Part 2

— Mutta pöydät, Tine, sanoi hän ja äänensävy muuttui, hänen luodessaan nopean katseen valkoisten pöytäliinojen yli:

Hän seisoi miettiväisenä isäntärengin pöydän ääressä. Isäntärenki ei ole saanut kylliksi lahjoja.

— Mutta Tine, mitä voisimmekaan keksiä isäntärengille?

Äkkiä käänsi hän päänsä:

— Tine, sanoi hän juosten Fritzin huoneeseen. Me varastamme kymmenen sikaria.

Tine hiipi isän huoneeseen.

— Pääsemmekö sisään? huusivat lapset arkihuoneesta.

— Paikalla, sanoi Tine ja sulki oven takanaan. Hän oli pelastanut sikarit.

— Jumalan kiitos, sanoi äiti huoaten, kuin olisi vapautunut raskaasta taakasta.

— Sidomme punaisen nauhan niiden ympäri, sanoi hän.

— Minulla ei ole mitään nauhaa, sanoi Tine. Äiti tarkasteli kaikkia pöytiä:

— Otamme silkkinauhan neiti Jespersenin pitsikauluksesta.

Pitsikauluksen oli äiti saanut lahjaksi neiti Jesperseniltä. Siinä oli lukemattomia pieniä punaisia silkkinauhasolmuja.

— Niin, sanoi äiti, Tinen ratkoessa irti silkkinauhaa:

— Neiti Jespersenin pitsikauluksessa onkin liian monta ruusuketta.

Ruusunpunainen nauhanpätkä solmittiin sikarien ympäri.

— Nyt avaamme oven, sanoi äiti.

Hän avasi itse oven ja lapset ryntäsivät sisään.

— Hauskaa joulua, sanoi äiti. Hän seisoi keskellä kynnystä.

— Missä on minun pöytäni?

— Missä on minun pöytäni?

— Missä on minun? huusivat lapset kuorossa.

— Tuossa, tuossa, sanoi äiti. Hänen kasvonsa loistivat.

Lapset seisoivat ryhmässä hänen ympärillään kädet kohollaan.

— Äiti, äiti, huusivat he, nyt se, mikä on puussa — nyt se mikä on puussa.

— Niin.

Viimeiset lahjat olivat joulukuusen juurella käärittyinä moneen paperiin.

Äiti ryömi pitkin lattiaa hakiessaan ne puun alta ja kokosi kääröt helmaansa.

Nyt oli hän saanut ne kaikki ja hän nousi pystyyn lasten ympäröimänä.

— Nyt, nyt, huusivat lapset.

— No, nyt.

Ja hän heitti ne mullin mallin lasten ojennettujen käsien yli:

— Sinulle, ja

— Sinulle ja

— Sinulle, huusi hän, lasten riemutessa.

Isä oli tullut avatusta ovesta.

Nojaten ääneti oven pielukseen katseli hän äitiä ja lapsiaan.

Ja äkkiä, silmissä hellyyden — tai ehkä vain ihailun — hetkinen välähdys, meni hän äitiä kohti:

— Lahjojen antaja, kuiskasi hän.

Äiti loi katseensa maahan. Näytti melkein siltä kuin olisi hän sulkenut silmänsä hetkeksi.

— _Sinähän_ lahjoittaja olet, Fritz, sanoi hän.

Isä vetäytyi pois.

— Mutta Tine, nyt väki sisään, sanoi äiti.

He olivat jo kokoontuneet eteiseen. Palvelustytöt olivat sukkasillaan, miehillä oli saappaat jalassa.

— No nyt, lapsikullat, sanoi äiti ja avasi oven:

— Nyt on jouluaatto.

He tulivat sisään kaikki yksitellen, aivan verkalleen, hypäten kynnyksen yli kuin olisi se ollut vallitus. Kasvot vakavina kuin alttarille astuttaissa.

Taaimpana tuli Jens renki.

Hänellä oli juovikkaat liivit. Housut riippuivat pahanpäiväisesti.

He saivat lahjansa ja kiittivät — mitä he sanoivat ei koskaan kuulunut — ja vilkaisten salakähmää toistensa lahjoihin veivät he omansa talteen huoneen nurkkiin.

— No, Jens, sanoi äiti, nyt tanssitaan. Hän muodosti piirin.

Etumaisena kulki hän itse Jens-rengin kanssa, lapset ojensivat kätensä palvelustytöille ja miehille.

— Piiri ehjäksi, huusi hän Tinelle ja alkoi mennä eteenpäin.

Hitaasti pyöri piiri kuusen ympäri, äidin virittäessä jouluvirttä hiukan vapisevalla äänellä:

Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana sielujen toiviotie. Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohden matka vie.

Vähitellen yhtyivät siihen kaikki, äidin ääni kohosi heidän hitaasti kulkiessaan kuusen ympäri.

Kaikkien kasvot olivat kääntyneinä ylöspäin joulukuusen kynttilöitä kohti.

