkaa vahva, — jaksakaa kärsiä!

_Hilarius_. Hyvä, hyvä, — antakaa nyt vaan kuulla!

_Evert_. Teidän vaimollanne on rakastaja. Hän seuraa häntä. —

_Hilarius_. Vaimollaniko? Niinkö te sanoitte?

_Evert_. Täällä kohtaavat he toisensa.

_Hilarius_. Mitä te sanottekaan? Johan te kerrotte ryövärihistorioita! (Sivulle.) Hänellä on varmaan iili päässä.

_Evert_ (erikseen). Hän ei usko minua. (Ääneen.) No katsokaa nyt itse, eikö minulla ole oikein? (Antaa Hilariukselle ruusupaperisen kirjeen.) Kas tässä! — Lukekaapas!

_Hilarius_ (lukee). "Pienokainen enkelini — ja tämä olisi minun vaimolleni muka!" — Sangen hyvästi — (lukee) "minä jumaloitsen sinua — ensi asemalla — joku keino — tuhansia muiskuja."

_Evert_. No, mitä te nyt sanotte?

_Hilarius_. Mistä olette saanut tämän lipun?

_Evert_. Minä löysin sen täällä. — Teidän vaimonne on sen kadottanut.

_Hilarius_. Kuulkaapas, nuori ystäväni, minä annan teille hyvän neuvon.

_Evert_. Mikä niin?

_Hilarius_. Lähtekää täältä kaikinmokomin ensi junalla.

_Evert_. Niin minä aijonkin.

_Hilarius_. Mutta pitäkää myös huolta siitä, että vaimonne tulee mukaan.

_Evert_. Vaimoni?

_Hilarius_. Niin, minulla on syytä luulla hänen haluavan jäädä tänne.

_Evert_. Mutta, herra Hilarius! — Ettehän te saata ajatella jotain sen tapaista, että minun vaimoni muka —

_Hilarius_. Hiljaa, hiljaa, herraseni — minä en ajattele mitään — mutta tuomitkaahan itse; täällä seisoo: "ainokainen enkelini", kuinka luulette, onko tämä kirjoitettu 50 vuotiselle eukolle, vai nuoremmalle.

_Evert_. On esimerkkejä vanhoistakin!

_Hilarius_. Jos tämä olisi kirjotettu minun vaimolleni, niin kuuluisi alku näin: "paksu papuseni", mutta ei suinkaan "ainokainen enkelini" — sepä olisi kummallinen rakastaja — kolmen päivän perästä toisi hän varmaankin sellaisen serafiini enkelin takaisin.

_Evert_ (aprikoiden). Minun vaimoni! Mutta ajatelkaahan toki, — me olemme olleet vasta vuoden naimisissa.

_Hilarius_. Onpa esimerkkejä nuoristakin!

_Evert_. Ei, se on vallan mahdotonta! Pohjaltaan kyllä olette oikeassa, vaan olisipa se kauheata! Eikö minulla ole jotakin puukkoa, — pistoolia, — pyssyä?

_Hilarius_. Hiljaa, ystäväni — voipihan tämä kaikki olla pelkkää leikintekoa — erehdystä.

_Evert_. Kummallista leikkiä — merkillistä erehdystä! Voi minun päätäni!

_Hilarius_. Kas, tuolla tulee eukkoni, — nyt saan aika löylyn.

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Serafina (tulee oikeanpuolisesta ovesta).

_Hilarius_ (katsoen kelloansa). Kymmenen minuuttia vaille neljä. Juna lähtee heti paikalla. Meidän pitää pistää pillit pussiin, mammaseni.

_Serafina_. Tee kuten suvaitset, en välitä mitään, — olen kiusasta ja kauhusta niin väsynyt, että saat matkustaa yksin, — minä jään tänne. (Istuikse.)

_Evert_ (erikseen). Hän jää tänne! Nyt putosi taakka hartioiltani.

_Hilarius_ (leppeästi) Mutta mammaseni —

_Evert_ (antaa Hilariukselle kirjeen). Tässä on — vanha mies parka — se on teidän omanne. Onpa esimerkkejä vanhoistakin! (Menee vasemmanpuolisesta ovesta.)

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Hilarius ja Serafina.

