Part 2

Viimeinki koitti toivottu päivä. Sade oli lakannut, auringon kultasäteet ennustivat kaunista päivää; uuden elämän tunsin virtaavan jäsenissäni, uuden toivon sydämessäni. Rauhoitin valittavaa vatsaani tupakkapiipulla, ja, puhaltaessani pienet tupakkapilvet kirkkaasen ilmaan, mietin mihin suuntaan olisi paras lähteä. Olin monesti kuullut että ne, jotka eksyvät, useinki päivän kierreltyä lopullisesti tulevat lähtöpaikkaan ja ettei minulle näin kävisi, päätin seurata vaan yhtä suuntaa. Vaan minkä suunnan valitsisin? Kun siitä muutoin en voinut soveltua itse kanssani, päätin onnen antaa määrätä sen.

Ensin kuitenki rukoilin Jumalalta apua, sillä onnellinen on se ihminen, joka tietää, että hänellä on ystävä ylähällä. Ainoastaan korkeampi voima taisi minut saattaa tästä erämaan labyrintistä ja tähän voimaan luottaen kirjoitinkin neljälle paperilapulle ilmasuunnat pohjoinen, etelä, itä ja länsi, kiersin ne torvelle, heitin lakkiini ja vedin yhden. Länsi oli se ilmansuunta, jota arvan mukaan piti seuraamani ja niin päätinkin tehdä, niin kauan kun jalkani kannattaisivat.

Voidakseni helpommin ja nopeammin kävellä, otin ainoastaan tärkeimmät tavarani myötä ja läksin siis auringon ja kompassin osoittamaa suuntaa astumaan. Joku lakkaamaton levottomuus pakoitti minua kulkemaan rajusti ja harvoin levähdinkään. Niin tulin suurelle gummipuita kasvavalle lakeudelle. Semmoiset metsät eivät ole tiheitä, koska vesakoita puuttuu ja niissä taitaakin sentähden nähdä pitkät matkat eteensä. Suuria kenguru-laumoja juoksi sivuitseni, Emiu, Austraalian kamelikurki pärähti lentoon läheisyydessäni ja villit härät ja hevoset seisahtuivat vähän matkan päähän katselemaan minua suurilla silmillä. Löysin muutamia syötäviä juuria ja pesällisen linnunpoikasia, jotka söin; illan tultua tein tulen, leikkasin nuorta ruohoa ja keitin sen, virkistääkseni itseäni lämpimällä ruo'alla. Kuitenki tunsin selvästi voimani vähenevän ja uudestaan alkoi alakuloisuus ja pelko minua vaivata. Ei unikaan virkistänyt. Kolmas päivä valkeni ja töin tuskin taisin nousta seisomaan. Pyörrytys ja tähän saakka tuntematon raukeaminen hervostuttivat jäseneni, kuumetaudin oireet polttivat otsaani, ja, tuntien kuoleman lähestyvän, täytyi minun itsekseni myöntää loppuni olevan varman, jos en nopeammin onnistunut päästä tästä erämaasta. Huomasin, että siitä saakka kuin olin eksynyt, olin vaeltanut ainakin viiskymmentä englannin penikulmaa ja ei vieläkään näkynyt yhtään ihmisasunnon jälkeä. Nousin vähäiselle kukkulalle; vaan jos katsoin mihin hyvänsä, en missään nähnyt apua, en missään pelastusta. Olinko sivistyneiden ihmisten rajain sisällä, tahi olinko jo ainaiseksi tullut niiden ylitse? Veikö tieni minut johonkin vierasvaraiseen paikkaan tahi oliko kova osani määrännyt minut, hyljättynä maailmalta, vetämään viimiset hengenvetoni tässä erämaassa? En tietänyt sitä.

Eräs velvollisuus, oli minun vielä täytettävä: jättää jälkeenjääville tiedon surullisesta kohtalostani. Kirjoitin muistikirjaani saksan ja englannin kielillä nimeni ja kotopaikkani, pyytäen sitä, joka ehkä löysi sen, julkaisemaan nämä muistoonpanot, jonka tähden hänelle testamentteerasin vähäisen omaisuuteni, kymmenen englannin puntaa (250 suom. mkk.). Sitä paitsi kaversin nimeni juomamaljan pohjaan ja, pidettyäni iltarukouksen, kääriydyin peitteesen makaamaan ruvetakseni.

Taisi olla aamu-yö, kun kaukaa kuulin kukon laulun. Nousin ylös siinä luulossa, että olin uneksinut. Mutta vielä kerran kaikui korviini nuo vanhat tutut äänet, jotka nyt tuntuivat soitolta toisesta maailmasta. Olin siis ihmisten läheisyydessä ja samalla pelastettukin. Muutaman tunnin kuluttua saavuin erään englantilaisen lammasmoisiolle, jossa taas taisin saada takaisin entiset voimani. Kuitenki täytyi minun olla siten varova, etten ensi päivinä nauttinut muuta kuin maitoa ja leipää.

Matka siitä talosta, jossa olin saanut sen onnettoman neuvon, englantilaisen luo, oli vähän päälle kolmenkymmenen englannin penikulman. Jos silloin olisin, kun arpa määräsi kohtaloni, lähtenyt joko pohjoiseen tahi etelään, olisin varmaan kuollut, sillä jälkimäisessä tapauksessa olisin kahdeksankymmentä penikulmaa käytyäni tullut meren rannalle ja edellisessä tapauksessa olisin tullut silloin vielä tuntemattomaan erämaahan.