Puolipimeästä yhtyi äkkiä lauluun isänkin ääni niin ihmeellisen tummana kuin olisi se tullut jostakin kaukaa.

Äiti lakkasi kuullessaan hänen äänensä. Sitten jatkoi hän jälleen, tuijottaen kuusen kynttilöihin.

Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohden matka vie.

Laulu lakkasi.

— Äiti, laula yksin, sanoi vanhin poika.

— Niin, eikö rouva tahtoisi laulaa yksin, sanoi miehevä Mari, jolta tietämättään kyyneleet lakkaamatta valuivat.

— Mielelläni, sanoi äiti.

Ja irroittamatta katsettaan joulukuusen kynttilöistä, lauloi hän puoliääneen — hän yksin, toisten liikkuessa vieläkin hitaammin:

Tänäpäivänä riemu käy vieraaksi maan kera pienoisen valtiaan taivaan, polo varpunen, käy alas katolta vaan ilon jouluhun, et vilun vaivaan!

Kera äityen, lapsonen karkeloi, ilon päivä nyt meille hohtaa. Vapausajan päivä tää meille soi, tie löytyi, mi taivohon johtaa.

Oli aivan äänetöntä hetkisen ja kaikki olivat pysähtyneet.

— Nyt leikitään, sanoi äiti.

Ja hän pani Jens-rengin laskemaan laukkaa, niin että kaikkien oli pakko seurata, äidin laulaessa ja lasten siihen yhtyessä "puusta, jota katsellaan, ja sitten namusia maistellaan".

— Herra varjele, sanoi äiti, tuo poikahan laulaa aivan väärin.

Vanhin poika hoilotti täyttä kurkkua. Pienin kaatui piirissä.

— Ylös taas, sanoi Tine. Mutta pienin itki itkemistään.

— Tanssikaa te muut, sanoi äiti ja istuutui syrjemmälle pienin sylissään.

Kynttilät alkoivat palaa loppuun, ja tanssi taukosi.

Väki lähti pois, ja Tine alkoi viedä pienimpiä nukkumaan.

Äiti istui paikallaan.

Lattialla, nojaten päänsä äidin polvia vastaan, istui vanhin poika kynttilöiden sammuessa vähitellen joulukuusesta ja hopealankojen loiston himmetessä.

- Äiti, sanoi hän, nyt joulukuusi kuolee.

- Niin, poikaseni, sanoi äiti, ja kaunis käsi vajosi helmaan pojan pään päältä:

— Nyt se kuolee.

Tine tuli takaisin.

Vielä paloi viimeinen kynttilä.

— Nyt poika nukkumaan, sanoi äiti.

— Nuku hyvin, sanoi hän ja suuteli poikaa otsalle.

— Hyvää yötä, äiti.

Äiti istui yksin.

Viimeinen kynttilä leimahti hetkiseksi ja sammui. Kuusi oli pimeä.

Sisähuoneista kaikuivat isän askeleet.

— Oletteko täällä, rouva, sanoi Tine palatessaan.

— Istun täällä.

Hetken he istuivat vaiti. Sitten sanoi äiti:

— Tine, ota luukku ovelta.

Tine totteli.

— Ja avaa ovi, sanoi äiti.

Hän oli noussut ja käärinyt huivin hartioilleen.

Hiljaa astui hän lumen peittämille puutarhaportaille. Tine seurasi häntä. Heidän edessään uinui puutarha, valkoisena ja äänettömänä. Äiti seisoi kauan, kasvot ylöspäin, katsellen tähtiä.

— Rouva, sanoi Tine, missä on Betlehemin tähti?

Äiti ei vastannut. Ehkei hän kuullutkaan kysymystä.

— Näetkö Venuksen, Tine? sanoi hän.

Ja taas he seisoivat vaieten.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä valkoisessa puutarhassa. Hiljaiset kentät nukkuivat. Äänettöminä vaelsivat tähdet niiden yllä.

* * * * *

Joulun jälkeen tuli lukemisen aika. Tine tuli hämärissä ja sai kuulla kirjojen sisällyksen.

Äiti istui lieden ääressä, valkoiset kädet ristissä polvien ympärillä. Hän kertoi ja sepitti uudestaan. Ei ainoakaan kirja voinut sanoa sitä, mitä hän ajatteli.

Oehlenschläger oli sidottuna mustiin, juhlallisiin kansiin, ja sen sivuilla oli monta merkkiä. Äiti osasi murhenäytelmät melkein ulkoa, mutta hän luki niitä kuitenkin yhä uudestaan. Kun hän nosti katseensa kirjasta lasten kuunnellessa, näyttivät hänen silmänsä kahta suuremmilta.

— Äiti, lue vielä, sanoi vanhin poika.

— Eikö lapsia panna milloinkaan nukkumaan, sanoi isä oveaan avaten.

- Kyllä, Fritz, heti paikalla, vastasi äiti lukien edelleen.

Hänen äänensä oli hellä kuin surullinen hyväily, ja silmissä oli kyyneleitä.

