Part 4

Mitä teidän silmänne näkevät, mitä kätenne koskettavat, ne ovat vain varjoja, ja ääni, joka kuuluu korviinne, on vain karkea kaiku siitä sisäisestä ja salaperäisestä äänestä, joka rukoilee ja anoo ja huokailee luomakunnan povessa.

Sillä jokainen luontokappale huokailee, jokainen luontokappale on synnytysvaivoissa ja pyrkii syntymään todelliseen elämään, siirtymään pimeydestä valoon, näennäisyyksien maailmasta todellisuuksien maailmaan.

Tämä aurinko, niin säteilevä, niin kaunis, on vain sieluja valaisevan ja lämmittävän tosiauringon verho, hämärä vertauskuva.

Tämä maa, niin rikas, niin vihanta, on vain luonnon kalpea käärinliina: sillä luonto, langennut sekin, on vaipunut hautaan kuten ihminenkin, mutta niinkuin hän sekin on nouseva sieltä ylös.

Tämän paksun ruumiskuoren alla te olette kuin matkamies, joka yöllä teltassansa näkee tahi luulee näkevänsä aaveita kulkevan ohi.

Tosi maailma on teiltä hunnulla peitetty. Ken syventyy omaan itseensä, se eroittaa sen siellä ikäänkuin hämärässä etäisyydessä. Hämäriä voimia, jotka uinuvat hänessä, herää hetkeksi, ne nostavat sen hunnun lievettä, jota Aika pitelee ryppyisellä kädellään, ja sisäistä silmää hurmaavat ne ihmeet, joita se saa katsella.

Te istutte olentojen valtameren rannalla, mutta ette voi tunkeutua sen syvyyksiin. Te astelette illoin pitkin meren rantaa ettekä näe muuta kuin vähän vaahtoa, jota laineet heittävät rannikolle.

Mihin vertaisin teitä vielä?

Te olette kuin syntymisen hetkeä odottava lapsi äidin kohdussa, kuin siivekäs hyönteinen matelevassa madossa. Te pyritte pääsemään pois tästä maisesta vankilasta, lähteäksenne lentoon taivasta kohti.

XXVII

Kuka tungeskeli Kristuksen ympärillä kuullakseen hänen sanansa? Kansa.

Kuka seurasi häntä vuorille ja erämaihin kuunnellakseen hänen opetuksiansa? Kansa.

Kuka tahtoi valita hänet kuninkaaksi? Kansa.

Kuka levitti vaatteensa ja sirotteli palmun oksia hänen eteensä, huutaen Hosianna! hänen tullessaan Jerusalemiin? Kansa.

Kuka loukkautui siitä, että hän paransi sairaita sapatin päivänä? Kirjanoppineet ja fariseukset.

Kuka kuulusteli häntä salakavalasti ja viritteli hänelle ansoja, tuhotakseen hänet? Kirjanoppineet ja fariseukset.

Kuka sanoi hänestä: Hän on riivattu? Kuka kutsui häntä herkuttelijaksi, joka muka rakasti nautintoa? Kirjanoppineet ja fariseukset.

Kuka kohteli häntä kansan villitsijänä ja Jumalan herjaajana, kuka rakensi liittoa saadakseen hänet surmatuksi, kuka naulasi hänet ristille Pääkallonpaikalla kahden ryövärin väliin?

Kirjanoppineet ja fariseukset, lainoppineet, kuningas Herodes ja hänen hoviherransa, roomalainen maaherra ja ylimmäiset papit.

Heidän ulkokullattu oveluutensa petti kansankin. He ajoivat sen pyytämään sen kuolemaa, joka oli ravinnut sitä erämaassa seitsemällä leivällä, joka teki sairaat jälleen terveiksi, sokeat näkeviksi, kuurot kuuleviksi ja rammat kykeneviksi käyttämään jäseniänsä.

Mutta nähdessään, että oli vietelty tämä kansa niinkuin käärme vietteli vaimon, Jeesus rukoili isäänsä, sanoen: "Isäni, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät."

Ja kuitenkaan, kahdeksaantoista vuosisataan, Isä ei ole vielä antanut heille anteeksi, ja he laahaavat rangaistustansa pitkin koko maailmaa, ja koko maailmassa orjan täytyy vielä kumartua, nähdäkseen heidät.

Kristuksen armo on poikkeukseton. Hän tuli tähän maailmaan pelastamaan, ei muutamia ihmisiä, vaan kaikki ihmiset. Hänellä oli heitä jokaista varten pisara verta.

Mutta pieniä, heikkoja, nöyriä, köyhiä, kaikkia, jotka kärsivät, niitä hän rakasti aivan erikoisella rakkaudella.

Hänen sydämensä sykki kansan sydämen päällä ja kansan sydän sykki hänen sydämensä päällä.

Ja siinä, Kristuksen sydämen päällä, sairaat kansat virkistyvät jälleen ja sorretut kansat saavat jälleen voimaa vapautuaksensa.