_Hilarius_ (Evertille). Ah, joutavia! (Serafinalle) Kuuleppas, mammaseni, olehan nyt järkevä, olemmehan jo liijaksi vanhat laskemaan lasten leikkiä. Sen kautta pilaamme vaan matkahuviamme, — ja sehän on ihan mieletöntä.

_Serafina_. Niin se onkin — mieletöntä se onkin.

_Hilarius_. Kas niin — sinä olet kuitenkin viisas, eukkoseni — papuseni — katsohan nyt minuun edes luopuisasti.

_Serafina_. Juurikuin komennon mukaan voisi laittaa sadetta ja päiväpaistettta.

_Hilarius_ (hyvin lempeästi). Mitäpä komennosta — mutta kun sinä puhut päivänpaisteesta niin katsopas, kuinka aurinko paistaa koreasti tuolla — ikäänkuin olisi joku juhlapäivä. Eihän meillä, sinun kanssasi lie enää monta suvea jäljellä, — eikö ole siis mieletöntä turmella nuo moniaat kesäpäivät? (Tahtoo suudella häntä.)

_Serafina_. Mutta noin ihmisten nähden! Niin — niin — ainoastaan moniaat kesäpäivät! mutta kyllä sinä elät vielä monta päivää minun jälkeeni.

_Hilarius_. Lakkaahan jo haudasta puhumasta — tee minulle mieliksi — minä soisin sinun vielä kauvan elävän.

_Serafina_ (leppeästi). Oikeinko todella?

_Hilarius_ (lähempänä kuin ennen). Ihan toden totta, mammaseni — ole nyt järkevä — kas niin —

_Serafina_ (on katsonut muutaman kerran koomillisesti ympärille).

_Hilarius_. Tule tänne, serafiini enkeli! (He syleilevät toisiaan.) Olen pohjaltani hyvä sinulle, mammaseni — mutta minkätähden annoit sinä tänään niin ukkosen jyristä?

_Serafina_. Älkäämme puhukokaan siitä enää, ja puhdistaahan ukkosen jyrinä ilman ja virvottaa koko luonnon.

_Hilarius_. Niinpä kyllä, se virvottaa koko luonnon. (Pakkaavat plaideja y.m. yhteen. Ulkoa kuuluu kellon helinää ja kaukaista vihellystä.)

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

Samat. Evert. Amalia.

_Evert_ (vasemmanpuolisesta ovesta, puoliääneen Hilariukselle). No — mitä tämä on — hän lähtee kuitenkin kanssanne?

_Hilarius_. Ihan niin — hän matkustaa minun kanssani yhdessä.

_Evert_ (vaimollensa). Etkö sinä, Amalia, istunut taannoin täällä näin?

_Amalia_. Istuinpa kyllä.

_Evert_. Tässäkö näin?

_Amalia_. Niin — tässä on vielä nenäliinanikin.

_Evert_ (erikseen). Tässähän oli kirjekin. (Ääneen.) Valmista itsesi matkalle, — lähdemme heti paikalla täältä.

_Amalia_ (on istahtanut ja useasti käyttänyt hajuvesi-pulloa). Mekö? En ainakaan minä lähde!

_Evert_ (peljästyneenä). Kuinka!

_Amalia_. Minua miellyttää enemmän tietää, missä läheisin kaupunki on!

_Evert_. Läheisin kaupunkiko — mitä varten niin?

_Amalia_. Kun minun luultavasti täytyy pyytää sinua — menemään tohtoria hakemaan.

_Evert_. Mutta Amalia!

_Amalia_. Olen aivan puolipyörryksissä — hermoni — pääni — en ainakaan voi ensi junalla lähteä — ja luultavasti täytyy minun viipyä täällä kauemminkin.

_Evert_. Oikeinko todella?

_Hilarius_ (antaa Evertille kirjeen). Tässä on, nuori miesparka! — Onpa kyllin esimerkkejä nuoristakin!

_Evert_ (painavasti). Oletko sinä todellakin kipeä?

_Amalia_. Olen ja — kovasti.

_Serafina_. Mitä nuo todella marmattavat?

_Hilarius_. Luultavasti käy sielläkin ukkonen! He virkistävät luontoa.

