XI.

Raskas päivä oli maaliskuun 28:s valkoiselle armeijalle ollut ja ylen paljon oli se uhreja kysynyt. Heti aamulla oli hyökkäys alotettu ja niin olivat valkoisten valiojoukot painaltaneet sakeassa kuulasateessa yli aukean kentän kohti kaupunkia aikoen ottaa sen hinnalla millä tahansa.

Mutta kalliiksi se oli tullut, sillä vastaan tuleva tulituisku oli hirmuinen. Toinen toisensa jälkeen tupertui tantereelle, mutta eteenpäin oli päätetty mennä, maksoi mitä maksoi!

Jääkärit näyttivät unohtaneen kaiken vaaran, he riehuivat pystyssä kaiken aikaa muiden välillä maasta suojaa ja hetken lepoa etsien. He tiesivät, miten paljon heistä riippui hyökkäyksen onnistuminen, heidän oli joukkoja innostettava, rohkaistava. Mutta usein katkesi kesken sana ja paikalleen pidättyi urho "näyttäen kuin miehen kuolla käy".

Niin oli loppuun kulunut koettelemuksen päivä, jonka iltaan mennessä oli tuoni runsaan sadon niittänyt, kaataen armotta suuren osan valkoisen armeijan parhaita poikia.

Mutta ei saanut masentua mieli, uudelleen oli yritettävä! Iltaan hämärtyy päivä, huhtikuun 3:s — huomenna on se tapahtuva!

Jouko Toivonen tunsi nyt niin palavaa odotusta, että se teki hänen olonsa milt'ei sietämättömäksi. Kuin kuumeisena hän valmisteli yöllistä matkaa, joka oli määräävä tämän taistelun tuloksen.

Ja hän tunsi, kuinka entistä suurempi velvollisuuden kuorma oli laskettu heidän, jälkeenjääneitten hartioille, heidän oli nyt vastattava poistuneidenkin paikasta ja jatkettava työtä, joka kaatuneilta tovereilta keskeytyi. Siksi paloi tulena nuori mieli, kaksinkertaisin voimin, innoin kolminkertaisin hän nyt tapella tahtoi, kunnes saavutettiin valkoinen voitto — — niin, tai ellei hän itse siihen asti ehtisi, toki oman osansa sen hinnasta maksaisi.

Vihdoin viimeinkin alkoi odotettu hetki lähestyä. Jouko Toivonen on valmiina jaellen miehilleen viimeisiä määräyksiä, kun paikka, missä he seisovat, äkkiä leimahtaa valoisaksi kuin keskellä päivää. Venäläisen kirkon torniin sijoitettu valonheittäjä on kiinnittänyt vaanivan katseensa heihin. Vastenmieliselle tuntuu miehistä tämä silmäily. Mutta samassa kuuluu kolme peräkkäistä tykinlaukausta ja ryssänkirkontornissa väijyvän pedon silmä oli ainaiseksi sammunut.

Jo alkavat valkoisten tykit paukahdella ja alkaa armoton pommitus valtakadun varsilla olevia taloja vastaan, joista punaiset ovat karkoitettavat ennen etujoukkojen tuloa.

Pauke kasvaa valtavaksi ryskeeksi. On kuin maa perustuksiaan myöten järkkyisi ja ilman pielet säikkyen vavahtelisivat.

Halki pimeyden liitelevät punaiset liekit, kuin tuliset turman linnut. —

Jouko ei enää kuule, hän vaan _tuntee_ tykkien ainaisen jymähtelyn ja rakeina satavat kuulat, jotka viuhuen heidän päittensä ylitse lentelevät, tai pudota ropsahtelevat pehmoiseen lumeen.

Pimeän peitossa, paljastetuin pistimin, suljetuin rivein ryntäävät valkoisten etujoukot vasten vihollisen tulista lyijyryöppyä. He eivät ammu ainuttakaan laukausta vaan syöksyvät eteenpäin äänettömästi kohti öistä pimeyttä, jonka tummasta hämärästä punaiset salamat välähtelevät.