* * * * *

Lammasmoisioin vilkkain aika on lampaiden keritseminen. Se alkaa sade-ajan loputtua Syyskuun alkupäivinä ja loppuu lämpimän ajan tultua Joulukuun alussa. Silloin on elämä vireätä näillä muutoin yksinäisillä ja hiljaisilla alueilla. Työmieslaumoja tulee ja lähtee jalkasin ja ratsain, kauppamiehiä saapuu rikkaasti kuormitetuilla vaunuilla, tarjoten tavaroitaan; silloin teurastetaan ja leivotaan ja kaikki herkkupalat, jotka lammasmoisio voi tarjota, peittävät ylellisesti katetut pöydät. Kaikilta haaroilta tulevat paimenet karjoineen antamaan ne keritä. Jos vettä on likitienoilla, tapahtuu ensin yleinen peseminen, jonka jälestä lampaat ajetaan suurien aitauksien sisälle, joissa keritseminen toimitetaan. Jos tarpeellinen määrä keritseviä henkilöitä on, alkaa työ. Jokaisella on lammas edessään ja toinen koittelee voittaa toisensa nopeudessa ja kätevyydessä, joten harjaantunut henkilö taitaa päivässä keritä sata lammasta. Leikattu villapeite, joka on yhtenä levynä, pannaan pöydälle, jossa se, lyhyemmän villan siitä eroitettua, kierretään torvelle ja lasketaan painon alle. Villapakat viedään likimäiseen satamaan härkien vetämällä suurilla kaksipyöräisillä kärryillä.

* * * * *

Kun se ilmoitus levisi, että rikkaita kulta-aloja oli löydetty, päätin minäkin niillä koitella onneani. Kahdeksassa päivässä vei minut eräs höyrylaiva Port Chalmers'in satamaan Uudella Seelannilla, josta usean englantilaisen seurassa jatkoin matkaa 80 englannin penikulman päässä oleville kulta-aloille. Kulkujoukko oli kansainvaelluksen näköinen, kaikilta haaroilta virtaili ihmisiä Jalkasin, ratsain ja vaunuilla, ihmisiä kaikenlaisista kansakunnista, eurooppalaisesta vaaleankeltaiseen kiinalaiseen ja kuparinkarvaiseen uusi-seelantilaiseen. Perille tultua näimme jo noin 10,000 ihmistä olevan täydessä työssä.

Kulta-ala oli korkeiden vuorien ympäröimä pitkä laakso, jonka viertemillä kullankaivajain asunnot ja teltit olivat sijoitetut. Mekin koittelimme niin pian kuin mahdollista sijoittaa itseämme tälle rinteelle; mutta ensin kuitenki hankimme 10 talarin maksua vastaan, jokaiselle välttämättömän, luvan maata kaivaa, joka lupa sitte kestää koko vuoden. Siten saimme laillisen oikeuden kullanetsimiseen kahdentoista neliöjalan suoranaisella maapalalla.

Paalutettua maa-osamme, rakensimme teltin ja kalvoimme sen ympärille syvät haudat. Sitte vasta alkoi kullankaivaminen. Tultua kahden jalan syvyydelle kohtasi meitä liuskakiventapainen maakerros, jonka seassa kulta oli hienoissa liuskoissa ja jyvissä. Tämä liuskakivikerros tarkoin raavittiin ja pestiin pelti-astioissa, joten kaikki keveämmät osat huuhdottiin pois ja raskas kulta putosi pohjalle.

Käytännössä on kolme erilaista kullankaivu-keinoa. Ensimäistä keinoa käytetään silloin, kun kulta on ylimäisessä maakerroksessa ja siten itsekurikin saatavana. Se aika, jolloin, niinkuin Kaliforniassa, saatiin kultaa joen hiekasta, tahi, niinkuin Austraaliassa, löydettiin maan pinnalta, on aikoja sitte mennyt. Yleisesti kaivetaan nyt 20 jalan syvyisiä kuoppia ja tämä kullansaanti-keino onkin helpoin.

Toinen menettelö on niinkutsuttu syvään-kaivaminen. Tämä vaatii täydellisiä vuorimiehen-taitoja, hirsillä salvettuja kaivu-aukkoja ja kaivannosta vettä nostavia pumppukoneita.

Kolmatta kullansaanti-keinoa käytetään silloin, kuin kulta on painunut ukonkiveen. Silloin sitä täydellisesti ei voi irroittaa koneellisella tavalla, vaan eroitetaan se, kiven särettyä, elohopean avulla. Tätä menettelöä sanotaan "amalgamation'iksi".

Itsekullakin kulta-alalla on monta korkeata virkamiestä ja joukko poliisipalvelioita, jotka valvovat rauhan ja järjestyksen yli, auttaen sorrettua oikeuksiinsa. Jos suurempien levottomuuksien aikana tämä järjestyskunta ei riitä, kehoittaa virkamies oikein ajattelevia lain nimessä auttamaan häntä.

