XIV.

On ihanaisen kevätsateen yö.

Sisar Alina on taas valvontavuorollaan osastolla. Hän kulkee hiljaa huoneissa, auttelee ja järjestelee.

Rauhattomia tahtovat olla, on kuin ilman muutos olisi vaikuttanut. — Tuossa tuntui päänside epämukavalle, — siellä särkee poistettua silmää, härmänpoika kaipaa murskaantunutta vasenta kättään ja lapualaisen jalka tyynyn tuessa väsyy.

Siellä muuan heittelehtii levottomana vuoteellaan ja puhuu kiivaasti kuin jollekin kertoillen... oli päätetty se sinä päivänä saada, olimme aikoneet sen ottaa vaikka mistä hinnasta... tai kuolla... mutta kumpaakaan ei tullut... meidän poikia ei jäänyt pystyyn ainuttakaan siitä joukosta... minäkin tunsin, että se otti, mutta en aikonut perustaa... aijoin vielä eteenpäin, kun kuolevani kumminkin luulin, mutta maailma musteni silmissäni... olin yhä juoksevinani, vaikka toisessa hetkessä tajusin hangella makaavani...

Hoitajatar huomasi, että kuume taas oli nousemassa. Se oli vaikea haava, räjähtävä kuula lävistänyt selän, repinyt ulostullessaan rinnan ja ainoastaan suunnattomalla elinvoimallaan saattoi mies pysyä hengissä, näyttipä vähitellen toipuvankin, vaikka kuume toisinaan ottikin lujalle. Silloin aina vaivasi sairasta muisto, että hänen oli täytynyt heittää päämääränsä, että Kohtalon käsi oli tullut väliin ja katkaissut tien, — se se kovimmin koski.

Sisar meni nuoren sankarin luo, pani vilpoisen kääreen hänen otsalleen ja istahti viereen kuin pahoja unikuvia torjuakseen.

— Mikä sinulta jäi, sen toiset tekivät, koko Suomi on vapaa. Eivät ole turhaan taistelleet Pohjanmaan pojat, Härmän, Lapuan ja Kauhavan sankarit eivät ole hukkaan vertansa vuodattaneet — ajatteli Alina riemuisin mielin.

* * * * *

Potilas oli jo päässyt rauhalliseen uneen ja sisar nousi avatakseen akkunan, sillä huoneessa oli painostavan kuuma.

Suloinen kevätilma virtasi huoneeseen ja alkava lintujen liverrys metsässä, todisti aamupuolen jo olevan käsissä.

Ovinurkasta kuului valitusta. Mies, jonka veren viheriäbasilli oli myrkyttänyt, oli vilunarka ja pelkäsi ikkunasta tulevaa vetoa.

Hoitajatar sulki sen ja meni hänen luokseen.

— Onko teidän taas paha olla?

— On, neiti, minun on aina vähän vilu ja kun minä vaan näenkin, että ikkunaa avataan, niin minua paleltaa heti.

— Minä tiedän sen, mutta kun täällä on niin monta yhdessä, tulee niin kuuma, että pakostakin täytyy vaihtaa ilmaa.

— Niin täytyy, vaihtaa sitä täytyy, — äänteli ukko. Hänen vihertävänkelmeät kasvonsa osoittivat lapsenomaista myöntyväisyyttä ja hänen suuret silmänsä loistivat syvistä kuopistaan sisarelle kuin sanoen: Tee sinä vaan, niinkuin tahdot, hyvin sinä kaikki teet.

Ja sisar kääri peitettä tiiviimmästi ympärille ja ukko veti huulensa hymyyn, huulet, jotka ohuina kuin paperi peittivät kellervän hammasrivin.

Vielä siveli hieno käsi parroittunutta poskea ja kevein askelin poistui valkopukuinen olento viimeiselle vuoteelle suuren huoneen peränurkassa.

— Eikö teitäkään nukuta?

— Ei, ei minua nukuta.

Vieno punastus levisi kummankin kasvoille. Jouko Toivonen kohottaikse hieman: — Siellä se näkyy olevan — ja Alina ymmärsi, että hän tarkoitti sitä matalaa jakkaraa.

Taas oli sisar tavallisella paikallaan. Nuoren jääkärin pää painui pieluksille ja hänen kasvoiltaan saattoi lukea, että nyt oli kaikki, niinkuin olla pitikin.

Kaikki huoneessa nukkuvat, kuuluu vaan tasainen, syvä hengitys ja lintujen valtainen aamulaulu, joka suljettujen lasienkin lävitse tunkeutui huoneeseen.

Muut eivät sitä kuule, he kaksi vaan valvovat.

Jouko otti hoitajattarensa käden ja sulki sen kiinteästi omaansa, samalla kuin toinen käsi toista etsi.

Silmät silmiä hakivat, katse katseeseen uppoutui ja nuoria sydämiä vavisutti sanomaton riemu.

— — Aika kuluu — Syvässä unessa huudahtaa joku. — Ukko ovensuussa käännähtää, voihkasee, — sokea poika peränurkassa kevään valosta uneksii — — mutta he kaksi ihmistä ovat toisilleen unohtuneet, käsikkäin, silmä silmässä istuvat.