Jouko Toivosen mielestä ei kulku käy kyllin nopeaan, nuolena hän tahtoisi kiidättää, hänen sisässään hehkuu kuin tuli, hänen aavistuksensa kummia asioita kuiskaa, on kuin sielussa kirkastuisi sisäinen näkö ja selviytyisi tärkeitten hetkien lyhyys. Hän tietää aikansa jo lähestyvän — — — on kiire, on mahdollisimman pitkälle ennätettävä. — —

Kiire hänen on, kuin riippuisi hetkistä kaikki, kuin koko maan kohtalo olisi myöhästymällä menetetty. Hänen kulkunsa vauhti kasvaa muiden vaivalloisesti mukana pysytellessä.

Yhä ankarampi on vastaantuleva tulituisku, kuta likemmäksi kaupunkia saavutaan, kentällä makaa kaatuneita kahden puolen, toiset liikuttelevat vielä jäseniään, toiset ovat taas jäykkinä, liikkumattomina paikoilleen tupertuneet.

Tuossa sanitääri sitomassa haavoittunutta, kun tulee kuula, lävistää mieheltä pään. Siihen paikkaan hän putosi, ratkahti raskaasti potilaansa päälle, levitetyin käsivarsin, sulkien hänet kylmenevään syliinsä. — —

Yhä tungettelevammaksi käyvät ilmassa surisevat ampiaiset. Joukoakin kovin lähentelevät. Yksi sipasi lakista mennessään, toinen repi manttelinliepeet, oli kuin olisivat tänä yönä häntä tavoitelleet.

Mutta yhä kiivaammaksi hän kiristi kulkua, oltiinhan perillä kohta. — Kunhan vaan perille asti ehtisi, käyköön sitte kuinka käy.

Silloin tunsi hän olkapäissään kuin kovan sysäyksen, joka lennätti hänet nurin ja silmänräpäykseksi hävisi tietoisuus hänen aivoistaan.

Kun hän jälleen havahtui, tuntui ruumiissa suuri raukeus, jotakin lämmintä valui pitkin povea — hän tiesi, että se oli veri, joka virtasi haavasta, mutta hän antoi sen tulla sillä se tuntu oli suloinen.

— — Voi, kuinka nukutti! — Oli niin pehmyt ja lämmin siinä maata ja antaa raukean ruumiinsa levähtää... levähtää vain hetken... kohta hän nousee...

Äskeinen hirvittävä rätinä ja räiske hiljenee vähitellen... tykkien jyske kuuluu enää vain kaukaa... uni tuntuu tulevan... suloinen, pehmyt unonen!

Voimakkaat kädet tarttuvat häneen ja repivät rivakasti vaatteita auki, tukkivat vertavuotavaa haavaa, sitovat ja peittävät... Voi, ett'eivät anna rauhassa nukahtaa!...

* * * * *

Hänet herättää horteestaan puistattava vilu, joka lämpöisen veritulvan seisahduttua alkaa ankarasti ahdistella. Samassa palautuu mieleen äskeinen tilanne ja johtajatta jäänyt joukkonsa. Hän aukaisee silmänsä, kohottautuu kyynärpäänsä varaan eikä ole tuntea äsken pimeätä kenttää, jota nyt kaupungissa syttyneet tulipalot veripunaisella valollaan kaameasti valaisevat.

Silloin hän koko tahtonsa voiman kooten ponnistautuu ylös ja kiiruhtaa etenevien jälkeen. — Päätä huimasee, jalat kompastelevat ja silmiä pahoin häikäisee tulipalojen punainen loimu. Mutta hän hoipertelee eteenpäin itselleen vakuutellen.

— Täytyy, _täytyy_ jaksaa vain hetkinen vielä, ja sitten...