Mieluimmin hän luki Thoran jäähyväisiä Hakonin ruumiille.

Tine istui ja nyyhkytti kuin hylje.

— Pannaanko lapset nukkumaan?

— Paikalla, Fritz, paikalla.

Ja äiti jatkoi lukemistaan.

Usein luettiin Christian Wintheriä. Tavallisesti "Hirven pakoa". Runon poljento kutoutui niin hellästi hänen ääneensä.

— Kukaan ei lue niinkuin rouva, sanoi sisäkkö. Hän kuunteli kirjakaapin nurkasta.

Viimein tuli isä kärsimättömäksi, ja lasten _täytyi_ mennä nukkumaan.

Silloin ne itkivät ja saivat viskunoita, jotta kiltisti seuraisivat hoitajaansa.

Mutta äiti saattoi Tineä puistokäytävää pitkin paljain päin.

Tähtikirkkaina öinä hän kulki siellä kauan. Hän piti niin paljon tähdistä. Pitkät ajat saattoi hän seisoa laskien, kuinka monta näkyisi yhdessä kohdassa.

Tine seisoi vieressä.

Hän kyseli tähtien nimiä.

Mutta äiti oli nimittänyt ne ystäviensä mukaan.

— Siinä oli hänen äitinsä tähti...

— Näettekö sen?

— Ja tuossa on Alicen tähti — näettekö sen. Sillä se on niin surullinen.

Taivaalla oli monta surullista tähteä, ja niitä hän eniten rakasti.

— Stella, huusi isä talon päätyikkunasta:

— Stella, sinä vilustut.

— Katselen vain tähtiä, sanoi äiti. Hän jäi vielä hetkiseksi seisomaan valkeat kasvot ylöspäin kääntyneinä:

— Tuossa on Fritzin tähti, sanoi hän melkein kuiskaten.

Ja hän meni hiljaa sisään.

Mutta tähtien katseleminen oli hänelle melkein intohimo.

— Silloinhan olen kaikkien ystävieni parissa, sanoi hän.

Hän saattoi Tineä kirkkomaalle, muttei kauemmaksi. Sillä hän pelkäsi kummituksia. Niihin hän uskoi täydellä todella, ja varmaa oli, että kotona sinisessä huoneessa kummitteli.

Hän vahvisti puheensa nyökäyttämällä päätään.

— Sen tietää Fritzkin, sanoi hän.

Mutta sinisen huoneen kummitus oli valkoinen nainen, ja jos hän näyttäytyi, oli jonkun kuolema lähellä.

Äiti oli nähnyt hänet vain _kerran_, ja silloin kuoli vanha postimestari.

Muuten hän tiesi monta kummitusjuttua ja kertoi ne hämärissä lasten väristessä kauhusta.

Mieluimmin hän kertoi Aaholmin kummitusjutun, sillä sen hän tiesi todeksi, koska se oli tapahtunut eräälle hänen tädeistään.

Aaholmissa on aina kummitellut, mutta tämä kertomus on tosi, sanoi äiti, sillä Olivian istuessa kampaamassa tukkaansa ennen tanssiaisiin lähtöä, näki hän äkkiä naisen tulevan ulos seinästä — ilmielävänä — kuvastimessa näkyi kaikki... Puettuna harmaaseen silkkipukuun, suuri ruusukimppu kädessä, pysähtyi hän Olivian tuolin taakse.

— Mutta Olivia hypähti pystyyn, syöksyi ulos käytävään ja huusi huutamistaan.

Mutta hyvä oli, ettei nainen saanut kiinni hänen kädestään. Sillä sellaista oli tapahtunut eräälle seuranaiselle ... Tämä juoksi käytävään, ylös portaita, kreivittären luo ja huusi: seinästä tuli nainen, suoraan minun luokseni, otti minua kädestä — ja pyöritti...

— Ja samassa hetkessä tuli seuranainen hulluksi.

Siihen ei kukaan enää mitään mahtanut, hän oli hullu.

Näin kertoi äiti.

Mutta hän kertoi vielä, että viimein oli Aaholmin kreivi kaivattanut muuria, ja salaisesta komerosta oli löytynyt luuranko.

— Hänet oli tietysti murhattu, sanoi äiti.

Kummitusjuttujen saattoi lopulta olla miten oli. Mutta enteet, niitä ei voinut epäillä. Ja koirat ja pöllöt tiesivät enemmän kuin ihmiset.

— Kirkontornin pöllötkin huusivat vain, kun joku seurakuntalaisista oli kuoleva.

— Sen tietää koulumestarin väki, sanoi äiti ja nyökäytti päätään.

Talvi-iltapäivinä kulki äiti lasten kanssa kylässä. Kaikki lapset lörpöttelivät äidin ympärillä, heidän kulkiessaan puistokäytävää pitkin, niinkuin linnun poikaparvi.

Puistokäytävän toisessa päässä asui pitäjänvouti.

