Part 1

SUDENMORSIAN

Hiidenmaalainen tarina

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

1.

Tämänkaltainen on tarina Aalosta, Priidik metsävahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsänpetojen ja _Diabolus sylvarum'in_ elikkä Metsändaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta _Sudenmorsiameksi_ kutsuttu.

Herra, hyvästi varjele meidän sielumme ja ruumiimme kaikelta vaaralta ja vahingolta, niinkuin hopiaisella haarniskalla, kusta Kiusaajan nuolet kilpistyvät, nyt ja hamaan ijankaikkisuuteen!

2.

Siihen aikaan, kuin tämä tosi ja murheellinen tarina tapahtui, oli Suuremõisan perintövaltiaana Hiidenmaalla yhä vielä viimeisiä vuosiansa Valtamarski Jacobus de la Gardie, ja Pühalepan pappina Olaus Nicholai Duncan, tullut Jõelehtmestä mannermaalta. Niin Valtamarskilla oli palveluksessansa Suuremõisan vallassa Pühalepassa muudan taidollinen ja kaikkinaisessa metsän toimituksessa ulosoppinut metsävahti, Priidik nimeltänsä, maarahvaan sukua. Hänen pirttinsä oli lähellä Haavasuon krouvia, mutta tämä vuorostansa lähellä susien pyyntipaikkaa, laviata luhtaniittua, joka kreivin käskystä oli vasituisesti suuria sudenajoja varten varattu.

Sillä näihin aikoihin olivat sudet, kontiot, ilvekset ynnä muu metsänpetojen heimo luvultansa ylönpaltisesti lisääntynyt Viron- sekä Liivinmaalla, niin että muukalaisetkin matkamiehet sen ihmetyksellä tähdellepanivat. Vaan tämä oli tosin kaikki vielä vanhojen vaino-aikojen perua, sillä kirjoitettiin _Anno_ 1650, ja maa hänen asukkaittensa lepäsi nyt Ruotsin rakkaassa rauhassa, ja meidän vahingollinen vihamiehemme, se ristimätöin moskovalainen, vain Narvajoen takana turhassa kiukussansa hammasta hioi.

Niin oli susien suku myöskin Hiidenmaalla käynyt ylön julkiaksi, sillä susi, koska nälkä hänen sisuksiansa kalvaa, on uhkarohkia ja pelkäämätöin peto, ehkä hän kylläisenä onkin luihu luonnostansa. Niin eivät sudet talvipakkasella enää kavahtaneet aituuksia, vaan taloihin tunkeutuivat ja veivät lampaan karsinasta elikkä piskin pihamaalta. Ja vaikka he kesäisin vain yksin elikkä kaksin vaeltivat, niin yhtyivät he talven tullen isoiksi laumoiksi ja pitivät vartiota metsäteillä kuin myös valtateitten vaiheilla, tienkäyjien kimppuun karaten, niin että monikahdat matkalle lähtiessänsä sitoivat seipään pitkään köyteen ja sitä rekensä perässä retuuttivat, pedoillen pelotukseksi.

Niin nämä korven pedot, joitten alku on Perkeleestä (sillä eiköstä olekin Perkele itse _Archilupus_ elikkä Pääsusi?), ja jotka aina ovat olleet noituuden kätyreitä, eivät enää tytyneet asuskelemaan Kõpun ja Ristnan korvissa, kussa heidän tyyssijansa vanhastansa oli, vaan joukolla he tekivät pesueensa Kõrgessaaren kuusiryteikköön ja suosaarille keskelle itse Hiidenmaata. Siellä emosudet heittivät heidän penikkansa, ja koska syksy saapui, niin olivat jo nuoret sudet varttuneet vaeltaakseen vanhempainsa mukana pitkin saarta.

Näin heistä ja heidän heimostansa koitui koko Hiidensaarelle sangen ankara vitsaus, liiatenkin, koska he ahneudessansa ahmatin lailla raatelivat enemmän kuin syödä jaksoivat, niinkuin suden luonto käskee.