Voi niitä, jotka vieraantuvat hänestä, jotka kieltävät hänet! Heidän kurjuutensa on auttamaton ja heidän orjuutensa iankaikkinen.

XXVIII

On nähty aikoja, jolloin ihminen, surmatessaan toisen, jonka usko erosi hänen uskostaan, oli vakuutettu tarjoavansa Jumalalle otollisen uhrin.

Kammotkaa sellaisia inhoittavia murhia.

Kuinka ihmisen murhaaminen voisi miellyttää Jumalaa, joka on sanonut ihmiselle: "Ei sinun pidä tappaman."

Kun ihmisen veri vuotaa maahan uhrilahjana Jumalalle, niin pahat henget rientävät sitä juomaan ja menevät siihen, joka sen on vuodattanut.

Ei kukaan ala vainota ennenkuin sitten, kun hän ei enää voi toivoa saavansa vakuutetuksi, ja ken ei toivo saavansa vakuutetuksi, se joko herjaa itsessään totuuden voimaa tahi ei luota julistamiensa oppien totuuteen.

Onko mitään mielettömämpää kuin sanoa ihmisille: "Uskokaa tahi kuolkaa!"

Usko on Sanan tytär: se tunkeutuu sydämiin sanan avulla eikä väkipuukon. Jeesus vaelsi maailmassa tehden hyvää, vetäen puoleensa hyvyydellään ja liikuttaen lempeydellään paatuneimmatkin sielut.

Hänen jumalaiset huulensa siunasivat, eivätkä kironneet muita kuin ulkokullattuja. Hän ei valinnut pyöveleitä apostoleiksi.

Hän sanoi omillensa: "Antakaa kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti hyvän ja huonon siemenen; perheen isä on kyllä eroitteleva ne puimatantereella."

Ja niille, jotka vaativat häntä singahduttamaan taivaan tulen epäuskoiseen kaupunkiin: "Ette tiedä, minkä hengen lapsia olette."

Jeesuksen henki on rauhan, armon ja rakkauden henki.

Niillä, jotka vainoavat hänen nimessään, jotka tutkistelevat omiatuntoja miekalla, jotka kiduttavat ruumista kääntääkseen sielun, jotka panevat kyynelet vuotamaan, sen sijaan että pyyhkisivät ne, niillä ei ole Jeesuksen henkeä.

Voi sitä, joka häpäisee Evankeliumin tekemällä sen ihmisille kauhun esineeksi! Voi sitä, joka kirjoittaa hyvän sanoman veriselle lehdelle!

Muistakaa katakombeja!

Siihen aikaan teidät laahattiin mestauslavalle, teidät heitettiin villipetojen saaliiksi amfiteatterissa alhaison huvikkeeksi, teitä heitettiin tuhansittain vuorikaivosten syvyyteen ja vankiloihin, takavarikoitiin teidän omaisuutenne, teitä tallattiin jalkojen alle kuin torien lokaa; teillä ei ollut, harjoittaaksenne pannaanjulistettuja salamenojanne, muuta tyyssijaa kuin maan uumenet.

Mitä sanoivat vainoojanne? He sanoivat teidän levittävän vaarallisia oppeja; teidän lahkonne, kuten he sitä kutsuivat, häiritsevän yleistä järjestystä ja rauhaa; teidän, lakien rikkojain ja ihmiskunnan vihollisten, järkyttävän valtakuntaa järkyttäessänne valtakunnan uskontoa.

Ja tässä hädässä, tämän sorron alaisina, mitä te pyysitte? Vapautta. Te vaaditte oikeutta olla tottelematta muita kuin Jumalaa, palvella ja jumaloida häntä omantuntonne mukaan.

Kun, vaikkapa erehtyenkin uskossaan, toiset vaativat teiltä tätä pyhää oikeutta, niin kunnioittakaa sitä heissä, niinkuin te pyysitte, että pakanat kunnioittaisivat sitä teissä.

Kunnioittakaa sitä, jotta ette himmentäisi uskontodistajienne muistoa ettekä tahraisi marttyyrienne tuhkaa.

Vaino on kaksiteräinen miekka: se haavoittaa oikealle ja vasemmalle.

Jollette enää muista Kristuksen opetuksia, niin muistakaa katakombeja.

XXIX

Säilyttäkää visusti sydämissänne oikeamielisyys ja lähimmäisenrakkaus; ne ovat teidän turvanne, ne karkoittavat keskuudestanne eripuraisuudet ja riidat.

Se, mikä synnyttää eripuraisuudet ja riidat, mikä aiheuttaa käräjäjutut, jotka loukkaavat kunnon ihmisiä ja vievät perheet perikatoon, on ennen kaikkea iljettävä oman voiton pyynti, omaisuuden hankkimisen ja omistamisen kyllästymätön intohimo.

Taistelkaa siis lakkaamatta sydämissänne tätä intohimoa vastaan, jota Saatana niissä lakkaamatta kiihoittaa.

Mitä saatte ottaa mukaanne kaikista niistä rikkauksista, jotka olette hyvin ja huonoin keinoin keränneet? Vähäinen riittää ihmiselle, joka elää niin vähän aikaa.

