Part 6

Se oliki paras aika. Kullakin heistä oli ainoastaan kaksi patruunia ja mahdottomalta kuin heistä näytti päästä rannalle ja vastustaa tätä villilaumaa, olivat he jo varustauneet kuolemaa vastaanottamaan ja päättäneet säästää viimisen luodin itsiään vasten, etteivät edes elävinä tulisi verenhimoisten villien käsiin. Kaikki olivatkin jo haavoitetut, kumpaisetki perämiehet kolmella keihäällä. Bob ei myöskään helposti ja Jack raiskalla oli ruumiissaan seitsemän keihästä, joista tosin viisi oli haavoittanut käsiä ja jalkoja, vaan kahden jälkeen oli vaarallisemmat haavat, koska ne olivat tunkeuneet selän kautta ruumiisen. Onneksi ei niillä ollut väkää, joten ne olivat jo vedetyt ruumiista; vaan hän kärsi hirmuisia tuskia ja valitti janoansa, vaikka ei kukaan taitanut hankkia hänelle veden tippaakaan.

Kuin Hanso oli kiivennyt ylös jyrkkää rinnettä myöten ja ilolla tuntenut molemmat perämiehet, ojensivat nämä kätensä häntä kohti ja Black sanoi: "Hanso, minun rohkea poikani, te tulitte oikeaan aikaan; puolen tahi neljännes tuntia myöhemmin ja emme enää olleet elossa. Vaan mistä tulevat kaikki nämä miehet?"

"Eräästä kuunarista, herra; se on tiellä sanalla sanoen onkinut meidät mereltä."

"Tämä on ollut Jumalan suoma — ja ettekö ole nähneet katteini Oilytt'iä?"

"Me löysimme hänen tuolla ylhäällä; hän on kuollut ja villit ovat ruumiistaan tehneet seulan."

"Vai niin... sitte hän on saanut mielettömyydestään rangaistuksen."

"Vaan missä ovat tavaran-hoitaja ja kokki?"

"Kokki kaatui villien ensimäisessä hyökkäyksessä. Emme voineet ottaa häntä myötä. Tavaran-hoitaja makaa tuolla ylhäällä kivien välissä. Ei kumpainenkaan heistä tunne enää kipuja."

"Onneton tohtori! Kirvesmies ja Jim ovat myös murhatut venheesen."

"Ne verenhimoiset ihmiset!" sanoi merimies; "vaan kyllä te olette hyvästi maksaneetkin heidän pahat tekonsa ja tätä tarpeellista muistutusta eivät niinkään pian unhottane."

"Emmekö nyt, Black, mene tuonne alhaalle veden luokse?" sanoi Ovens. "Ne mustat roistot eivät nyt varmaankaan estä meitä enään."

"Mille vedelle?" kysyi Hanso, ja Ovens kertoi hänelle, kuinka kivien takana olivat löytäneet vesikuopan, vaan siellä olivat mustat hyökänneet kimppuunsa keihäillä. Hanso puisteli päätään ja sanoi: "Jos niin on, kyllä he nytkin puollustavat paikkaa samoin; minä tunnen heidät. Tämä on luultavasti su'un ainoa vesikuoppa koko tienoolla. Jos tämä otetaan heiltä, ovat he hukassa tahi ovat pahoitetut vaeltamaan monta päivän-matkaa tullaksensa toiseen, jonka vuoksi he puollustavat sitä viimiseen saakka; muutoin olisivat he jo kauan sitte peljättyjen tuli-aseitten edestä paenneet erämaihinsa. Ei, Black, jos seuraatte minun neuvoani, niin palaamme laivalle mitä sukkelammin; sitä paitsi on meillä kyllin työtä kuolleiden kuljettamisessa ja kuunarin katteini on käskenyt meidän palaamaan ennen auringon laskua. Missä on kokki?"

"Tuolla kallioiden alla, lähellä vesikuoppaa."

