Part 5
— Niin — — —
Vihdoin hän pääsi vuoteesta.
Tullessaan alas tätien luo oli hänellä edessään suuri valkoinen esiliina, ja näytti siltä kuin hän olisi askarrellut talossaan jo kello viidestä, jolloin voi kirnuttiin.
Molemmat tädit istuivat, selät tavattoman suorina, kummallakin puolella pöytää puutarhasalissa ja odottivat teekuppiaan. Aamukävelylle lähtiessään tekivät he erittäin matkavalmiin vaikutuksen. Hameen helmoja kannatti erikoinen järjestelmä hakasia, ja päässä oli hatut, joiden suuruus oli verrattava koreihin, joissa postissa lähetetään hautaseppeleitä.
Näitä hirviöitä koristivat silmien yli riippuvat pitsit.
- Herra Jumala, he sanoivat pitsejä tarkoittaen, ennen kaikkea täytyy ajatella silmien suojaamista.
Äiti sanoi:
— Näyttää siltä, kuin olisi aikomuksenne marssia Jerusalemiin.
He eivät kävelleet oikeassa puutarhassa sammakkojen takia, joita he inhosivat.
— Niitähän vilisee joka paikassa, sitäpaitsi ne hyppivät... sehän on melkein kamalampaa kuin viime vuonna.
Sitäpaitsi oli tie vihannestarhan läpi, kun sen oli kulkenut kuusi kertaa edes-takaisin, juuri heidän määränsä. Kävellessään he eivät puhuneet.
— Geneven lääkäri on oikeassa, sanoi Bothilde täti, ei pidä puhua. Pitää kävellä ja antaa hermojensa levätä.
Joka toisen käännöksen kohdalla söivät he pienen suklaakakun.
— Sveitsiläinen suklaa on siitä mainiota, että se antaa voimia, viemättä ruokahalua. Meidän kotoinen suklaamme sitävastoin on, kuin saisi möhkäleitä suuhunsa.
Kotiin palattuaan rupesivat tädit levolle.
He nukkuivat kaksi tuntia villavaippoihin käärittyinä.
— Hyvä ystävä, sano Bothilde täti, villa on villaa. Ranskalaiset, jotka tahtovat säilyä kuntokykyisinä, nukkuvat villapatjoilla.
— Niiden alla on tietysti jousipohja, lopetti hän puheensa.
— Hyvä ystävä, sanoi Anna täti, ranskalaiset ovat ranskalaisia.
Äidin tuskat kasvoivat kasvamistaan.
Ateriat olivat hänen kauheimmat hetkensä. Ei hän voinut sanoa, että lapset istuivat moitteettomasti pöydässä.
Ja pöytätavat olivat tätien erikoisala.
— Täytynee toki myöntää niiden tärkeys, sanoi Bothilde täti. Ja ellei niitä opi lapsena, niin ei sitten milloinkaan ...
— Vakuutan sinulle, että syynä siihen, ettei Storkfeldt päässyt valtionministeriksi — tädit kutsuivat aina neuvostoministeriä valtioministeriksi — oli hänen tapansa syödä veitsellä.
Tunti ennen päivällistä alkoi lasten peseminen.
Äiti istui vieressä ja lastenhoitaja hankasi sienillä lasten ruumiita, kuin olisi hän höylännyt uusia lautoja.
— Anna Margarethe, sanoi äiti, huomaa toki kynnet.
Anna Margarethe harjasi kynsiä, niin että nahka oli vähällä lähteä sormenpäistä.
— Ne eivät ole vieläkään puhtaita, sanoi äiti: Herra tiesi missä ne kuopivat...
— Entä korvat, sanoi äiti.
— Antakaa tänne.
Hän rupesi itse korvia pesemään.
— Ja kun ne lopulta saa puhtaiksi, sanoi hän epätoivoisena, niin ne rupeavat punoittamaan.
Punaisia ne olivatkin.
Alettiin pukea vaatteet ylle, ja kaikissa oli tahroja.
Äiti hieroi hieromistaan hansikasnahalla ja hajuvedellä.
— No, kelvatkoot sitten, Jumalan nimessä, sanoi äiti.