Niin vaikka Suuremõisan ja koko Hiidenmaan valtiaat, väkevät kreivi de la Gardiet sekä myöskin Ruotsin kruunu panivat toimeen suuria sudenajoja ja rahvasta kaikin keinoin suden surmaan yllyttivät, isot tapporahat luvaten, niin ei siitä tahtonut apua tulla. Eivät tepsineet sudenkuopat, ei ketunmyrkky eikä haaskalta väijyntä, eivätkä myöskään sudenajot opetettuin koirain kanssa, niin ylöttömästi nämä pedot sikiytyivät, niinkuin siinä olisivat Saatanan juonet tyköauttamassa olleet.

Niin talviöisin, mutta erinomattainkin Pyhinä Öinä joulun aikaan (sillä _December_ on maarahvaan suussa Sudenkuu!), taisi kuulla heidän ulvovan nälkäänsä ja sydämensä kiukkua taivasta kohden niinkuin väkevät luihkaajat, niin että hevoset pilttuissansa hätkähtivät, ja maarahvas sanoi taivaantaaton susille pilviriekaleita elikkä myös tahkokiviä ravinnoksi viskelevän niinkuin koirille luita.

Mutta nämä julkiat susilaumat olivat vain niinkuin Helvetin esijoukot, jotka se Rietas Henki, kuin ihmisen kadotuksen jälkeen aina ankarasti seisoo, edellänsä lähetti.

Sillä ei kauvan senperästä, kun luonnolliset sudet näin riettaiksi riehastuivat, niin ettei missään tainnut heidän elkeiltänsä turvassa olla, niin jo alkoivat ihmisenlapsetkin susina juosta ja sudentekoja tehdä, niinkuin olisi häijy Daimoni heihin mennyt. Ja vaikka tämä noituuden villitys vasta nyt Hiidenmaalle ulottui, joka tosin on niinkuin _Ultima Thule_ elikkä Herran silmältä sivuun jäänyt paikka, niin oli se jo itse kristikunnan vahvimmissa varustuksissa, niinkuin Saksanmaalla ynnä Böhmissä kuin myös Hispaniassa sekä Franskanmaalla jo aikoja sitten vallan päälle päässyt. Sillä kunnialliset ja säädylliset ihmiset, jotka hamaan tähän saakka olivat kirkossa käyneet ja armoaterian autuudeksensa nauttineet, raatelivat nyt raavas- ynnä lammaskarjaa verenhimoisen suden hahmossa, vaikka ennen eivät olisi edes verenhaikua sietäneet.

Näin oli Herra hetkeksi aukaissut selkoseljällensä Rumien Henkien rautahäkit. Eikä tästä voinut mitäkään epäilystä olla, vaan se todistettiin moninkertaisesti itsensä näitten viheliäisten Ihmissutten elikkä _Lycanthropus'ten_ suulla, koska heitä tutkittiin _per viam inquisitionis_ ja vesikokeen kautta, sillä Vesi, joka on puhdas Elementti, ei epäpuhdasta vastaanota, vaan riettaat ja saastaiset tyköänsä pois hylkää. Ja monikin Ihmissusi on noitana roviolla poltettu, niin että hänen sielunsa taidettaisiin puhtaana taivaalle tarita, vaikka ruumis tulelta tuhottiinkin.

Niin myös Hiidenmaalla usiat Herran laumasta lankesivat tähän uuteen loukkuun, kuin Saatana oli ulosfundeerannut. Sillä vaikka hän Liivinmaalla oli yhteen moision armolliseen Frouvaankin ruvennut, niin hän kuitenkin parhaasta päästä haukutteli oppimatonta yhteistä kansa parkaa, ettei sen olisi pitänyt osaksensa saaman sitä autuutta, kuin Kristus taivaasta Isänsä helmasta maan päälle alastoi.

Näin ei tosin yksikään voinut olla varma hänen häijyltä väijytykseltänsä, sillä siinä ei auttanut ei siveys eikä hurskaus, ei vanhuuden viisaus eikä nuoruuden uljuus eikä myöskään varuilla-olo.

3.

