Part 1

VAIHTEISSA

Veturinkuljettajan romaani

Kirj.

MIKKO TERVAS [Mikko Tervaskari]

Oulussa, Pohjolan Kustannus Osake-Yhtiö, 1921.

1

Ratapihan poikki tuli mies raskain, verkkaisin askelin. Hän oli tavattoman tanakkarakenteinen, leveä- ja vähän kumaraharteinen, arvioilta viidenkymmenen miehiä. Leveä leuka oli rintaan painuneena, ikäänkuin sille olisi ollut aivan välttämätöntä saada jostakin vahva tukikohta ja lakki oli syvällä päässä. Kädessään oli hänellä tuohinen eväsvasu, kontin tapaan tehty.

Nyt pysähtyi hän tallitien vaihteessa ja katsoa tuijotti eteensä tiehen. Vaihteen kielirauta ei ollut kai hänen mielestään sopivasti, koskapa hän katsoi sitä ison aikaa, jopa potkaisikin ja kävi kääntämässä kahvasta, katsoi jälleen ja murahti jotakin, josta oli mahdoton saada mitään selkoa. Vihdoin saapui hän veturitallille ja kävi varmuuden vuoksi katsomassa ilmoitustaululla olevaa varikonpäällikön kirjoittamaa työjärjestystä, olisiko siihen tehty mitään matkaa koskevia muutoksia. Tällä kertaa ei ollut, mutta hänen katseensa pysähtyi nimeen, joka oli kirjoitettu hänen nimensä jälkeen, ja nyt hän murisi parikin kertaa köntiessään pilttuusta toiseen. Viimein hän pysähtyi veturin 375:n luokse ja katsoi sitä etupäästä takapäähän moneen kertaan sellaisin silmäyksin, jotka tavallisesti panivat siivoojapojat huonolle tuulelle, ja niin pelottavalta hän näytti nytkin, etteivät he uskaltaneet häntä edes tervehtiäkään, vaan katsoivat parhaimmaksi kaikessa hiljaisuudessa vetäytyä pois.

Nyt kohosi hän hyttiin, tehden siellä tavanmukaiset työt täsmällisesti ja aina samassa järjestyksessä kuin jo vuosia taaksepäin. Eväskonttinsa hän asetti määrätylle paikalle, veti suuren kahvipullon taskustaan ja pani sen lämpenemään kattilan rintalevyn hyllylle vesilasin hanan taakse, otti hytin katolta jousi-istuimet ja asetti ne paikoilleen — kaikki tiesivät, ettei kukaan muu saanut niitä asettaa. Sen jälkeen tutki hän jokaisen kattilan varustimen hytin puolella, jokaisen tivistyksen, tutki tarkkaan, saattaen tuijottaa yhteen paikkaan hellittämättä, oikein minuuttikaupalla, vaikka siinä ei näkynyt tavalliselle silmälle mitään erikoista. Siitä siirtyivät silmät toiseen kohtaan pään hievahtamatta. Tällä tavalla hän tutki jokaisen osan, asettui sitten äskeistäkin hiljaisemmaksi, aivan kuin olisi henkeään pidättäen kuunnellut veden rauhallista kiehumista täyspaineisessa kattilassa. Hetken kuluttua otti hän pienen vasaran ja vaihtoavaimen sekä läksi alas. Siellä tarkasti hän jokaisen koneenosan yhtä huolellisesti.

Tällainen tarkkuus oli ollut hänelle ominaista aivan alusta alkaen, mutta eräällä matkalla oli hänen veturinsa halkovaunu jonkun huomaamatta kehittyneen vian takia sortunut pois kiskoilta ja uhannut vetää sekä koneen että matkustajavaunut mukanaan. Silloin oli leikki kaukana. Sen kuuli matkustajain surkeista valitushuudoista, sillä olivathan he paiskaantuneet junan äkkiä pysähtyessä seinästä seinään.

Mutta mitä teki kuljettaja?

Joko käsittämättä mahdotonta yritystään tai sokeasti luottaen tavattomiin voimiinsa asetti hän hartiansa suistuneen tenderin puskinpölkyn alle, nostaakseen kelvotonta, joka oli tehnyt tuon hävyttömän tekosen. Ja kun jättiläinen ei liikahtanut vähääkään, teki hänen mieli roiskia sitä rautakangella pitkin kiiltäviä kylkiä kuin tukinajaja koniansa. — Jokainen vähänkin asiaa ymmärtäväinen nauroi jo silloin ja monasti sen jälkeen hänen mielettömälle yritykselleen.

Tuon tapahtuman jäljestä, "josta oli päästy pelkällä säikähdyksellä, muutamilla verinaarmuilla ja mustelmilla" niinkuin paikkakunnan sanomalehdet olivat onnettomuuden johdosta kirjoittaneet, oli hänestä tullut "turhantarkka tuijottaja", ja ennen olisi voinut tapahtua mitä hyvänsä kuin häneltä olisi jäänyt tarkastamatta jokainen kiristysmutteri ja jousilevy, saksipuikko ja kaikki pienimmätkin osat koneessaan.

Tämä mies oli veturinkuljettaja Karhula, jonka toveriksi nuori, äsken teollisuuskoulusta päässyt veturinlämmittäjä Erkki Teräs oli määrätty.