Hän löysi hidastuneen ja hajaantumassa olevan joukkonsa ja jatkoi yhä vaikeammaksi käyvää etenemistä.

* * * * *

Valkoiset olivat vallanneet rautatienaseman ja alkoivat etenemisensä valtakatua pitkin kaupunkiin, kohti kosken rantaa.

Mutta se oli kuin kulkua maanalaisessa syvyydessä, ikuisen tuskan majoissa. — Viheltäen, suristen, vonkuen lentelivät kuulat, pienet ja suuret kuin ihmissielua ahdistelevat kiusanhenget. Helvetillinen pauke ja räiske taukoamaton teki kuuroiksi korvat ja musta sakea savu pöllähteli paksuna pilvenä kulkijoita vastaan kahden puolen palavista rakennuksista. Se soensi silmät, tunkeutui kitkeränä kurkkuun ja salpasi hengitystä. — Taistelu oli muuttunut julman raivoisaksi, välkkyivät sapelit, ja kiiltäviksi hiotut pistimenkäret verta valuivat. Milloin ratkaisi revolveri, milloin käsikähmässä sattunut sopiva ote teki kahden kamppailusta lopun ja voittajan täytyi usein jatkaa kulkuaan voitettunsa ruumiin ylitse. — — — Siinä, mustuneella, niljakkaalla katuvierustalla harmaatakkinen, suuren Venäjän mies vieraaseen maahan verensä vuodatti, siinä iloinen aronpoika sammuvin silmin Suomen sinitaivaalle katsahti ja matruusi, mustatukka, oli tuntevinaan aavojen selkien raikkaat tuulahdukset, ikuisen hämärän hänen ympärilleen hiipiessä. — — —

Siinä päättyi tie Ruotsin nuorukaisen, jonka syttyvän mielen naapurikansan hätä oli innoittanut, salaa kotoaan lähti, apuun riensi — jo päättyi matka, kesken katkesi alkava elämä — muille sen uhrasi. Nyt yö ylitse laskeutuu, mutta sielussa on suuri, syvä rauha. — —

Tuossa veli veljensä vihan syleilyyn sulki, vastakkain kaksi Suomen miestä iski — valkoinen ja punainen. — "_Aatteen_ puolesta!" — punanen hurjalla raivolla omansa kimppuun karkaa — "eestä _isänmaan_ ja kansan _kunnian_" — taas valkoinen — — jo yhteen vuotaa veljesveri, viha vaimenee, sammuu ja maa, emo kummankin, taas takaisin kutsuu luoksensa lapset. — — Ja kuin ihmislasten verileikistä hurmaantuneet raivottaret, syöksyvät palavista rakennuksista punaiset liekit kohti korkeutta iloisesti hulmuten ja palavia kipinöitä sinkoillen, päättyen hurjaan hurmaavaan tanssiin — ja ilma vinkuu ja tuuli hurmanhenkisesti viheltää — — tuntuu kuin olisi kaikkialla näkymättömiä olioita, jotka riemastuneina hekkumoivat hornan työstä.

* * * * *

Jääkäri Toivosen joukko oli ylen pieneksi huvennut, mutta hän oli _päättänyt_ mennä kosken yli. Siinä sillan korvalla Jukka hänen rinnalleen ehätti ja tutkivasti Joukon kuolonkalpeita kasvoja katseli:

— Kuinka on laitasi veli?

— Siteet pääsivät auki, se vuotaa taas... ei hätää sentään... minä jaksan vielä tuonne — hän toista rantaa tarkoittaen lausui.

Hänen puheensa kävi katkonaisesti, poskilla paloi puna kuin kuumeisen, mutta silmissä liekehti suuren innostuksen hehku. Eikä Jukka häntä enää jättää tohtinut, vierellä seurasi, ja kun he kosken toiselle rannalle tulivat, oli heidän vaikeata uskoa hengissä olevansa. Sillä suuri ihme oli, että yksikään sielu siitä matkasta elävänä selvisi.