Hieno ja kaunis oli talo, suuri ja leveä keskellä valkeata kenttää, viheriäksi maalatun veräjän takana.

Joskus he poikkesivat pitäjänvoudin luo.

Pitäjänvoudin "eukko" katosi heti keittiöön.

Hän tervehti kuulumattomalla äänellä, ojensi kostean käden, josta ei saanut otetta ja meni keittiöön huolehtimaan ruuasta. Kymmentä minuuttia ei oltu pitäjänvoudin luona, ennenkuin pöydät notkuivat. Siellä sai aina kylkipaistia, sianlihaa ja punajuuria. Leivänviipaleet olivat suuria kuin kartat.

Pitäjänvouti oli lihava ukko, joka käytti takkia käydessään kerran ehtoollisella tai markkinoilla Augustenborgissa, muuten oli hän paitahihasillaan. Ei hän milloinkaan puhunut, mutta nauroi aina niin että koko ruumis hytkyi.

Äiti istuutui epätoivoisena sianlihaa syömään.

Mutta kotiintullessaan täytyi hänen aina saada lasillinen punaviiniä, jotta rasva painuisi.

Vuodet olivat vierineet, ja aina olivat vierailut pitäjänvoudin luona samanlaisia, vaimo meni keittiöön hyvää päivää sanottuaan, ja ukko alkoi heti äidin nähtyään hohottaa, niin että pieni välihuone tärisi.

Mutta sitten eräänä päivänä, hämärissä, laahautui raskas vaatekäärö arkihuoneeseen kotona. Eikä vaatekäärössä ollut muuta kuin esiliinoja ja suuri vaippa ja pieni vaippa. Se ei päässyt pitemmälle kuin kirjakaapin viereiselle tuolille, mutta siihen se vaipui kuin raskas tyyny, ja vaatekäärö itki itkemistään.

Kaikkien noiden vaatekertojen sisästä tuli itku hiljaa ja taukoamatta.

Vaatekäärö oli pitäjänvoudin vaimo. Hänen poikansa oli kuollut tapaturmalaukauksesta.

Äiti polvistui hänen viereensä ja koetti päästä häntä lähemmäksi — vaippojen läpi, voidakseen häntä lohduttaa.

Mutta vaatekäärö itki vain itkemistään ja sanoi:

— Tahtoisin pastorin puheille.

— Niin, niin, rouva Hansen, niin, niin, rouva Hansen...

— Tahtoisin pastorin puheille.

Ja vaatekäärö kulki lattian poikki pastorin puheille, valittaen niin hiljaa ja raskaasti kuin se, joka ei enää elä.

— Sitä itkua, sanoi äiti, sitä itkua, — kunpa vain olisi saanut kaikki vaipat hänen yltään.

Niinkuin se olisi saattanut häntä surua lähemmäksi.

... Äiti ja vanhin poika lähtivät katsomaan pitäjänvoudin poikaa.

Oli kuin koko talo olisi ollut äänetön. Koira ei haukkunut, ja siipikarja oli teljetty navettaan.

Pitäjänvouti tuli äitiä ja poikaa vastaan ovessa.

Hän oli mustassa takissa ja huokasi, eikä puhunut mitään äidin ja pojan hiljaa kulkiessa huoneiden läpi. Kaikki ovet olivat auki.

Isossa huoneessa oli arkku.

Kellertävä valo heijastui valkeiden lakanoiden läpi ikkunasta.

Pitäjänvouti otti liinan vainajan kasvoilta.

Siinä makasi poika äänettömänä.

Kotona renkituvassa sanottiin Anders Nielsin saattaneen monen tytön onnettomuuteen:

— Sillä hänellä oli sellainen naismainen suu, sanoi karjakko:

— Jota tyttölapset eivät voineet vastustaa.

— Ja sääret, joista eivät saaneet silmiään irti.

Mutta nyt hän lepäsi äänettömänä.

Kasvot olivat kuin ilmeettömät, niissä ei ollut muuta kuin kylmyyttä.

Pitäjänvouti mutisi raamatunlauseita, jotka muisti rippikouluajaltaan.

Äiti katseli kauan kuolleen kasvoja. Sitten hän itse peitti ne. Liina kohosi suoran, korkean nenän päällä.

Pitäjänvoudin vaimo ei ollut sisällä. Sukkasillaan hän liikuskeli keittiössä.

Äidin ja pojan tullessa etummaiseen huoneeseen oli pöytä katettu. Se oli täynnä ruokia.

Vaimo kulki tarjoilemassa. Ovet olivat auki äänettömään ruumishuoneeseen.

Pitäjänvouti söi hartaasti. Palan palalta. Hän tarvitsi paljon ruokaa näinä murheen aikoina. Ei puhuttu sanaakaan.

Poika sai mustaa viinimarjarommia ja tyhjensi lasinsa — äidin huomaamatta — niin että päätä alkoi huimata.

He istuivat kauan pöydässä. Pitäjänvoudin vaimo oli istuutunut oven suuhun. Hän oli ollut vaiti koko ajan.