Isä talutti tädit pöytään. Heidän pukunsa olivat valkean- ja mustanjuovikkaasta silkistä — heidän kylpylaitoksen aikaiset päivällispukunsa — ja sormissa oli monet sormukset, jotka kilahtelivat tavattoman laihoissa käsissä. He asettivat kumpikin pulverirasian lautasensa viereen.
Lasten silmät tuijottivat kauhusta. He kaasivat heti pöytäliinalle.
Äiti keskusteli johtaakseen huomion muualle — niin että poskissa hehkuivat punaiset täplät — he puhelivat Kööpenhaminasta ja kaikista tuttavista.
— Niin, sanoi Bothilde-täti, onhan Jane erittäin herttainen. Mutta hänellä on omituisuutensa. Tuskin on ennättänyt istahtaa hänen pöytänsä ääreen, ennenkuin hän alkaa keskustella uskontunnustuksista.
— Kultaseni — hän kääntyi äkkiä vanhimman pojan puoleen — hyväntapainen poika työntää aina rinnan eteenpäin ja hartiat ylöspäin syödessään. Siten pysyy suorana ...
— Ja minun mielestäni — hän jatkoi taas keskusteluaan Janesta ja uskontunnustuksista kuin ei olisi muusta puhunutkaan — ei sellaisista asioista sovi aterioidessa keskustella.
— Voi syödä piispan luona ensimäisenä joulupäivänä, eikä siellä sanallakaan kosketella uskontoa ja muuta senkaltaista ...
— Se ei todellakaan sovi hiottujen lasien ja posliinin ääressä.
Anna-täti rupesi puhumaan lasista ja posliinista ylipäänsä. Hän puhui lasitehtaasta Etelä-Ranskassa:
— Sieltä, sanoi hän isälle, saa todella erittäin hienoja esineitä... Mutta, hyvä ystävä, nyt se vasta johtuu mieleeni, minkä vuoksi sinun kauniita, hiottuja karahvejasi ei tänä vuonna näy missään.
— Madeiraako varten?
Äidin päätä poltti — tätien luona ei milloinkaan mikään särkynyt.
— Niin, Margarethe — muistathan hänet — särki, tuli särkeneeksi toisen...
— Niin, missä on Margarethe? Tuo sievä tyttö, muistan mainiosti tuon sievän, vilkkaan pikku henkilön, sanoi Bothilde-täti.
— Hänen kävi hullusti, valitettavasti, niin että hänen täytyi muuttaa pois talosta ...
— Hänkin, sanoi Anna-täti.
Mutta Bothilde täti loi äkkiä katseensa lapsiin ja katkaisi keskustelun.
— _No_.
Tämä ainoa sana "No" kaikui, kuin olisi rautaportti pamahtanut lukkoon. Eikä karahveista sen enempää puhuttu.
— Pikku Stella — tämä seurasi sekunti "No" huudahduksen jälkeen — pikkunen tyttö ei istu jalat ristissä pöydän ääressä.
Sisar hätkähti niin, että häneltä putosi haarukka.
- Kas niin, nyt tahraat hameesi, sanoi täti, ja kääntyen äidin puoleen sanoi hän kuin puoleksi anteeksi pyytäen:
— Ystäväni, sellaisia asioita täytyy alinomaa muistuttaa, jotta ne mieleen painuisivat.
Ja päästyään lempiaineestansa puhumaan, sanoi hän vielä lopuksi.
— Kun totuttaa lapsia istumaan ruokapöydän ääressä, täytyy totuttaa heitä pitämään kyynärpäät ruumiissa kiinni syödessään.
Ateria oli päättynyt, ja kahvi vietiin puutarhasaliin.
Lapset olivat syösseet ulos ruokasalista niin että kompastuivat toisiinsa käytävässä.
— Mutta, sanoi Anne-täti — hän oli tuskin ehtinyt istuutua — en voi unhoittaa Margaretheä, tuota kaunista, vilkasta, pientä tyttölasta.
— Kauneimmille käy aina huonointen, sanoi äiti kaataessaan kahvia kuppeihin.
— Mutta, sanoi Bothilde-täti, tässä pitäjässähän tapahtuu sellaista joka vuosi.
Äiti hymyili kahvipannun takaa:
— Niin, montakin kertaa.