Jos kullankaivaja tahtoo tarkasti suojella löydetyn kultansa, viepi hän sen nahkapussissa kultakonttuoriin virkamiesten halttuun. Pussi pannaan sinettiin, punnitaan, varustetaan omistajan nimellä ja tämä saapi siitä todistuksen. Joka viikko viedään kulta kaupunkiin sitä varten tehdyssä vaunussa, jota seuraa aseelliset poliisipalveliat ratsain; tätä saattoseuraa kutsutaan kultavartiakunnaksi ja tämän perille saavuttua on tavara säilössä. Usein tapahtui, että kultavartiakunta sai kärsiä päällekarkauksen ja heille uskotut aarteet ryöstettiin; mutta siinä tapauksessa ei työntekiä raskaasti ansaitsemalle omaisuudelleen kärsinyt vahinkoa, vaan hallitus antoi todistuksen omistajalle joko sen kadotetun määrän kultaa tahi sen arvon rahassa.

Hallitus piti vielä huolen jumalanpalveluksen viettämisestä kulta-alueissa, joten ne, jotka tunsivat vielä paremman aarteen kuin jalkainsa alla olevan metallin, saivat eläkettä sielullensa. Ja todella olikin se usein mieltä ylentävä ja jalo näky, kun paljaan taivaan alla joku evankelisen kirkkomme arvokas palvelia julisti evankeliumia kaikenvärisille ja kaikista maailman osista kokouneelle ihmisjoukolle.

Uuden Seelannin Mauri-nimiset alku-asujamet ovat paljon vilkkaampaa ja älyllisempää kansaa kuin Austraalian papuaskansa. He elävät huoneissa, viljelevät peltonsa ja heidän seassaan näkee kauppamiehiä ja käsityöläisiäkin. Siitä onnesta, että ovat paremmalla portaalla kuin villit veljensä, on heidän suureksi osaksi kiittäminen saksalaisten ja englantilaisten lähetyssaarnaajain väsymätöntä työtä, sillä he kristinopin ohessa toivat myös pakanoille sivistyksen. Villit, ihmissyöjät Maurit, tekivät kristinopin levittämiselle paljon vastarintaa ja vielä muutama vuosikin sitte [tämä lienee kirjoitettu noin 1860 vuoden paikoilla. Suom. muistutus.] hyökkäsivät eurooppalaisten päälle murhaten, jossa tilaisuudessa eräs saksalainen lähetyssaarnaaja Volkner tapettiin. Villi-ihmiset repivät hänen sydämensä, söivät sen ja raatelivat ruumista kauheimmalla tavalla. Näiden hirmutöiden vuoksi lähetettiin Englannista tänne sotaväkeä, joka murhaajain rankaisemalla matkaansai rauhan.

Uuden Seelannin eteläisin osa, jossa kultamaa oli, on epätasainen ja vuorinen ja täällä näin taas pitkän ajan kuluttua ensimäisen lumen. Vaan talvi kaksinkertaisten lasien läpi ja lämpimästä kamarista näyttää paljoa suloisemmalta kuin kullankaivajan asunnosta, liinateltistä; senpä vuoksi en halunnutkaan odottaa toisen talven tuloa, joten palasin runsailla rahavaroilla ja suuremmalla kokemuksella Austraaliaan amerikkalaisella kolmemastoisella laivalla ja pääsin neljäviikkoisen myrskyisen matkustuksen perästä Sydney'n kaupunkiin.

Sydney'llä on yksi kauniimpia satamoja maailmassa. Kuljettua jyrkän kallioseinän sivu, aukeaa äkki-arvaamatta leveä salmi ja kahden komean valotornin välitse purjehditaan kauniisen Botany-Bay'hin, johon katteini Cook sata vuotta sitten istutti englannin lipuu, ja jonka rannalle sama Englanti sittemmin perusti rangaistus-siirtomaan Uuden Etelä-Wales'in.

Austraalia (Uusi Hollanti) on köyhä vedestä ja sentähden myöskin eläimistä. Maan omista imettäväisistä on siellä suuremmissa laumoissa ainoastaan kenguruh ja possum, molemmat pussi-eläimiä, joiden lihaa alku-asukkaat syövät, käyttäen nahan peitteekseen. Näitä paitsi on maassa runsaasti villiä kissoja ja koiria; myöhemmin on sisemmällä maata keksitty jokia krokodiileillä.

Käärmeitä on suuressa määrässä ja monenlaatuisia Austraaliassa. Suurin käärme on 12 jalkaa pitkä ja 6 tuumaa paksu. Sen lihaa pitävät asukkaat herkkuna. Vaarallisin on kuolinkäärme (Deadder). Se on vaan kahden jalan pituinen, mutta sen pistosta tahi puremisesta seuraa kuolema muutamissa silmänräpäyksissä ja itse olin kerran vähällä saada kuolinhaavan semmoiselta. Kun Austraaliassa on tapana tappaa kaikki käärmeet, jotka kohtaa, piti minunkin lyödä pää poikki yhdeltä näistä matelevista eläimistä, vaan voidakseni sitä paremmin tehdä, tartuin sen takapuoleen. Onnekseni huomasin ajoissa sen kääntävän päätään kättäni kohti, jonka vuoksi heti heitin sen kädestäni ja tapoin ynnä kuletin sen likimäiseen asuntoon saadakseni tietää mitä laatua se oli. Täällä kuulin sen olevan kuolinkäärmeen, jonka tekemä haava on erittäin vaarallinen.

