Part 2

Hän ei uskaltanut olla sitä tekemättä. Hän joi vapisevin käsin, kyyneleet silmissä, katkerin mielin, vihassa ja kiukussa, joi ja puhkesi puhumaan.

Veturi kiisi kuin riivattu rinnettä alas aivan kuin sekin olisi juonut jonkun hulluksi tekevän pisaran. Karhula repi vuoroin viheltimiä, vuoroin höyrynsulkijaa. Vaunut paiskautuivat kiskoilla, jarruttajat huojuivat torneissaan, sinkoillen seinästä toiseen, kauhistuen kamalaa vauhtia. Varaventtiilit puhalsivat pois kattilan liikaa painetta, joka oli kohonnut huomaamatta riidan aikana. Niin kiisi juna kähisten ja kiskojen liitekohtia hakaten halki metsän kuin saalistaan takaa ajava ärsytetty eläin. Oli onni, ettei ketään sattunut tielle...

Erkki potkasi ilmaluukun kiinni. Varaventtiilit alkoivat vähitellen sulkeutua. Tuli vihdoin aivan tyventä. Kuului vain avatusta pesästä tukahdutettu, nopea huounta. Juna vieri samalla painollaan nopeuden yhä kasvaessa...

Ne olivat kauheat kilometrit, jolloin satoi purevia sanoja niinkuin hauleja kummaltakin puolelta. Mutta tämä ei ollut mikään hävittävä räjähdys, vaan oikeita teitä purkautuva liikakuormitus. Kumpikin pohjimmaltaan kaipasi sovintoa ja se siitä vähitellen rupesi muodostumaankin. Tyynnyttiin, rauhoituttiin sekä käytiin avomieliseen keskusteluun, tunnustettiin, kuinka oli kyllä vika toisessa huomattu, mutta ei niinkään itsessään. Karhula sanoi monta kertaa hermostuneensa niin kovasti, että hänellä oli ollut täysi työ pidättää itseään kiinni tarttumasta, ja Erkki syytti nuoren mielensä intoa ja harkitsemattomuutta. Ja mitä pitemmälle he tulivat, sen sovinnollisemmalta tuntui. Karhula sanoi sanottavansa katkonaisin, takertuvin lausein, otti loppujen lopuksi pullonsa, asettaen sen kainaloonsa. Ei oltukaan ennen juotu tällaisin mielin...

3

Muutamia vuosia tekeillä ollut Norvamon rata pohjoisessa oli aivan äsken valmistunut. Liikkeen avaaminen aiheutti paljon muutoksia rautatien henkilökunnassa. Tarvittiin suuri joukko virka- ja palveluskuntaa. Tässä muutoksessa tuli Erkki Teräksestä vanhempi veturinlämmittäjä, ja kaikesta päättäen hänen kuljettajaksi nimityksensä ei ollut kaukana. Siihen hän olikin jo täysin valmistunut sillä viime talvena oli hän käynyt veturinkuljettaja-kurssin Helsingissä. Näiden nimityksien aikana oli hänestä tullut kuljettaja Sirolan hyttitoveri.

Tämä oli Erkkiä vanhempi mies, mutta siitä huolimatta nuortea ja reipas. Kaiken iloisuuden ja avomielisyyden ohessa oli hänessä kuitenkin paljon itseensä sulkeutunutta. Oli joitakin kammioita, joihin kukaan ei ollut päässyt katsomaan. Toisinaan valtasi hänet kiivas himo väkijuomiin. Saattoi mennä vuorokausia, jolloin hän ei erikoisesti näyttänyt niitä haluavan, mutta sitten taasen ryöstäysi himo valloilleen, ja hän oli kuin mennyttä miestä. Omituista kuitenkin oli, että vaikka hän olikin tällä tavalla poissa suunniltaan, tehtävänsä hän siitä huolimatta suoritti nuhteettomasti.

Erkistä oli aina tuntunut raukkamaiselta, että miehet huolensa ja murheensa upottivat lasiin. Hänen oli paha olla nähdessään toverinsa toisinaan juovuksissa. Vaikka Sirola oli silloin erinomaisen hauska toveri, olivat nuo matkat kuitenkin ikävimpiä. Sen hän sanoikin suoraan hänelle.

Sirolalla oli omituisia tottumuksia. Tuskinpa hän enää pääsi Knorrimäen yli puolikuppisetta, ja turmiollisinta oli, ettei hän voinut tehdä matkaa pohjoiseen rajakaupunkiin saamatta "rajantakaista". Hän oli jo itsekin alkanut tuota kammoksua. Raja kiusasi häntä, ikäänkuin sen takana olisi asustanut kiehtova paholainen, joka lopullisesti oli hänet nielevä kitaansa. Hän oli toisinaan näkevinään rajapyykin kiven vieressä tuhansilla tavoilla nauravan naamaan, ja hän niin hyvin tiesi, mitä se merkitsi: niin pitkällä siis jo oltiin.