On kuin katkeaisi ajan ainainen kulku, on kuin itse ijäisyys hetkiä lukisi ja sanattomasti keskustelee kaksi ihmistä hämärässä keväisen yön.

— — — Sinä, sinä! — Sinua ikäni olen etsinyt, sinun silmiäsi, käsiäsi kaivannut. — Sinulle minä kuulun, ja minulle sinä. — Niin on ollut jo silloinkin, kun en sinua vielä tuntenutkaan, vaan salaisesti olemassa oloasi aavistelin. — Niin on ollut ja on aina oleva! —

* * * * *

Näin katse katseelle puhui, silmä silmälle saneli. — Sade oli laannut. Hiljalleen valkeni keväinen aamu ja tulisessa ruskossa kylpi jo koillinen taivaanranta. Mutta kun auringon ensi säteet viistoon akkunoista tunkeutuivat, silloin havahtui tyttö ja nousi lähteäkseen, mutta toinen ei hänen käsiään hellittänyt.

— Minä menen nyt. — Hyvää yötä!

— Hyvää huomenta! — vastasi toinen ja heidän kasvojaan kirkasti keväinen hymy.

Uni oli kaukana Alinan silmistä, mutta hän makasi vuoteellaan hiljaa kuunnellen sydämensä voimakasta sykintää. Ja tunnelmat tulivat, nuo puhtaat, väkevät, hurmaavat. Ne syöksyivät hänen ylitsensä, kuin leppoisat aallot, huuhdellen ihanasti hänen olemustaan. — Ei sanaakaan ollut sanottu, mutta hän tiesi olevansa — morsian.

XV

Menneet ovat myrskyt, tau'onneet taistelut ja sodan arvet ovat umpeen kasvamassa. On rauha maahan palautunut, kansalle kallis vapaus.

On kylmään pohjolaankin kesä kerennyt, sen saloille saapunut suvinen juhannus. — Eikä muuttanut elämän kulkua kauhujen, tuskien vuosi — minkä hävitti sota, korjasi kuolema sen aikoi elämä uudelleen rakentaa.

Ja Pohjanmaan avarat viljavainiot taas sinisenvihreinä aaltoilevat ja silmänkantamattomien niittyjen yllä värjyy kukkien tuoksu. Soi ylhäällä lintujen laulu ja lehdoissa kilpaa kukkuvat käköset.

Mutta halki tasangon virtaa leveä joki, joka päivän paisteessa hopeanhohtoisena juovana välkkyy, tehden loivia mutkailuja kautta lakeiden rantain, missä rantaleppä joskus sen äyräällä kohottaikse, kuin ilahuttaakseen ylhän ystävänsä yksinäistä aikaa. Ja hyväksyen hymähtää virta, sen kuvaa kalvossaan heijastellen, mutta kiertäen kauniin kaaren se aavojen vainioiden väliin painuu, vapautuneena, helpoittuneena, unohtuen oman olemuksensa tyveneen rauhaan.

On yllä taivas korkea, sinivalkoinen ja sees ja etäiset ilmanrannat siniseen hämäryyteen sulavat. Lauha, suvinen tuuli henkii yli lakeuden, jolle pyhäinen rauha laskeutuu.

* * * * *

Kauttaaltaan juhannuskoivujen ympäröimänä on hallavanpunainen kaksikerroksinen talo. Köyryharjaisella katolla hulmuaa uusi sinivalkea lippu ja kylän kansa, juhlavaattehissa, piirittää pihan. — On poissa nyt arkiset aatokset ja huolet, jäi syrjään surut — on rinnoissa hillitty riemu ja kasvoilla, muulloin totisilla, nyt hymyn kirkastus.

Pois heittivät L:n kylän tyttäret täksi päiväksi surupukunsa, joita kantaen kaiken kevättä ovat sodassa kaatuneita omaisiaan murehtineet. — Jo vilahteli viidakoissa vilkkaat värit ja luhdin naulassa riippuneet punahameet taas nuorten varsien verhona hulmusivat.

Supatus ja kuiskutus käy kautta tyttöparven korean, ja harmaissa "vormupuvuissaan" seisoskelevat miehetkin katsovat kelloaan. — On heistäkin hidas nyt ajankulku.

Jo narahtaa ovi, astuu kuistille joku, sinne kääntyvät nyt kaikkein katseet.

Mutta tulija olikin Kokkolan Jukka, jonka olemuksesta hyväntahtoinen hilpeys huokui ja se ainainen suopea hymy oli taas hänen huulilleen palautunut.

— Kohta tulevat, — hän odottaville ilmoittaa, kuistin penkille istahtaen.

Silloin kajahtaa kuulakkaassa ilmassa kirkonkellon ääni, joka kaikuna vierii kauvas yli lakean maan.

On vanha se kello ja tuttu sen ääni, mutta entistä heleämmin se tänä aamuna tuntuu soivan, kuin olisi sen kova metallisydän nyt suviseen riemuun värähtynyt.

Taas aukenee ovi ja tuvasta astuu nyt viheriässä vormussaan jääkäri, rinnallaan morsiamensa, valkoinen sisar.