Toisen kerran löin erästä mustaa käärmettä, vaan luultavasti ei siihen oikein sattunut; sillä se kohosi pystyyn, sähisi ja kiiruhti jälkeeni. Vaan kulettuani muutaman askeleen putosi se jalkani eteen, jolloin onnellisemmalla lyönnillä tein lopun elämästään.

Vaarallisimmat ovat käärmeet Maaliskuussa, sillä silloin on niillä pojat. Silloin ne ahdistelevat pesäänsä läheneviä ihmisiä ei ainoastaan päivällä, vaan myös yöllä, jota ne muutoin eivät tee; sillä tavallisesti on käärme silloin vaarallinen, kun sen päälle polkasee. Eräänä päivänä istuin muutaman ystävän seurassa tupakoiden vanhalla kannolla ja tietämättä muusta katselin kangastusta, joka lämpiminä kuukausina usein näkyy Austraaliassa ja muuttaa sen suuret heinä-aukot äärettömiksi vesiksi. Silloin äkkiarvaamatta kuului vähäinen rätinä takanamme ja samassa mateli käärme kumppalini jalan yli piiloon. Pelästyksellä huusi toverini: "minä olen purtu", veti saappaan jalastaan ja silloin näimme iholla veritipan, näyttäen paikan, mihin käärmeen hampaat olivat sattuneet. Päättäväisesti leikkasi hän veitsellään haavan ympäriltä lihan ja niin kiiruhdimme likimäiseen taloon, jossa haava suolavedellä pestiin ja sidottiin. Paitsi vähäistä turvottamista pääsikin ystäväni siitä vaarallisemmitta seurauksitta. Haavan leikkaaminen on aina paras keino, vaan hyvä on haavan imeminenkin, jota alkuasujamet tekevät suurella taidolla.

Austraalia on hyvin linturikas ja näitä löytääkin kauneimmilla höyhenillä; papukaijoja on pieniä ja suuria, viheriäisiä, sinisiä ja punaisia ynnä monen muun laisia. Valkoiset, kirjavat ja mustat kakadu't ovat hyvin yleisiä ja tekevät suurta vahinkoa vehnäpelloilla, että maamiehen leikkuu-aikana täytyy panna vartiat lintulaumoja säikyttämään. Näitä paitsi on variksia, korppikotkia ja monenlaatuisia kotkia; omituisimpia eläimiä on Austraalian kamelikurki Emu eli Emiu, jonka höyhenet ovat pitkien ja paksujen karvojen kaltaisia.

Myöskin on täällä muutamia laululintuja, joista erittäin mainittakoon harakkain sukuun kuuluva Makpai. Sen laulu on kuitenki yksitoikkoinen, suruluonteinen ja ei likimainkaan kestä verrata meidän maan laululintuihin. Olen ollut Darling-joen varsilla ja niillä tienoin, missä tämä lintulaji asuskelee, vaan en kuitenkaan siellä kuullut paljon linnunlaulua tahi nähnyt näitä laulajoita suuressa määrässä. Päinvastoin Austraaliassa paljon kaivataan laululintuja, jonka vuoksi uskon, että se, joka asiasta on toisin väittänyt, on erehtynyt.

Gummipuut, jotka toisinaan kasvavat hyvinkin korkeiksi ja paksuiksi, täyttävät enimmiten Austraalian metsät. Näitä paitsi on vielä kauniita havu- ja lehti-puita.

Ihmisen ravinnoksi kelpaavia hedelmiä ja kasvia on sisimäisessä Austraaliassa vähän tahi ei ollenkaan; vaan siellä kuitenki sangen hyvästi menestyvät kaikki etelä- ja lämpimäin-maiden kasvit, jos niitä viljellään. Tarvitseisi vaan ihmisen ahkeruutta muuttamaan nämä autiot aromaat kasvaviksi pelloiksi ja puutarhoiksi ynnä saamaan elatusta miljonille ihmisille. Tehdyt pumpuli-istutukset menestyvät hyvin; kun Cactus-kasvia hoitaa, tulee se pienen huoneen korkuiseksi ja Adelaide'n, Melbourne'n ja Sydney'n kasvitarhoissa loistavat ruohokasvit ja puut semmoisella kauneudella, jota ainoastaan kuumassa ilmavyöhykkeessä voi nähdä. Sydney'n kasvitarha, jota usein kävin katsomassa, on jo asemansakin puolesta ihanin. Tämä on rakennettu merenlahden ympäröimälle kukkulalle ja täällä saapi bambu-ruokoin ja palmupuiden siimeksessä istua kuuman ilma-alan loistoisain kukkasten ja yrttien keskellä. Edessään näkee kaikenlaisia ja kaikkein kansain laivoja pienestä höyrypaatista, joka vie matkustajiansa yhdestä kaupungin-osasta toiseen, aina komeihin sotalaivoihin ja kalliilla tavaralla lastattuihin kauppalaivoihin saakka tulevan ja menevän ja paitsi tätä taulua näkee viehättävästi vaihtelehtavan aaltoavat vehnäpellot ja viheriät viinamäet takana näkyväin korkeiden, sinisten jättiläisvuorten kanssa. Toisella puolella näkyy iso, raivoava valtameri, jonka vaahtopäät laineet vyöryvät siksi, kun voimattomina murtuvat vanhoihin, arvoisiin kallioseiniin. Tällä kauniilla paikalla kokoutuu sivistynyt maailma, täällä tapaa herrasmies työntekiän, valko-ihoinen musta-ihoisen ja kukin virkistää itseään päivän kuorman ja helteen perästä raittiilla meri-ilmalla ja tropiiki-maailman balsami-lemulla. Isolla, sitä varten määrätyllä kentällä, kellahtelee terveitä ja iloisia lapsia ympäri täysikasvaneiden katsannon alla; vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, valko- ja väri-ihoiset, kaikki iloitsevat elämästänsä. Silloin unohtuvat silmänräpäydeksi kaikki surut ja ikävät muistot, silloin saapi esima'un paratiisin iloista.