Enempi kuin Sirola aavistikaan huolehti Erkki hänestä. Oli aivan kauheaa, että mies tällä tavalla vajosi vajoamistaan. Erkki aivan pelkäsi pohjoisen radan ajovuoroja, eikä ollut koskaan varma, kuinka ne päättyisivät. Saattaisihan Sirola jolloinkin jäädä sinne pitemmäksi aikaa, ohi lähtöajan, tai muuten tulla kykenemättömäksi tehtäväänsä. Miten silloin selviydyttäisiin? Mutta miten saada hänet pysymään poissa sieltä?

Erään kerran, kun taas oltiin rajalla, ehdoitti Erkki Sirolalle:

"Ei suinkaan sinun ole välttämätöntä mennä itse sinne, laita joku noutamaan."

Kun Sirola epäröi, jatkoi hän:

"Odota täällä, niin minä käyn."

Merkillisen helposti Sirola taipui, ja siitä Erkki ymmärsi hänen ehkä itsekin pelkäävän pahinta.

Näin tämä asia toistaiseksi korjaantui ja ilman mitään erikoisempaa kuukaudet kuluivat. Oli syksy taasen. Erkki oli yhdellä noista inhoittavista matkoista: tulossa rajan takaa konjakkipullo taskussaan. Hän käveli hitaasti sateen liottamia katuja.

"Sinä tulit jo! Saitko?⁰

"Mieluummin olisin tullut tyhjänä.⁰

"Älä, älä!"

Sirolan kasvoilla oli hymy, joka jo kuului hänessä asuvalle paholaiselle. Erkkiä inhotti. Sirola piti silmällä Erkin takkia ja otti vastaan pullon vapisevin käsin. Kurkusta kuului nieleskelemisen korina.

"Hyvä ystävä, älä juo nyt. Älä ainakaan noin paljon!" pyysi Erkki.

Sirolan huulet vavahtivat.

"Anna pullo minulle!" Erkki koetti saada äänensä sydämelliseksi. "Ota siitä jollakin toisella kerralla, jolloin olet levollisempi. Anna tämä nyt minulle!"

Sirola istui alasluoduin katsein, ja Erkki jatkoi:

"Tämän pyynnön teen sinulle ystävänä, jolle ei ole aivan yhdentekevää, juotko sinä tai et."

"Vie!" tuli kuin tuskan parahdus, mutta käsin piteli hän edelleenkin lasista kiinni. "Ei, salli edes tämä lasi!"

Hän joi sen ahmien kuin janoinen eläin, ja Erkki riensi pullon kanssa ulos. Ensi ajatuksensa oli lyödä se rikki rakennuksen kivijalkaan, mutta hän uskoi sentään asian selviytyvän ilman sitäkin, vei pullon omaan kaappiinsa ja pisti avaimen taskuunsa.

Mutta Erkki sai kokea, kuinka turhia kaikki keinot olivat.

He olivat silloin Kunnaan päivystyshuoneella odottamassa kotiinpäin lähtöä etelästä tulevalla matkustajajunalla.

He olivat kumpikin matkastakin väsyneitä, sillä he olivat tuoneet yöjunaa, saapuen Kunnaaseen kahden aikana aamulla. Keskipäivällä oli Erkki vielä nakkautunut päivystyshuoneen rautasänkyyn ja nukahtanut. Herättyään läksi hän talliin kunnostamaan konetta. Sirola istui hytissä tukkihumalassa. Hän oli murtautunut Erkin kaappiin ja juonut pullon melkein tyhjäksi. Erkki tarttui työhönsä ääneti miettien, kuinka olisi nyt meneteltävä, sillä Sirolan ollessa noin ylimmillään oli oltava varovainen.

Syksyinen iltapäivä alkoi jo hämärtyä ja puolipimeän tallin vielä pimeämmässä veturihytissä istui juopunut mies synkkänä ja äänettömänä.

"Jopa annoit lähdön rajantakaiselle," sanoi Erkki huolettoman leikillisesti.

Sirola naurahti tuskin kuultavasti, josta Erkki huomasi oikealla tavalla alkaneensa.

"Perhana vieköön! Mitäs Knorrimäessä? Vettäkö tenderistä?"

"Vasikka!" hönkäisi Sirola.

"Niin juuri, vettä ynisevä vasikka sinä olet, ellet anna pulloa tänne. Loppu Knorrimäessä."

Sirola katsoi väsynein, toljottavin silmin, niinkuin ei olisi heti ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin.

"Mitä hittoa minä työnnän kitaani asumattomalla mäellä, ellei minulla ole tinakaulaa kaapissani? Vai luuletko sinä näitä useampia olevan? Ja jos olisi ollutkin, niin kyllä kai sinä olisit ne imenyt."

Sirolassa heräsi epäilys, ja hän tutki tarkoin, minkäverran pullossa vielä oli, käänteli ja katseli sitä vesilasin rasvalampun valossa.

"Ei siitä ole varaa ottaa ollenkaan."

Erkki tarttui pulloon vetääkseen sen pois, mutta Sirola piti sitä lujasti kiinni.

"Kelvoton! Minä lukitsen kaapin ja koetan siten säästää sinulle kunnollisen iltaryypyn vastamäessä, niin sinä kehtaat murtautua ja saada tällaisen häpeän aikaan. Mihin tästä nyt enää on? Silmän voiteeksi!"

