Part 1

USKOVAISEN SANOJA

Kirj.

F. de Lamennais

Suomentanut (Paroles d'un croyant) ja johdannolla varustanut

Edvin Hagfors

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1924.

JOHDANTO

Ranskan suuri vallankumous oli tehnyt lopun siitä ulkonaisesta, aineellisesta mahdista, joka katolisella kirkolla ja papistolla sisäisestä, siveellisestä rappeutumisestaan huolimatta oli siihen asti maassa ollut. Syvimmillään oli Ranskan kirkon alennustila, kun v. 1793 katolinen jumalanpalvelus lakkautettiin ja Järjenpalvelus asetettiin sijalle. Mutta siitä pitäen alkoikin kirkko ponnistella tästä tilasta jälleen noustakseen. Sen ja valtiovallan välillä alkoi pitkällinen taistelu. Napoleonin aikana ei kirkolla ollut tässä taistelussa suurtakaan menestyksen mahdollisuutta. Hänen paavi Pius VII:n kanssa solmimansa konkordaatti tosin säännösteli kirkon ja valtion välisen suhteen, mutta jätti papiston sivistyksellisen ja yhteiskunnallisen vaikutusvallan vielä varsin niukaksi. Mutta Bourbonien palattua koitti papiston pyrkimyksille suotuisampi aika. Jo heti uuden kuningasvallan alkuvuosina saatiin aikaan useita kirkon asemaa parantavia ja papiston vaikutusvaltaa lisääviä lakeja. Ja papisto käytti otollisia olosuhteita hyväkseen, ajaakseen asiaansa toisinkin keinoin. Se perusti kouluja, veljeskuntia ja hyväntekeväisyyslaitoksia ja taisteli sanomalehdistössä ja kirjallisuudessa aatteittensa puolesta. Eturivin mies tässä taistelussa oli muiden muassa _Hugues Félicité Robert de Lammenais_. [Seikkaperäisempiä tietoja Lamennaisin elämästä ja teoksista antaa A. Rosendalin kirjanen: _Lamennais_, erään katolisen papin elämänkehitys, Oulu 1919.]

Hän oli syntynyt v. 1782 Saint Malon kaupungissa Bretagnessa. Isä oli laivanvarustaja. Pojan aikaisin ilmenevät henkiset lahjat saivat isän suunnittelemaan hänelle tulevaisuutta hengellisen säädyn miehenä ja lähettämään hänet pappisseminaariin. Elämä ja kasvatus tässä laitoksessa oli pojalle tehokkaana valmistuksena hänen tulevaan tehtäväänsä. Se kehitti hänessä bretagnelaiselle luontaista toimintatarmoa ja ritarillista rakkautta heikomman asiaan ja lisäsi näihin ominaisuuksiin itsensäkieltämisen voiman, joka tekee miehen kykeneväksi uhraamaan yksilöllisen etunsa, kun hänen ajamansa asia sitä vaatii.

Lamennais oli 18. vuosisadan lapsi. Sen ajan suurten filosofien ateismi tosin oli hänen synnynnäiselle bretagnelaiselle uskonnollisuudelleen vastenmielinen, mutta heidän vilpitön ja lämmin ihmisystävyytensä oli tehnyt häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Verratessaan nyt seminaarielämän hiljaisina mietiskelyn hetkinä näitä ihmisystävyyden aatteita siihen tapaan, jolla vallankumous oli yrittänyt ne toteuttaa, hän kauhistui niitä hirvittäviä keinoja, joita oli siihen tarkoitukseen käytetty. Hengen asian tuli hänen vakaumuksensa mukaan taistella ja voittaa vain hengen aseilla. Nämä aseet tarjosi ihmisille uskonto, katolisuus. Katolisen kirkon kutsumuksena oli koko ihmiskunnan sulattaminen yhdeksi suureksi veljesseurakunnaksi ja lähimmäisenrakkauden maailmanvaltakunnan perustaminen. Että kirkko siihen asti ei ollut täyttänyt tätä tehtäväänsä, siihen oli hänestä syynä mahdin, auktoriteetin puute. Tämän mahdin ja vallan hankkiminen kirkolle, kirkon kehittäminen todella koko maailmaa ohjaavaksi voimaksi, se oli korkein tehtävä, minkä ihminen saattoi itselleen valita. Ja Lamennais valitsi sen omakseen ja teki siitä elämänsä periaatteen.