Bothilde-täti istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi:
— Eihän meikäläinen voi sellaista käsittää. Mutta Jumalan kiitos, eihän meillä ole _sellaisen_ kanssa mitään tekemistä. Anne-täti sanoi:
— Tapahtuu kai elämässä monenmoista. Paras on, ettei ole sitä näkevinään... silloin tuntuu kuin ei sitä olisikaan. Mutta sellaiset ihmiset eivät olekaan saaneet kasvatusta ...
Äiti vain hymyili:
— Mahtaneeko se sitten auttaa? sanoi hän. Ja tätejä ajattelematta sanoi hän äkkiä:
— Onnettomuus on vain siinä, että luonto on julmuudessaan luonut eläimiä, jotka ajattelevat. Ensin parittuu eläin ja sitten ihminen sitä inhoo.
Bothilde-täti istui kivettyneenä, niin että tuskin sai sanaa suustaan.
— Niin, mutta onpa sinulla mielipiteitä...
— Onpa todellakin... Olemme kai kaikki Jumalan luomia.
Kahvinsa juotuaan nukkuivat tädit.
Anne-täti levitti hiljaa nenäliinan kasvoilleen.
Levättyään he lukivat. Sisarukset lukivat vuorotellen. He tutkiskelivat kolmella suurella sivistyskielellä kirjoitettuja teoksia, jotteivät niitä unohtaisi.
Bothilde-tädin lempikirjailija oli Dickens.
— Hyvä ystävä, se mies opettaa meille paljon ihmisistä. Onhan Goethelläkin puolensa. Mutta minuun hän Weimareineen tekee kivisen vaikutuksen.
Anne-täti piti enemmän naiskirjailijoista, ja siitä kysymyksestä syntyi todellinen tora:
— Voihan kieli tosin olla kaunista, sanoi Thilda täti; mutta sisällys, ystäväiseni, aina vain sitä alituista rakkautta.
— Ja senhän asteen, Jumalan kiitos, pian sivuuttaa. Sitäpaitsi on elämässä rakkautta kylliksi.
Ennen teetä kävelivät tädit taas. Mutta tällä kertaa puistokäytävällä.
Teenjuonnin jälkeen he istuivat puoli tuntia puutarhan portailla ja joivat ilmaa.
— Puhutaan vedestä ja vedestä, sanoivat he, mutta ensi sijassa tulee ilma. Jos ihmiset olisivat niin viisaita, että nukkuisivat ikkuna auki, he eläisivät sadan vuoden vanhoiksi.
Kuuden viikon kuluttua oli jälkiparannuskausi lopussa. He matkustivat samana päivänä kuin se päättyi.
Viimeiseksi työkseen he jakoivat silkkipaperiin käärittyjä juomarahoja.
* * * * *
Tätien lähdettyä tuli toinen aika.
Äidin ystävättäret tulivat vierailulle. He olivat sen kartanon tyttäriä, jossa äiti oli saanut kasvatuksensa. He olivat kuin kirjavia pitkämatkaisia lintuja.
Viikon päivät loistivat heidän päivänvarjonsa puutarhan käytäviltä.
Ikkunat olivat auki, niin ettei taloa ja puutarhaa mikään erottanut; outoja nimiä kuuli kaikkialla, ja posti toi kirjeitä, joiden päällekirjoituksia ei kukaan keittiössä osannut lukea.
Se oli vuoden valoisin aika.
Ystävättärillä oli yllään vannehameet, jotka lasten mielestä muistuttivat Amaliegadin ylösalasin käännetyitä kynttiläkruunuja, ja pitkäliepeiset vaipat. Lähtiessään ajelemaan oli heillä kamelikurjensulat päässään kuten Zampalla, pienellä hevosella, jonka lapset olivat nähneet Augustenborgissa, ja joka osasi istua pöydän ääressä ja soittaa pienellä kellolla kun halusi ruokaa. Kaikki ystävättäret puhuivat taukoamatta, eniten kuitenkin lady Lipton.
Hän asui kaukana vieraassa maassa ja hänellä oli monta rikasta ja ylhäistä tuttavaa. Isä talutti aina häntä päivällispöytään.
Mutta syötyään joivat he kahvia puutarhasalissa, ja lady Lipton puheli. Hän kertoi Rachelista, jota rakasti, ja Tuileriain keisarihovista ja kaikista kaukaisista ja ihmeellisistä ihmisistä — äidin kuunnellessa.