Mutta kuulia satoi nyt heidän ylitsensä joka suunnalta. Niitä tuli portti-käytävistä, kellarinluukuista, asuntojen ja ullakkojen ikkunoista. Pahimmassa vaarassa aina olivat jääkärit, koska _heihin_ piiloutunut punanen, oli hän sitte mies tahi nainen, aina ensiksi tähtäsi.

Pitkälle ei ehtinyt myöskään Jouko Toivonen, ennenkuin sala-ampujan kuula sattui päälakeen ja hän menetti tietoisuutensa samassa silmänräpäyksessä.

* * * * *

Raskain mielin korjasi Jukka ja muut L:n kylän miehet ihaillun johtajansa ja rakastetun toverinsa luutnantti Toivosen kuolleeksi luullun ruumiin. Mutta tarkemmin tutkittaessa huomattiin hänessä vielä heikkoa elon heijastusta. Silloin kuljettivat he hänet mukana seuranneeseen paljon pidettyyn kenttäsairaalaan.

Mutta hänen tilansa tuntui toivottomalta, ja raskain mielin jättivät he päällikkönsä, palaten takaisin palavaan, käryävään kauhujen kaupunkiin, jonka käytäviä verilätäköt punasivat ja katuvierustoilla kuolleitten ruumiit viruivat.

* * * * *

Ja hämärtyvänä huhtikuun iltana seisoi Näsilinnanmäellä Kokkolan Jukka, aina iloinen, leikkiä laskeva, vanha veikko. Mutta hymy oli nyt hänen huuliltaan hävinnyt, kenties ensikerran elämässä. — Ei ollut L:n kylän miehistä enää ainuttakaan päätä pystyssä, hän vaan, Jukka yksin. — Miksi hänkään? — miksi ei ole hän siellä, missä muutkin, — olisi ottanut minut, Toivosen säästänyt, — Jukka kohtaloa vastaan kapinoi.

Ja hänen edessään levittyy koko kurjuuden kaupunki, jonka kärsimysten ja kyynelten paljoutta ei tällä hetkellä yksikään ihminen tajuta tainnut.

— — Missä ovat asukkaat noiden hiiltyvien kotien, joiden mustuneet savupiiput aavemaisina törröttävät, missä ovat pienokaiset, jotka noiden seinien sisällä iloaan pitivät — missä ovatkaan nyt, ja mitä kärsivät?

Yhtämittaisia tykinlaukauksia kuului. Pyynikinmäelle vetäytyneet punaiset sieltä tervehdyksiään lähettelivät. Salamoina leimahtelivat taivaanrannalla kanuunain tulet ja siellä täällä kautta kaupungin loimottivat tulipalojen punaiset liekit — palojen, joiden sammuttamiseen ei kenelläkään ollut aikaa.

Kolkko tunne täytti Jukan mielen ja tuntui, kuin olisi hän näinä päivinä kamalasti vanhentunut.

Taas kuvastui niin selvästi hänen edessään, kun he tätä mäkeä valloittaen nousivat, kun panssarijuna Porintietä läheni, tuhoisan tulituiskun lähetti, jolloin miestä kaatui kuin heinää niittomiehen edeltä. Ruumiiden yli oli eteenpäin kuljettava, eikä aina tiennyt, kuolleen päällekö astui, vai elävän. Siinä ne kaatuivat ympärillä ystävät, ei jäänyt kotikylän miehistä ketään, — hän yksin, vanha Jukka, miksi ne kuulat eivät häntä huolineet?

Ja kiväriinsä nojaten katseli mies yli surujen kaupungin ja hänen kasvoillaan oli väsähtänyt ilme, kuin kaukainen kuoleman kaiho.