Mutta äidin tehdessä lähtöä ja sanoessa hänelle hyvästi, huomasi hän vaimon koko ruumiin vapisevan.

Hän tuijotti maahan ja yrittäessään puhua, ei hän saanut sanoja suustaan ...

— Oli niin monenmoista, sanoi hän... mutta hän olisi tahtonut pyytää, että rouva laulaisi vähän... Tahtoisiko rouva laulaa vähän ruumiin ääressä.

Äiti ei vastannut mitään.

Hän riisui vain hiljaa päällysvaatteet yltään taas, ja he menivät sisään kaikki neljä — keittiön ja, välikamarin läpi, sisään kellertävään valoon.

Ukko toi suuren virsikirjan.

Mutta äiti lauloi, katsomatta kuollutta poikaa:

Kun kuolemaani aattelen, mi koittava on kerran, ma linnun lailla iloitsen, kun paistaa päivä Herran. Ah päivä tuo, mi levon suo jäljestä taiston hurjan. Ma riemuiten luo Jeesuksen käyn mailta elon kurjan.

Vanhemmat eivät liikahtaneet. Äiti yksin lauloi.

Poika katseli häntä. Äidin kasvot olivat aivan valkeat.

Ihmeellisenä kaikui yksinäinen ääni vieraan vainajan vieressä.

Nyt iloita sa sielus suo, mi ennen vihas, suuttui! Näät kuolo, synnin palkka tuo, pelastajakses muuttui.

Vapisi povi sit' ennen, ovi nyt on se iloon taivaan. Kuin uni vain on kuolemain, ei vie se tuskaan, vaivaan.

Hetkisen oli kaikki äänetöntä. Sitten peitti vaimo kuolleen kasvot.

Poika ei voinut kuulla, sanoiko äiti edes "hyvästi."

Pitäjänvouti seurasi heitä pihan poikki. Hän avasi ja sulki veräjän.

Äiti ja poika tulivat tielle. Äiti ei puhunut mitään

— Äiti, sanoi poika, sinä olet kalpea.

— Tule nyt, sanoi äiti.

Heidän kotiin tullessaan oli äiti vaiti ja häntä vilutti.

Illallispöydässäkään ei puhuttu juuri ollenkaan.

— Fritz, sanoi äiti äkkiä:

— Siinä ihmisessä ei ollut sielua.

— Stella.

— Ei.

Äiti oli vähän aikaa vaiti.

— Hänessä on ollut vain verta... Ja nyt se on jäähtynyt.

Isä ei vastannut.

Mutta äiti istui hetken.

— Ihmisten pitäisi aina saada elää vanhoiksi ennenkuin kuolevat, sanoi hän.

— Stella, mitä puhut.

— Tarkoitan totta. Sillä silloin olisi kärsimys aina antanut jonkinlaisen sielun.

Hän oli vähän aikaa vaiti.

Nuorissa on vain verta.

Oli kuin olisi äidin mieli ollut salaisessa kapinassa:

— Minä _en voi_ unohtaa _niitä tyhjiä kasvoja_.

Koko saari kokoontui hautajaisiin.

... Mutta kun oli kuljettu pitäjänvoudin talon ohi, näkyivät mökkiläisten tuvat aitojen takana. Ikkunanpielet olivat vihreäksi maalatut, ovet olivat vihreät, mutta mökit olivat valkoiset lumikinosten keskellä.

Äiti nyökäytti päätään jokaista ikkunaa kohti ja lapset samoin, vanhin poika juoksi joka lumikinokseen tien vieressä:

— Sen pojan kävelemistä, sanoi äiti.

Viimeisessä talossa asui Elsebeth.

Hän oli kylän vanhin henkilö. Varmaankin sata vuotias. Tuvassa oli niin hiljaista, että kissakaan ei lasten mielestä uskaltanut kehrätä. Tai ehkä se oli unohtanut sen taidon.

Sillä sekin oli vanha ja makasi sängyn vieressä. Mutta kun se suvaitsi aukaista harmaankeltaiset silmänsä, olisi luullut sen tietävän paljonkin asioita.

Ennenmaailmassa oli Else kehrännyt — kehrännyt kehräämistään.

Mutta nyt oli rukki pantu syrjään. Se seisoi pieluksen vieressä. Se oli kuin pysähtynyt kello.

Elsebeth nyökäytti päätään äidille tämän astuessa sisään.

Ääni tuli syvältä raskaasta rinnasta:

— Niin, täällä minä istun, sanoi hän.

— Mukavastihan istutte, Elsebeth, sanoi äiti.

Kissa liikahti vähän ja äiti vilkasi siihen — sillä kissaa äiti pelkäsi: se ei pitänyt vieraista, se tahtoi olla Elsebethin kanssa kahden.

— Niin, istun ja odotan, sanoi Elsebeth.

— Ensin elää, sitten ajattelee muistojaan ja lopuksi istuu vain ja odottaa.