Toisena syynä loppumattomiin riitaisuuksiin ovat huonot lait.

Ja nyt maailmassa tuskin on muita kuin huonoja lakeja.

Mitä muuta lakia tarvitsee se, jolla on Kristuksen laki?

Kristuksen laki on selvä, se on pyhä, eikä ole ketään, joka ei helposti tuomitsisi itseään, jos hänellä on tämä laki sydämessänsä.

Kuulkaa, mitä minulle on sanottu:

"Kristuksen lasten, jos heillä on jotakin riitaa keskenänsä, ei pidä siinä vedota niiden tuomioistuimiin, jotka sortavat maata ja turmelevat sen.

"Eikö heidän keskuudessaan ole vanhuksia? Ja eivätkö nämä vanhukset ole heidän isiänsä, jotka tuntevat oikeuden ja rakastavat sitä?

"Menkööt he siis jonkun puheille noista vanhuksista ja sanokoot hänelle: Isäni, me emme ole voineet sopia, minä ja tämä minun veljeni; me pyydämme teitä, tuomitkaa asiassamme.

"Ja vanhus on kuunteleva molempain sanoja ja tuomitseva heidän asiassansa, ja tuomittuaan hän on siunaava heidät.

"Ja jos he tyytyvät tähän tuomioon, niin siunaus on pysyvä heillä; jos eivät, niin se on palaava vanhukselle, joka on tuominnut oikeuden mukaan.

"Ei ole mitään, jota eivät voisi ne, jotka ovat yksimielisiä, olkoonpa hyvässä tahi pahassa. Se päivä siis, jolloin olette yksimieliset, on oleva vapautuksenne päivä.

"Kun Israelin lapset olivat sorrettuina Egyptin maalla, jos silloin kukin heistä yksin, unohtaen veljensä, olisi tahtonut lähteä sieltä pois, niin ei ainoakaan olisi pelastunut; he lähtivät kaikki yhdessä, eikä kukaan heitä pidättänyt.

"Te olette myöskin Egyptin maalla, kumartuneina Faaraon valtikan ja hänen veronkiskuriensa ruoskan alle.

"Huutakaa Herralle, Jumalallenne, ja sitten nouskaa ja lähtekää yhdessä."

XXX

Kun kristillinen rakkaus oli kylmennyt ja vääryys alkanut kasvaa maan päällä, niin Jumala sanoi eräälle palvelijoistansa: "Mene viemään minulta sanaa tuolle kansalle ja ilmoita sille, mitä näet; ja se, mitä näet, on varmasti tapahtuva, jollei tuo kansa jätä huonoja teitään ja kadu ja palaa minun luokseni."

Ja tuo Jumalan palvelija totteli hänen käskyänsä, ja pukeuduttuaan säkkiin ja ripoteltuaan tuhkaa päänsä päälle hän lähti tuon kansanpaljouden luo, ja korottaen äänensä hän sanoi:

"Miksi ärsytätte Herraa omaksi turmioksenne? Luopukaa pahoilta teiltänne, katukaa ja palatkaa hänen luoksensa."

Ja toiset kuuntelivat hänen sanojansa, ja ne liikuttivat heitä, ja toiset pilkkasivat niitä sanoen: "Kuka tämä mies on, ja mitä hän tulee meille sanomaan? Kuka on käskenyt hänen nuhdella meitä? Hän on hullu."

Ja katso! Herran henki valtasi profeetan, ja aika avautui hänen silmillensä ja vuosisadat kulkivat hänen ohitsensa.

Ja repien yhtäkkiä vaatteensa hän sanoi: "Näin tulee Aatamin perhe revittäväksi.

"Vääryyden miehet ovat mitanneet maan mittanauhalla; he ovat laskeneet sen asukkaat, niinkuin lasketaan elukoita, pääluvun mukaan.

"He sanoivat: 'Jakakaamme tuo keskenämme, ja tehkäämme siitä raha käytettäväksemme.

"Ja jako tapahtui: ja kukin otti sen, mitä hänen osalleen oli tullut, ja maa ja sen asukkaat joutuivat vääryyden miesten omaksi, ja neuvotellen keskenään he kysyivät toisiltaan: 'Paljonko arvoinen on omaisuutemme?' Ja kaikki yhdessä he vastasivat: 'Kolmenkymmenen hopearahan.'

"Ja he alkoivat tehdä kauppaa keskenänsä noilla kolmellakymmenellä hopearahalla.

"Ja ostettiin, myytiin, vaihdettiin: ihmisiä maahan, maata ihmisiin, ja kultaa täytemaksuksi.

"Ja jokainen havitteli toisen osaa, ja he rupesivat surmaamaan toisiansa ryöstääkseen toisiansa molemmin puolin, ja verellä, jota vuoti, he kirjoittivat paperipalaselle: Oikeus, ja toiselle: Kunnia.

"Herra, riittää, riittää!

"Kas tuossa kaksi, jotka heittävät rautaiset koukkunsa yhteen ja samaan kansaan. Kumpikin ottaa siitä palasensa.