_Evert_ (paatoksella). Mutta onko se mahdollista, Amalia! Kuka olisi sitä voinut uskoa!

_Amalia_. Ole hyvä ja jätä pois tuo tarpeeton paatoksesi!

_Evert_. Amalia — minä tiedän kaikki.

_Amalia_ (pelästyneenä). Kaikki?

_Evert_ (erikseen). Minä sanelen hänelle nuo makeat lauseet kirjeestä! (Läheten vaimoansa painavasti.) "Ainokainen enkelini!"

_Amalia_ (katsoo kummastellen Evertiin).

_Evert_. "Ainokainen enkelini!" mitä sinä siihen sanot?

_Amalia_ (levollisesti ja hätäytymättä). Se on ensimmäinen hyvä sana, jonka kuulen sinulta jo moneen kuukauteen!

_Evert_. "Minä jumaloitsen sinua." (Pieni paussi, niinkuin edelläkin.) "Minä jumaloitsen sinua!"

_Amalia_ (nousten ylös). Mutta sinäpä nyt äkkiä kiltiksi tulit!

_Evert_. "Sinun toivosi ovat minulle käskyjä."

_Amalia_. Sinä olet ihan muuttunut, rakas mieheni.

_Evert_. "Sieluni ikävöitsee sinua."

_Amalia_. Niin tekee minunkin sieluni — Evert kulta. (Antaa hänelle kättä.)

(Kuuluu kellon soitto.)

_Kantaja_ (huutaen ovelta). Juna lähtee heti paikalla!

_Amalia_ (ottaa laukkunsa). Tavaramme, rakas mieheni!

_Evert_. Sinä lähdet siis mukaan, Amalia?

_Amalia_. Tietysti!

_Evert_. Sinä et ymmärtänyt — mitä minä oikeastaan tahdoin sanoa —

_Amalia_. No?

_Evert_ (liikutettuna). Etkö sinä tiedäkään sitten tuhansista muiskuista — ruusupaperisesta kirjeestä?

_Amalia_. Tuhansista muiskuista — ruusupaperisesta kirjeestä? — En sanaakaan!

_Evert_ (hyvin liikutettuna, tarttuu Amalian molempiin käsiin, suutelee niitä vuorotellen). Rakas armas — Ami — ah — kuinka paljon minä pidän sinusta — armas vaimoni — herttaiseni! Jälestäpäin kerron sinulle kaikki.

(Ulkoa hälinää, vihellystä ja vaunun jyrinää.)

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

Samat. Remunen, sitten Mimmi.

_Remunen_. Viimeinkin sain minä voiton. Minun keinoni on ihan taidetta, vastikään sanoi vaimoni tahtovansa matkustaa minun kanssani koko yön läpi!

_Hilarius_. Toivotan onnea, herra Remunen!

_Remunen_. Oletteko koettaneet keinoani? No? Eikö se ollut helppo keino — hä?

_Hilarius_. Oli — oli — minä kiitän teitä. —

_Kantaja_ (huutaen ovelta). Junaan herrasväki, junaan!

(Kaikki ottavat matkakapineensa. Oikealta ja vasemmalta tulevat nuo 1:ssä kohtauksessa mainitut 3 henkeä.)

_Mimmi_ (oikealta, — lankeaa tainnoksiin). Oh, — minun päätäni — tuo vanha tautini — Remunen — Remunen!

_Remunen_ (juosten Mimmin luo.) Mitä nyt mitä on sinulle tapahtunut?!

_Hilarius_ (Evertille). Aha — tuolla on nyt se "ainokainen enkeli".

_Remunen_. Juna lähtee heti — Mimmi — vettä — vettä! (Juoksee ympäri huonetta, hätiköitsee.)

_Serafina_ (läheten Mimmiä). Tässä jätän minä teille etikkapulloni.

_Mimmi_ (joka on siihen asti maannut liikahtamatta). Kiitoksia paljon!

_Hilarius_. Herra Remunen — jätämme teille etikkamme — voikaa hyvin! Tuo tuli teidän kotiripityksistänne. (Menevät, Remunen häärii yhä Mimmin luona. Kellon helinää ja vihellystä).

Esirippu alas.