* * * * *

Kuljettaja Karhulan pään ympärillä oli jo jonkunlainen kunniakehä. Sen ulkonaisena merkkinä oli kaksi valkoista nauhaa virkalakissa. Hänen veturiensa kattilain seiniin oli syöpynyt koloja ja orkamia ja hänen luonteeseensa ammatin lyömät poltinmerkit, joita nuoremmilla ei vielä ollut. Moni katkera mielennousu, moni tuhattulimmainen yhteenotto, joita oli tapahtunut työn kiivaassa touhussa ylä- ja alamäissä, metsissä ja lakeuksilla, tuulessa ja tyvenessä, oli tämän aiheuttanut.

Kun Karhula nyt tulla tallusteli koneensa luo, katsoi hän vetopyörän käsivarsien välistä koneen alla olevaan kanavaan, jossa, rahilla seisoen, Erkki Teräs juuri rasvasi epäkeskoja. Katse sanoi: vai sinä se nyt olet tullut lämmittäjäksi! Jokainen ele ilmaisi: nulikka, mitä sinä ymmärrät tästä, röhkiikö tämä vai hirnuu!

Tulevien työtoverien katseet yhtyivät seisovien koneenosien välitse, eikä Erkistä tuntunut oikein miellyttävältä ensi silmäyksen jäljestä, mutta hän ajatteli: lieneepä mikä lieneekin, ei kai kuitenkaan purematta nielle.

Kun yli puoli tuntia kestävä tarkastus oli vihdoinkin loppunut, asettui kuljettaja jälleen hyttiin ja lämmitti höyrysilinterit perusteellisesti ja varovaisesti aivan niinkuin pieninkin varomaton teko olisi ne halkaissut siihen paikkaan. Katsottuaan hyttiin kohonnutta toveriaan, joka järjesteli työkaluja paikoilleen sekä pyyhki puhtaiksi äsken nuhraantuneita rasva-astioita tervehti hän:

"Söitkö?"

"Söin."

Ajettiin ulos halkopinolle, ladottiin puita halkovaunuun, jolla aikaa siivooja teräsharjalla puhdisti savupiipun päässä olevat rautalankaverkot, kytkettiin, täytettiin junan jarrujohto ilmalla sekä tehtiin tarpeelliset lähtövalmistukset.

"Täällä nimittäin eivät saa suolet ruveta ruokaa huutamaan kesken matkan."

Tähän ei Erkki vastannut mitään, eikä kai Karhula vastausta odottaakseen sitä sanonutkaan.

Asemakello soi jo kahdesti.

"Luukku!"

Erkki avasi vetoluukun, ja paksu musta savu alkoi kohota piipusta sekä laskeutua väkijoukkoon.

Joku kukitettu lähtijä oli vaunusillalla. Ihmisjoukko lainehti junan edustalla. Nyt kohosi saattamaan tulleen laulukuoron ääni. Säveleet vyörähtelivät väkijoukon yläpuolella, kaikuivat asemahuoneen seinästä. Siihen hukkui hälinä, kuormarattaiden jyrinä asemapihan kivityksellä, junapalvelijain huudot toisilleen, väkijoukon puheen sorina.

Karhula kuunteli hartaana hytin akkunassa, johon oli tunkenut valtavan yläruumiinsa niin paljon kuin sitä sopi. Hän seurasi silmillään joukkoa tuolla ja hänestä tuntui juhlalliselta. Kun tuli viimein lähtöhetki, pani hän koneensa käyntiin mahdollisimman hiljaa niinkuin olisi todellakin joku juhlajuna tullut jäljessä. Sitten asettui hän jälleen akkuna-aukkoon, seuraten silmillään nenäliinojen liehuvaa kuohua päiden yläpuolella, kuunnellen toisella korvallaan laulua, toisella menohöyryn nelijakoista, yhä kiihtyvää jymähtelyä savupiipussa...

Mutta pianpa porhalsi juna jo etäällä niityllä, ja Karhula kohousi tavalliseen ajoasentoonsa. Ei hän juuri silloin istunut, jollei seisonutkaan, nojasihan vaan vähän istuimen kulmaan, kuin ujosteleva ihminen ollessaan ensikertaa kylässä herrasväessä, julman tukevat jalat yhteenpuristettuina niinkuin porsaan kiinniottajalla, yläruumis vähän kallellaan, niin että sopi näkemään ohi kattilan eteensä radalle. Oli jo menty pari aseman väliä, kun hän murahti:

"Nukuitko — viime yönä?"

"Nukuin."

Taasen muutamia kilometrejä.

"Täällä ei nukutakaan, ei työssä eikä perillä."

"Eikö perilläkään?"

"Ei — niinkuin saat nähdä."

Yli mäkien taasen, mutkasta mutkaan, ohi vahtitupien kuin lainehtien ylös ja alas, sivulle, toiselle. Niin tulivat he, tuoden metsien rauhaan yhtäkkiä huumaavan pauhun, kohta vieden sen pois jälleen, jälkeen jättäen pyörivän tomun ja ilmaan hupenevan savun.

Laajan lakeuden avautuessa eteen sanoi taasen Karhula äskeiseen sävyyn:

"Jos jää joku hetki yön selkää itsellesi, niin pidä hyvänäsi!"