Näine vakaumuksineen ja periaatteineen hän lähti seminaarista. Papin uralle antautuminen, riippumattoman asemansa uhraaminen, arvelutti häntä kauan. Vasta v. 1816 hän vihitytti itsensä papiksi. Jo 1808 oli ilmestynyt hänen ensimmäinen tutkielmansa: _Reflexions sur l’etat de l’Église en France pendant le XVIII:e siècle et sur sa situation prèsente_ (Mietteitä Ranskan kirkon tilasta 18. vuosisadalla ja sen nykyisestä asemasta), jossa hän ajaa rohkeasti sitä aatetta, että kirkko, Jumalan sijaisena maan päällä, on valtiollisten yhdyskuntain yläpuolella oleva mahti, jota ei saa alistaa maallisten lakien alaiseksi, vaan joka päinvastoin on oikeutettu laatimaan maailmalle lakeja. Yhtä rohkeata kuin tämä tutkielman asiallinen sisällys oli se kieli, jota Lamennais siinä käytti. Molemmat herättivät keisarillisen poliisin huomion, ja kirjanen takavarikoitiin. Seurauksena siitä oli, että Lamennaisista tuli entistä jyrkempi Napoleonin vallan vastustaja; hän liittyi läheisesti rojalistiseen, Bourbonien asiaa ajavaan puolueeseen. Ja tästä taas seurasi, että hän Napoleonin palattua Elbasta katsoi parhaaksi poistua Ranskasta. Hän lähti Englantiin ja eleli siellä sangen niukoissa oloissa, kunnes Napoleonin lopullisesti kukistuttua saattoi palata Ranskaan.

Kotiuduttuaan Lamennais ryhtyi jatkamaan aloittamaansa taistelua, julkaisten v. 1817 ensimmäisen nidoksen kuulua tutkielmaansa: _Essai sur l’Indifférence en matière de Religion_ (Tutkielma välinpitämättömyydestä uskonnon asioissa), jonka toinen nidos ilmestyi v. 1823. Kaikella vakaumuksensa voimalla, kaikella tunteensa lämmöllä, runollisen tyylinsä ja kielensä tenholla hän siinä todistelee, että ihminen ei voi erehtyväisellä järjellään löytää totuutta, jonka vain jumalallinen ilmoitus voi paljastaa, että hän siis tarvitsee auktoriteettiuskoa, että hänen on omaksi parhaakseen alistuttava kirkon korkeimman auktoriteetin, paavin, erehtymättömäin päätösten alaiseksi. Totuus voi olla vain yksi, siis täytyy myös olla vain yksi oppi ja yksi kirkko, ja se on katolinen. Se valtio, joka ei kaikin tavoin kannata ja tue sitä, vaan sallii erilaisia oppeja, tekee rikoksen. Uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta ja leväperäisyydestä on seurauksena valtiollisen ja uskonnollisen järjestyksen tuho; vain uskonnon ykseys voi siltä varjella. On siis jo aika tunnustaa kirkon ylipaimen, paavi, myöskin ruhtinasten ja kansojen ylimmäksi herraksi.

Ultramontaaninen puolue tervehti Lamennaisin teosta ihailulla ja riemulla, ja paavi tarjosi hänelle kardinaalinarvoa palkinnoksi; hän ei kuitenkaan suostunut tarjoukseen, vaan katsoi voivansa entisessä asemassaan parhaiten vaikuttaa kirkon hyväksi. Ranskan hallitus sitävastoin oli kaikkea muuta kuin halukas luopumaan konkordaatista ja tunnustamaan paavin kaikkivaltaa. Lamennais haastettiin oikeuteen, joka kuitenkin tuomitsi hänet vain vähäpätöiseen sakkorangaistukseen. Bourboneja kannattavain piirien ja hänen välinsä kylmenivät nyt tuntuvasti, ja kun heinäkuun kumous oli tehnyt Bourbonien vallasta lopun, toivoi Lamennais ajan vihdoin olevan otollisen ratkaisevalle toiminnalle kirkon hyväksi.

Saadakseen mielipiteensä leviämään mitä laajimpiin piireihin, hän perusti yhdessä muutamain hengenheimolaistansa kanssa _L’Avenir_ (Tulevaisuus) nimisen sanomalehden, jossa nyt alettiin mitä voimakkaimmin saarnata oppia kirkon itsenäisyydestä ja kehoittaa papistoa luopumaan valtiosta, paavia rikkomaan välinsä ruhtinasten kanssa. Kansan tuli siitä lähtien olla kirkon tukena; ja päämaalina, johon kirkon oli pyrittävä, oli oleva oikeuden ja rakkauden valtakunnan perustaminen maan päälle, ihmisten ja kansojen yhdistäminen suureksi perheeksi, yksimieliseksi veljesseurakunnaksi. Huomattava on, että Lamennais siis ei pidä uskonnollisten pyrintöjen lopullisena tarkoituksena kirkkoa itsessään, vaan sen aikaansaatavaa ihmisten veljestymistä ja ihmiskunnan siten saavutettua onnea.

Mutta Roomassa ei suinkaan oltu valmiita hyväksymään _L’Avenir_-lehden rajua toimintaohjelmaa. Lehti oli m.m. lämpimästi puoltanut paino- ja omantunnonvapautta, ja sitäpaitsi osoittanut myötätuntoa sellaisille ilmiöille valtiollisella alalla kuin Puolan vapaustaistelulle. Sen ohjelma oli aivan liian vapaamielinen ja kansanvaltainen paavin hyväksyttäväksi. Tämän huomattuaan Lamennais lakkautti lehtensä ja lähti. Roomaan ajamaan mieskohtaisesti asiaansa. Mutta paavi otti hänet hyvin kylmästi vastaan. Hänen ei sallittu edes esittääkään asiaansa. Tyhjin toimin hän sai lähteä paluumatkalle, ja Münchenissä tapasi hänet sitten paavin paimenkirje, jossa omantunnon- ja painovapaudesta y.m. vapaamielisistä aatteista lausuttiin mitä jyrkin hylkäystuomio, ja jokainen väite tätä paavin ratkaisua vastaan leimattiin rikokseksi.