Austraalian alku-asukkaat elävät suvuttain ja harvoin enemmän kuin kymmenen henkeä yhdessä. He ovat enimmiten laiskoina, vetelehtävät paikasta toiseen ja kerjäävät. Elämän-vaatimuksensa ovat pienet; sisämaissa ollessa käyttävät he joko vähän tahi ei ollenkaan vaatteita, vaan silloin heidän pitää olla puettuina vaatteisin, kun lähenevät eurooppalaisia uudisasutuksia. Senvuoksi saavatkin vuosittain kuningatar Viktorian syntymäpäivänä villapeitteitä ja vaatteita lahjaksi.

He syövät käärmeitä, matoja, yrttiä ja juuria; kuitenkaan eivät he hyleksi leipää, lihaa eivätkä teevettäkään, ja oleksivat sentähden mielellään lammasmoisioin ja karjataloin läheisyydessä. Siellä ovat he suureksi hyödyksi. Heitä käytetään villikarjan pyytämiseen, eksyneiden lampaiden etsimiseen kuin myös liehtareiksi tuntemattomissa erämaissa. Samoin kuin kaikilla villikansoilla, ei näidenkään vaimoilla ole mikään kadehdittava osa. Heidän ei ainoastaan täydy toimittaa kaikki työt, vaan myös vaeltaessa kantaa suurin osa aseista, pikku lapset ja koiran-penikat selässä riippuvassa pussissa. Mies harvoin kantaa muuta kuin keihäänsä, nuijansa ja sotakirveensä, jotka aseet hän tarvitsee kenguru- ja opossum-eläimiä pyytäessään. Luonteeltaan ovat he enimmiten säveitä ja rauhaisia, vaan ärsytettyä tulevat hyvinki vaarallisiksi. Rikotun lupauksen he usein kostavat vielä vuosienkin kuluttua ja minulle itselleni antoi vanha alku-asukas sen neuvon, etten konsaan pitäisi antaa mustan miehen käydä tahi ratsastaa takanani, vaan aina pitää häntä edessäni; "sillä", sanoi hän, "jos musta mies näkee valko-ihoisen edessänsä, niin tulee Devil-Devil (paha henki) mustan miehen päähän ja silloin tappaa hän valkean miehen."

Austraalian alku-asukkaiden uskonnonkäsitys on hyvin himmeä ja taika-uskoinen. Kristinoppi on tähän saakka tehnyt melkein näkymättömiä hedelmiä heidän seassaan, johon sekin suurena syynä lienee, että on vaikea totuttaa heitä järjestykselliseen elämäntapaan. Sairasten ja viheliäiden lasten kanssa he menettelevät raa'asti, siten että rutistavat ne kuoliaaksi, jota vastoin he kunnioittavat iäkkäitä. Kuolemantapauksissa he hirveästi ulvoavat, ripustaen tulirovion yli ruumiin, josta kokoovat rasvaa ja hierovat sillä itseään.

Samassa määrässä, kuin sivistys tunkeutuu Austraalian alku-asukasten sekaan ja niiden aloille, kuolevat he valkoihmisten tuomain tautien kautta tahi vetäytyvät yhä enemmän maan sisälle. Pidetään varmana, ettei se aika, jolloin papuas-suku tykkänään on hävinnyt maan piiriltä, ole peräti kaukana.

Onnellinen se, joka kotimaallaan saapi elatuksensa, joka levossa ja rauhassa siellä taitaa nauttia jokapäiväistä leipäänsä. Hän menettelisi peräti tyhmästi, jos hän syyttä pakotta hylkäisi sen ja onnen kaupalla kaikenmoisten vastuksien alla tahtoisi hankkia itselleen uuden. Eivät kaikki kuitenkaan ole niin onnellisia, että voisivat, hankkia toimeentulonsa kotimaallaan ja viisaudessaan on Luoja niin määrännyt, että kaukaisemmatkin ihmisköyhät maat tulisivat asutuiksi ja viljellyiksi.

Tällä lopetan kertomukseni vaiheistani Austraaliassa. Sikäli kuin kokemuksesta tätä maata tunnen, tahdon vaan lisätä tämän maan, vaikka siitä on paljon kirjoitettu, kuitenkin vielä olevan sangen tuntemattoman; se tarjoaa rikkainta ja viehättävintä vaihtelevaisuutta niin hyvin luonnontutkialle kuin yleiseen tiedemiehelle samoin kuin tavalliselle matkustajalle, joka vaan huvikseen kiertelee ympäri maata.