— Vanhat tulevat viisaiksi, sanoi äiti.

— Niin.

— Mutta se ei hyödytä heitä, rouva, eikä muitakaan. Sillä veri on veri, ja se tahtoo kuohua, kunnes väsyy tai jäähtyy.

Elsebeth katseli vanhinta poikaa — hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, mutta syvällä —:

— Kerran saa hänkin verta kylliksi, sanoi Elsebeth.

— Paljon verta ja paljon kyyneleitä saa ihminen samalla kertaa.

— Mitä hän puhuu? kysyi poika.

Mutta äiti ei vastannut.

Elisabeth istui hetken vaiti, kissa avasi silmänsä.

— Sitten tulee äidinsurun aika, mutta sekin menee ohi.

— Mitä hän puhuu? kysyi poika.

— Muutamat äidit kuolevat lasten pieninä ollessa, sanoi äiti.

— He ovat onnellisimmat, sanoi Elsebeth.

Tuvassa oli äänetöntä. Kellokin oli pysähtynyt. Elsebeth ei sitä enää vetänyt. Naapurin vaimo tuli määrättyinä aikoina — auringon mukaan — auttoi Elsebethiä vuoteesta ja taas levolle.

— Lopuksi jää vain miettimään kaiken päämäärää.

— Mitä Elsebeth tarkoittaa?

— Sitä, rouva, että Jumala on liian suuri, eikä _hänkään_ voi meistä välittää.

— Sitä emme voi tietää, Elsebeth, sanoi äiti.

— Niin se kuitenkin on, rouva, sillä me olemme liian pieniä, eikä Jumalalla voi olla aikaa meistä huolehtia.

Elsebeth vaikeni, äiti ja lapset nousivat lähteäkseen.

— Hyvästi Elsebeth, sanoi äiti, tänne panen seljateen.

— Hyvästi, sanoi Elsebeth. Mutta tiellä oli äiti vaiti.

— Mitä kaikkea hän puhuikaan? kysyi poika.

— Hän puhui sinusta, sanoi äiti. Ja hän vaikeni taas.

Mutta vanhempi poika, ollessaan yksin ulkona, meni aina, tultuaan Elsebethin mökin kohdalle, toiselle puolen tietä. Oli kuin olisi häntä pelottanut.

... Koulumestarin tietä pitkin kuljettaessa saavuttiin rouva Jespersenin luo.

Talo oli aidan takana ja sinne oli kiivettävä pitkin portaita, joissa oli vain yhdet kaidepuut. Eteisen lattialle, oli sirotettu hiekkaa ja siellä tuntui neitsyeellisyyden ja lavendelin tuoksu.

Rouva Jespersen istui korokkeella ja kutoi suojusliinoja. Siinä hän oli istunut siitä saakka kuin perhe oli kylään saapunut. Suojusliinat loistivat valkoisina joka huonekalulta ja joka tuolilta.

Minne ikään lapset asettuivatkin istumaan, oli heidän sieltä noustessaan suojusliina tarttunut harvoin mainittuun ruumiinosaan.

— Poika kulta, sanoi äiti ja asetti suojusliinan taas paikoilleen. Joka tuolinistuin oli päällystetty Helena neidin kirjailemalla kanavakankaalla. Helena neiti ompeli aina monivärisiä tähtiä erilaatuiselle kankaalle.

Rouva Jespersen puhui holsteinilaista murretta — sillä sieltä hän oli kotoisin.

— Joskus maailmassa oli hän ollut kamarineitsyenä Rantzau'illa. Kukaan ei tiennyt, minkä vuoksi hän heistä erottuaan oli asettunut juuri tähän kolkkaan.

Hänellä oli aina läikesilkkinen puku yllä ja hän täytti kokonaan leveänojaisen mahonkituoIin. Tukanlaite oli kuin valtaistuin, lapset luulivat, että se oli samanlaisena hänen nukkuessaankin. Käsivarsissa oli meripihkaiset rannerenkaat.

Hän astui alas korokkeelta vain kirkkoon lähteäkseen. Silloin pukeutui hän silkkiseen viittaan, jonka päällä oli kudottu liinanen.

Kun kahvi tuotiin pöydälle, täytyi Helena neidin aina työntää syrjään monet pukukaavansa.

Ne olivat harmaasta käärepaperista. Hän tarvitsi niitä täydentääkseen alati vajavaista vaatevarastoaan. Hän kävi kaksi kertaa vuodessa Flensburgissa ja palasi sieltä pää täynnä puseronmalleja, joista hänellä sitten riitti työtä seuraavaksi puolen vuoden ajaksi.

Skotlantilaismallisia kankaita hän eniten rakasti.

Hän muutti ainoastaan puserot.

Puvun alaosat saivat jäädä jotakuinkin entiselleen. Silloin tällöin ommeltiin niihin uudet reunakoristeet.

Kahvileivokset otettiin arkusta rouva Jespersenin sängyn alta. Rouva Jespersenin sänky oli vuoren korkuinen.