"Miekka kulki edes takaisin. Kuuletteko nuo vihlovat huudot? Ne ovat nuorten aviovaimojen vaikeroimisia ja äitien valituksia.

"Kaksi aavetta hiipii eteenpäin hämärässä: ne samoilevat läpi maaseutujen ja kaupunkien. Toinen, laiha kuin luuranko, kalvaa jonkin saastaisen eläimen jätettä; toisella on kainalokuopassa musta paise, ja shakaalit seuraavat häntä ulvoen.

"Herra, Herra, onko vihastuksesi oleva iäinen? Onko käsivartesi aina ojentuva vain lyödäkseen? Säästä isiä lasten tähden. Helly noiden pienten olentoraukkojen kyynelistä, jotka eivät vielä osaa eroittaa vasenta kättään oikeasta.

"Maailma laajenee; rauha on palaava jälleen; on oleva tilaa kaikille.

"Voi onnettomuutta! Veri virtaa tulvanaan: se ympäröi maan kuin verinen vyö.

"Kuka on tuo vanhus, joka puhuu oikeudesta, pidellen toisella kädellään myrkytettyä maljaa ja hyväillen toisella irstasta naista, joka sanoo hänelle: isäni?

"Tämä sanoo: 'Minun omani on Aatamin suku. Ketkä ovat joukostanne voimakkaimmat, niin minä jakelen sen heille?'

"Ja mitä hän on sanonut, sen hän tekee, ja valtaistuimeltaan, ylös nousematta, hän määrää jokaiselle hänen saaliinsa.

"Ja kaikki ahmivat, ahmivat; ja heidän nälkänsä yhä kasvaa, ja he syöksevät toistensa päälle, ja liha vavahtelee ja luut ruskavat hampaissa.

"Kauppatorilla alkaa liike. Sinne tuodaan kansakunnat köysi kaulassa; niitä koetellaan, niitä punnitaan, ne pannaan juoksemaan ja kävelemään: ne ovat sen ja sen hintaisia. Se ei ole enää entistä mellakkaa ja sekasortoa, se on säännöllistä kauppaa.

"Onnelliset ovat taivaan linnut ja maan eläimet! Ei kukaan niitä pakoita, ne tulevat ja menevät niinkuin hyväksi näkevät.

"Mitä ovat nuo myllynkivet, jotka lakkaamatta pyörivät, ja mitä ne jauhavat?

"Aatamin pojat, nuo myllynkivet ovat niiden lait, jotka teitä hallitsevat, ja ne jauhavat teitä."

Ja profeetan luodessa tulevaisuuteen näitä kaameita valonvälähdyksiä, salaperäinen kauhu valtasi ne, jotka häntä kuuntelivat.

Yhtäkkiä hänen äänensä lakkasi kuulumasta, ja hän näytti ikäänkuin vaipuneen syviin mietteisiin. Kansa odotteli äänetönnä, ahdistus rinnassa ja sydän levotonna sykähdellen.

Silloin profeetta lausui: "Herra, sinä et ole hyljännyt tätä kansaa sen kurjuudessa; sinä et ole jättänyt sitä ainiaaksi sen sortajille."

Ja hän otti kaksi oksaa ja riipi lehdet niistä pois, ja pantuaan ne ristiin, hän sitoi ne yhteen ja kohotti ne kansanjoukon yli, sanoen: "Tämä on oleva teidän pelastuksenne; te olette voittavat tämän merkin avulla."

Ja yö tuli, ja profeetta katosi kuin ohi kiitävä varjo, ja kansanjoukko hajosi joka haaralle pimeyteen.

XXXI

Kun pitkän kuivuuden jälkeen leppeä sade lankeaa maahan, niin se juo halukkaasti taivaan vettä, joka sitä virkistää ja sen hedelmöittää.

Samoin janoiset kansat tulevat juomaan halukkaasti Jumalan sanaa, kun se on laskeutuva alas niiden päälle, niinkuin lämmin sade.

Ja oikeus ja rakkaus ja rauha ja vapaus versovat niiden povessa.

Ja on oleva niinkuin siihen aikaan, jolloin kaikki olivat veljiä, eikä ole kuuluva enää isännän ääntä eikä orjan ääntä, ei köyhän valituksia eikä sorretun huokauksia, vaan ilo- ja siunauslauluja.

Ja isät sanovat pojilleen: "Ensimmäiset päivämme olivat synkät, täynnä kyyneliä ja tuskaa. Nyt aurinko nousee ja laskee meidän ilomme ylitse. Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä nämä siunatut ajat ennen kuolemaamme!"

Ja äidit sanovat tyttärillensä: "Katsokaa meidän otsiamme, jotka nyt ovat niin levolliset; tuska, suru, levottomuus kaivoivat niihin muinoin syviä vakoja. Teidän otsanne ovat kuin keväällä järven pinta, jota ei mikään tuuli liikuta. Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä nämä siunatut ajat ennen kuolemaamme!"