Erkki ajatteli kauhulla, mihin tämä olisi päättyvä. Sirola oli juonut huimaavan paljon. Pullo täytyi saada pois ja siten viimeiset ryypyt siirretyksi lähemmäksi kotia. Hän laski matkaa, mikä oli Knorrimäestä Oulankaan. Onneksi ei tarvinnut ottaa puita sillä välillä. Ei hän oikein tiennyt, mistä syystä teki noita laskelmia. Ne vain tulivat mieleen. Saatuaan vihdoin houkutelluksi pullon Sirolalta pani hän sen kaappiinsa, mutta katsoi sitä tehdessä, mitä muuta sinne oli kertynyt aikojen kuluessa: tivistelankakerä, vyyhti sormenvahvuista männänvarren tivistettä, trasseleita, ruuveja, muttereita... pala köyttä — mitähän lämmittäjä Nevala sillä oli tehnyt?

Hytissä vallitsi alkumatkasta äänettömyys. Ulkona oli puhjennut myrsky. Sade pieksi hytin akkunoita ja salamat välähtelivät taivaalla. — Erkillä ei ollut syytä epäillä, ettei Sirola tekisi tehtäväänsä, vaikka hän katsoikin eteensä elottomin silmin ja puoleksi makasi suunnanvaihtajan yli. Kädet kuitenkin toimivat tottuneesti kuin määrätyt koneenosat. Kuten tavallisesti juopottelutuulella ollessaan oli hän nytkin enimmän kiusautunut, jos joku seikka asemilla myöhästytti. Siitä syystä oli vauhti hyvä ja he pyrkivät tulemaan asemille ennen määräaikaa.

Niin mentiin halki kylien ja lakeuksien, vinosti vasten painavaa itätuulta, keskellä säkkipimeyttä. Vaunun akkunain tulet luikertelivat tiepuolessa, mättäissä, kivissä ja ojan reunoissa, lyheten, pideten, vääristellen ja tuuli repi höyry- ja savupilviä junan sivulla.

"Piru!" kirkaisi Sirola yht'äkkiä kamalasti, ja Erkki tunsi kylmän väreen karahtavan seljässään.

"Mitä?" kysyi hän niin rauhallisesti kuin suinkin.

"Käyntisillalla, nokikaapin vieressä."

Erkin jäsenet vavahtelivat, mutta hän astui kuljettajan puolelle katsoen muka hänkin ulos.

"Kas vaan, eikö olekin!"

"No, onpa siinäkin 'pasiseerari‘!" jatkoi hän tietämättä mitä sanoa.

Sirola ratkesi nauramaan; se kuului kamalalta tällä hetkellä. — "Iloinen piru!" — Hän nauroi jälleen.

"Miten niin?"

"Tanssii kuin kone roudan nostamalla radalla... ylös, alas... ylös, alas... noin, noin..."

Ja tietämättä taasenkaan mitä teki, sanoi Erkki:

"Annetaan tahtia sille." Hän alkoi viheltää, vaikka huulensa eivät tahtoneet pariksi sopia.

"Pa— pane puita... täyteen... Me annamme kyytiä sille. Ja anna pullo myös!"

Erkki oli toivonut, ettei hän sitä enää muistaisikaan, mutta huomasi erehtyneensä. Nyt oli mentävä mukaan niin pitkälle kuin suinkin. Hän antoi pullon, johon toinen tarttui kiihkeästi.

"Maljasi, herra Eerikki!" huusi Sirola, sitten hän nosti pullon suullensa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella sekä heitti ulos akkunasta.

Nyt he olivat juuri menossa Paavelan ja Tauvon välisellä kolmipenikulmaisella taipaleella asumattomien kangasmaiden yli, kiipesivät Knorrimäen rinnettä ylös, tai oikeammin kiisivät, minkä kone eteensä otti. Miten oli päättyvä tämä, sitä ei Erkki osannut ajatella, sillä hän eli sanan varsinaisessa merkityksessä silmänräpäyksen kerrallaan. Hän ei kääntänyt hetkeksikään selkäänsä, vaan oli joka silmänräpäys valmiina tarttumaan toveriinsa, jos se olisi tarpeellista. Onneksi kuitenkin Sirola istui paikallaan, etukumarassa suunnanvaihtajan yli, hullu katse suunnattuna ulos.

"Vihellä niille perkeleille!"

Ei koskaan ollut Erkistä pesä laulanut niinkuin tänä myrskyiltana. Iskujen yhtämittainen kaiku metsässä oli kuin saatanallisen naurun kieriskely korven pimeydessä. Ja kun pesän vihertävänkeltainen kirkkaus huikaisi hänen silmänsä ja saattoi ulos pimeyteen katsoessa tulipallot leimuamaan silmissä, näyttivät ne paholaisen silmiltä mustassa yössä...

Nyt saavuttivat he Knorrimäen huipun ja juna alkoi laskeutua alas, mutta Sirola ei kai huomannut sitä eikä vähentänyt koneen tehoa. Kauhulla katsoi Erkki häntä. Eikö hän todellakaan enää tiennyt mitä teki? Vauhti lisääntyi nopeasti.

"Siinä sivuutettiin mäen harja," sanoi hän, saadakseen Sirolan huomaamaan, missä oltiin.