Erkki tiesi tämän. Oli käsissä kesä kiireinensä ja se teki tyhjäksi "Kiertokirjesupistelman" loppusivuilla olevien pykälien muistutusten määräykset rautatiepalvelijakunnan työ- ja lepoajasta. Paljojen töiden takia vapaapäivät jäivät nimellisiksi, sillä niitä viettävien velvollisuutena oli olla ylimääräisillä junilla. Mutta hän ei nuorena ja täysvoimaisena ollut vielä sitä ajatellut, eikä vaivojansa laskenut.

"Istuuko sen vai makaa?" jatkoi Karhula päätänsä kääntämättä. "Riisuuko vai eikö? Jos panee housunsa naulaan, niin ne, totisesti, vielä heiluvat, kun niihin on jo hypättävä uudestaan. Potki saappaat jalkaasi kynnyksellä, vedä takki eteisessä, napita se pihalla! Siinä on sulle aikataulu ja ohjesääntö! ‒ Puita!"

Erkki tarttui halkoihin. — Mitä ihmettä: lähtikö Karhulasta noin paljon yhdellä hengenvedolla?

Mentiin taasen kilometrejä, asemien välejä, Karhula samassa asennossa kuin siihen valettu, samalla lailla kallellaan, leuka rinnalla, katse eteen tuijottaen kulmakarvarykelmien alta. Käsi oli höyrynsulkijalla, toinen suunnanvaihtajalla. Sanaakaan sanomatta sekaantui hän Erkin tehtäviin: löi kiinni pesänluukun, kun toinen mielestään piti hetkeä sopivana heittää puita, sulki syöttölaitoksen, kun Erkki juuri oli sen avannut ottaakseen vettä kattilaan.

Mikäpäs auttoi: täytyi tyytyä, ja sen sijaan koetti Erkki painaa muistiinsa ne mäet ja käänteet, joiden kohdalla tämä kaikki tapahtui, saadakseen varmuutta tehtävässään. Se oli äänetöntä puhelua, kysymyksiä ja vastauksia. Erkki alistui vastailemaan nöyrästi ja teki kysymyksensä arkaillen, sillä tässä koulussa hän sai tuntea kuinka huono veturimies hän vielä oli.

* * * * *

Erkki Teräs oli ratamestari Elias Teräksen poika. Vanhemmat olivat häntä suunnitelleet lukuteitä myöten virkauralle, kun pojalla tuntui päätä olevan, ja olihan hän jo käynytkin viisi luokkaa lyseota, mutta siihen se oli jäänyt. Siihen oli kaksikin tärkeää syytä: poika alkoi tuntea vastenmielisyyttä ja ratamestarin pikku palkoilla ei pantu väkisellä oppia nuoren miehen päähän.

"Olisinhan minä sinut kouluuttanut ylioppilaaksi saakka", sanoi isä, "mutta tähän kai se sitten jää. Ethän sinä nyt näinä vuosina olisi paljon mihinkään muuhun kyennytkään, joten tämä on sopinut kuin välityöksi. Enkä usko opin sinua ojaan kaatavan, valitsetpa minkä uran tahansa. Minä en suinkaan tahdo ylpeillä virkamiespojastani, mutta kyllä kunnon miehestä. Ja kunnon miehiä — entistä enempi kunnon miehiä tarvitaankin joka alalla."

Erkki oli silloin saanut ensikerran käsityksen, kuinka paljon hänen koulunkäyntinsä toisella paikkakunnalla oli kuluttanut isän varoja. Mutta se oli vain mieltä innostanut: tämä uran muutto ei saisi viedä asioita huonolle kannalle. Ja mieli oli kuohahtanut kiitollisena: vielä tulee sekin vuoro, että isä ja äiti saavat olla vanhuudenrauhassa kotona ja hän pitää huolen perheen toimeentulosta. Niin oli hän tullut malttamattomaksi, että oli heti pitänyt päästä kaupunkiin työtä kysymään. Vähitellen oli hänessä herännyt halu päästä konealalle, etusijassa rautatielle.

Mutta sielläpä olikin noussut tie pystyyn.

"Ei nyt tarvita miehiä millekään osastolle", oli ylityönjohtaja sanonut. — "Mitä te osaisitte tehdä?"

"Enpä minä kunnollisesti taida osata tehdä mitään", oli hän sanonut avomielisesti.

"Sillä tavalla! Ja työtä kysymässä?"

Erkkiä oli vähän harmittanut hänen hartiain kohottelunsa.

"Kai sitä kuitenkin oppisi tekemään, jos vain pääsisi opettelemaan", oli hän sanonut tyynesti.

"Vai niin. Mutta tehän olette jo suuri mies. Olisihan luullut jo jotakin oppineenkin tuohon tullessa."

"No, olen kai oppinutkin, mitä koulussa on opetettu, mutta nyt ei minulla enää ole varoja käydä koulua."

"Oletteko te käynyt koulua?" oli työnjohtaja sanonut ja astunut takaisin askeleen, jonka jo oli ottanut pois mennäkseen. — "Ovatko todistukset muassa?" Hän oli lukenut niitä sitten. — "Ohoh! — Hm! — Kas, kas! — Jahah!"