Ja nuoret miehet sanovat nuorille neidoille: "Te olette kauniit kuin kedon kukkaset, puhtaat kuin kaste, joka niitä virkistää, kuin valo, joka niille antaa värin. Meistä on suloista nähdä isämme, meistä on suloista olla äitiemme parissa; mutta kun näemme teidät ja olemme lähellänne, niin sieluissamme liikkuu jotakin, jolla ei ole nimeä muuta kuin taivaassa. Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä nämä siunatut ajat ennen kuolemaamme!"

Ja nuoret neidot vastaavat: "Kukkaset kuihtuvat, ne kuolevat pois, tulee päivä, jolloin ei kaste niitä virkistä eikä valo anna niille enää väriä. Ei ole maan päällä muuta kuin hyve, joka ei koskaan kuihdu eikä kuole pois. Isämme ovat kuin tähkäpää, joka syksyn tullen täyttyy jyvillä, ja äitimme ovat kuin viiniköynnös, joka tulee täyteen hedelmiä. On mieluista nähdä isämme; on mieluista olla äitiemme parissa; ja isiemme ja äitiemme pojat ovat meille myöskin mieluiset. Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä nämä siunatut ajat ennen kuolemaamme"!

XXXII

Näin pyökin, joka kohosi huimaavaan korkeuteen. Latvasta melkein alas asti se levitteli suunnattoman suuria oksia, jotka peittivät maan ylt’ympärillä, niin että se oli paljas; siinä ei kasvanut ainoatakaan ruohonkortta. Jättiläisen juurelta kasvoi tammi, joka, kohottuaan muutaman jalan ylöspäin, kumartui, mutkistui, sitten kurottihe vaakasuoraan, sitten taas kohosi ylöspäin ja mutkitteli uudelleen; ja vihdoin näin sen kurottavan laihaa ja paljasta päätänsä pyökin voimakasten oksien alla saadakseen edes vähän ilmaa ja vähän valoa.

Ja minä ajattelin itsekseni: kas noin pienet kasvavat suurten varjossa.

Ketkä kokoontuvat maailman mahtavain ympärille? Ketkä lähestyvät heitä? Eivät köyhät. Heidät ajetaan pois; heidän näkemisensä tahraisi rikkaiden katseet. Heidät poistetaan huolellisesti heidän läheisyydestään ja heidän palatseistaan; heidän ei anneta kulkea edes heidän puutarhainsa läpi, jotka ovat avoinna kaikille paitsi heille, sentähden että heidän työstä riutunut ruumiinsa on verhottu puutteen vaatteisiin.

Ketkä sitten kokoontuvat maailman mahtavain ympärille? Rikkaat ja imartelijat, jotka tahtovat tulla mahtaviksi, kunniattomat naiset, heidän salaisten nautintojensa katalat kätyrit, ilveilijät, narrit, jotka viihdyttelevät heidän omiatuntojaan, ja väärät profeetat, jotka pettävät ne.

Ketkä vielä? Väkivallan ja kavaluuden miehet, sorron apurit, sydämettömät veronkiskurit, kaikki, jotka sanovat: "Jättäkää kansa meidän käsiimme, niin me vuodatamme sen kullan teidän kirstuihinne ja sen rasvan suoniinne."

Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuvat.

Pikkulinnut tekevät pesänsä nurmikkoon ja petolinnut korkeisiin puihin.

XXXIII

Siihen vuodenaikaan, kun lehdet kellastuvat, eräs vanhus, risutaakka selässään, palasi hitaasti mökilleen, joka sijaitsi erään pienen laakson rinteellä.

Ja laakson suun puolella, muutamain hajallaan seisovain puiden lomitse, näki, kuinka jo taivaanrannan alle laskeneen auringon vinot säteet leikkivät lännen pilvissä ja loivat niihin lukemattomia värivivahduksia, jotka vähitellen häipyivät.

Ja saavuttuaan mökilleen, joka peltotilkkuineen, jota hän viljeli sen vierellä, oli hänen ainoa omaisuutensa, vanhus laski maahan risutaakkansa, istuutui lieden savusta mustuneelle puupenkille ja antoi päänsä painua rinnalleen, syviin haaveisiin vaipuneena.

Ja silloin tällöin hänen paisuneesta povestaan pääsi lyhyt nyyhkytys, ja särkyneellä äänellä hän sanoi:

"Minulla oli vain yksi poika; he riistivät hänet minulta; vain yksi lehmä parka; he riistivät sen minulta veroksi pellostani."

Ja sitten, heikommalla äänellä, hän toisti: "Poikani, poikani!" ja kyynel tunkeutui kostuttamaan hänen vanhoja silmäluomiansa, mutta ei voinut valua alas.

Siinä noin murhemielin istuessaan hän kuuli jonkun sanovan: "Isäni, Jumala siunatkoon teitä ja omaisianne!"

"Omaisiani?" sanoi vanhus. "Minulla ei ole enää ketään omaista: minä olen yksin."