Sirola tuijotti tylsänä eteensä...

Mitä tehdä nyt? Hänellä ei ollut oikeutta puuttua esimiehensä tehtäviin, mutta mitä seuraisi, jollei yhä kiihtyvää vauhtia pienennettäisi. Nyt jo alkoi veturi heittelehtiä kiskoilla. Pesä ei ulvonut niinkuin vastamäen kiihkeässä ponnistuksessa, vaan läähätti, nyyhki kuin suuri ihmisjoukko olisi tukahdettua itkua itkenyt...

"Nyt on suljettava höyryventtiili!" sanoi hän päättävästi.

Kun Sirola ei vastannut, sulki hän sen. Mutta silloin Sirola kohosi asennostaan ja hänen silmänsä leimahtivat heikossa valossa, joka peitetyn kattolampun kupuun leikatun raon kautta lankesi hänen kasvoilleen.

"Anna olla auki sen!" karjasi hän ja repäsi venttiilin selälleen.

"Me menemme kohti kuolemaa!"

"Antaa mennä — heee—i!"

Se oli mielipuolen karjaisu, joka saattoi Erkin vapisemaan.

"Ajattele, hullu ihminen: junallinen matkustajia..."

"Vihellä niille, vihellä sen...!"

Mutta nyt painoi Erkki uudestaan venttiilin kiinni. Tästä raivostui Sirola, hyökkäsi ylös, ja Erkki näki jotakin vilahtavan hänen kädessään. Samassa hän kuitenkin oli kiinni Sirolan ojennetussa kädessä ja tavattomalla voimallaan, joka tällä epätoivoisella hetkellä vaan kasvoi, sai hän väännetyksi kouran auki. Akkuna helähti ja avonainen veitsi lensi ulos. Syntyi hetken kestävä kiivas kahakka. He kiersivät molemmat nyyhkivän pesän edessä. Sirola oli vahvarakenteinen mies, mutta kuitenkin hän herpaantui, ja Erkki sai hänet nujerretuksi lämmittäjän puolelle kattilan ja seinän väliin. Kiivaalla otteella oli hän samassa kiinni jarruventtiilissä, ja junan vauhti alkoi vähetä. Oli jo aikakin, sillä pian alkoi Isonkaaran laskeutuma, jonka alla oli tiessä mutka. Sitä ajatellessa ja vielä äskeisestä ottelusta järkkyneenä täytyi Erkin tukea itseään akkunan pielukseen ja nojata istuimen kulmaan. — Nopeusmittarin viisari hamuili ennen kulkemattomilla alueilla. Hiki virtasi pitkin Erkin ruumista, mutta tällä järkyttävällä hetkellä häntä kuitenkin elähdytti tieto, että vaara oli vältetty. Oli vain saatava Sirola tyyntymään. Tämä yritteli vielä ylös, kirosi kamalasti, haki housuntaskuistaan jotakin, mutta käsi jäi taskuun ja mies raukesi vähitellen. Ja kappaleen ajan kuluttua kuului ainoastaan örähtelyä... yhä vaisummasti...

Juna saapui Tauvoon. —

4

Näihin aikoihin sai Erkki kirjekortin, johon oli kirjoitettu joustavalla käsialalla: "Olen päässyt Norvantoon. Et usko, kuinka olen iloinen. Irja." — Erkki kirjoitti lyhyesti vastaan: "Tervetuloa!"

Tuo kortti toi mieleen omituisia, valoisia muistoja. Irja, lapsuuden ystävä Tauvosta! Koko heidän monivuotinen, usein katkeillut ja epämääräinen suhteensa, jota hän ei ollut itselleenkään selvittänyt, sukeltausi muistiin. Ja sydän sykki voimakkaammin tapaamisen toivosta.

Erkki otti usein esille Irjan kortin ja katsoi sitä pitkään. Olipa siellä tyttö riemuissaan. Ja olihan siitä räiskähtänyt pieni pisara tännekin. Miksi oli hän siihen ollenkaan vastannut? Ensi vaikutuksesta kohta, ja olikin se vilpitön tervetuloa. Puuttui vain, että olisi sen saanut kädestä pitäen sanoa.

Eräänä päivänä, ollessaan toimestaan vapaana, meni Irja asemalta postia noutamaan.

Postijunan kuljettajana oli Erkki. Hän oli huomannut Irjan ja tuli alas veturista rientäen luokse.

"Joko sinä olet täällä!"

"Niinkuin näet. Missäs sinä olet ollut, kun ei ole täällä näkynyt?"

"Eteläisellä rataosalla, olen nyt pitkästä kotvasta täällä. — Siis sinä olet tullut." — Erkin äänessä soi hillitty riemu. — "Toivon sinun viihtyvän täällä paremmin kuin Kouvolassa."

Erkki oli muuttunut edukseen sitten viime näkemän. Hänen käytöksessään oli entistä enemmän itsetietoisuutta ja varmuutta, oli vähän laihtunutkin ja silmät syventyneet, mutta kasvoilla kuvastui lujuus ja päättäväisyys. Ja kuinka hän katsoi sieltä korkeudesta. Irjasta tuntui kuin olisi se aivan kohoksi nostanut. Miten komea! Häntä puki erinomaisesti uusi kuljettajanlakkinsa, joka oli edestä ylös kohonneena ja teki hänet niin erinomaisen reippaan, iloisen ja avomielisen näköiseksi. No, hän tiesi, miten sitä piti pitää päässä.