Ja siihen hän oli jättänyt hänet keskelle konepajan pihaa huiskin haiskin heitettyjen rautojen, veturien häkkien, savupiippujen ja kaikenlaisen kaman keskelle. Tuo aika oli hänestä tuntunut huimaavan pitkältä, ja siinä oli hän hikoillut epätietoisena, miten tämä päättyisi. Avonaisista akkunoista oli pauhannut työn melu: moniääninen pauke, yhtämittainen kiljuva ääni, pyörinnän humu, hartsattujen hihnojen narina. Seinän läpi pistävästä suuresta putkesta kohisi höyry kuin jonkun hengästyneen jättiläiseläimen läähätys...

Viimein työnjohtaja oli tullut ja ilmoittanut konepajan johtajan hyväksyneen hänet työhön.

Ja niin oli hän saanut kulkea kaikki mahdolliset osastot, olla maalarien ja vaununkorjaajien apulaisena, pestä vaunuja, kirkastaa ovien messinkisiä kädensijoja, kontata maalitölkin kanssa pitkin vaunujen lattioita, käydä käsiksi kaikkein likaisimpiin ja kurjimpiin töihin. Työtoverien mielestä oli koulua käynyt mies perinpohjin nöyryytettävä: "Kynsipäs nyt, että saat maistaa tätäkin herkkua! Täällä ei ollakaan kovat kaulassa."

Hän oli jo ollut miestä mielestään, kun oli päässyt sepän rengiksi, vaikka se olikin ollut rasittavin työ koko harjoitusajalla. Niin oli hän ollut kuin pieksetty iltasilla, kupeet hellinä ja vyörytellen oli hän päässyt aamusin vuoteestaan. Mutta hän oli hammasta purren tarttunut työhönsä, iskenyt sen lujemmasti, minkä jokainen jänne oli ollut kiinteällä, ja niin oli ruumis vähitellen tottunut ja alkanut kasvaa voiman pesiä, niinkuin miehet sanoivat hartioittensa ja käsivarsiensa lihasjyrkylöistä.

Näitä aikoja muisteli Erkki nyt ensimäisellä varsinaisella matkallaan Kunnaan päivystyshuoneelle. — Tuossa kuorsasi Karhula syvässä unessa, suu ammottaen, rautasänky tärähdellen voimakkaista särpäyksistä. Hänen vierellensä toiseen sänkyyn kallistui viimein Erkkikin.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli palattava takaisin varhain. Puoli kolme oli kone jo täysin valmiina tavarajunan edessä.

Luonnossa vallitsi raikas kesäaamun tunnelma. Aurinko nousi juuri kullaten Kunnaan pappilan päätyakkunan.

Etelästä oli saapunut pitkä tavarajuna.

"Tämäpä lupaa minulle hikisen aamuhetken", arveli Erkki itsekseen.

Kovasti olivat he varustaneet koneensa päästäkseen huolettomasti seuraavalle puiden- ja vedenottopaikalle.

"No, miltäs näyttää?" kysyi Karhula, kun he koneen vierestä katsoivat pitkin junaa, jonka toinen pää oli etelävaihteen ulkopuolella, ja ensikerran näki Erkki kankeilla kasvoilla kankean hymyn.

"Pitkältä näyttää."

"Ja pitkä se onkin." — Hän nosti toisen jalkansa koneen portaalle, tarttui kiinni hytin ja tenderin seinään kiinnitetyistä kädensijoista, katsoi yli käsivartensa vieressä seisovaa "poikaa" ja jatkoi: "Tänään saat näyttää, mitä ne lyseon ja teollisuuskoulun viisaudet auttavat ylämäessä."

Hymy vääntyi hetken kestäväksi omituiseksi irvistykseksi, sitten lukkousi suu, pää kohosi hieman ja viimein nousi koko valtava olemus ylös hyttiin.

Nämä silmänräpäykset selvittivät Erkille monta seikkaa.

"Vai niin! Pannaanpa mieleen!" kuohahti; hänen sisimmässään äänettömästi.

Karhulan sanoissa oli uhkaava ennustus alkavalle päivälle, mutta olipa mikä oli, eivät ainakaan häneltä voimat puuttuisi, jos taito puuttuisikin — vielä. Ja hänestä tuntui oikein somaltakin sentään ajatellessaan, että hän on ainoa, jonka hartiavoimien varassa oli koko junan eteenpäin vienti.

Junassa oli painoa, sen sai tuntea kohta ensi iskuista. Vaikka kone oli jo liikkeellä, ei viimeisissä vaunuissa vielä ollut tietoa lähdöstä. Omituinen, rautojen hankauksesta aiheutunut haju nousi kiskoilta, joilla pyörät pyörivät paikoillaan kymmeniätuhansia kiloja painavan jättiläisen alla. Viimein kuitenkin tapausivat pyörät hiekoitetuille kiskoille, kone alkoi saada yhä säännöllisemmän käynnin ja juna vieri pohjoisesta vaihteesta. Vauhdin kiihtyminen ei kuitenkaan ollut kunnollinen. Karhula oli tyytymätön. Häntä vaivasi epäilys, että jotakin oli huonosti "hännässä". Hän oli jo asemalla kävellyt ensimäisten vaunujen sivulla ja kuunnellut jokaista ilmajohdon kiinnityskohtaa.