Lamennais oli siten saanut kokea elämänsä suurimman, katkerimman pettymyksen. Kirkko, jonka hyväksi hän oli kaiken työnsä uhrannut ja kaikin voimin taistellut, hylkäsi hänet. Mutta hän ei kuitenkaan vielä ollut kypsynyt rikkomaan välejänsä kirkon, henkisen äitinsä kanssa. Hän alistui, palasi Pariisiin ja siirtyi sieltä yksinäisyyteen Bretagneen, La Chênaie-nimiselle maatilalleen. Siellä hän, lopulla vuotta 1833, kirjallisesti sitoutui noudattamaan paavin paimenkirjeessään lausumia periaatteita. Mutta siellä hän myöskin sai rauhaa selvitellä häntä kohdanneen iskun synnyttämät ristiriitaiset ajatuksensa ja tunteensa, hänelle kirkastui vähitellen jälleen kaikkeen kauneuteensa hänen nuoruutensa ihanne: puhdistetun kristillisyyden avulla aikaansaatava ihmiskunnan vapautuminen ja veljestyminen, ja hän sanoutui irti kirkosta, joka ei tahtonut toteuttaa tätä ihannetta. Hänen luopumisensa kirkosta oli siis täydessä sopusoinnussa hänen menneisyytensä ja entisten vakaumustensa kanssa; se vain purki liiton, joka oli käynyt hyödyttömäksi. Hänen uskonsa oli, kuten Renan on sanonut, aina ollut pikemmin poliittista ja moraalista kuin dogmaattista ja tieteellistä laatua. Ja senvuoksi hän saattoi täydellä syyllä antaa sille teokselleen, jonka tuli todistaa hänen luopumisensa kirkosta, nimen _Paroles d’un croyant_ (Uskovaisen sanoja).

Se ilmestyi keväällä 1834 ja herätti heti kaikkialla mitä suurinta huomiota, toisaalla ihailua, toisaalla vihastusta. Varsinkin yhteiskunnan vähäväkiset sitä ilolla tervehtivät, vaikutusvaltaiset piirit ja vallanpitäjät siitä närkästyivät, ja pian sen ilmestymisen jälkeen paavi sen ankarasti tuomitsi ja kirosi. Jälkimaailmallekin se on jäänyt kuuluimmaksi ja tunnetuimmaksi Lamennaisin teoksista.

Yhteiskunnan vähäväkisten, kaikkien onnettomain, kärsiväin ja sorrettujen asiaa Lamennais tässä kirjasessaan on ottanut ajaaksensa heidän sortajiaan vastaan, heitä hän tahtoo lohduttaa, heissä herättää tulevaisuuden toivoa, heille saarnata rakkauden evankeliumia, heille osoittaa, kuinka he seuraamalla Kristusta, noudattamalla hänen yksinkertaisia pääkäskyjään, voittamalla itsekkyyden, rakastamalla lähimmäistään niinkuin itseään ja enemmän kuin itseään, liittymällä yhteen ja tukemalla toisiaan voivat perustaa uuden, onnellisen yhteiskunnan, jossa ei enää ole oleva pieniä ja suuria, köyhiä ja rikkaita, orjia ja herroja, sorrettuja ja sortajia, vaan jossa tasa-arvoisuus, vapaus, turvallisuus, rauha ja tyytyväisyys on vallitseva.

Jos meidän on lausuttava arvostelumme tästä Lamennaisin teoksesta ensinnäkin sen asialliseen sisällykseen nähden, niin tulee ennen kaikkea muistaa, että yhteiskunnan pohjakerrosten olot hänen aikanaan olivat paljoa nurjemmat ja kurjemmat kuin meidän päivinämme. Saatamme siis hyvin ymmärtää sen synkän surun, jolla hän puhuu köyhälistöstä, sen syvän säälin, jota hän tuntee sitä kohtaan, samoin sen leimuavan vihan, jota hän purkaa vallanpitäjiä, tyranneja ja kuninkaita ja ylimmäisiä pappeja vastaan. Toiseksi on huomattava, että hänen teoksensa ei ole tyynesti ja puolueettomasti harkitsevan tiede- tahi valtiomiehen, vaan innoittuneen runoilijan tuote, se ei ole syntyisin päästä, vaan sydämestä, ja sydämen voimat — viha ja rakkaus — siinä puhuvat. Sen eteemme luomat kuvat ovat haltioituneen profeetan näkyjä, jonka silmä ei eroita ihmisissä muuta kuin jyrkästi toisilleen vastakkaisia tyyppejä: hyviä ja pahoja, sysimustia ja lumivalkeita, uhreja ja teloittajia, perkeleitä ja enkeleitä, jollaisia todellisuudesta saisi turhaan etsiä. Ei siis ihme, jos hänen esityksensä tuntuu meistä silloisiinkin oloihin nähden liioittelevalta, subjektiiviselta, yksipuoliselta. Mielestämme ei ole kiellettävissä, että Lamennais teoksessaan paikoitellen tekee melkolailla agitaattorimaisen vaikutuksen. Hän tuskin voinee saada ajattelevaa lukijaa vakuutetuksi siitä, että yhteiskunnallisten kysymysten, yhteiskuntajärjestyksen vaikean probleemin, tyydyttävä ratkaisu olisi todellisessa elämässä läheskään niin yksinkertainen asia kuin miksi hän sen teoksessaan edellyttää.