Erkki viivähti tuskin paria minuuttia, tarttui kädestä ja sanoi:

"Näkemiin. Minä tulen pian."

Samassa oli hän poissa.

* * * * *

Irja käveli malttamattomana asemasillalla. Minuutit kuluivat hitaasti. Viisari valaistussa kellotaulussa asemahuoneen seinällä näytti toisinaan pysähtyneen. Myrsky mylvi puistossa. Kaasulyhty huojui tuulessa, suhisi ja näytti toisinaan sammuvan. Vihdoin läpäsi lumiryöpyn veturin valo ja kinoksia kahlaten vyöryi pikajuna asemalle. — Irja käveli asemasillalla samaan suuntaan.

"Hyvää iltaa!" kuului ylhäältä veturihytistä. Ääni tuli pehmeänä ja lämpöisenä.

Samassa oli koliseva, lumikinosten peittämä veturi ohi ja pysähtyi asemalaiturin päähän. Irja saavutti sen sieltä. Erkki oli laskeutunut alas ja nosti lakkiaan.

"Niinhän sinä kuljet kuin lumivuoren sisällä", sanoi Irja.

"Me olemmekin kyntäneet halki kinoksien, eikä ole kumma, jos niitä onkin vielä osa niskassamme."

"Mitähän, jos jäitkin välille," kiusotteli Irja.

"Eläpäs! Sitäkö sinä toivoit täällä?"

"Sitä!" — Irja nauroi käsipuuhkansa takaa.

"Vai niin! Mutta minä tulin kuitenkin."

"Ja nyt minulla on sinulle eräs ehdotus: sopisiko sinun tulla luokseni tänä iltana?"

"Onko sinulla joku merkkipäivä?"

"Ei, muuten vain. Eräs tuttavani täältä, neiti Lillström tulee myöskin. Se johtui äsken mieleeni, kun tiesin sinun olevan tänne tulossa ja on tällainen huono ja kylmä ilma..."

"Kiitoksia ystävyydestäsi! Kutsuasi et olisi siltä kannalta katsoen voinut paremmin asettaa. Sillä suoraan sanoen: lämmin kahvitilkka ei nyt tee pahaa."

"Sen arvasin."

"Tulenko heti, kun joudun?"

"Tule vain."

Saavuttuaan asuntoonsa riisui Irja nopeasti päällysvaatteensa ja haki puita säiliöstä pannakseen pesään.

Kohta räiski iloinen tuli uunissa ja sen loimussa järjesteli Irja huonettaan ja iloitsi jokaisesta siirrosta, joka somisti sitä. Hymy kaunisti hänen kasvojaan tällä hetkellä.

Hän ei tahtonut kieltää itseltään, että todella odotti Erkkiä. Hän hymähti maltittomuudelleen, mutta samassa vakasivat viime tapaamisien muistot hänet ja hän palautti ne toisen toisensa jälkeen...

* * * * *

Nyt hän tuli, kun pystyvalkea oli iloisimmilleen kerjennyt.

"Neiti Lillström ei ole tullut vielä. Hänellä lienee joku este. Mutta voinemmehan odottaa kahdenkin?"

Heidän katseensa yhtyivät...

* * * * *

"Kummallinen on ihmisten elämänjuoksu," puheli Erkki kuin äänellään tarttuen johonkin mielessään kulkevista ajatuksista. "Jos jäisi jotakin näkyvää jälkeä, viivat tai jotakin sellaista, joka tehtyä matkaa kuvaisi, niin saisimme niistä nähdä, kuinka polkumme risteilevät."

"Aluksi ne kuitenkin kulkisivat yhdessä."

"Niin juuri," ilostui Erkki. "Muistatko sinä vielä jotakin noilta ajoilta? Eihän ollut ainoatakaan päivää noina vuosina, ettemme olisi leikkineet yhdessä."

"Tuskin yhtään."

"Voisimmeko vielä kerran loitsia esille nuo ajat?"

Erkki kertoi niistä. He muistelivat niitä yhdessä. "Muistatko sitäkin ja sitäkin?" kilpailivat he keskenään.

"Kuinka sinä saatkin ne henkiin heräämään!" huudahti Irja. "Ihan tulemme lapsiksi jälleen."