"Mene katsomaan, käykö ilmapumppu vielä!" sanoi hän ensimäisen kilometrin mentyä.

Erkki avasi edessään olevan oven, josta puhdas aamuilma tulvi sisälle ja meni ulos kulkusillalle, joka kiertää kattilaa. Aivan kattilan etupäässä lämmittäjän puolella oli ilmapumppu, jonka toiminnasta ei voinut saada selkoa koneen käynnin aiheuttaman melun takia. Ylhäältä savusta satoi sammuneita hiiliä, jotka olivat savupiipun sihdeissä pirstoutuneet karkeain sorajyvien kokoisiksi.

Veturi ponnisteli eteenpäin. Jokainen männän isku tärisytti rautaista runkoa. Savupiippu antoi omituisen tummanhelähtävän äänen menohöyryn sitä kumahutellessa. Aamuauringon valo kimalteli kattilan kiiltävissä kupariputkissa, kirkkaissa tangoissa ja levyissä.

Pumppu todellakin kävi tavallista nopeammin, ja hän huomautti siitä kuljettajalle.

"Nyt on vuoto junan johdoissa", sanoi Karhula. "Jossakin vaunussa ovat jarrut kiinni, elleivät useammissakin."

"Mitäs nyt?"

"Emme pääse vastassa olevaa mäkeä ylös."

Seurasi hetkinen äänettömyyttä. Kuului, kuinka koneen käynti alkoi todellakin harventua.

"Olisiko sinussa miestä...?" — Karhulan katse mittaili Erkkiä päästä jalkoihin yli olkapään.

"Mihin?"

"Hoitamaan konetta, jos minä menisin alas eristämään vioittuneen vaunun."

"Enkö minä voi sitä eristää?"

"Siinä on vaara lähellä — tapaturma ja kuolemaki..."

Karhula laski kätensä höyrynsulkijalle, kääntyi ja katsoi suoraan toveriansa.

"Sen kyllä tiedän."

Karhulaan tuli eloa. "Uskaltaisitko sinä mennä eristämään vaunun kulkevasta junasta?"

Erkistä oli mieluista, että Karhula näinkin paljon puhui.

"Jos se vaan on mahdollista", vastasi hän varmasti toverinsa kysymykseen.

"Kyllä se on, etsii viallisen vaunun ja sulkee johdon. Mutta minä en käske sinua tähän."

"Jotakin meidän kuitenkin on tehtävä, sillä muutenhan emme pääse."

"Emme."

Vauhti olikin yhä pienentynyt.

Erkki laskeutui nyt veturin portaalle. Karhula seurasi välikköön ja siinä muutamin sanoin lausui arvelunsa, missä saakka vika olisi.

"Sinä tiedät, ettei siellä saa kompastua!" huusi Karhula jälkeen, kun Erkki pudottausi tiepuoleen.

Hänen ohitsensa vierivät kuormitetut vaunut höllin jarruin, hiililastit, halkovaunut, öljylastit. Arviolta parikymmentä oli jo mennyt ohi. Seuraavan alta kuului sihinää. Siinä oli siis vuotokohta; jarrutkin olivat tiukasti kiinni.

Silmänräpäyksessä Erkki huomasi, että hänen oli mentävä vaunun eristettyään vielä toiselle puolen pinoa, koska siellä oli erään sulkijan johtolanka. Hän juoksi junan sivulla kunnes tuli eristettävän vaunun etupäähän, päästäkseen siinä paremmin selville menettelytavasta. Nyt vain tyynesti, mutta varmasti. Hän tarttui puskinpölkyn alla olevaan rautaan, juosten kumarruksissaan. Edessä pyörivät pyörät, takana noin kolmekymmentä vaunua valmiina kulkemaan kaiken yli. Nopeasti ja päättäväisesti hyppäsi hän yli kiskon vaunujen väliin, tarttui kytkimiin yhä edelleen juosten. Ilmajohdon sulkeminen oli vain vähäinen tehtävä, silmänräpäysliike, mutta sen avulla tulivat kaikki jäljessätulevat vaunut eristetyiksi johdosta, joka päättyi veturin ilmapumppuun sekä kuljettajan edessä olevaan hienorakenteiseen jarrulaitokseen.

Mutta vaikeampi tehtävä oli jälellä. Hänen oli mentävä yli kytkimien toiselle puolelle.

"Siellä ei saa kompastua!"

Hän hyppäsi varakytkimen ketjulle, siitä valtakytkimelle, joka tärisi kuormituksen suuruudesta. Kumpaisenkaan vaunun pääseinässä ei ollut mitään tukikohtaa, mutta kuitenkin väli oli kyllin suuri, joten saattoi hankaluuksitta, kytkimistä tiukasti kiinni pitäen vähitellen hivutella itsensä niiden yli. Nyt oli jo hänen jalkansa toisella varakytkimellä, pian maassa, ja sitten taasen juoksemaan mukana, kunnes saa uuden tuen toisella puolella olevasta kädensijasta; sen jälkeen yli kiskon. Tultuaan toiselle puolelle päästi hän ilman pois vaunun alla olevista laitteista. Jarrut irroittautuivat pyöristä ja tehtävä oli sitä myöten suoritettu.