Ja kohottaessaan katseensa hän näki pyhiinvaeltajan seisovan ovellaan, nojautuneena pitkään sauvaan; ja tietäen, että vieraat ovat Jumalan lähettämiä, hän sanoi hänelle:

"Jumala palkitkoon teille siunauksenne! Astukaa sisään, poikani; kaikki, mitä köyhällä on, on köyhälle tarjona."

Ja sytyttäen liedelle risukimppunsa, hän ryhtyi valmistelemaan matkamiehen ateriaa.

Mutta ei mikään voinut häivyttää hänen mielestään ajatusta, joka sitä ahdisti: se oli siellä yhäti hänen sydämellään.

Ja huomattuaan, mikä häntä niin katkerasti suretti, pyhiinvaeltaja sanoi hänelle: "Isäni, Jumala koettelee teitä ihmisten käden kautta. On kuitenkin suurempaa kurjuutta kuin teidän kurjuutenne. Sorrettu ei kärsi eniten, vaan sortajat."

Vanhus pudisti päätään eikä vastannut.

Pyhiinvaeltaja jatkoi: "Mitä nyt ette usko, sen kyllä pian uskotte."

Ja käskettyään hänen istuutua, hän pani kätensä hänen silmilleen; ja vanhus vaipui uneen, sen raskaan, synkän, kauhistavan unen kaltaiseen, joka valtasi Abrahamin, kun Jumala näytti hänelle hänen sukunsa tulevat onnettomuudet.

Ja hänestä näytti, että hänet siirrettiin laajaan palatsiin, erään vuoteen ääreen; ja vuoteen vieressä oli kruunu, ja tuossa vuoteessa nukkui mies, ja mitä tässä miehessä tapahtui, sen näki vanhus niin selvästi kuin päivällä, valvoessa näkee sen, mitä silmäin edessä tapahtuu.

Ja mies, joka virui siinä, kultavuoteessa, kuuli ikäänkuin leipää pyytävän kansanjoukon sekavia huutoja. Se oli myrskyssä rantaa vastaan murtuvien aaltojen kohinan kaltaista ääntä. Ja myrsky äityi, ja kohina koveni; ja tuo nukkuva mies näki aaltojen hetki hetkeltä nousevan ja pieksävän jo palatsin muureja, ja hän ponnisteli sanomattomasti, ikäänkuin paetakseen, mutta ei voinut, ja hänen tuskansa oli ääretön.

Kauhistuneena katsellessaan, vanhus äkkiä siirrettiin toiseen palatsiin. Se, joka siellä makasi, oli pikemmin ruumiin kuin elävän ihmisen näköinen.

Ja unissaan hän näki edessään poikki pantuja päitä; ja avaten suunsa, nuo päät sanoivat:

"Me olimme uhrautuneet sinun hyväksesi, ja kas tässä palkka, jonka olemme saaneet. Nuku, nuku; mutta me emme nuku. Me valvomme odottaen koston hetkeä: se on lähellä."

Ja veri hyytyi nukkuneen miehen suonissa. Ja hän sanoi: "Jospa edes voisin jättää kruununi tuolle lapselle", ja hänen tuijottavat katseensa kääntyivät erästä kehtoa kohti, jonka päälle oli laskettu kuningattaren otsanauha.

Mutta kun hän alkoi tyyntyä ja saada hiukan lohdutusta tästä ajatuksesta, niin eräs toinen, kasvoiltaan hänen näköisensä mies sieppasi lapsen ja löi sen murskaksi seinää vastaan.

Ja vanhus tunsi menevänsä tajuttomaksi kauhusta.

Ja hänet siirrettiin samassa silmänräpäyksessä kahteen eri paikkaan; ja vaikka olivatkin erillään, niin nuo paikat muodostivat hänestä vain yhden paikan.

Ja hän näki kaksi miestä, joita, lukuunottamatta heidän ikäänsä, olisi voinut luulla samaksi mieheksi; ja hän ymmärsi, että he olivat saaneet ravintonsa samasta rinnasta.

Ja heidän unensa oli samanlainen kuin tuomitun, joka odottaa kuolemanrangaistusta herätessään. Veriseen käärinliinaan verhottuja haamuja kulki heidän ohitsensa, ja kukin niistä kosketti heitä ohi kulkiessaan, ja heidän jäsenensä nytkähtivät taaksepäin ja vetäytyivät kokoon, ikäänkuin väistääkseen tätä kuoleman kosketusta.

Sitten he katsahtivat toisiinsa, eräänlainen hirvittävä hymy huulillaan, ja heidän silmänsä syyti tulta ja heidän kätensä liikahteli suonenvedon tapaisesti väkipuukon kahvalla.

Ja vanhus näki sitten kalpean ja laihan miehen. Epäluulot hiipivät joukoittain hänen vuoteensa ääreen, vuodattivat myrkkyään hänen kasvoilleen, kuiskailivat hiljaisella äänellä kaameita sanoja, ja upottivat hitaasti kyntensä hänen pääkalloonsa, jota kylmä hiki kostutti. Ja ihmishahmo, kalpea kuin käärinliina, lähestyi häntä ja osoitti hänelle sanaakaan sanomatta sinertävää arpea, joka hänellä oli kaulan ympärillä. Ja vuoteessa, jossa hän makasi, tuon kalpean miehen polvet löivät yhteen ja hänen suunsa meni kauhusta ammolleen ja hänen silmänsä suurenivat hirveästi.