Tapahtui sitten, että Priidik, Suuremõisan metsävahti, joka vielä nuorimies ja naimatoin, lähti yhtenä suvisena huomenena Kassarin saareen lampaita ostamaan, yli sen matalan salmen, kuin eroittaa Kassarin sekä Orjakun saaret Keinästä. Ja sattui sangen tyyni sää, niinkuin kaikki ilman tuulet olisivat Herran sapattia pitäneet, taivas oli rastaan rinnalla, ja maa hengitti hellettänsä, niinkuin palavaisen pätsin suu.

Niin Priidik metsävahti, koska hän oli ennättänyt mäenseljänteelle, joka Kassarin saaren halkaisee, ja koko saari ynnä hänen niemensä ja myös meren aava luotoinensa hänen edessänsä aukenivat, äkkäsi yhden niemen nenässä erinomaista elämätä, ja hänen korvansa eroittivat vaimoväen kirkunata ynnä lampaitten hätähistä määkimistä. Mutta koska hän mäeltä alas astui, niin hän näki parisataisen lammaslauman karkailevan pitkin kivikkorantaa, ja paljaskinttuisten lasten, joitten seassa oli aikuisiakin vaimonpuolia, niitä lehtivitsoilla hätyyttävän ja ajelevan kohti vedenrajaa, sillä tämä oli suvinen lampaanpeso. Niin lampaat alinomaa pääsivät karkuun heidän saarroksestansa ja juoksuttivat takaa-ajajiansa pitkin rantaa, kunnes Priidik metsävahdin saapuessa paikalle kaikki lampaat oli ahdettu aivan vedenrajaan, niinkuin vähään niemennokkaan. Ja karjalapset seisoivat ketjuna ympärillä, lampaita yhä kinttuihin hosuen, niin ettei heillä enää mitämaks pakoonpääsöä ollut.

Niin Priidik näki tämän kaksisatapäisen lammaslauman, joka vielä oli talvitakuissansa ja keritsemätöin, rynnistelevän niinkuin yhtenä vavahtelevana ruhona, sätkyttelevin jäsenin ja pahasti pelvoissansa. Ja luontokappaleet hengenhädässänsä ja typeryydessänsä pyrkivät toinen toisensa päälle, niinkuin susi olisi laumassa ollut, kaulojansa kurkotellen ja yhä viheliäisesti määkien, jäärät sekä uuhet ynnä karitsaistensa kanssa, jotka olivat toistensa jalkoihin sotkeutua, sillä sekasorto oli sangen suuri.

Niin Priidik metsävahti jäi tätä suvista lampaanpesoa katselemaan, ettei hänellä hoppua ollut, itse ison kiven varjossa lymyten. Mutta vaimot, joita oli kymmenkunta, sieppasivat lammaslaumasta milloin minkäkin lampaan, oman merkkinsä jälkeen, kuin hänen kinttuunsa elikkä korvaansa poltettu oli. Eivätkä he katsoneet, niistä kiireissänsä kiinni saivat, etukäpälistä elikkä takakintuista. Vaan armotta he avuttoman lampaan veteen laahasivat, sen kellellensä keikauttivat ja kaksin käsin alkoivat villoja viruttaa.

Silloin Priidik, ehkä hän taampana seisoi, äkkäsi vedessä seisoskelevain vaimonpuolten seassa yhden nuoren piikaisen, joka samalla muotoa oli vedessä uumiinsa saatikka, mutta vähän erillänsä muista, ja pesi vastahakoista emälammasta, joka kaiken aikaa oli karata hänen käsistänsä.

Niin Priidik tunsi hänet neitsykäiseksi hänen valloillisista hiuksistansa ja säppälistä. Mutta tämä piikainenpa ei riuhtonut lammasta niinkuin muut vaimonpuolet, eikä hän myöskään mielensä kiivauksissa kiroillut eikä sättinyt, vaan koetti luontokappaletta lauhduttaa säälivin sanoin ja armeliaasti, puhuen lampaalle lauhkiasti niinkuin lapselle.

Koska lammas oli pesty yltä sekä alta, niin piikainen sen irti käsistänsä päästi, ja lammas kohta kuivalle kahlasi, pudistellen vettä villoistansa, niinkuin uitettu koira.

Mutta samalla piikainen itsekin tuli vedestä rannalle läpimärjissä vaatteissansa, jotka tiukkuivat vettä.