II.

HAAKSIRIKON JÄLKEEN

Kirj. Friedrich Gerstäcker

ENSIMÄINEN LUKU.

Parkaasi.

Katteini Oilytt'in kuljettama englantilainen laiva Boreas, määrätty Sydney'stä Austraaliassa Kalkuttaan, oli purjehtinut pohjaiseen, voidakseen päästä lyhempää tietä Torres-salmen kautta. Siten jäi tosin pitkä matka Austraalian mannermaan ympäri pois, vaan sen sijaan täytyi purjehtia hyvinkin vaarallisen Barrier-Reefs-nimisen kulkuväylän läpi; niin tapahtui, että laiva äkki-arvaamatta päivän koitteessa, rajun itätuulen myrskytessä, oli tullut niin lähelle kalliosärkkiä, ettei mitenkään enää voinut selvitä niistä.

Katteini Oilytt oli kunnollinen merimies, vaan hänellä oli suuri vika: hän nautti liiallisesti väkeviä juomia ja oli silloin kova ja tunnoton laivansa väelle, joka sentähden ei rakastanutkaan häntä. Kaikki olivat jo kerran karanneetkin hänen tyköänsä Sydney'ssä; vaan lupaamien palkintojen kautta sai hän heidän takaisin ja nyt vasta heillä olikin oikein vaikea olo laivalla.

Yhteinen hengenvaara kysymyksessä olevassa tilaisuudessa esti kuitenkin nurinan, joka oli ilmestymäisillään häntä kohtaan. Kuolema silmäinsä edessä, tekivät merimiehet työtä; sillä jos myrsky heidät lähätäisi aärimäisiä luotoja vasten, olisi laiva mennyt pirstaleiksi ja silloin taas ei kukaan siinä oleva ihminen olisi pelastunut aaltojen kuohusta. Katteini tiesi tämän myöskin. Laivansa oli auttamattomasti hukassa, vaan kun se vieri kallioita vasten, huomasi hän aukon koralli-särkkien välissä ja hurjalla uskaliaisuudella käänsi hän onnettoman laivansa keula-laidan raivoavaan hyrskyyn. Hänelle onnistuikin päästä aalloilta suojaan, vaan Boreas luonnollisesti tarttui karille ja jo ensimäisellä töyttäyksellä, jonka laiva sai, kaatuivat sen mastot veteen.

Laiva oli siis kärsinyt haaksirikon, vaan sitä ei enää tavanneet vyöryävät aallot, koska äärimäiset korallisärkät, joiden takana rikkoutunut laiva oli, eroittivat kuohuavan veden tyynemmästä. Ulkopuolella särkkiä sai tuulla kuinka hyvänsä; täällä sisäpuolella taisi myrsky korkeintaan karehtia veden pinnan, vaan ei koskaan tehdä sitä kuohuvaksi aalloksi ja koska oli kylliksi tilaa laskea vene vesille, taisi varmasti päättää vaaratta voida soutaa jollekin Itä-Intian saarista.

Katteinin käytös oli herättänyt vihaa kaikissa. Tavallinen kuuliaisuus esti tosin laivamiehiä häntä suorastaan vahingoittamasta, sillä hän oli kuitenkin heidän katteininsa, jota tuli totella; vaan väki ei myöskään aikonut peräti kauan kärsiä hänen ilkeyttänsä.

Erästä laivanväestä, saksalainen Hanso, joksi häntä kutsuttiin, piti turhanpäiväisestä rangaistaman juuri silloin, kun myrsky alkoi. Laivan haaksirikko oli vapauttanut hänet rangaistuksesta ja katteini Oilytt tahtoi nyt, saadakseen aikomustaan panna toimeen, heittää hänet laivaraakille, vaikka ensimäinenkin perämies väitti vastaan. Laivamiehet olivat kuitenkin jo väsyneet hänen julmuudelleen ja selittivät konrahtinsa Boreas-laivan kanssa haaksirikon kautta rikkoutuneen ja että kullakin oli oikeus pelastaa henkensä miten parhaiten taisi. Kolme heistä, englantilainen Bill ja kaksi ranskalaista Jean ja Francois ottivat sentähden pienen paatin halttuunsa, koska katteini itseään varten oli laskenut parkassin veteen. Katteini raivosi vimmastuneena tästä teosta; vaan hän oli jo kadottanut valtansa ja kun oli aluksineen näkyvistä, läksi vene soutamaan jälkeenjääneen väen kanssa.

Parkaasi jatkoi matkaansa niin pian kuin mahdollista. Tuuli oli hiljennyt päivän koitteessa — eli oikeastaan kohta sen jälkeen, kun laiva oli törmännyt särkille — ja tarpeeksi vahva itätuuli täytti parkaasin purjeet.

Tässä venheessä, oli yhdeksän henkeä: katteini Oilytt, ensimäinen perämiehensä Black, toinen perämies Ovens, laivan tavaran-hoitaja, kokki, neekeri, jota laivamiehet kutsuivat "tohtoriksi" ja kirvesmies ynnä kolme englantilaista laivamiestä, Jack, Bob ja Jim. Mate, joksi englantilaisten laivain ensimäistä perämiestä kutsutaan, piti perää, toinen hoiti purjetta ja katteini laskeutui vuoteelle, jonka oli tehnyt mukaan ottamasta matrassistaan. Vihastuneena viime kohtauksesta laivalla, katseli hän eteensä rypistetyin kulmakarvoin ja naukkasi aina — useammin kuin olisi ollut tarpeen — viinaputelista, joka oli asetettu venheen laidan ja matrassin väliin, ettei kaatuisi.