— Kerro vielä, sanoi äiti, ja lady kertoi; suuren maan runoilijoista, joiden joukossa hän eli, sen taiteilijoista, joiden taideteoksia hän omisti, ja varsinkin nuoresta ihmeellisestä itämaisesta runoilijasta, jonka hän oli tavannut suuressa kaupungissa, missä monet ihmiset tapaavat toisiansa, ja jonka valokuva oli hänen pöydällään vierashuoneessa. Hänestä tahtoi äitikin mieluimmin kuulla.
— Kultaseni, sanoi lady, luulen että elämä on sivuuttanut hänet. Hän on unohtanut olemisen taidon. Hän ei enää osaa silittää korkeata hattuansa eikä viitsi napittaa käsineitään lähteäkseen vierailulle; hän ei pysty enää kaikkiin koneellisiin pikkutoimiin, jotka muodostavat elämän: esim. parturilla käymiseen, kahvin juomiseen kahvilassa tai seurusteluun pöytätoverinsa puuterikaulaisen naisen kanssa . ..
— Sen ymmärrän, sanoi äiti.
— Hän ei varmaankaan tunne surua, sanoi lady — eikä pettymystä, sillä hänen esi-isänsä ovat jo hänenkin puolestaan kokeneet turhien toiveiden raukeamisen.
Hän oli vaiti hetken, sitten hän sanoi:
— Sanoisin ennemmin hänen kuuluvan ryhmään "les désinteressés", välinpitämättömät. Elämän arvot ovat kuihtuneet yhdentekeviksi ja naurettaviksi tai suorastaan hämmästyttäviksi.
Lady naurahti äkkiä.
— En voi milloinkaan unohtaa sitä päivää, jolloin hän tuli luokseni ja levitti äkkiä "Le Figaron" pöydälleni kapealla kädellään sanoen tavattomalla kauhulla — ei kauhulla, vaan jonkinlaisella väsyneellä hämmästyksellä:
— Ei siinä puhuta muusta kuin Kiinan sodasta. Lady vaikeni hetkeksi, sitten hän sanoi:
— Asian laita taitaa olla se, että hänelle on kaikki vähitellen muuttunut Kiinan sodaksi.
Äiti ojensi kupit.
Sitten hän sanoi hiljaa,
— Ehkäpä hän rakastaa — tai on rakastanut.
Lady vastasi.
— Sitä en usko, kultaseni.
— Kaikissa suurissa maissa on ihmeellisiä ihmisiä, joille rakkauden — miten sen sanoisinkaan? — suorastaan ruumiillinen puoli on voittamattoman vastenmielistä. Heistä tulee liikahienostuneita askeetteja, he himoitsevat lakkaamatta, mutta kiroovat tyydytystä.
— René on siis sellainen.
— Hän tuntee vetovoimaa naisia kohtaan, mutta tuskin he ovat hänen sylissään, ennenkuin hän syytää suustaan haukkumasanoja.
— Silloin hän ei rakasta, sanoi äiti.
Lady oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi:
— Onko rakkaus muuta kuin himon tuntemista ja sen tyydyttämistä?
— Etkö osaa yhtäkään hänen runoistaan? sanoi äiti.
— Yhden ainoan, sanoi lady.
— Lausu se, sanoi äiti.
Lady nojautui taaksepäin tuolillaan, ja hiukan vierasvoittoisella kielellään, joka antoi sanoille harvinaisen soinnun, lausueli hän hitaasti:
Sua lemmin kuin meri lempii aavaa rannikkoa, jota aallot sen huuhtoo, sitä suojaten, peittäin sen ainaisella, iankaikkisella suutelolla. Kuten suudella lempivä voi, mi kantapäästä ain kiireelle asti sulohuulin ruumista lemmittynsä siks koskettaa, kokonaan sen että omistaa vois autuudess' ainaisessa. Niin sinua lemmin ma — niin.
Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii rusopilviä illan, sylihinsä ne sulkee, ja kuollen, viimeisen kerran ihanuutta maan kurjan tervehtää.
— Osaathan toisenkin, sanoi ladyn sisar.
— Niin, sanoi lady, osaan toisenkin.