Erkin herkässä mielessä herätti Irjan sydämellinen osanotto voimakkaan tunteen. Irja tuli lähemmäksi häntä. Hänen mielessään ailahti, kuinka Irja on hänelle enempi kuin kukaan muu nainen. Hän tukahdutti sen ajatuksen, mutta siitä huolimatta rakentui siitä enempikin: kuva kodista, tällaisesta vastaanotosta, sydämellisyydestä, ystävästä, jota vastaan rientäisi, kun palaisi matkalta. Kuinka hänen tekikään mieli upottaa hento käsi omaan känsäiseen kouraansa, tai kohottaa se huulilleen. Hänen teki mieli sanoa Irjalle, mitä tunsi tällä hetkellä. Mutta oli kuin Irja olisi kohonnut paljoa korkeammalle silloin. Hän ei ollut enää entinen asemapäällikön Irja. Hänessä oli jotakin, joka kiihoitti, rohkaisi; hänen hymynsä saattoi ajatukset sekaisin. Kuitenkin joku hänessä ei sallinut tulla luokse. Mitä se oli ja mistä se johtui, ei Erkki saanut selville. Oliko aika vieroittanut heidät toistaan, tai olivatko he kasvaneet niin eri seurapiireissä, että heihin molempiin oli tullut toisilleen vierasta. Mistä syystä olikaan Irja kutsunut häntä?

Erkin mielessä risteili kysymyksiä, jotka turhaan etsivät vastausta.

Kuitenkin tunsi hän itsensä onnelliseksi tällä hetkellä, kun he muistellen kulkivat menneitä aikoja. Eivät he huomanneet kumpikaan, kuinka aika kului, eivät muistaneetkaan, että heille piti tulla joku seuraksikin, niin olivat he syventyneet katselemaan toisiaan, hymyilemään toisilleen.

* * * * *

Ovikello soi. Sen ääni tuntui kuin kylmän raudan kosketus lämpöiseen ihoon. Lumous katosi. Pienet hengettäret, jotka aivan äsken olivat ympäröineet heidät, pakenivat.

He katsoivat toisiaan hetken kuin viime tervehdykseksi ja sitten riensi Irja avaamaan.

"Sinäpä olet niin pirteän näköinen; mikä sinulle nyt on tullut!⁰, kuuli Erkki raolleen jääneestä ovesta tulijan kysyvän.

"Kiitoksia! Toivotaan, että se jäisi pysyväiseksi⁰.

"Sinullahan onkin täällä jo vieraasi... Oo... Irja!" — Erkki merkitsi tulijan äänen sävyn muuttuneen. Hän vaistosi, että tulijalla oli jotakin häntä vastaan.

Samassa he tulivat sisälle. Neiti Lillström jäykistyi teennäisen juhlalliseksi. Hän mittasi nopealla silmäyksellä Erkin päästä jalkoihin.

"Me olemme sinua odottaneet jo ison aikaa," sanoi Irja.

"Niin, katsos syy oli siinä, etten muistanut päivällä, kun kutsuit, että proviisori oli matkalla. Kun juna myöhästyi niin hänkin myöhästyi. Enkä ymmärrä, missä ihmeellä hän viipyi vielä sen jälkeen. Luulin jo että minun pitää jäädä apteekkiin yövuoroon.

"Vika on herra Teräksessä", sanoi Irja, "hän ei ole saanut junaa aikaisemmin tänne tänä iltana."

"Minä voisin siirtää syyn taasen johonkin toiseen", sanoi Erkki, "mutta olkoon nyt minun. Pahottelen, että olen neiti Lillströmille tahtomattani saattanut ikävyyttä."

"Siitä ei pääsyni ollut niinkään paljon riippuva, vaan tuli siihen vielä uusi viivytys. Kun juuri olin sulkenut oven ja vähin päässyt rauhoittumaan, niin soi yökello, kuin olisi tulenvaara kohdannut. Mene ja avaa! Täällä tohtorin määräys! Ryhdy laittamaan lääkkeitä! Siihen meni aikaa.⁰

"Varmaankin joku vaarallinen sairaus?⁰ kysyi Erkki.

"Ehkä se oli. Teikäläisiä muuten." — Neiti Lillström kääntyi Erkkiin päin. — "Herra Teräshän on rautatieläinen?"

Neiti Lillströmin katse arvosteli taasen julkeasti, niin että Erkki sisimmässään raivostui.

"Olen — veturinkuljettaja." — Ääni kalskahti kuin kysyen: mitäs sitten?

Irjan valtasi kummallinen levottomuus. Hän huomasi neiti Lillströmin katseet ja lieskan leimahduksen Erkin silmissä. Hän aavisti, että siitä seuraisi vielä enemmänkin. Mitä varten Eine käyttäytyi noin tahdittomasti? Mitä hän ajatteli Erkistä?

"Kuljettaja hänkin kuuluu olevan."

"Kuka?" — Erkki nousi nopeasti.

"Joku Sariola tai Sirola."

"Mitäs hänelle sitten on tapahtunut?" — Ilme Erkin kasvoilla oli muuttunut.

"Hän kuuluu saaneen matkalla ollessaan halvauksen."

Suokaa anteeksi, olen pakoitettu lähtemään heti. Sirola on toverini.⁰

* * * * *

"Vai niin", sanoi Eine Erkin mentyä, "sinä valittelet yksinäisyyttäsi, etkä pidä minään säätyläisseuraa, joka sinulla on täällä, mutta kyllä sinä saatat istua kahdenkesken omassa huoneessasi — jonkun veturinkuljettajan kanssa."

"Hänhän on lapsuuden leikkitoverini. Ja odotimmehan sinua."

"Niin, lapsuuden, mutta nythän ei olla enään lapsia, eikä samalla kehitysasteella."

Neiti Lillströmin suupielessä värähteli iva...