Blackilla oli täysi työ perän pidossa, sillä he eivät vielä likimainkaan olleet Torressalmen varsinaisessa kulkuväylässä, vaan eräässä siitä eroavista kanavoista, joissa korallisärkät kaikkialla kohoavat, heittäen usein vaan sangen kaitoja kulkupaikkoja, joiden läpi parkaasi tuskin saattoi tunkeutua. Sitä paitsi oli perämiehelle haittana iso purje. Ei siis voinut ajatellakaan laskea määrättyyn suuntaan, vaan saatiin ainoastaan kiertää eteen sattuvia esteitä ja sentähden laivamies Bob määrättiin kokkaan, voidakseen ilmoittaa perämiehelle jokaisen uuden vaaran.

Ei sittenkään voitu niitä kiertää. Kaksi kertaa ajoivat kiini ja toisen kerran niin lujaan kahden korallisärkän väliin, että melkein tunti kului, ennenkuin pääsivät irti. Ankaran työn perästä saivat venheen luodolta ja jatkoivat matkaa.

Mukaan-otetun kartan jälkeen löytyi Torres-salmessa kolme isoa kanavaa, joista pohjaisin oli syvin, keskimäinen varmin ja eteläisin suorin. Venheelle olivat kaikki kolme yhtä varmoja, sillä kylliksi syvää vettä löysivät kaikkialla; vaan Black ehdoitteli seuraamaan sitä, jossa olivat ja joka hänen mielestään oli keskimäinen; sillä hänen laskujensa mukaan oltiin ainakin tähän tultu.

Katteini Oilytt'istä ei ollut venheessä olo hauskaa ja toivoikin sentähden niin pian kuin mahdollista päästä johonkin intialaiseen satamaan, sillä semmoista ei nyt enää ollut Austraalian pohjaisella rantamaalla, sitte kun Englantilaiset olivat hylänneet sen ainoan, joka heillä oli Karpentaarin-lahdessa. Hän siis ykspäisesti vaati purjehtimista etelään. Kun juuri näkivät edessään kaidan, viheriöillä pensaskasveilla kukoistavan saaren, käskettiin siis toinen perämies hellittämään purjenuoraa ja jättämään edessä olevan santakarin oikealle kädelle.

Koska oli jotenkin yhdentekevä, mitä kulkuväylää seuraisivat, koska kaikki veivät Intian valtamereen, ei Mate inttänyt vastaan; ja nyt kääntyi venhe kaakkoiseen suuntaan, joka vei heidät leveään kanavaan, jossa kululleen ei mitään estettä näkynyt olevan.

Kartan jälkeen päättäen olivat he Austraalian pohjaisimman nokan, Kap Yorkin, kohdalla ja he luulivatkin tuntevansa sen etelässä. Ainakin näkyi pitkä maajuorma, vaan sen yli näytti ikäänkuin sumu leijuilevan; auringonlaskun aikana päättivät sitä paitsi heittää purtensa ankkuriin ja nousta maalle jollekin ympärillä olevista hietasaarista, koska sen perästä olisi mahdoton varoittaa itseään veden alla ehkä väjyvistä korallikarista. He laskivat siis eräälle likeiselle saarelle, jolla rannalla kasvavista pensaista edes saattoi tehdä valkean ja siten saada teeveden tai groggin kanssa lämmintä ruokaa. Myöskin taisi paremmin maata lämpimällä hiekalla kuin venheessä, jossa ei edes saanut ojentaakaan itseään kunnollisesti.

Seuraavana aamuna herätessään näkivät venheensä olevan korkealla kuivalla hiekkarannalla. He olivat unhottaneet nousuveden aikana hinata vesille venhettänsä, joka siis oli jäänyt kiini. Muuta neuvoa ei ollut kuin kärsivällisesti odottaa tulvavettä; sillä olisi ollut vaikea, ehkäpä mahdotonkin kulettaa tyhjääkin venettä hiekassa, saatikka nyt, kun se oli lastissaan. Ja mikä vahinko odotuksesta olisi voinut ollakaan? Ruokavarat ja vesi riittivät ainakin kymmeneksi tahi kahdeksitoista päiväksi, viiniä ja paloviinaa oli kyllin neljäksi viikoksi; viimisten vaivuin perästä odottivat he lyhyttä lepoa.

Nousuveden aikana pääsivät taas irti ja taisivat jatkaa matkaansa; jo samana iltana rupesi hiljainen tuuli puhaltamaan, että edes pääsivät mannermaan näkyviin. Katteinin käskystä laskivat nyt maan rantaa pitkin, vaan kuitenkin niin kaukana siitä, ettei heitä voisi häiritä mustat alkuasukkaat, jotka ehkä kuljeskelivat pitkin rantaa.