Tämän asiallisen puolen ollessa puheena on vielä mainittava, että siinä on kohtia, jotka antoivat hänen vastustajilleen aihetta väitteeseen, että hän oli sosialisti. Ja kieltämätöntä onkin, että hänen suosittelemansa patriarkaalinen omaisuuden yhteisyys ja tasa-arvoisuus on ainakin hyvin lähellä sosialistisia teorioja omaisuuden tasaisemmasta jaosta. Itse hän kuitenkin jyrkästi torjui syytöksen ja lisäsi sen johdosta kirjansa myöhempiin painoksiin erikoisen luvun (X), jossa hän ankarasti tuomitsee "rosvouksen", tarkoittaen sillä juuri tuota omaisuuden tasaamista. Ja muualla hän on lausunut ehdottoman hylkäystuomionsa sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Hänen vakaumuksensa mukaan se toteutettuna alentaisi ihmiset koneiksi ja painaisi heidät orjuuteen, jonka vertaista ei ennen ole nähty.

Kirjasen runollisen, profeetallisen sisällyksen mukainen on sen esitystapa ja kielellinen muoto. Kirjailijan sanoja kannattaa kaikkialla mitä vilpittömin ja todellisin tunne, hehkuva intohimo, suurenmoinen paatos, joka ei hetkeksikään tee onttoa vaikutusta. Ukkosena jyrisee hänen vihansa ääni, ja mitä vienoimpana musiikkina soivat hänen rakkautensa, hänen hellyytensä ja säälinsä sävelet. Ja suorastaan mestarillisella, nerokkaalla tavalla hän tyylillisesti ja kielellisesti jäljittelee eräitä Raamatun kirjoja. Profeettain, psalmien ja ilmestyskirjan runollinen ja rytmillinen proosa on mennyt niin hänen veriinsä, että hän käyttelee sitä niinkuin omaa luonnollista ajatustensa ilmaisumuotoa.

_Paroles d'un croyant_ teoksellaan Lamennais oli lopullisesti katkaissut suhteensa katoliseen kirkkoon, ja vuosi vuodelta laajeni sitten se juopa, joka hänet eroitti siitä ja myöskin valtiovallan edustajista. Väsymättä jatkoi hän taisteluaan. Yhä kauemmas kirkon dogmaattisuudesta poikkeavat hänen uskonnolliset mielipiteensä, ja yhä kansanvaltaisemmaksi kehittyy hänen valtiollinen kantansa. Hän ajaa yhteiskunnan uudistamisen asiaa. Kun kirkko ja valtio eivät tahdo uudistuksia, niin kansan on otettava asiansa omiin käsiinsä. Hänen runsaasta myöhemmästä kirjallisesta tuotannostaan koskettelemme tässä vain aivan lyhyesti pääkohtia.

Paavin pannanjulistukseen Lamennais vastasi 1836 arvokkaasti, selvästi ja jyrkästi _Affaires de Rome_ (Rooman asioita) nimisellä teoksellaan. Kuuluimpia hänen teoksistaan on seuraavana vuonna ilmestynyt pieni _Le livre du Peuple_ (Kansan kirja), eräänlainen yhteiskuntaelämän katkismus. Kahta vuotta myöhemmin julkaistu lentokirjanen _De l'esclavage moderne_ (Nykyaikaisesta orjuudesta) on siitä merkillinen, että tekijä siinä voimakkain sanoin ajaa yleisen äänioikeuden pikaista toteuttamista. Hallituksen kimppuun kiivaasti hyökkäävän _Le pays et le gouvernement_ (Maa ja hallitus) lentokirjasen ilmestymisestä 1840 oli seurauksena, että Lamennais sai viettää vuoden vankilassa. Siellä kirjoittamassaan kirjasessa _Du passé' et de l’avenir du peuple_ (Kansan menneisyydestä ja tulevaisuudesta) hän edellä lyhyesti mainitsemaamme suuntaan selittää kantansa sosialismiin nähden. Vuonna 1840 ilmestyi myöskin kolme nidosta _Esquisse d'une philosophie_ (Filosofian luonnos) nimistä suurta teosta, jossa Lamennais tahtoo järjestelmällisesti esittää sen maailmankuvan, jonka hän ajattelullaan vuosikymmenien kuluessa oli itselleen luonut; neljäs nidos ilmestyi v. 1846, mutta teos jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Se todistaa ehkä enemmän runoilijan voimakasta ja lennokasta mielikuvitusta kuin filosofin ankaran loogillista ajattelua.

Yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevillä kirjoitelmillaan Lamennais oli osaltaan tuntuvasti valmistanut maaperää 1848 vuoden vallankumoukselle. Sen jälkeen valittiin hänet kansanedustajaksi, mutta sellaisena hän ei herättänyt huomiota eikä saanut vaikutusta. Toinen tasavalta tuotti hänelle pettymyksiä. Se ei ollut sitä kansanvaltaa, jonka hyväksi hän oli työskennellyt. Napoleonin vallankaappaus v. 1851 sai hänet sitten vetäytymään kokonaan pois valtiollisen toiminnan näyttämöltä. Hän etsi mielelleen viihdykettä runouden maailmasta ja vietti viimeiset elinvuotensa ranskantamalla lempirunoilijansa Danten _Jumalaisen näytelmän_.

Vuonna 1854 päättyivät hänen päivänsä. Viimeiseen asti jäykkä vanhus pysyi uskollisena uskonnollisille vakaumuksilleen, taipumatta sovintoon katolisen kirkon kanssa. Vain harvat ystävät pääsivät järjestyksenvalvojain luvalla saattamaan hänet Père Lachaisen hautausmaalle hänen viimeiseen leposijaansa, jolle vainajan tahdon mukaisesti ei pystytetty minkäänlaista muistomerkkiä. Lämminsydäminen, jaloluontoinen, epäitsekäs, yleväaatteinen taistelija oli elämän pettymyksistä päässyt rauhaan.

_Suomentaja_.

KANSALLE

Tämä kirja on kirjoitettu etupäässä teitä varten; teille sen tarjoan. Jospa se niissä monissa kärsimyksissä, jotka ovat osananne, niissä monissa tuskissa, jotka teitä raskaina painavat melkein mitään lepoa suomatta, voisi teitä edes vähän virkistää ja lohduttaa!

Te, jotka kannatte päivän kuorman, soisin, että se voisi teidän väsyneelle sieluraukallenne olla sitä, mitä keskipäivällä pellonkolkassa on jos kuinkakin hennon puun varjo sille, joka on tehnyt työtä koko aamun auringon paahtavassa helteessä.

Te elätte pahoja aikoja, mutta nämä ajat menevät ohi.

Ankaran talven kuluttua Jumala palauttaa lauhkeamman vuodenajan, ja lintunen siunaa lauluissansa sitä laupiasta kättä, joka on antanut sille jälleen lämmön ja runsaan ravinnon ja parin ja pehmeän pesän.

Toivokaa ja rakastakaa! Toivo lievittää kaikki, ja rakkaus tekee kaikki helpoksi.

Tällä hetkellä on ihmisiä, jotka kärsivät suuresti, syystä että ovat rakastaneet teitä suuresti. Minä, heidän veljensä, olen kirjoittanut kertomuksen siitä, mitä he ovat tehneet teidän hyväksenne ja mitä senvuoksi on tehty heille; ja kun väkivalta kerran on kulunut loppuun itsestään, niin minä julkaisen sen, ja te luette sen kyynelin, jotka silloin ovat vähemmän katkerat, ja te myöskin rakastatte näitä ihmisiä, jotka ovat teitä niin suuresti rakastaneet.

Nyt, jos puhuisin teille heidän rakkaudestaan ja heidän kärsimyksistään, minut heitettäisiin yhdessä heidän kanssaan vankityrmiin.

Astuisin sinne ilomielin, jos siten voisin vähänkään keventää kurjuuttanne; mutta siitä ei koituisi teille mitään lievitystä, ja siitä syystä täytyy odottaa ja rukoilla Jumalaa, että hän lyhentäisi koettelemuksen aikaa.

Nyt tuomitsevat ja lyövät ihmiset: pian on tuleva tuomitsemaan hän. Onnellinen, ken saa nähdä hänen oikeudenmukaisuutensa!

Minä olen vanha: kuulkaa vanhan miehen sanoja.

Maa on murheissaan ja kuivuneena, mutta se on vihannoiva jälleen. Häijyn henki ei ole iäti käyvä sen päällitse, niinkuin polttava tuuli.

Jumala tahtoo, että mitä tapahtuu, se tapahtuu teidän opetukseksenne, jotta te oppisitte olemaan hyviä ja oikeudenmukaisia, kun teidän aikanne on tuleva.

Kun ne, jotka käyttävät valtaa väärin, ovat vierineet ohitsenne kuin katuojien lika rankkasateisena päivänä, niin silloin te ymmärrätte, että vain hyvä on pysyväistä, ja te pelkäätte saastuttaa ilmaa, jonka taivaan tuuli on puhdistanut.

Valmistakaa sielunne tätä aikaa varten, sillä se ei ole kaukana, se lähestyy.

Kristus, teidän tähtenne ristille naulittu, on luvannut vapahtaa teidät.

Uskokaa hänen lupauksensa, ja jouduttaaksenne sen täyttymistä, parantakaa se, mikä on parannuksen tarpeessa, koettakaa harjaantua kaikkiin hyveisiin ja rakastakaa toisianne, niinkuin ihmiskunnan Vapahtaja on rakastanut teitä, kuolemaan asti.

USKOVAISEN SANOJA

I

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen! Amen!

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisillä hyvä tahto!

Kellä on korvat kuulla, se kuulkoon; kellä on silmät nähdä, se avatkoon ne ja katsokoon, sillä ajat lähestyvät.