* * * * *

Samaan aikaan olisi Pyynikin mäellä kohdannut katsojaa surullinen näky, jos kenenkään huomio olisi joutanut toiseen kiintymään, kun kullakin kylliksi oli omastaan.

Maassa makasi kuolleena kaunis Ivana Ivanovitsh ja suuren surun murtama, tummahapsi tyttö, polvillaan ruumiin vieressä, hyväillen noita sysimustia pehmeitä kiharoita. Omat toverit olivat hänet surmanneet, petturiksi väittivät, kun Vanjushka pakoa yritti. Olipa hän mikä oli, hänelle kumminkin kallis ja rakas, hänen omansa, kaikkensa se Vanjushka oli, vaikkakin viimeaikoina kyllä kylmentynyt, kumminkin hänen kurjan elämänsä ainoa ilo ja onni. Siksi hänen surunsa oli niin suuri, niin syvä ja lohtua vailla. — Mitä merkitsi hänelle enää toverien tappio, eivätkö Vanjushkan surmaajat olleet hänen pahimpia vihollisiaan? — Tulkoot vaan "lahtarit" Tampereelle, hän ei vihaa heitä enempää kuin punaisia tovereitaankaan, koko mailma on hänen vihollisensa!

— Ja kurjan naisen sydäntä saartoi synkkä, viiltävä tuska.

XII

Kun Jouko Toivosen ajatus taintumuksen tilasta valveutui, oli ensimmäinen kysymys, joka aivoissa virkosi: Vieläköhän minä elän?

Hän koetti avata silmiään, mutta luomet olivat raskaat kuin lyijypainoissa. Hän yritti liikuttaa jalkojaan, ensin toista, sitten toista, mutta ne lepäsivät jäykkinä, kuin kuolleet, eivätkä totelleet aivoista lähtevää heikkoa käskyä.

Vielä ponnisti hän kerran, saadakseen tietää, vieläkö kätensä häntä tottelisivat. — Oikea oli ainakin kuollut. — Mitä, liikahtiko vasen? Aivan varmaan, vielä kerran! Todellakin! — Etusormi liikkui ja peukalo.

Ihmeellinen lämmin virtaus syöksähti kautta olemuksen. Eli, eli siis vielä ja saattoi liikuttaa sormiaan. Miten tuo tietoisuus, tuntui ihanalle ensihetkessä!

Mutta kuta selkeämmäksi kehkeytyi aatos, sitä myöten mielikin pimeni ja synkistyi. — Onko iloa elämästä näin ollen? Elää puoleksi kuolleena, enemmän kuin puoleksi, kitua jossain — Jumala ties, missä minä oikeastaan olen.

Entä se punaisten pesä? Mitenkähän kävi, onkohan se jo puhdistettu? Kuinkahan kauvan olen mahtanut nukkua?

Ja väsynyt ajatus lysähti tuokioksi kokoon, mutta alkoi hetken kuluttua uudelleen haparoida, niinkuin pimeään eksynyt, joka etsii yhtä ainoata valonsädettä.

Mutta mitään vastausta ei hänen kysymyksiinsä tullut ja lannistuneena vaipui etsivä aatos jälleen omaan raukeuteensa.

— Näinkö pitää minun tähän hiljaa hipua? Tähänkö se sitte päättyi?

Ja oli kuin olisi hän pienen pienenä harhaillut mustan, loputtoman tyhjyyden rannalla, joka katseli häntä, oudoin silmin. Siinä tunsi hän kutistuvansa yhä pienemmäksi ja suuren, avuttoman yksinäisyyden tunto pusersi sydäntä, kuin ahdistava painajainen. — Joku raskas, kylmä painaa rintaa. — Mikä se on? — Kuolema, se tulee, tulee nyt. Pimeys laskeutuu yhä tiiviimmästi ympärille. Koskaan elämässä en nähnyt näin mustaa yötä ja niin kylmää. — Kuinka kauvan minun pitää se _tuntea_?