Ja tuo kauhusta tyrmistynyt vanhus siirrettiin vielä suurempaan palatsiin.

Ja se, joka siellä nukkui, hengitti ainoastaan äärettömän vaivalloisesti. Mutta aave istua kyyrötti hänen rinnallaan ja katseli häntä ilkeästi nauraen. Ja se puhui hänen korvaansa, ja sen sanat muuttuivat näyiksi tuon miehen sielussa, jota se painoi ja survoi terävillä luillaan.

Ja tuo mies näki olevansa lukemattoman kansanjoukon ympäröimänä, josta kuului peloittavia huutoja:

"Sinä lupasit meille vapauden ja annoit meille orjuuden.

"Sinä lupasit meille hallitsevasi lakien avulla, mutta lakeina ovat vain sinun oikkusi.

"Sinä lupasit meille säästäväsi vaimojemme ja lastemme leipää, mutta teit kurjuutemme kahta kauheammaksi kartuttaaksesi aarteitasi.

"Sinä lupasit meille kunniaa, mutta hankit meille kansojen ylenkatseen ja heidän oikeutetun vihansa.

"Astu alas, astu alas, ja mene nukkumaan yhdessä valapattoisten ja tyrannien kanssa!"

Ja hän tunsi, että kansanjoukko syöksi hänet alas ja laahasi hänet pois, ja hän tarrautui kiinni kultasäkkeihin, ja säkit repesivät, ja kulta vuoti ulos ja putosi maahan.

Ja hän oli harhailevinaan köyhänä maailmassa ja janoissaan pyytävinään armosta juotavaa, ja hänestä näytti, että hänelle ojennettiin lasi täynnä lokaa ja että kaikki häntä karttelivat, kaikki häntä kirosivat, koska hänellä oli otsassaan petturien merkki.

Ja vanhus käänsi inhoten katseensa hänestä pois.

Ja kahdessa toisessa palatsissa hän näki kaksi muuta miestä, jotka mietiskelivät kuolemanrangaistuksia. "Sillä", sanoivat he, "miten saamme edes jonkinlaista turvallisuutta? Maa on uurrettuna jalkaimme alta; kansat meitä kammoavat; pienet lapsetkin rukouksissaan pyytävät illoin aamuin Jumalaa vapauttamaan meistä maan."

Ja toinen tuomitsi _kovaan vankeuteen_, se on: kaikkiin ruumiin ja sielun kidutuksiin ja nälkäkuolemaan onnettomia, joiden hän epäili lausuneen sanan isänmaa; ja toinen käski heittämään vankikomeroon kaksi nuorta tyttöä, takavarikoituaan heidän omaisuutensa, koska he olivat syypäitä siihen, että olivat hoitaneet haavoitettuja veljiään sairaalassa.

Ja heidän väsyttäessään itseänsä tässä teloittajantyössä, saapui heidän luoksensa sanansaattajia.

Ja toinen sanansaattajista sanoi: "Teidän eteläiset maakuntanne ovat murtaneet kahleensa, ja niiden pätkillä ne ovat karkoittaneet teidän maaherranne ja sotilaanne."

Ja toinen: "Teidän kotkanne on revitty hajalle suuren virran rannoilla: sen aallot vievät mennessään niiden jäännökset."

Ja molemmat kuninkaat vääntelivät itseään vuoteellaan.

Ja vanhus näki vielä kolmannen. Hän oli karkoittanut Jumalan sydämestään, ja Jumalan sijalla hänen sydämessään oli mato, joka kalvoi sitä lakkaamatta; ja kun tuska uudistui tuimempana, soperteli hän hiljaa jumalanherjauksia, ja hänen huulensa peittyivät punertavalla vaahdolla.

Ja hän oli olevinaan äärettömällä tasangolla yksinään madon kanssa, joka ei häntä jättänyt. Ja tuo tasanko oli hautausmaa, surmatun kansan hautausmaa.

Ja katso! Yhtäkkiä maa järisi, haudat avautuivat, kuolleet nousivat ja astuivat esiin joukoittain; ja hän ei voinut liikahtaa eikä päästää huutoa.

Ja kaikki nuo kuolleet, miehet, vaimot ja lapset, katselivat häntä vaieten; ja vähän ajan kuluttua, yhä vaieten, he ottivat hautojen kivet ja asettivat ne hänen ympärilleen.

Ne ulottuivat ensin hänen polviinsa, sitten hänen rintaansa, sitten hänen suuhunsa saakka, ja hän ojensi ponnistellen kaulansa lihaksia hengittääkseen vielä kerran; ja rakennus kohosi yhä, ja kun se oli valmis, niin sen harja katosi synkkään pilveen.