* * * * *

N:o 400, Teräksen veturi, seisoi valmiina junan edessä.

Lunta oli satanut jo monena vuorokautena perätysten; oli tullut sydäntalven lumikuukausien aika.

Iltapäivällä oli yltynyt tuulemaan. Puiden paljaat oksat pieksivät sekavaa ilmaa, ulvoivat ja vonkuivat. "Eikö lumiauraa ole lähetetty?" kysyi Erkki junailijalta, joka tuli merkitsemään kirjoihinsa konetta hoitajineen.

"Sen pitäisi juuri saapua. Äsken ilmoitettiin sen lähteneen Suvannolta ja ehkäpä ehtii tulla tänne kymmenen minuutin aikana, mikä meillä on vielä jälellä".

"Siitä me emme suuria välitä. Onhan meillä puita ja vettä."

Erkki haki avaimen ja meni kiristämään ilmapumpun tivistettä, joka näkyi vuotavan, hyppäsi alas sitten ja koetteli muutamia koneen osia, jotka olivat pitkällisenä ajokautena kuluneet.

Kun vielä oli koetettu jarrujen toimintaa koneiden vaihdon jälkeen, oli kaikki valmiina lähtöä varten Erkki meni odottaessaan alas asemasillalle.

Mahtoiko Irja olla toimessaan vai oliko vapaana. Hänestä tuntui heidän asiansa olevan kuin veitsenterällä eikä hän voinut saada mielestään pois eilisen illan kiusallista vaikutusta. Hän olisi mielellään halunnut nähdä Irjan, katsoa kerrankaan silmiin, saadakseen jotakin varmuutta asiaan.

Yhtäkkiä hän huomasi, että voisi käydä lippuluukulla, mutta samassa osui katseensa neiti Lillströmiin, joka seisoi vähän etempänä väkijoukossa puhellen ja nauraen kahden hienosti puetun naisen kanssa. Oli kuin jollakin teräaseella olisi pistetty. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja oikaisi ryhtinsä, katsoi yli väkijoukon huomaamatta ketään — huomaamatta edes, kuinka eräs katse oli häneen kiinnitettynä, virkahuoneen akkunasta, josta sopi aivan hyvin näkemään siihen paikkaan, missä Erkki käveli edestakaisin.

"Jos lumiaura meidät myöhästyttää, on Irjalla tilaisuus näyttäytyä, mikäli hänellä on siihen halua."

Hän asetti tämän ehdon, vaikka kohta tuntui, ettei olisi pitänyt sitä tehdä, sillä saattoihan Irjalla olla voittamattomia esteitä. Mutta toiselta puolelta pyörähti taasen voimakkaasti, että juuri niin piti tehdä, sillä häntä oli loukattu, Irjan ystävätär oli loukannut, mittaillut häntä katseellaan melkein kuin maantienkulkijaa, ja Irja oli sen huomannut. Sitä osoitti hänen kätensä vavahduskin hyvästellessä, sitä hämmästyksensä, sitä katseensa, joka oli käynyt merkillisen sulkeutuneeksi. Mistä syystä? — Mutta mitä ihmeen syytä tästä oli näin kiivastua. Jokaisellahan oli vapaus arvostella, muodostaa se tai tämä käsitys toisesta ihmisestä. — Kuitenkin kuohahti koskena jäljessä loukattu ylpeys, sillä neiti Lillströmin katse oli piirrellyt kuin polttoneula. Muulloin olisi hän sen voinut kestää — nyt ei. Eikä Irja jäänyt osattomaksi. Nuo kaksi olivat häntä vastaan, ja jollei hän voita, niin kaikki ratketkoon...

Tuli ilmoitus, että lumiaura oli viivästynyt. Lähtöä ei voinut enää viivyttää.

Erkki oli juuri nousemassa koneeseen ja katsoi asemahuoneen ovelle, joka avautui, ja asemapäällikkö virkapuvussaan tuli lähettämään junaa. Hän viittasi asemamiehelle, viittasi myöskin junailijalle, jonka antamaan merkkiin Erkki oli jo valmis vastaamaan.

Kun juna läksi sinä aamuna Norvannon asemalta, oli kuin sen veturi olisi ollut poissa suunniltaan. Ne matkustajat, jotka olivat seisoaltaan, horjahtelivat toisiaan vastaan ja junapalvelijat kerkesivät hädintuskin hyppäämään viimeisen vaunun portaalle.

Asemahuoneen akkunaan ilmestyi tyttö, joka levottomin sydämin katsoi kiitävän junan jälkeen...

5

Mutta juna riensi voimia kysyvään kamppailuun kiihtyvällä nopeudella. Kohta vaihteiden takana, pitkän makasiinirakennuksen suojassa vaani myrsky. Siellä se oli laitellut esteet tien poikki ja juoksutteli lumikuuroja pitkin hangen selkää, kuin uhitellen. Ja kun juna tuli esille, syöksyi se raivostuneena sen kimppuun. Se ei ollut enää salakähmäistä nätelemistä sieltä ja täältä niinkuin huoneiden suojassa, vaan avonaista taistelua, rehellistä sylipainia. Myrsky syöksyi korkealla sillalla kuin viime ponnistukseen. Mutta hurjasti ryntäsi junakin. Se tuli siltakaarien alle täysin voimin. Vielä sillä oli kasvava nopeus. Kytkimet natisivat vetämisen ankaruudesta, niiden jouset jännittyivät. Veturi kiskoi vaunuja kuin arkailevia nahjuksia, jotka eivät uskalla käydä silloin eteenpäin, kun tosi on kysymyksessä.