"Sitte hän saapi siellä ollakin; me emme saa kuolleiden tähden panna terveiden ihmisten elämää alttiiksi. Jack’in kannamme ja tavaran-hoitaja saapi myös rehellisen hautauksen, jos vaan sen voimme hänelle hankkia. Bill, johtakaa te väkeä ja lähtekää vaan liikkeelle. Jack-raiska tarvitsee hyvän hoidon."

"Vaan nyt ei enää", sanoi Black katsoen haavoitettua. "Hän taistelee kuoleman kanssa."

Hänellä oli oikeus, haavoitetun elämän lanka oli kohta katkennut. Näytti kuin olisi hän tahtonut nousta ylös ja Hanso juoksikin jo ottamaan häntä vastaan; vaan hän vaipui taas takaisin, veti itsensä pitkäkseen ja oli kuollut.

Muiden haavoja pakotti ja ne voivat kuumuudessa pahentua; oli siis sitä parempi, mitä pikemmin pääsivät laivalle. Jean, Francois, Bill ja Bob tarttuivat tovereihin ja kantoivat heidät rinnettä alas ja kun pari kuunarin miehistäkin auttoi, pääsivät he pian ainakin sille paikalle, jossa tavaran-hoitaja oli. Myös tämänkin ottivat he myötä ja joskin ruumiiden kuljettaminen jyrkkiä kallioita ylös oli hankalata, onnistui se kuitenkin.

Siellä makasivat kuolleet villit; näky oli surettava. Eräs rippui puoliruumiistaan viertämällä. Heidän seassaan oli myöskin tuskin yhdeksän vuotias poika, johon luoti oli sattunut. Valko-ihoiset luulivat tehneensä vallan oikein ja kuitenkin olivat mustat omassa isänmaassaan ainoastaan puollustaneet sitä, joka itsensä ja perheensä toimeentulolle oli tarpeellista — vettä.

Vaan merimiehillä ei ollut aikaa pysähtyä ruumisten luo, ja kun tulivat katteinia nostamaan, vaati se kaikki heidän voimansa. Black otti huostaansa kuolleen kirjan ja taskukellon, joka oli erään mustan lähellä, jättääksensä ne katteinin perheelle. Myöskin hänen kirjelaukkunsa löysivät he vähän matkaa siitä. Eräs villi oli tosin ottanut sen halttuunsa, vaan heittänyt sen tarpeettomana kappaleena pois.

Puolentoista tunnin kuluttua pääsivät he rannalle ja venhettä odottaessaan koettelivat he sammuttaa janoansa mehevillä hedelmillä, joita suuri joukko vielä oli metsässä.

Puolen tuntia sen jälkeen tuli venhe; kaksi kertaa täytyi kulkea edestakaisin viemässä lukuisammaksi tullutta väestöä parkaasiin ynnä ruumiita ja noutaa sitte jälkeen jääneet. Villit eivät enää hätyyttäneet, sillä luultavasti olivat nämä kahakassa kärsineet suurempaa vahinkoa kuin nyt taisi luullakaan ja katselivat kaiketi ilolla väkinäisten vierasten poislähtöä.

Vene otti sitte parkaasin köyteen ja sousi kuunaria kohden, joka myötätuulessa tuli vastaan.

Parkaasia eivät voineet käyttää. Se oli liian suuri sille vähäiselle laivalle. Vaan sitä ei myöskään tahdottu jättää mustille, koska nämä sillä olisivat voineet häiritä toisia laivoja. Kuunarin kirvesmies sai siis käskyn tehdä sen käyttämättömäksi, jonka hän kirveellään neljännes tunnissa toimittikin. Sen kokka vedettiin kuunarille ja kun koko pohja oli lyöty ulos, laskettiin se takaisin järveen, jossa se vesiromuna sai kulkea pitkin aaltoja.

Shootingstar-laivassa nostettiin sitte purjeet, jotka raitis itätuuli täytti ja neljännestunti myöhemmin, juuri kun aurinko tulipunaisena laskeusi mereen pikku laivan kokan edessä, purjehti tämä, joka salmeen oli ennättänyt niin hyvissä ajoin, myötätuulessa rannikkoa pitkin Intian valtamereen.