Ja samassa asennossa, liikkumatta, lausui hän, ja hänen alttoäänensä kaikui pehmeämpänä:
Yöt pitkät kun yksin ma vuoteella lepään eik' kasvojain kenkään nää, ei silmiäni, jotk' kuivat ovat — Ma aattelen silloin: Minut kuolo jos korjais, kenties tulisit sa ja polvistuisit leposijani ääreen, kävisit kätehein, jota kaihdat nyt, kätehen, mi on kylmä, ja korvaani, joka ei kuulla voi enää, sa kuiskaisit kuten kuiskit ennen: Miten sentään sua lemmin — Leviäis hymy huulille vainaan.
Äiti oli istuutunut ja silmät suurina hän tuijotti eteensä kädet ristissä polvilla. Sitten hän sanoi:
— Lausu se vielä, kunnes sen opin.
Lady nauroi.
— Osaathan sinä sen nyt jo, sanoi hän.
— Niin, viimeisen.
Ja äärettömän hellästi, melkein kuulumattomasti, lausui hän uudelleen vieraat sanat. Kädet olivat yhä ristissä polvilla:
Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii rusopilviä illan, sylihinsä ne sulkee, ja kuollen, viimeisen kerran ihanuutta maan kurjan tervehtää.
Kaikki olivat hetken vaiti.
Sitten sanoi lady Lipton:
— Mutta kuvalleen hän on kirjoittanut sen runon, jota eniten rakastan.
— Sen osaan, sanoi äiti.
Ja hiljaisella äänellä, melkein kuin olisi kehtolaulua hyräillyt, lausui hän pienen runon, joka oli kirjoitettu kuvalle — vieraan ja tuntemattoman runoilijan kuvalle:
Kuten kuihtuvi yrtti, min juuret vailla on vettä, kuten kelmenee kukka, mi katveessa kituu, siten kuihdun ja kelmenen ma, kun et mua lemmi.
He olivat taas vaiti, kunnes eräs ladyn sisarista rupesi nauramaan ja sanoi:
— Lapsikullat, ei olisi hulluinta, jos joutuisi sen miehen rakkauden esineeksi.
He nauroivat kaikki ääneen, äiti ylinnä, juoksivat puutarhaan ja heittäytyivät nurmikolle, niin että vannehameet nousivat korkealle.
Ilta oli hauskin aika.
Ystävättärillä oli ilotulitusvehkeet mukana ja he sytyttivät sinisiä ja vihreitä liekkejä kaikkiin pensaihin, niin että koko puutarha oli vähällä syttyä palamaan.
Äiti toi tulitikkuja ja taputti käsiään.
Lapset katselivat yöpaitasillaan lastenkamarin ikkunasta.
— Ihanaa, ihanaa, huusi äiti.
Kaikissa pensaissa leimusi sinisiä ja punaisia liekkejä ja äiti seisoi itse keskellä kenttää. Valkeat kasvot olivat ylöspäin kääntyneet ja hänen kätensä olivat koholla.
Sitten sanoi hän äkkiä:
— Mutta tähdet ovat vieläkin kauniimmat.
Ja ilotulituksen hitaasti sammuessa ja pensaitten pimetessä, katselivat he ylöspäin elokuun tähtiä.
— Näytä nyt meille kaikki tähtesi, sanoi lady Lipton.
Äiti pudisti päätään:
— Ei, sanoi hän, nyt ollaan vaiti.
Hän jäi seisomaan ja ystävättäret olivat hekin vaiti. Vähitellen he menivät sisään. Huoneissa oli pimeä ja kylmä. He istuutuivat kaikki arkihuoneeseen, eikä kukaan puhunut. Vihdoin sanoi äiti:
— Luulen, että tähdet ovat olemassa murheellisia varten; jotta he huomaisivat, ettei sureminenkaan hyödytä, sillä surummekin on liian pieni.
Kukaan ei vastannut.
Mutta äiti nousi seisomaan, ja pimeässä huoneessa hän istuutui klaveerin ääreen.
Valkeat kädet liukuivat koskettimilla ja hitaasti — vallan hitaasti — kaikuivat muutamat akordit hänen puoleksi laulaessaan nuo vieraat sanat. Sävelen hän oli itse sepittänyt.
Kuten kuihtuvi yrtti, min juuret vailla on vettä, kuten kelmenee kukka, mi katveessa kituu, siten kuihdun ja kelmenen ma, kun et mua lemmi.
Oli äänetöntä.
Puutarhan, peltojen ja niittyjen yllä loistivat syksyn tähdet.