Alkoi sitten kilpajuoksu junan kanssa. Tätä tehdessään Erkki huomasi, kuinka lähellä vaara oli ollut. Ennenkuin hän saavutti veturin oli iso valtaoja poikki radan. Hän tarttui lähimmän vaunun porrasrautoihin, kohosi niihin ja meni näin yli ojan. Pölkkyjen välit olivat peittämättömät ja niiden välistä ammotti tyhjyys. Jos hän olisi ollut vielä vaunujen välissä juoksemassa, olisi hän aivan helposti saattanut pudota noihin aukkoihin, menettää tukikohdan ja silpoutua. Täytyi pysähtyä portaalle vähäksi aikaa, niin valtavana tuo mahdollisuus näyttäytyi, ja hänelle tuli lyhyessä hetkessä tuskallinen kuumuus.

Karhula oli ylhäältä veturista seurannut toverinsa matkaa, eikä häneltä suinkaan jäänyt huomaamatta lähenevä vaara. Hän oli kulkenut edestakaisin toiselta puolen veturia toiselle nähdäkseen ilmestyisikö Erkki pois välistä ennenkuin saavuttaisiin sillalle. Hän jo katui, että oli ollenkaan päästänyt poikaa. Entä, jos hän oli jotenkin menettänyt tasapainonsa? Melkein kaikki työtoverinsa olivat antaneet hänelle pistosanoja säästäväisyytensä takia — nyt ensikerran hän huomasi itsekseen menneensä ehkä liian pitkälle. Oliko nyt todellakin järjellistä asettaa muudan pesällinen puita vastakkain ihmishengen kanssa. Olisihan ollut parempi pysähdyttää juna, korjata vika, palata takaisin ottamaan uutta vauhtia, ehkäpä vähentää vaunujakin. Ja niin pitkälle tilanne kiusasi häntä, että hän oli jo aikeissa sulkea höyryn ja jarruttaa junan siihen paikkaan. Mutta samassa ilmestyi "poika" toiselta puolelta esille, ja koneen käynnistä huomasi tempun onnistuneen.

Ei kuitenkaan ollut varaa ehkäistä junan vauhdin kasvamista edessä olevan, väsyttävän pitkän mäen takia, vaikka olisi tehnyt mielikin, auttaakseen toveriaan, joka ponnisteli junan sivulla. Karhulaa alkoi nyt jo huvittaa Erkin ponnistelu ja hänen hartiansa hytkähtivät pari kolme kertaa naurahduksesta.

"Kilpajuoksu", sanoi hän hengästyneelle toverilleen.

"Voitinpa kuitenkin."

"Hm!"

Rautalankakoukussa katon rajassa killuili kummallakin puolella pieni levystä tehty astia. Karhula viittasi verkkaisella liikkeellä Erkin puolella olevaa, ja Erkki ymmärsi sen merkitsevän: "Ota!"

Sitten haki hän pienestä kaapista istuimensa alta niinikään peltisen teerasian, joka toimitti sokeriastian virkaa, otti kuuman kahvipullon, asettaen sen kainaloonsa, vilkaisi radalle ja sanoi:

"Pane alle!"

Sitten hän taivutti kankean vartalonsa, kunnes kahvi alkoi pulputa pullosta.

"On se työ kahvin arvoinen."

Juotiin, ripustettiin astiat nauloihin jälleen ja alettiin touhuta ylämäessä. Sama äänettömyys, sama asento, sama tyyneys, sama leuan lepääminen rinnalla — näyttipä tilanne miltä näytti. Ja uhkaava se olikin, sillä mahdoton oli saavuttaa enää vauhtia, mikä olisi äsken saatu ilman hankaluutta. Erkki antausi kokonaan Karhulan käskyvallan alle. Hän ei luottanut itseensä nyt. Sitäpaitsi välähtivät mielessä siltapölkkyjen välit, kuin pahan unen muistot heräämisen jälkeen.

Ankara koneen työskentely kulutti puita kovasti. Erkki sai syytää alinomaa, ja ahnaat liekit ahmivat niitä kuin rohtimia. Hiki valui lämmittäjän kasvoilta ja paita oli selässä kiinni vääntömärkänä. Tuntui oikein hyvältä, kun välillä pääsi pikkuhetkeksi tenderiin latomaan uutta pinoa etualalle. Tuuli puhalsi vilpoisesti kosteaan ihoon. Terveenä miehenä hän vielä saattoi nauttia siitä.

Koneisto kävi kaikella mahdollisella voimallaan.

Akkunat tärähtelivät sen iskuista, ilma sihisi ja vinkui luukun rakosissa, kulki ulvoen vetolukkojen kautta läpi valkohehkuisen rovion. Siitä huolimatta hiljeni vauhti alinomaa. Oli tullut muutamien jännittävien minuuttien, muutamien määräävien kiskonmittojen aika. Mentiin jo niin hiljaa, että olisi pikkujuoksulla saattanut seurata mukana. Oli vaan odotettava, miten kävisi, sillä oli varustauduttu juuri näitä viimeisiä silmänräpäyksiä varten. Mäenharjun yli pääseminen tiesi matkan jatkamista, pysähtyminen takaisin palaamista melkein sinne, mistä oli lähdettykin.