Vanhus alkoi menettää voimansa: hänen sielunsa oli tulvillaan kauhua.

Ja katso! Kuljettuaan useiden autioiden salien läpi, hän näki eräässä pienessä kamarissa, vuoteella, jota lamppu tuskin valaisi valjulla valollaan, vuosien riuduttaman miehen.

Vuoteen ympärillä seisoi seitsemän pelkoa, neljä toisella puolella ja kolme toisella.

Ja yksi peloista asetti kätensä tuon iäkkään miehen sydämelle, ja hän säpsähti ja hänen jäsenensä vapisivat; ja käsi pysyi siinä niin kauan kuin se tunsi vähänkin lämpöä.

Ja tämän jälkeen toinen kylmempi teki samoin kuin ensimmäinen, ja kaikki laskivat kätensä tuon iäkkään miehen sydämelle.

Ja hänessä tapahtui asioita, joita ei voi paljastaa.

Hän näki etäisyydessä, napaseuduilla, hirveän kummituksen, joka sanoi hänelle: "Anna itsesi minulle, niin minä lämmitän sinut hengitykselläni."

Ja jääkylmillä sormillaan tuo pelon mies kirjoitti sopimuksen, en tiedä millaisen sopimuksen, mutta sen jokainen sana oli kuin kuolonkamppauksen korahdus.

Ja se oli viimeinen näky. Ja herättyään vanhus kiitti kaitselmusta siitä tiedosta, minkä se oli hänelle antanut elämän tuskista.

Ja pyhiinvaeltaja sanoi hänelle: "Toivokaa ja rukoilkaa; rukoukselle annetaan kaikki. Poikanne ei ole hukassa; silmänne tulevat näkemään hänet jälleen, ennenkuin sulkeutuvat. Odottakaa rauhassa Herran päiviä!"

Ja vanhus odotti rauhassa.

XXXIV

Se paha, joka on maailman vitsauksena, ei tule Jumalasta, sillä Jumala on rakkaus, ja kaikki, mitä hän on tehnyt, on hyvää; se tulee Saatanasta, jonka Jumala on kironnut, ja ihmisistä, joilla on Saatana isänään ja herranaan. Mutta Saatanan poikia on paljon maailmassa. Sikäli kuin he siirtyvät pois elämästä, Jumala kirjoittaa heidän nimensä sinetillä suljettuun kirjaan, joka aikojen lopussa avataan ja luetaan julki. On ihmisiä, jotka rakastavat vain itseänsä; ja nämä ovat vihan ihmisiä; sillä ken rakastaa vain itseänsä, se vihaa muita.

On ylpeyden ihmisiä, jotka eivät voi suvaita vertaisiaan, jotka aina tahtovat käskeä ja olla vallanpitäjinä.

On ahneuden ihmiset, jotka aina pyytelevät kultaa, kunniasijoja, nautintoja, eivätkä koskaan kyllästy.

On ryöstön ihmiset, jotka vaaniskelevat heikkoa, ryöstääkseen hänet väkivallalla tahi kavaluudella, ja hiiviskelevät öisin lesken ja orvon asunnon ympärillä.

On murhan ihmiset, joilla on vain väkivallan ajatuksia, jotka sanovat: "Te olette meidän veljemme", ja surmaavat ne, joita sanovat veljiksensä, heti kun epäilevät niiden vastustavan heidän aikeitaan, ja kirjoittavat lakeja niiden verellä.

On pelon ihmiset, jotka vapisevat häijyn edessä ja suutelevat hänen kättään, toivoen siten saavansa vältetyksi hänen sortonsa, ja jotka, kun viattoman kimppuun hyökätään julkisella paikalla, kiireesti palaavat taloonsa ja sulkevat sen oven.

Kaikki nämä ihmiset ovat hävittäneet rauhan, turvallisuuden ja vapauden maan päältä.

Te ette siis saa takaisin vapautta, turvallisuutta, rauhaa muutoin kuin taistelemalla lakkaamatta heitä vastaan.

Se kaupunki, jonka he ovat rakentaneet, on Saatanan kaupunki; teidän tulee rakentaa uudelleen Jumalan kaupunki.

Jumalan kaupungissa jokainen rakastaa veljiänsä niinkuin itseänsä, ja sentähden ei kukaan siellä ole hyljättynä, ei kukaan siellä kärsi, jos hänen kärsimyksensä ovat poistettavissa.

Jumalan kaupungissa kaikki ovat tasa-arvoisia, ei kukaan ole vallanpitäjä, sillä oikeus yksin vallitsee siellä yhdessä rakkauden kanssa.

Jumalan kaupungissa jokainen saa omistaa pelkäämättä sen, mikä on hänen omaansa, eikä halua mitään enempää, sillä se, mikä on kunkin oma, on kaikkien omaa, ja kaikki omistavat Jumalan, joka sisältää kaiken hyvän.

Jumalan kaupungissa ei kukaan uhraa toisia itsensä hyväksi, mutta jokainen on valmis uhraamaan itsensä toisten hyväksi.