* * * * *
Ystävättäret matkustivat ja elonaika saapui. Raskaat elovaunut vierivät pihaportista sisään, äiti ja Tine istuivat kuormalla palvelustyttöjen vieressä ja lapset heittivät kirkuen kuperikeikkaa täyttyvässä luuvassa.
Äiti hypähti suoraan isäntärengin syliin huutaen:
— Auttakaa minua alas!
Perästäpäin hän pelkäsi pihtihäntiä ja riisuutui ilkoisen alastomaksi.
Elonaikakin meni, ja syyskuun hiljaiset, seesteiset päivät saapuivat, ja puutarha oli loistava ja aivan äänetön. Ei hyttynenkään laulanut lemmelle.
Äiti istui enimmäkseen valkeilla portailla auringon paisteessa ja Tine askarteli puutarhassa hänen jalkojensa juuressa. Puistokäytävän poppeleihin tuli keltaisia lehtiä; näytti siltä kuin ne olisivat pidentyneet kuulakkaassa ilmassa. Äiti kyyristyi kokoon kylmässä:
— Varjot ovat käyneet niin pitkiksi, sanoi hän.
Tine sitoi ruusut seiniin kiinni ja katseli kenttää.
— Niin, sanoi hän, kesä on mennyt.
Mutta äiti tuijotti aurinkoisia kukkalavoja, joissa mikään ei värähtänyt, kaikki vain loisti, lehdet, asterit ja myöhäiset ruusut. Hän virkkoi:
— Tine, yhdessä paikassa on kuitenkin rauhaa: kuolemassa.
Tuli varhain pimeä. Tine, äiti ja lapset menivät puiston läpi, vainioiden yli, joiden ojat olivat täynnä karhunmarjaköynnöksiä.
He eivät nähneet ketään. Kaikkialla oli äänetöntä. Heidän takanaan syttyivät valot kylän mökkien ikkunoissa. Samassa kaikuivat iltakellot.
Äiti pysähtyi; lapset hiipivät lähemmäksi häntä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyivät vain laajat kentät ja tuolla, hämyssä, kylän hiljaiset valot. Taivas oli pimeä ja tähdetön.
Pitkään aikaan ei kukaan puhunut. Sitten sanoi äiti, joka näytti niin pitkältä pimeässä:
— Tiedättekö Tine, tänne pitäisi viedä ne ihmiset, jotka kärsivät.
Mutta vähän ajan perästä hän sanoi — ja ääni oli äärettömän väsynyt —:
— Eikä se kumminkaan auttaisi. Luulen, että maan kauneus vain lisää sielun kärsimyksiä:
— Ei ole mitään lohdutusta.
He kulkivat eteenpäin hämärän peittämien vainioiden yli. Kellojen soitto oli tauonnut, eikä kuulunut muuta ääntä kuin parin koiran haukuntaa. Sitten sekin vaikeni.
— Mennään kotiin, sanoi äiti.
Mutta kotiin tultuaan leikkivät lapset yöpaitasillaan sirkusta keskellä arkihuonetta.
* * * * *
Lähiseudun papit tulivat korttia pelaamaan. Heidän vanhat vaununsa vierivät pihalle. Etuistuimella istuivat paksut punanaamaiset ajurit. Pelipöytä vedettiin esille isän huoneessa ja peli oli käynnissä. Pitkistä piipuista tuprusi savu, niin ettei kättä siinä voinut eroittaa.
Vanha Fangel manasi ja kirosi, niin että kirjahyllyt tärisivät ja Mynsterin saarnat hyppivät. Lapset, joiden oli mahdotonta nukkua, hypähtivät vuoteistaan ja saivat viskunoita, jotta menisivät taas nukkumaan.
Äiti soitti klaveeria.
Isän huoneessa papit kiihtymistään kiihtyivät. Totilaseja täytettiin ja vanha Fangel kiroili.
— Nyt viimeinen peli ulkona nurmikolla, sanoi vanha Fangel.
— Niin, se on tehtävä, sanoi äiti.
Papit nousivat tuoleiltaan — jalat olivat hiukan epävarmat — ja menivät arkihuoneen läpi.
— Herranen aika, sanoi Fangel, näkyypä taas Jumalan kirkas päivä.
He hoipertelivat puutarhaportaita alas, totilasit asetettiin nurmikolle, ja he pelasivat maaten mahallaan ja takoivat ruohoa suurine käsineen.