Jos ilma olisi ollut uhkaava, olisi katteinin varovaisuus, aukinaisella venheellä pysytellä niin paljon kuin mahdollista lähellä maata, silloin ollut oikeutettu; sillä hätätilassa olisi siten jonkun niemen takana voinut odottaa myrskyn lakkaamista. Vaan nyt oli taivas kirkas ja sininen, tuuli oli tuskin tavallinenkaan purjeviuhka ja Mate puistikin tyytymätönnä päätään, tahtoen jättää rantamaan ja laskea suoraan pohjaiseen, jossa toivoi tapaavansa jonkun laivan. Katteini Oilytt ei kuitenkaan antanut perää, vaan pakoitti laskemaan viistoon pitkin Karpentaarialahta, saadakseen vielä kerran tarkastaa maata ja sitte purjehtia rantaa kohden.

Kuitenkin täytyi heidän kolme päivää risteillä lahdessa, menemättä yöksi maalle; merikorttien jälkeen eivät he tässä tarvinneet peljätä luotoja yhtävähän kuin santakariakaan; näkyviin tuli Kap Arnheim'in niemi ja tätä kohden he laskivat. Suunta oli heillä oikea; vaan kun eivät hiukkaakaan tunteneet merenvirioja näissä vesissä, olivat he luultavasti purjehtineet liian paljon etelään, koska tulivat itse lahteen; sillä neljännellä vuorokaudella Torres-salmesta lähdettyä, keksivät he vasten luuloaan maata oikealla kädellä, kun sitä olisi pitänyt nähdä vasemmalla. Katteini Oilytt sanoi sen olevan Wessel-saaren ja että Austraalian pohjaisranta sen mukaan oli etelämpänä; vaan kun jonkun ajan laskivat samaan suuntaan, keksivät, ettei edessään ollutkaan pieni saari, vaan oli se enemmän mannermaan näköinen ja katteini Oilytt seurasi lopullisesti tällä kertaa perämiehen neuvoa luuvata ylemmäksi ja jättää saari tahi mannermaa — mikä se saattoi olla — alihankaan.

Pian tulikin selväksi Matella olleen oikein, sillä puolipäivään saakka purjehtivat rantaa pitkin lännessä löytämättä kulkuväylää ja kun kello 12 tarkastivat asemaansa, keksivät olevansa viisi tahi kuusi englannin penikulmaa alempana varsinaista niemen-nenää.

Siten oli heiltä mennyt hukkaan paljo aikaa ja pahin seikka oli, kun paahtavassa kuumuudessa olivat vähentäneet vesivarojansa enemmän kuin olisi pitänyt. Katteini joi lakkaamatta ja vähien vesivarojen järjellinen jakaminen tuli senkautta mahdottomaksi; sillä silloin ei voinut väkeäkään kieltää juomasta niin usein kun heitä janotti, koska haaksirikon jälkeen vesivarat olivat kaikkien yhteinen omaisuus.

Tämän lisäksi tuli vielä, että tuuli hiljeni ja töin tuskin täytti purjeet. Jos näin hirmuisessa kuumuudessa meri olisi tyyntynyt, saivat silloin odottaa surullista aikaa. Toinen vähemmän miellyttävä keksintö oli, kun merenvirta oli heille vastainen, jota seikkaa eivät voineet keksiä aukealla vedellä. Vaan mitä enemmän lähenivät rantaa, sitä selvemmin huomasivat tuskin pääsevänsä paikalta. Vaan kuinka saattoi käydäkään jos airoilla olisivat pahoitetut kuljettamaan raskasta parkaasia?

Katteini Oilytt ei tästä näkynyt piittaavan; — eihän hän tarvinnut soutaa, koska se oli laivamiesten tointa ja tavaran-hoitaja vieressään, jonka täytyi hänelle sekoittaa groggi-lasin toisensa perään, makasi hän toiset puolet aikoja.

Viimein pääsivät he iltapuoleen lahden luoteiselle niemekkeelle; vaan juuri se, jota Black pelkäsi, tapahtui: tuuli hiljeni tykkänään ja vasta pari tuntia auringonlaskun jälkeen puhalsi heikko, tuskin huomattava viuhka, jonka avulla he nyt niemekkeesen kulkevassa merenvirrassa, hitaasti purjehtivat rantaan päin. Vaan tämäkin viuhka herkesi tuulemasta aamupuolella ja vesi näytti, kun aurinko viimeinki nousi, liikkumatonna sulatetulta lyijyltä — ja yhtä kuuma oli ympärillä oleva ilmakin.

Kun ei muuten voitu päästä, eteenpäin, täytyi miesten tarttua airoihin ja erittäinkin laiska tavaran-hoitaja päästi monta huokausta, kun ryhtyi tähän hänelle outoon työhön, joka oli kaksinkerroin vaikeampi tässä kuumuudessa. Ja kuinka hirmuisen hitaasti saivat venheen sittekin kulkemaan? Laivamiehet, jotka eivät tunteneet sen maan laatua, jonka metsäisiä rantoja pitkin kulkivat, katselivat sitä halukkailla silmillä. Siellä olisi ollut suloisia katvepaikkoja, metsässä luultavasti myös lähteitä raittiilla, kylmällä vedellä, jolla voisivat virkistää itseään; ja toiselta puolen, eihän se tehnyt asiassa mitään, jos Itä-intian saarille jouduttaisiin päivää ennemmin tai myöhemmin!