— Oi, oi, täytyy olla kärsivällinen, sanoi rouva Jespersen ja antoi käsivartensa vaipua alas. Hänen käsiään olivat joskus koristaneet monet kamarineitsyen sormukset, mutta ne olivat nyt kadonneet lyhyiden sormien lihavuuteen.

Helena neiti juoksi edestakaisin ja jutteli.

Stina neiti pisti vain kulmikkaat kasvonsa oven raosta tervehtiäkseen. Hän ei päässyt ompelukoulustaan.

— Tulkaa nyt edes hetkeksi, antaa lasten neuloa, sanoi äiti.

Mutta Stina neiti oli kadonnut taas eteisen pohjakamariin, jossa seitsemän saparopäätä tyttöä ompeli liinaompelua huulet yhteenpuristettuina.

Stina neiti oli pitkä kuin mies ja luiseva kuin työjuhta.

Hänellä oli aapiskoulu aamupäivällä ja ompelukoulu iltapäivällä. Hän sai markan kuukaudessa päätä kohti ompeluoppilailtaan.

— Oi, oi, sanoi rouva Jespersen, Stina ei suo itselleen milloinkaan rauhaa.

— Mutta täytyyhän olla kärsivällinen.

Helena neiti järjesti leivokset pienelle posliinivadille; joka leivoksen asettamiseen tarvitsi hän senkin seitsemän pientä kädenliikettä.

Kahvia keittäessään hän juoksi yhtämittaa keittiöön ja takaisin taas ja laverteli lakkaamatta. Helena neiti laverteli taukoamatta koko vuoden, eikä ollut sitä siunattua sielua, joka viimeisenä päivänä joulukuuta olisi voinut sanoa mitä hän oli puhunut.

— Niin, pienokaisella on intonsa, sanoi rouva Jespersen.

Kun kahvi oli tuotu pöytään, ilmestyi Stina neiti äkkiä, istuutui mahonkituolille oven viereen; tällaisia tukeva-istuimisia tuoleja oli kolme, — muut istuimiksi kelpaavat esineet olivat hontelot juuresta punotuin selkänojin — sillä Stina neiti istuutui painavasti ja tarvitsi jotain kestävää alleen.

Hän hörppäsi kahvinsa ja katosi taas. Leivosvadilta katosi aina muutama rinkeli. Ne jaettiin palkintoina ompelukoulussa. Stina neidin ei ollut tapana varastaa, mutta leivoksia hän varasti tilaisuuden sattuessa. Jos se oli mahdotonta, osti hän sokeririnkilöitä leipurilta.

Ne annettiin saparopäille. Ainahan joku oli saanut paitansa valmiiksi.

Äidin tultua eteiseen, pisti Stina neiti päänsä ulos kouluhuoneesta — vähän ummehtunutta ilmaa tulvahti pienestä, valkeaksi kalkitusta huoneesta — hän tahtoi aina suudella äitiä ennenkuin lähdettiin. Äiti oli ainoa aikaihminen, jota hän suuteli.

Vanhin poika kompastui neljääntoista puukenkään porstuassa:

— Tuota kömpelöä poikaa, sanoi äiti.

Hän ei koskaan opi käyttäytymään.

Stina neiti jäi seisomaan kynnykselle ja nyökäytti päätään, mutta Helena neiti taivutti sirolla kädellään syrjään akkunalla olevat kukkaset ja hymyili vain.

— Äiti, sanoi vanhin poika, heidän tultuaan tielle, Stina neidillä on samanlaiset kulmakarvat kuin isäntärengillä.

Stina neidillä oli miehen kulmakarvat ja nuoren tytön silmät.

Äiti kuunteli mielellään nuorimman poikansa puhetta. Hän puhui aivan äidin omaan tapaan; samat lauseet, sama sanajärjestys, pikkuvanhan arvokkaaseen tapaan, jota olisi voinut pitää viisautena. Ja alituisesti näkyi hänen päänsä, joka oli liian suuri ruumiiseen verrattuna, äidin hameen vieressä.

Heidän tullessa kotiin lastenkutsuista, tahtoi äiti aina kuulla juhlaa kuvattavan.

Hän istuutui lempituoliinsa keskelle arkihuoneen lattiaa, kuin olisi istuutunut herkullisen pöydän ääreen.

— No, sanoi hän, kertokaapas nyt.

Ei kukaan lapsista tahtonut suoda toiselle suunvuoroa.

— Poika ensin.

— Poika ensin, sanoi äiti.

Ja poika hypähti pystyyn samettinutussaan ja matki jokaisen äänensävyä ja eleitä, tyttöjä ja poikia, ja äiti oli pakahtua naurusta tuolillaan.

— Entäs sitten, entäs sitten?

Poika jatkoi juttujaan. Hän osasi koko seuran ulkoa. Hän matki ja juoksi edestakaisin kuin russakka. Viimein sanoi äiti:

— Mitä siellä tarjottiin?

Ja lapset kilvan ruuasta kertomaan.