Äiti istui puutarhaportailla ja nauroi nauramistaan. Mutta villavaipan hän levitti vanhan Fangelin yli.
Kylästä tuli väkeä ja he kulkivat puistokäytävän ohi.
— Hyvää huomenta, he sanoivat ja nostivat hattua papeille
— Huomenta, huomenta, sanoi vanha Fangel.
Mutta aurinko loisti korkealta taivaan laelta ja papit jatkoivat pelaamistaan.
* * * * *
Päivät lyhenivät lyhenemistään, lehdet harvenivat puissa ja viimeiset ruusut paleltuivat valkean talon seinämillä.
Etelänpuolisella seinustalla riippuivat viinirypäleet täysinä ja suurina.
Äiti katseli niitä joka päivä.
— Huomenna me ne poimimme, sanoi hän Tinelle. Seuraavana päivänä hän sai tikapuut esille ja kori kädessä seisoi hän ylimmällä astuimella ja poimi rikkaat tertut.
Toisia hän söi, toisia taas heitti vasten Tinen kasvoja.
— Ota kiinni, ota kiinni, hän huusi.
Tikapuita siirrettiin, ja hän poimi poimimistaan.
Ylinnä hän seisoi. Leikillään piteli hän rypäleterttua tumman hohtavia hiuksiaan vastaan, toinen terttu riippui ojennetussa kädessä. Aurinko valaisi häntä, kimaltelevia rypäleitä ja kiiltävää tukkaa.
Isäntärenki meni ohi ja pysähtyi. Samassa heitti äiti rypäletertun suoraan hänen kasvojaan vastaan.
— Kauniilta mahdan näyttää, sanoi hän ja tuli alas tikapuilta. Ne vietiin pois ja Tine rupesi laskemaan terttuja.
Äiti seisoi kauvan katsellen alastonta viiniköynnöksen runkoa.
Hänen kasvonsa olivat muuttuneet.
— Nyt se on ohi, sanoi hän.
Hän meni sisään katsomatta rypäleitä ja jäi kauvan pimeään istumaan omaan tuoliinsa. Kädet helmassa.
Edes takaisin kaikuivat sisältä isän askeleet.
Keittiössä kuului Tine askartelevan viinirypäleiden korjaamisessa ja väki tuli sisään satoa katsomaan. Tine tuli sisään kertomaan montako terttua poimittiin.
‒ Paljonhan niitä onkin, sanoi äiti.
‒ Niin, kymmenen enemmän kuin viime vuonna, sanoi Tine.
‒ Niin,
Jens-renki oli sytyttänyt lyhdyn mennessään karjaa katsomaan.
Lehmät ammuivat pitkään hänen avatessaan ovea.
Äiti nousi paikaltaan. Varjon tavoin kulki hän läpi huoneen hämärän. Hän istuutui pianon ääreen.
— Oletteko siellä, Tine, sanoi hän.
— Olen, rouva.
— Tiedättekö, olen istunut ja miettinyt miten ihminen _voisi_ olla onnellinen.
— Mutta onhan onnellisiakin ihmisiä kaikkialla, sanoi Tine.
— On tyytyväisiä ihmisiä, Tine, ja onhan sekin hyvä.
Tine istui hetken.
— Onhan monenlaista onnea, Jumalan kiitos, sanoi hän.
Äiti istui hetken, sitten hän sanoi:
— Ei, Tine, minä olen sanonut sen Teille ennen: on vain yksi onni ja se lienee onnellisin, joka ei sitä milloinkaan ole tuntenut.
— Sitä en ymmärrä, sanoi Tine.
— Niin, sillä se ei kestä.
Oli hiljaa hetkisen, kunnes äidin kauniit kädet liukuivat yli koskettimien, ja hillitysti isän, varjon lailla, näyttäytyessä ovellaan, lauloi äiti:
Kuten kuihtuvi yrtti, min juuret vailla on vettä, kuten kelmenee kukka, mi katveessa kituu,
Siten kuihdun ja kelmenen ma, kun et mua lemmi.
Laulu lakkasi.
Ulkona oli yö. Sisällä oli pimeää.
Äiti nousi.
- Sytytä lamppu, Tine, sanoi hän. Lasten pitää mennä nukkumaan ja väestä täytyy pitää huolta.