Isä on siittänyt poikansa, Sanansa, ja Sana on tullut lihaksi, ja hän on asunut keskuudessamme; ja hän on tullut maailmaan, ja maailma ei ole tuntenut häntä.

Poika on luvannut lähettää lohdutuksen Hengen, Hengen, joka käy ulos Isästä ja hänestä ja joka on heidän keskinäinen rakkautensa: se on tuleva ja uudistava maan ulkomuodon, ja silloin on oleva ikäänkuin toinen luominen.

Kahdeksantoista vuosisataa sitten Sana kylvi jumalallisen siemenen, ja pyhä Henki hedelmöitti sen. Oli ihmisiä, jotka näkivät sen kukoistavan, he maistoivat sen hedelmiä, elämän puun hedelmiä, joka oli jälleen istutettu heidän halpaan asuntoonsa.

Minä sanon teille, heidän keskellään oli suuri ilo, kun he näkivät valon ilmestyvän ja tunsivat itsensä taivahisen tulen kokonaan läpitunkemiksi.

Nyt on maa jälleen muuttunut pimeäksi ja kylmäksi.

Meidän isämme näkivät auringon menevän mailleen. Kun se laski taivaanrannan alle, niin koko ihmissuku vavahti. Sitten tapahtui tuossa yössä jotakin, en tiedä mitä, jolla ei ole nimeä. Yön lapset, Lännen taivas on pimeä, mutta Idän ilmanranta alkaa valjeta.

II

Kuunnelkaa, ja sanokaa minulle, mistä tulee tuo sekava, epämääräinen, outo ääni, joka kuuluu joka taholta.

Painakaa kätenne maata vastaan, ja sanokaa minulle, miksi se vavahti.

Jokin, jota emme tunne, liikkuu maailmassa: siellä tehdään Jumalan työtä.

Eikö jokainen ole odottamassa? Onko ainoatakaan sydäntä, joka ei sykähtele?

Ihmisen poika, nouse kukkuloille ja ilmoita, mitä näet.

Näen taivaanrannalla lyijynkarvaisen pilven ja sen ympärillä punaisen hohteen, kuin tulipalon kajasteen.

Ihmisen poika, mitä näet vielä?

Näen meren nostavan aaltojaan ja vuorten liikuttavan huippujaan.

Näen virtojen muuttavan kulkunsa suuntaa, kukkulain huojuvan ja sortuvan ja täyttävän laaksot.

Kaikki järkkyy, kaikki liikkuu, kaikki muuttuu uuteen muotoon.

Ihmisen poika, mitä näet vielä?

Näen tomupilviä kaukana, ja ne liikkuvat joka taholle ja törmäävät vastakkain ja yhtyvät ja sekoittuvat. Ne kulkevat kaupunkien yli, ja kun ne ovat kulkeneet ohi, niin ei näy enää muuta kuin tasanko.

Näen kansojen nousevan kapinaan ja kuningasten kalpenevan kruunujensa alla. Sota on heidän keskuudessaan, sota viimeiseen vereen saakka.

Näen valtaistuimen, kaksi valtaistuinta murskana, ja kansat sirottelevat niiden sirpaleita pitkin maata.

Näen erään kansan taistelevan niinkuin ylienkeli Mikael taisteli Saatanaa vastaan. Sen iskut ovat hirvittäviä, mutta se on alastonna, ja sen vihollista suojaavat paksut varukset.

Oi Jumala! Se kaatuu; se on saanut kuoliniskun. Ei, se on vain haavoitettu; Maria, Neitsyt-Äiti, kietoo sen vaippaansa, hymyilee sille ja vie sen vähäksi aikaa pois taistelun alueelta.

Näen toisen kansan kamppailevan hellittämättä ja ammentavan yhä uusia voimia tästä taistelusta. Tällä kansalla on Kristuksen merkki sydämensä päällä.

Näen kolmannen kansan, jonka kuusi kuningasta on polkenut jalkansa alle, ja joka kerta kun se liikahtaa, kuusi väkipuukkoa uppoo sen kurkkuun.

Näen suuren rakennuksen päällä, hyvin korkealla ilmassa ristin, jota tuskin voin eroittaa, koska se on mustan harson peittämä.

Ihmisen poika, mitä näet vielä?

Näen Idän joutuvan sisäiseen sekasortoon. Se näkee muinaisten palatsiensa luhistuvan, vanhain temppelien sortuvan soraksi, ja se kohottaa katseensa kuin etsiäkseen toisia mahteja ja toista Jumalaa.

Näen Lännen puolella ylväskatseisen, kirkasotsaisen naisen; hän kyntää lujin käsin kepeästi vakoa, ja kaikkialta, missä aurankärki kulkee, näen nousevan ihmis-sukupolvia, jotka huutavat häntä avuksensa rukouksissaan ja siunaavat häntä lauluissansa. Näen Pohjoisessa ihmisiä, joilla on enää jäljellä vain vähäisen lämpöä, joka on keskittyneenä heidän päähänsä ja joka sitä huumaa; mutta Kristus koskettaa heitä ristillänsä, ja sydän alkaa sykkiä.