Ja ympärille kiertyy kylänkansa sulkien heidät piiriin keskellensä, tervehtien, kättä puristaen. Niin tulvailevat onnittelut ja siunaukset kansan hartaan.

Vaan aika rientää, pihan poikki kulkee nyt morsiuspari, kirkkotielle kääntyy ja mukana seuraa saattueena kylän väki. — Heidän toivonsa ja ylpeytensä oli Jouko ollut. _Yhteinen_ oli nyt ilo, kuten surukin ennen ja _hänen_ onnensa oli nyt _heidänkin_ omansa.

Mutta tien vierestä, niityn mättäältä, pyrähtää lentoon leivo, kohoaa, kohti kuulakasta korkeutta ja ratkeaa riemuisaan lauluun.

On kuin pakahtuisi sen pieni rinta onnensa kylläisyydestä, on kuin pusertuisi sen povesta koko luomakunnan äänetön riemastus ja ilma helkkyy ja laulu soi kuin tulvailisi se aina taivaanrajoilta tänne, ihmisten ilmaiseksi iloksi —. Mutta mieleen muistuu jo pesässä odottava puoliso, jo katkeaa virsi ja nuolena syöksyy pieni laulaja pyörryttävästä korkeudesta alas, suoraan armaansa lämpöiseen syliin, jossa vartoo häntä lempensä runsas palkka.

Vaan tuulessa hulmuaa se valkoinen huntu, joka peittää morsiamen tumman pään ja hänen lumivalkoisiin verhottu vartensa näyttää niin hennolta, voimakkaan jääkärin rinnalla. — Kuin unessa kulkee kirkkotiellä sisar Alina, niin kumma tunne hänen mielensä nyt täyttää ja hänen on vaikeata uskoa todellisuudeksi tätä. On kuin toiseksi muuttuneena koko maa, on kuin paennut olisi täältä ahdistus, tuska ja pimeys, kuin tulvailisi tuhlaillen valoaan taivas ja rakkauden ikuinen olemus ihmisten sydämmissä asustaisi.

Harmajan kivikirkon ympärillä lepattavat kahisten vanhojen haapojen lehdet. — Avoimesta ovesta kuuluu urkujen soitto ja pieni seurakunta hartaasti veisaa:

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäks, Virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks."

Kesäpäivän kirkkaudesta astuvat he hämäräiseen kirkkoon, jonka pienet ikkunaruudut vain niukasti valoa läpäsevät ja vilpoisa kosteahko ilma vastaan hengähtää.

Voimakkaana vyöryy nyt urkulehteriltä häämarssi. Ilma värisee ja tuntuu kuin pieni kirkko perustuksiltaan vavahtelisi.

Kuin sävelten kantamina kulkevat kautta kirkon nuoret, polvistuen alttarin eteen, ja kotikylän kansa ympärille kuoriin kokoontuu.

Mutta kapeasta ikkunasta lähettää kirkkaat säteensä juhannusaurinko, luoden kultaisen hohteen alttaritaulun Kristuskuvaan ja morsiamen valkohohtoiseen pukuun.

Tavalliset vihkilukunsa lukee pappi, kehottaen heitä toinen toistansa rakastamaan, ikäänkuin rakkaus käskyä kaipaisi, eli kenenkään kehoitusta. —

Mutta Alina ei kuule, hän vaan näkee kirkastusvuorella seisovan Kristuksen rakkautta säteilevät kasvot ja kädet, jotka heitä kohti kuin siunaten ojentuvat. On tumma yö hänen ympärillään ja pimeys peittää kukkulan juuren, mutta taivaasta tulvailee valo, joka sädekehänä ympäröi pyhän pään ja häikäisevänä hohtaa hänen päällään valkea viitta.

Toimitus on päätetty, urut alkavat jälleen soida. — Jouko ottaa kädestä omaansa ja katsoo häntä kyyneleistä kosteisiin silmiin. — Mikä lujuus ja luottamus hänen katseessaan, mikä rajattoman rakkauden voima! Alina näkee kuin kirkastuksen hohteen hänenkin kasvoillaan.

— — Niin hiljaa hymisten soivat urut, kuin kuuluisivat nuo vienot säveleet itse taivaan korkeudesta tänne alas. — Kansa hiljaa kirkosta poistuu, mutta alttarin edessä vielä viivähtää morsian kuin tahtoisi hän jäädä tänne, kivisen kirkon hämäryyteen, unohtua urkujen hiljaiseen hyminään ja oman onnensa täyttyneeseen unelmaan, vierellä ystävä, kallis, ja edessä kirkastusvuoren valkea Kristus, joka siunaten kätensä kuroittaa.

Mutta kaunista morsiantaan katselee kummissaan Jouko.

— Kalpenet — on kirkko kylmä — hän kuiskaa, käsivartensa hellien sen vyölle kietoo ja ohjaa ulos.

* * * * *

Niin valtavana helkkyy ilmassa lintujen laulu, niin somasti puhelee poppeleissa suvinen tuuli ja viehkeänä, lupaavana kutsuu ihmistä.

Elämä.