Mitä se oli? Jokin pehmeä lämmin kosketus poskellani, kuin hienoisen käden hyväily. Olisiko luonani joku? — — On varmasti, sillä _tuntuu_ kuin katselisivat tutut, lempeät silmät. — Ken mahtaa hän olla? Kunpa saattaisin katsoa.

Hän teki ankaran ponnistuksen raottaakseen silmiään hiukan, — se onnistui vihdoin, — vilahdukselta näki hän hienon, ruskehtavan hipiän ja silmät joiden säteily oli tuttu, mistä, milloin? — — muisti petti, aatos väsähti ja hän vaipui taas unentapaiseen horrokseen.

* * * * *

Mutta ilo ailahti sydämmessä sisaren. — Hän toipuu! — Ihan varmaan raotti hän silmiään ja katse oli kuin kysyvä, — hän on tajuissaan!

Alina sisar oli istunut potilaansa vieressä kaksi yötä ja kolme päivää, tehden voitavansa yhdellä kädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli paksut siteet, verenmyrkytys siihen oli tullut, joten toinen sisar hoiti hänen tehtäviään osastolla ja hän itse sai omistaa kaiken aikansa tälle, elämän ja kuoleman rajamailla harhailevalle soturille.

Kuinka tuota siteessä olevaa kättä pakotti toisinaan! Mutta hän puristi huulensa tiukasti yhteen kärsien kivun ja vaikka kyynel tuskasta silmään kiertyi, ei hän paikkaansa jättänyt, sillä tuntui kuin kuolema toisella puolen seisten olisi vaaninut sopivaa hetkeä katkaistakseen ohuen elämänlangan. — Mutta se ei _saanut_ sitä tehdä.

Sairaan hengitys hiljeni taas huomaamattomaksi, ruumiin lämpö tuntui laskeutuvan, valtimon lyöntiä tuskin eroitti enää. — Kylmä vieras vuoteen toiselta puolen yritti kerran taas lähentyä.

Mutta valvova sisar asetti suloisen lämpimän kätensä jäähtyvälle rinnalle, josta sydämmen heikkoa tykintää vielä tuntui ja hänen silmänsä loistivat haltioituneesti, kun hän näkymättömälle ystävälleen puheli:

— Sinä suuri Auttaja! — älä anna sen tulla. Auta minua nyt, kuten ennenkin, jolloin olen apuasi pyytänyt. Minä tiedän, että sen teet, tunnen, että lähettyvillämme olet. — Puhalla eloa seisahtuvaan sydämmeen, suo, että käteni kautta voisin johtaa elämänvirtauksen oman ruumiini elinvoimasta — häneen. — Pelasta hänet elämälle! — — —

Niin, nyt lyö se jo vähän voimakkaammin — yhä vahvistuu — — minä tiesin, että minua autat, minä uskoin sen ja uskon yhä.

Mutta hänen oma ruumiinsa raukeni väsymyksestä ja hän vaipui jakkaralle vuoteen viereen, johon nojasi väsyneesti päätään. Viimein tuli lääkäri, joka tutkittuaan sairaan vakuutti käänteen elämään päin tapahtuneen ja vaatimalla vaati sisarta vuoteeseen.

Ei kumminkaan kulunut kauvaa ennenkuin hän taas uskollisesti istui vartiopaikallaan, vaalien epävakaisesti lepattavaa elämän liekkiä.

Jouko Toivonen oli aukaissut silmänsä useampaan kertaan ja aina kohtasi häntä sama, suloisesti vaaliva katse. _Sen_ hän vaan näki, se oli hänen maailmansa, eikä hän mistään muusta jaksanut valittaakaan, ja joka kerta kun hän tuon suuren ponnistuksen teki, jonka vaati väsyneiden luomien aukaseminen, teki hän sen vaan nähdäkseen, _vieläkö_ se oli siinä vierellä — ja se _oli_ siinä yhä.