Karhula oli kallellaan lysmäpolvisena, ikäänkuin hän siten olisi tahtonut ainakin ruumiinsa painon siirtää tuolle puolelle kirotun kukkulan, joka tällä tavalla saattoi koetella ihmisen kärsivällisyyttä. Saattoi nähdä, kuinka jotakin hänessä oli aivan kiehumapisteessään valmiina purkautumaan. Ja aivan kuin siihen todellakin tilanteen olisi pitänyt kehittyä, ikäänkuin joku epäilys olisi häntä vetänyt, kumartui hän katsomaan sivuakkunasta. Mutta nyt hän mylvi kuin raivostunut kontio:

"Yh! Menettekös marjailemaan, tuhannen vietävät?" Erkkikin riensi välikköön katsomaan Karhulan raivostumisen syytä. Tornista oli laskeutunut jarruttaja ja noppi jotakin maasta, toinen käveli sivulla ja työnsi muka auttaakseen. Se oli katkera hetki Karhulalle. Hän heristi nyrkkejään avonaisesta ikkunasta ja kirosi, että mäki tärähteli.

"Kömmi tapuliisi!" karjasi hän miehelle, tarttui viheltimen varteen ja antoi pitkän luihauksen merkiksi, että kone oli jo kukkulan harjalla ja palaamisen vaara vältetty.

Ja pianpa taasen alkoivatkin maat aleta ja metsät vilistä. Raskas juna kiisi alas mäkeä kasvavalla nopeudella.

2

Veturin 375 hytissä ei vallinnut oikea toverisuhde. Erkki sai kokea nöyryytyksen toisensa jälkeen. Karhulan omituisuudet eivät miellyttäneet häntä. Hänessä oli jotakin tavattomasti ärsyttävää, joka kuohutti mieltä. Hänen täytyi hillitä itsessään petoa, joka kiihoitti johonkin kamalaan tekoon, jota hän ei sen tarkemmin osannut määritellä. Ja joka kerta, kun hänen piti tulla yhteen Karhulan kanssa, ahdisti tuo epämääräinen tunne — matkalla, kahden ollessa enimmän. Veturiin astuttuaan olivat he kuin vihityt juuri samallaisiin tehtäviin, joita olivat suorittaneet viikkoja toistensa jälkeen, samoihin asentoihin, samoihin ammattisanoihin. Heidän katseensa kiertelivät höyrykelloon, vesilasiin, radalle. — Toiminta järjestyi niiden mukaan. Kun siinä sitten jostakin syystä rupesi kasvamaan erimielisyys, kääntyivät miesten seljät kuin itsestään vastakkain. Toinen katsoi vasemman olkansa, toinen oikean olkansa yli kumpikin akkunastaan eteensä radalle; siellä etäisyydessä näytti yhtyvän kaksi teräskiskoa, joita myöten heidän veturinsa kolisi eteenpäin. —

Erkki koetti torjua tätä sietämätöntä tilannetta yrittämällä saada keskustelua aikaan, mutta joko Karhula piti sopimattomana tarttua "pojan" tarjoamaan sanaan tai jotenkin tunsi vastenmielisyyttä tällaiseen, Erkin yritys ei onnistunut. Siitäpä alkoi kasvaa peloittava äänettömyys. Erkki ei enään yrittänytkään. Mitäpä siitä, ei kai hän ollut puheita kaupalla. Jos Karhula todellakin piti itseään niin paljon parempana, että katsoi arvoaan alentavaksi käydä keskusteluun, niin eipä suinkaan hän tahtonut häiritä. — Kaikkea muuta hän olisi kuitenkin ennemmin sietänyt kuin tätä. "Onhan Karhula tosin esimieheni, mutta onko mitään syytä käyttää esimiehyyttä tuolla tavalla, kohdella suorastaan halpamaisesti. Millä olen sen ansainnut? Enkö ole tehnyt työtäni säännöllisesti, koettanut kaikin tavoin oppia kunnolliseksi ammattimieheksi, joka kykenisi toimimaan omin päin? Vai onko juuri se Karhulalle vastenmielistä? Pitääkö minun odottaakin vain hänen käskyään ennenkuin saan mihinkään koskea, toimia kuin joku veivi tai kiertokanki? Ehkäpä hän juuri sitä tahtoo."

Kaikista merkeistä päättäen oli ensi vapaapäivien aikana kattilanpesu. Vesi oli käynyt jo sameaksi, joutui helposti kuohumistilaan, jos kattila oli täynnä ja höyrynmenekki suuri, meni sylintereihin ja teki monellaista kiusaa. Jo monta kertaa oli Karhula kähähtänyt itsekseen, kun sylinterit alkoivat paukahdella. Hän oli riuhtonut auki puhallushanat ja kirota sähissyt hammastensa välistä.

Muuta ei.

"Jos pestään, niin ilmoittakoon, muuten en ole tietääksenikään", päätteli Erkki. "Sanokoon tai viittokoon, mutta nyt minä odotan käskyä."

Tuli vapaapäivä. Ei sanaakaan, kun veturi heitettiin illalla talliin. Erkki oli epävarma; ehkä Karhula oli jotenkin muuten ajatellut.