Näen Etelässä ihmisheimoja vaipuneina en tiedä minkä kirouksen alaisiksi: jokin raskas ies heitä painaa; he käyvät kumarassa; mutta Kristus koskettaa heitä ristillänsä, ja he ojentavat jälleen vartalonsa.

Ihmisen poika, mitä näet vielä?

Hän ei vastaa; huutakaamme uudelleen:

Ihmisen poika, mitä näet?

Näen Saatanan pakenevan ja Kristuksen enkeliensä ympäröimänä tulevan hallitsemaan.

III

Ja minut siirrettiin hengessä muinaisaikoihin, ja maa oli kaunis ja rikas ja hedelmällinen; ja sen asukkaat elivät onnellisina, sillä he elivät veljinä.

Ja näin Käärmeen hiipivän heidän keskellensä: se loi moniin heistä mahtavan katseensa, ja heidän sielunsa kävi levottomaksi, ja he lähestyivät, ja Käärme kuiskasi jotakin heidän korviinsa.

Ja kuunneltuaan Käärmeen puhetta he nousivat ja sanoivat: "Me olemme kuninkaita."

Ja aurinko kalpeni, ja maa muuttui murheen väriseksi, käärinliinan väriseksi, joka verhoo kuolleita.

Ja kuului tukahdutettu nurina, pitkä valituksen ääni, ja jokainen vapisi sielussaan.

Totisesti, sanon minä teille, oli kuin sinä päivänä, jolloin hornan kuilu mursi sulkunsa, ja jolloin suurten vesien paisumus tulvi yli äyräittensä.

Pelko kulki majasta majaan, sillä ei ollut vielä palatseja, ja se kertoi jokaiselle salaisuuksia, jotka häntä pöyristyttivät.

Ja ne, jotka olivat sanoneet: "Me olemme kuninkaita", ottivat miekan ja seurasivat Pelkoa mökistä mökkiin.

Ja siellä tapahtui kummia mysteerioita, ja siellä oli kahleita, itkuja ja verta.

Kauhun valtaamina ihmiset huudahtivat: "Murha on jälleen ilmestynyt maailmaan." Ja siinä kaikki, sillä Pelko oli tyrmistyttänyt heidän sielunsa ja lamauttanut liikkumattomiksi heidän käsivartensa.

Ja he antoivat panna itsensä rautoihin, itsensä, vaimonsa ja lapsensa. Ja ne, jotka olivat sanoneet: "Me olemme kuninkaita", kaivoivat ikäänkuin suuren onkalon, ja he sulkivat siihen koko ihmissuvun, niinkuin suljetaan elukoita läävään.

Ja myrsky ajeli pilviä, ja ukkonen jylisi, ja minä kuulin äänen sanovan: "Käärme on voittanut toistamiseen, mutta ei ainiaaksi."

Sen jälkeen en kuullut enää muuta kuin epäselviä ääniä, nauruja, nyyhkytyksiä, herjauksia.

Ja minä ymmärsin, että täytyi olla Saatanan valtakunta ennen Jumalan valtakuntaa. Ja minä itkin ja toivoin.

Ja näky, jonka räin, oli tosi, sillä Saatanan valtakunta on toteutunut, ja Jumalan valtakunta on myös toteutuva; ja ne, jotka sanoivat: "Me olemme kuninkaita", suljetaan vuorostaan onkaloon yhdessä Käärmeen kanssa, ja ihmissuku pääsee siitä pois; ja silloin on siinä tapahtuva ikäänkuin uusi syntyminen, ikäänkuin siirtyminen kuolemasta elämään. Tapahtukoon niin!

IV

Te olette saman isän poikia, ja sama äiti on teitä imettänyt; miksi ette siis rakasta toisianne niinkuin veljet, ja miksi päinvastoin kohtelette toisianne pikemmin niinkuin vihollisia?

Ken ei rakasta veljeänsä, se on kirottu seitsemän kertaa, ja ken rupeaa veljensä viholliseksi, se on kirottu seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa.

Siitä syystä kuninkaat ja ruhtinaat ja kaikki ne, joita maailma kutsuu mahtaviksi, on kirottu: he eivät ole rakastaneet veljiänsä, ja he ovat kohdelleet heitä niinkuin vihollisia.

Rakastakaa toisianne, ja teidän ei tarvitse pelätä ei mahtavia eikä ruhtinaita eikä kuninkaita.

He ovat voimakkaita teitä vastaan vain siksi, että te ette ole liittyneet yhteen, vain siksi, ettette rakasta toisianne niinkuin veljiä.

Älkää sanoko: "Tuo mies on toista kansaa, ja minä olen toista." Sillä kaikilla kansoilla on ollut maan päällä sama isä, joka on Aatami, ja heillä on taivaassa sama isä, joka on Jumala.

Jos yhtä jäsentä lyödään, niin koko ruumis kärsii. Te olette kaikki yhtä samaa ruumista: ei voida sortaa yhtä teistä, niin ettei sorrettaisi kaikkia.

Jos susi hyökkää karjalaumaan, niin se ei syö sitä suuhunsa kokonaan heti paikalla: se tempaa yhden lampaan ja syö sen. Sitten, kun sen taas on tullut nälkä, se tempaa toisen ja syö sen, ja niin viimeiseen asti, sillä sen nälkä uusiutuu yhä.