Ruualle, jota kutsuissa tarjottiin, äiti nauroi eniten.

— Tässä maassa ei milloinkaan opita syömään, sanoi hän. Herra Jumala, mitä he tuovatkaan pöytään!

Lastenkutsuissa nyt ei koskaan muuta tarjota kuin voileipiä ja mantelivanukasta.

Isä avasi vihdoin huoneensa oven.

— Stella, sinä turmelet sen pojan täydellisesti, sanoi hän. Eihän lasten sovi arvostella kaikkea kehdosta pitäen.

— Fritz, enhän voi estää lasta näkemästä.

Isän ovi sulkeutui jälleen.

Melkein aina oli se lukossa, ja lapset tuskin tiesivät, miltä sen takana näytti. Sillä he tulivat sinne niin harvoin ja siellä oli pimeä. Huone oli pohjoisen puolella eikä aurinko koskaan paistanut sinne. Huonekalut olivat tummaa mahonkia. Isä astuskeli enimmäkseen — edes takaisin lattialla.

— Kuka siellä, sanoi hän vavahtaen, jonkun tullessa sisään.

— Minä vain, vastasi joku lapsista, joka tuli kirjaa hakemaan.

Ja isä astuskeli edelleen lattialla, samojen seinien sisäpuolella.

Hän rakasti kuumia huoneita, ja hänen kätensä olivat kuitenkin kylmästä valkeat.

Päivällispöydässä, kun joku lapsista puhui, saattoi hän äkkiä herätä ajatuksistaan. — Hän istui aina hienon punalakkisen punaviinipullon takana —:

— Jumala tietää, miten nämäkin lapset kasvatetaan.

— Fritz kulta, vastasi äiti, miten pitäisi sitten lapsia maalla kasvattaa.

— Lapsina, sanoi isä ja vaipui jälleen mietteisiinsä.

Hänen kasvonsa olivat aina valkeat ja parta oli alkanut harmaantua.

— Mutta äiti sanoi koulun Tinelle:

— Hyvä ystävä, lapset ovat lapsia, mitä he eivät kuule täällä, sen he kuulevat väentuvassa.

Se olikin totta. Iloisimmat hetkensä lapset viettivät väentuvassa. Siellä oli niin tulisen kuuma, että päät hehkuivat punaisina heidän istuessaan nurkissa kuuntelemassa. Sinne kokoontui koko kylän väki; sillä kukaan ei pitänyt lukua, kuinka usein oluthaarikoita täytettiin.

Karjatyttö juoksi vain sukkasillaan edes takaisin hakemaan uutta olutta.

Oltiin kuin kapakassa ainakin.

Isäntärenki rehenteli pöydänpäässä. Muut rengit istuivat pitkin seinävieriä. Miehevä Mari seisoi nauraen ovensuussa.

Kaikki kylän juorut kulkeutuivat väentupaan.

Äiti avasi oven:

— No lapset, mitä täältä kuuluu?

Ja hän istuutui itse uunin viereen. Nyt puhui vain isäntärenki, muitten vilkuillessa haarikoitaan.

Isäntärenki oli ollut talossa niin kauan kuin muistettiin. Kaikki talon palvelijat jäivät taloon määräämättömiksi ajoiksi. Äiti valitti isälle yhtä mittaa heidän käytöstään. Isä sanoi:

— No, anna niitten mennä.

Äiti kohotti avuttoman katseensa kattoon:

— Mutta kun ne eivät tahdo, sanoi hän.

Ja ne jäivät.

Sisäkköä vaivasi päänsärky. Hän kietoi päänsä moneen käsiliinaan, niin että muistutti vaikeasti haavoittunutta, ja kulki huoneesta huoneeseen valitellen. Parannuskeinona oli taukoamaton kahvivirta, eikä hän koskaan puuttunut mihinkään.

— Hannan luudat ovat joka paikassa, sanoi äiti.

Luudat olivat unohtuneet.

Hanna itse oli lyyhistynyt arkihuoneen kirjakaapin viereen ja vaikeroi:

— Olen pyytänyt Marin panemaan kahvipannun tulelle, sanoi hän.

— Sehän hyvä, vastasi äiti.

— Eikö rouvakin ottaisi kuppia? vaikeroi Hanna.

— Kiitos vaan, kun sitä kerran on, sanoi äiti.

Rouvan apulainen istui ikkunan vieressä korko-ompelua nypiskellen. Hän oli pitkä, haluton olento, joka alinomaa oli jostakin loukkaantunut, jotta olisi syytä laiskotella...

Äiti katseli häntä äärimmilleen ärtyneenä, ja kysyi joka ikinen päivä, eikö häntä haluttanut lähteä vaunuilla Sönderborgiin.

— Jumala, sitten hän ainakin sen ajan on näkyvistäni.

Hän löi kädet yhteen helmassaan.

— Kaikki minun apulaiseni hienostuvat niin, etteivät pysty muuhun kuin korko-ompeluun.