"Kylläpä se painaa," sanoi kuljettaja ja avasi höyrynsulkijaa yhä enemmän.

Hän antoi varoitusmerkin ja kun tiesi radan tässä olevan hyvin suojatun ja arveli tien olevan selvän, uskalsi hän hetkeksi poistua paikaltaan ja auttaa toveriaan pesän hoitamisessa. Yhdessä latoivat he kivihiilet tasaisesti, laittoivat kunnollisen pohjan, kun nyt vielä oli siihen tilaisuutta. Pikku seikoista riippui paljon.

"On siellä nyt tulta," sanoi lämmittäjä. "Niin ovat putket, kuin sulaa metallia täynnä."

"Hyviähän me kokkeja olemme ja hyvin sitä on hepoa ruokittavakin."

Tultiin juuri pieneen metsään, jossa myrskyn voima vähän lannistui. Luntakin oli tasaisemmin radalla, ja juna sai vauhtia yhä enemmän. Mutta sitä kesti vain lyhyen hetken. Ja metsän takaa avautui äärettömältä tuntuva lakeus. Myrsky painoi tässä vinosti vastaan. Koko junan sivu oli sen rynnistysalueena. Ja nyt se päätti käydä väsyttävään taisteluun. Se painoi vastaan yhtämittaa, hellittämättä, koko voimallaan.

"Minkälaista lieneekään Kourin leikkauksessa," arveli jo lämmittäjä. "Tämä tuuli on kai tehnyt sinne oikein hiivatinmoiset patterit."

"Luultavasti, sillä se lyö siihen lännestä matalametsäisen kunnaan yli niinkuin viemäriojaan, ja sen pohjalta meidän pitäisi löytää kiskot."

Lämmittäjä pyyhki hikeä otsaltaan, tarttui hiililapionsa varteen ja alkoi työnsä jälleen. Joka kerta, kun hän polkaisi paininta lattiassa, rävähdyttivät automaattiset laitteet pesän luukut auki, ja vihertävän keltaisen liekin loimu valaisi hytin sekä savupilvet ja myrskykuurot ensimäisten vaunujen yläpuolella.

Kuljettaja avasi akkunan sivultansa estääkseen pesän kirkkauden huikaisemasta silmiään. Savupiippu ulvoi myrskyn seassa ja silmänräpäysliikkein syöksyi siitä sakeaa savua ulos, painautuen kohta vaunujen kattoja pitkin ja sieltä alas junan suojanpuoleiselle sivulle. Säkenet tanssivat tuulen pyörteissä, yrittivät ylös, mutta syöksyivät maahan, kuin tuperruksissa.

Varustauduttiin Kourin leikkausta varten.

Miehet häärivät hämärässä hytissä. He tarkastivat konettansa. Heillä oli kyllin kivihiiliä, kyllin vettä.

Kuljettaja Teräksen luonteenomainen reippaus ja rohkeus sekä neuvokkuus oli monesti ollut jo koetuksen alaisena — eikä suinkaan vähäisessä määrässä tänä myrskyisenä päivänä.

Ilta oli jo hämärtynyt siinä määrässä, ettei nähnyt pitkälle eteensä. Lyhdyt koettivat valaista läpi sakean lumisateen. Muutamista kohdista näkyivät niiden valossa kiskot tiellä, mutta useimmissa paikoissa ne olivat kokonaan hautautuneet. Siellä täällä häämöitti joku pensas tai heinälato tiepuolessa.

Pian hämärän keskeltä alkoi maasta kohota musta vastarinta. Se suureni suurenemistaan, ja sitä kohden kiisi veturi värisevin tulin, raivostuneen eläimen tavoin.

"Nyt se alkaa," sanoi Erkki.

Samassa syöksyi juna Kourin leikkaukseen. Lumivyöryt kohosivat korkealle ilmaan ja paiskautuivat sieltä alas, yli koneen ja ensimäisten vaunujen. Hetkeksi pimeni kaikki niinkuin olisi saanut iskun vasten silmiään.

"Terve!"

Lumi tunkeusi kaikista pienistä rakosista kattilan kuumiin osiin, joissa se pian muuttui usvapilveksi. Ryöpyt seurasivat toisiaan itsepintaisesti uhmaten...

Koko juna hätkähti vastarinnan kohdattuaan. Tieto meni puskimesta puskimeen, kytkimestä toiseen. Matkustajat huojahtivat penkeillään, ja lähellä akkunaa olevat koettivat katsoa ulos, kuitenkaan mitään näkemättä. Vaunut nytkyivät niinkuin olisi niitä tuupittu edestä ja takaa.

Joku oven lähellä istuvista koetti avata ovea, mutta sieltä syöksyi lumisade sisälle, ja myrsky pyyhkäisi vaunun päästä toiseen.