Kerran yöllä, kun hän taas oli katsonut ja kun raukeat luomet olivat painuneet takaisin laajenneitten silmäterien päälle, kuuli sisar hänen kuin jotain lausuvan. Hän painoi päänsä lähemmäksi kuullakseen ja eroitti sanat:

Milloin — te — lepäätte?

Ne olivat ne ensimmäiset sanat, hän siis saattoi puhua, vaikka oli jo peljätty hänen sen taidon kadottaneen.

Suuri oli sinä iltana sisaren ilo.

XIII

Lehtisiä Alina sisaren päiväkirjasta.

"Sinä suurena juhlapäivänä keskellä kevään kevättä."

Minun on nyt pakko purkaa kylläisen sydämmeni tunteet, ja kun ei ole ketään, jolle niitä kertoilisin, niin piirtelen paperille tunnelmat tämän onnen päivän. Kun olen ne kirjoittanut, on minun helpompi ja sitte saa tämä lehtinen kadota tuleen, hävitä hiipuvaan hiillokseen kuten tunnekin, se suuri ja pyhä, joka leimahti hetkessä, syttyi sielussani sammuakseen ja minulla on silloin siitä jälellä vaan muisto, kuin kaukaisen, kadonneen keväimen.

Et aavistanut, ystävä, miten suuri oli iloni, kun sain Sinut ensikerran ylös vuoteestasi, niiden monien, pitkien viikkojen jälkeen. Et tiedä, mille minusta tuntui, kun Sinä minuun nojaten astelit lattian poikki. — Olin istunut vierelläsi ne monet päivät ja yöt. Olin torjunut koko sieluni voimalla kuoleman jo lähenevää haamua ja silloinkin, kun hetkeksi luotasi poistuin, antaakseni väsyneen ruumiini levähtää, vartioi henkeni vuodettasi, enkä minä Sinua unessakaan unohtanut.

Niin Sinua vaalin, tunteella semmoisella kuin vaalii ainoastaan äiti, armasta lastaan, joka on hänen sielunsa aarre.

Ei siihen silloin sekoittunut mitään itsekästä, ei mitään intohimoa, ei mitään vastarakkauden toivoa.

Mutta tänään, kun Sinun käsivartesi oli kainalossani ja minä tunsin Sinun siinä vierelläni kävelevän, näin kauniin vartalosi suoristuneena ja kasvoillasi tervehtyneen värin, — silloin hiipi sydämmeeni outo tunne, mikä se oli, en tiedä. —

— — Sitte Sinä taas lepäsit vuoteellasi ja Sinun kasvoillesi oli äskeinen ponnistus nostanut hohtavan punerruksen. — Kasvojani kuumensi. Istuin vierelläsi ja annoin katseeni harhailla ulos ikkunasta, kun äkkiä tunsin kädelläni sinun lämpöisen, hyvätuntuisen kätesi ja puserruksen niin heikon ja aran, kuin kesäisen tuulen hyväily. — Mutta se vavahutti minun olemustani, sykähytti sieluani niinkuin keväisen auringon ensi säde sykähdyttää routaisen maan sydäntä. Uusi, outo virtaus valahti ylitseni ja minun oli vaikeata katsoa kasvoihisi, ja kun minä viimein katsahdin, loistivat vastaani Sinun silmäsi niin keväisen kirkkaasti ja minua peljätti Sinun sielusi syvyys, sillä vaikka minä kuinka katsoin, en ääriä nähnyt, en pohjaa, vaan oli se kuin laaja lakeus, jonka ääret siniseen hämäryyteen sulavat.