Erkki nukkui yönsä rauhallisesti, pukeutui aamulla vähän paremmin ja asettui todellakin nauttimaan tästä ainoasta lepopäivästä, mikä heillä oli ajovuorojen välillä. Aamupäivällä hän kuitenkin lähti tallille katsomaan, olisiko mahdollisesti tuotu joitakin määräyksiä ylimääräisellä junalla lähtemisestä. Jo etäältä hän näki, kuinka pilttuun ovi oli auki, työ parhaassa käynnissä: Karhula pesemässä kattilaa siivoojapoikain kanssa. Lattialla kierteli vesiletku, puhdistusreijistä juoksi likainen vesi koneen alle kanavaan. Karhula itse ohjasi suihkua, kuten tavallisesti, pää kallellaan, leuka rinnalla, märkänä ja likaisena. — Ei silmäystä, ei sanaa. Paine nousi molempien mielissä.

Erkki oli aivan suunniltaan palatessaan tallilta. Häntä harmitti tuollainen menettely. Eikö hänellä ollut suuta sanoa? Vai tahtoiko hän kaikkien silmissä heittäytyä poloiseksi, jonka piti yksin raataa likaisessa työssä, silloin kuin lämmittäjä käveli pyhäpukuisena.

Mutta Erkki ei voinut puolustaa omaakaan menettelyään. Olisi kai ollut hänen velvollisuutensa nuorempana kysyä. — Olisiko todellakin? — Rauhaa ei tullut. Uhkamielinen hän oli ollut, mutta oliko syytä matelemiseen. — "Jos menisin hänen luokseen ja tekisin kerrankin puhdasta jälkeä, puhuisin tyyneesti — tai riitelisin, jos se olisi parempi. Loppu tästä vain pitää tulla, tulkoon sitten miten tuleekin." Mielessä pysähteli, jalat veivät pois päin. Hän karkoitti huonot tuulet ja syventyi lukemalla kuluttamaan aikaansa. — "Kerkiääpä tuollaisia munia hautoa pesän lämpymässäkin."

Lähdettiin matkalle taasen, elettiin yhdeksänvuorokautinen ajo. Mäkeä ylös, alas, eteen, taakse, mutkasta mutkaan, halki kylien, keskellä ihanasti hymyilevän kevätkesän luonnon. Hymyttömin huulin. Syvä äänettömyys: "mökön turkkia paikattiin."

Erkki ei voinut enää entiselläkään huonolla tyyneydellä ottaa vastaan Karhulan luukkuihin ja vedensyöttölaitoksiin kajoamista. Jokainen sellainen teko tuntui kuin ruoskan sivallukselta ympäri kasvoja, ja hän puri hampaansa yhteen, mielessä katkera uhka: vielä kerran tämä laukeaa ja silloin...

Mutta eräs tapa ei ollut tänäkään aikana jäänyt Karhulalta pois: suuren kahvipullon yhteisesti tyhjentäminen. Erkin oli vaikea ymmärtää tätä. Ensimäinen kuppi juotiin Tiperon vahtituvan seutuvilla, mäen korkeimmalla huipulla. Olipa paikkaa vähitellen ruvettu kutsumaan Knorrimäeksi, sillä siinä myöskin kuljettaja Sirola säännöllisesti teki puolikuppisensa. Toinen juotiin Ojakylän tornilta lähdettyä. Samat paikat sopivat paluumatkallakin..

Mutta Erkkiä olivat alkaneet nämä juottelut kiusata. Mitä hän sitä tyrkytteli, joisi itse. Ensin ylimielinen kohtelu, sitten kahvikuppi, aivankuin piiskatulle lapselle piparikakku. Hän oli jo kauvan hautonut mielessään mitä tehdä, nakatako kahvi Karhulan eteen lattialle vai kieltäytyä siivosti ja kohteliaasti.

Noustiin Tiperon mäkeä, kattilassa ankara paine, koneella ankara työ, "hännässä" valtava paino.

Oltiin juuri pääsemässä vastamäestä, ja kun ei ollut erikoista syytä epäillä nousun onnistumista, otti Karhula jo kaapista sokeriastiansa.

Erkki kuuli sokeripalojen kalinan, kannen aukeavan, sillä koneen jyrinään tottunut eroittaa pienenkin äänen, joka on siitä poikkeava, nyt pullon kilisemisen hanojen metalleihin. Juuri silloin alkoi alamäki, ja hänen oli käännyttävä hoitamaan vedensyöttölaitoksia.

Pullo oli jo Karhulan kainalossa. Nyt viittasi hän katonrajassa koukussa olevaa astiaa. — "Ota!" sanoi katse.

Erkki otti sen vastenmielisesti, mielessä: en juo. Siitäpä syystä hän tarttuikin pohjasta, heittäen korvan vapaaksi Karhulaa kohti.

Nyt jo pulppusi kahvi, kuumentaen sormenpäitä. Erkki ei liikauttanutkaan kättänsä. Karhula katsoi pitkään ja viittasi käyrällä sormellaan sokeriastiaa kohden. Erkki ei ottanut, vaan sanoi sen sijaan:

"Ottakaa joutuin, polttaa sormiani!"

Karhulan silmät iskivät tulta. Kokonaan käsittämätön oli se mylvähdys, joka läksi pullistuneesta rinnasta. Samassa silmänräpäyksessä kuului jymähdys: Karhulan korko iski avainarkun kanteen.

"Juo!"

Ja Erkki joi.