Älkää olko niinkuin lampaat, jotka, kun susi on temmannut pois yhden niistä, pelästyvät hetkiseksi, mutta sitten rupeavat jälleen syömään. Sillä, ajattelevat ne, ehkäpä se tyytyy ensimmäiseen tahi toiseen saaliiseensa. Ja mitäpä minun tarvitsee välittää niistä, jotka se syö suuhunsa? Mitäpä haittaa siitä minulle on? Minulle jää siten vain enemmän ruohoa.

Totisesti, minä sanon teille: Ne, jotka mielessään niin miettivät, ovat merkityt joutumaan sen pedon ruuaksi, joka elää lihasta ja verestä.

V

Kun näette miestä vietävän vankilaan tahi mestattavaksi, niin älkää kiirehtikö sanomaan: "Tuo on häijy mies, joka on tehnyt rikoksen ihmisiä vastaan."

Sillä kenties se on kelpo mies, joka on tahtonut palvella ihmisiä ja jota heidän sortajansa senvuoksi rankaisevat.

Kun näette kansan lyötynä rautoihin ja jätettynä tyrannin valtoihin, niin älkää kiiruhtako sanomaan: "Tuo kansa on väkivaltainen kansa, joka tahtoi häiritä rauhaa maan päällä."

Sillä kenties se on marttyyrikansa, joka kuolee ihmiskunnan pelastukseksi.

Kahdeksantoista vuosisataa sitten sen ajan ylimmäiset papit ja kuninkaat naulitsivat eräässä Idän kaupungissa ristille kapinoitsijan, Jumalan herjaajan, joksi he häntä sanoivat, ruoskittuaan häntä raipoilla.

Hänen kuolemansa päivänä oli suuri pelko helvetissä ja suuri ilo taivaassa.

Sillä vanhurskaan veri oli pelastanut maailman.

VI

Minkätähden eläimet löytävät ravintonsa kukin lajinsa mukaan? Sentähden, ettei mikään niistä ryöstä toisen ravintoa, ja että jokainen tyytyy siihen, mikä riittää sen tarpeisiin.

Jos mehiläispesässä yksi mehiläinen sanoisi: Kaikki täällä oleva hunaja on minun, ja sitten ryhtyisi menettelemään oman päänsä mukaan yhteisen työn hedelmillä, niin miten kävisi muiden mehiläisten?

Maa on kuin suuri mehiläispesä, ja ihmiset ovat kuin mehiläiset.

Jokaisella mehiläisellä on oikeus siihen hunajamäärään, mikä on välttämätön sen toimeentulolle, ja jos ihmisten joukossa on niitä, joilta puuttuu tuo välttämätön määrä, niin se tulee siitä, että oikeus ja lähimmäisen rakkaus ovat hävinneet heidän keskuudestaan. Oikeus, se on elämä; ja lähimmäisen rakkaus, se on myöskin elämä, vieläpä suloisempi ja runsaampi elämä.

On ollut vääriä profeettoja, jotka ovat saaneet uskotelluksi muutamille ihmisille, että kaikki muut olivat syntyneet heitä varten; ja mitä nämä uskoivat sen uskoivat muutkin noiden väärien profeettain sanan nojalla.

Kun tämä valheen sana pääsi voitolle, niin enkelit taivaassa itkivät, sillä he aavistivat, että paljon väkivaltaisuuksia, paljon rikoksia ja paljon kärsimyksiä tulisi tulvimaan maan päälle.

Ihmiset ovat, tasa-arvoisina keskenään, syntyneet yksin Jumalaa varten, ja jos kuka väittää jotakin päinvastaista, niin hän herjaa Jumalaa.

Ken tahtoo olla suurin joukossanne, se olkoon teidän palvelijanne; ja ken tahtoo olla ensimmäinen joukossanne, se olkoon kaikkien palvelija.

Jumalan laki on rakkauden laki, ja rakkaus ei ylennä itseänsä toisten yläpuolelle, vaan se uhrautuu toisten hyväksi.

Ken sanoo sydämessään: Minä en ole niinkuin muut ihmiset, vaan muut ihmiset ovat annetut minulle, minun käskettävikseni ja jotta minä mieleni mukaan käyttäisin heitä ja sitä mikä on heidän omaansa, se on Saatanan poika.

Ja Saatana on tämän maailman kuningas, sillä hän on kaikkien niiden kuningas, jotka niin ajattelevat ja toimivat; ja ne, jotka niin ajattelevat ja toimivat, ovat hänen neuvostaan ruvenneet maailman herroiksi.

Mutta heidän valtakuntansa on pysyvä vain jonkun aikaa, ja sen ajan loppu on lähellä.

Tullaan taistelemaan suuri taistelu, ja oikeuden enkeli ja rakkauden enkeli tulevat taistelemaan niiden puolella, jotka ovat asestautuneet perustaakseen; jälleen ihmisten keskuuteen oikeuden valtakunnan ja rakkauden valtakunnan.

Ja monet kaatuvat tässä taistelussa, ja heidän nimensä on pysyvä maan päällä niinkuin Jumalan kunnian säde.