Ja silloin muistin minä kotiseutusi avarat tasangot, niityt silmänkantamattomat, joilla harmajat ladot kyyhöttävät, kuin yksinäiset ihmissielut loputtoman ikuisuuden partaalla. Ei ole mitään minne lymytä, piiloutua. Siinä seisoo ihminen semmoisena, kuin on, kaikki verhot ovat poistetut ja hän seisoo siinä suuressa yksinäisyydessään tehden tiliä oman itsensä kanssa. — Siksi häviää siellä kaikki, mikä on heikkoa, haurasta, ja jälelle jää vaan todellinen, kestävä. — Siksi olet sinä, Ystävä, semmoinen kuin olet!

* * * * *

— Minä kuljen yksin metsässä aikaisena kevätkesän aamuna ja kannan hellien povellani suurta onneani. Minä käyskelen koivikossa, jossa lehti on puhkeamassa, ja kuulen aukeavien silmukoiden kuiskailevan kevään salaisuutta. Se soi hiljaa kaikkialla ympärilläni ja minä kuuntelen sitä, — sielussani hartaus.

— Tuossa kohottaa päänsä sinivuokko, kohti aamuista aurinkoa ja sen puoliau'enneessa terässä kimaltelee kastepisara kuin kirkas kyynel, ilonkyynel, — kenties myöskin surun, — sillä ne kaksi sulavat yhdeksi; painuvat poskitusten, kuten kaksi sisarusta. Toinen on tumma, toinen vaalea ja yhdessä hulmuavat kutrit, ne sysimustat, ja ne kullan kellervät. — Eikä tiedä inehmo, kumman heistä kahdesta kauniimmaksi valitsee.

Taittaisinko sinivuokon, mukanani veisin. Hänen povelleen panisin. — Oi, en! En henno elämääsi tuhota, kukka rukka. Keskellä kevään kevättäkö kukkasen kuolla, juuri silloin, kun on ihaninta elää. —

Nyt vasta minä ensikerran Elämän ihanuuden tunnen ja minä olen kuin se, joka ikänsä hämäryydessä kulkenut, äkkiä saa nähdä taivaan valkeuden ja ihanan, avaran maailman. Hän katsoo ja katsoo. Päätä huimasee, rintaa ahdistaa suuren onnen kylläisyys ja hän pelkää kadottavansa sen vasta saavutetun, pelkää pakahtuvansa sen valtaiseen riemuun.

Minä kiipeilen kallioilla, minä nousen mäkiä ja samoilen pitkin vihertäviä niittyjä. Kevyet ovat jalkani ja minä kiidän kuin jonkun näkymättömän voiman kannattamana. Mielessäni läikehtii rajaton ilo ja minä tahtoisin antaa siitä muillekin, jakaa kaikille niille, joiden elämä on kuin raskas kuorma, jonka painon alla he huokailevat, ett'eivät he sitä kantaa jaksa. — Ja minä jakaisin ja jakaisin ja yhä runsaammin se virtailisi minun sieluuni, jota enemmän minä sitä muille antaisin.

* * * * *

Niin ajattelin minä koittavan kevätaamun kirkkaudessa ja itsekseni ihmettelin, mikä ihmisten on, kun eivät näe, eivät tunne elämän ihanuutta. Enhän minä itsekään ole sen _riemua_ tuntenut, korkeintaan _sen onnen_, minkä velvollisuuden täyttämys tuotti — se oli työn palkka, mutta tämä on _lahja_. — Miksi minulle sen annoit, millä minä tämmöisen onnen olen ansainnut?

Niin kuljen minä, kuin unteni mailla käyskeleisin ja ihmiset ihmetellen kyselevät, miksi silmäni niin loistavat ja huuleni hymyävät niin "keväisesti" kuten he sanovat.

— Niin se on kevät, minun suuri sisäinen keväimeni, joka äkkiä, odottamatta saapui, ja vaikka minä sen tiedän, että kukat kerran kuihtuvat, että syksykin ajallansa saapuu, en sitä murehdi, sillä Kuolema sulkee syliinsä Elämän ja ne sulavat yhdeksi kuten kaksi sielua, jotka pitkän eron jälkeen väristen vaipuvat toistensa helmaan.