Niin Priidik metsävahti kiven katveesta näki sangen selkiästi tämän nuoren piikaisen muodon, sillä eivät märjät vaatteet sitä varjella tainneet, sekä hänen kasvojensa katsannon, joka oli häneen päin käännetty. Hänen hiuksensa olivat ruskianpunertavat, niinkuin rantaruoho, kuhunka keväinen vesi punaisen ruosteen painaa, mutta silmät tummat, niinkuin suonsilmät, vetävät ja vajottavaiset, ja niitten kalvo liikkumatoin niinkuin suovesi.

Niin piikainen nyt tarttui toiseen, vähempään lampaaseen, sen hellävaroin helmaansa nosti ja alkoi astua veteen taakkaansa kantaen. Mutta Priidik metsävahti ei tainnut muuta kuin hämmästellä hänen nuoria voimiansa, että hän jaksoi raskasta lammasta näin kepiästi käsivarsillansa kantaa nuoresta ijästänsä huolimatta.

Niin Priidik seisoi hievahtamatta ison kiven takana, kunnes kaikki lampaat oli pesty.

Silloin lapset katkaisivat ketjunsa, ja lampaat hajautuivat joka taholle niinkuin surman suusta päässeet.

Mutta nyt vaimonpuolet vuorostansa alkoivat märjissä vaatteissansa mellakoida matalassa ja lämpimässä rantavedessä ja priiskoitella vettä toistensa niskaan ja silmännäköön.

Ja koska he olivat tästä ilakoinnista kyllänsä saaneet, niin he tulivat taas vedestä, vaihtaaksensa vaatteensa ja mennäksensä itsekukin kotiansa.

Mutta Priidikiin oli mennyt sisälle niinkuin iili, ettei hän paikalta päässyt, vaan hänen yhä katsoman piti.

Niin piikainenkin tuli rannalle, meni syrjemmälle, ja siellä häveliäästi hiekalle märjän hameensa ja aivinaisen paitansa pudotti, tuiki tietämättä, että vieraan miehen silmä hänen viattomuuttansa katseli palavin katsein.

Ja Priidik metsävahti tällöin näki, että piikaisella vasemman rinnan alla oli ruskia luoma, niinkuin piskuisen yöperhosen siipi, jota rahvas myös tulenkirjoiksi elikkä noidanluomaksi kutsuu.

Vaan piikainen kuivan hameen yllensä pujotti, märjät vaatteet nyytiksi yhteensitoen.

Ja koska he näin kaikin olivat valmiit, niin he yhdessä kylään päin lähtivät, jättäen lapset lampaita kaitsemaan.

Mutta Priidik metsävahti sanoi itseksensä:

»Totisesti, tämän piikaisen pitää oleman säyseä luonnoltansa, koska hän näin oli lauhkia ja pitkämielinen lammasten seassa eikä heitä riuhtonut elikkä muuten kiivastellut. Eiköstä siis mahtaisi hän myös miehensä ja lapsensa (jos Herra häntä siunaisi) hyvin ruokota ja hellästi hoitaa ja myös palkollisensa, karjansa ynnä koko talonsa lempiästi ja sopuisasti vallita, niin että hänen kanssansa olisi miehellä hyväolo ja rauha ratki?»

Mutta näin hän tosin suostutteli sydäntänsä eikä tahtonut panna merkille Saatanan puumerkkiä tässä piikaisessa, niinkuin ovat noidanluoma ynnä punaiset hiukset, vaan kovetti korvansa varoitukselta, sillä hän oli päätähavin langennut rakkauden loukkuun.

Eikä ehtinyt kulua kuin puoli ajastaikaa, ennenkuin jo tästä Kassarin saaren piikaisesta, Aalo nimeltänsä, joka saaren rannassa suvisena huomenena lampaita pesi, oli tullut Priidikin, Suuremõisan metsävahdin aviovaimo, ja Priidik näin valittunsa lammaslauman keskeltä toi, niinkuin kerran Jacob enonsa Labanin tyttären Rakelin Haranin maalta.

4.

Mutta niinkuin vuorokaudessa on kaksi puolta, yksi päivänpuoli ynnä yönpuoli toinen, samalla muotoa ovat monikahdat tosin päivän lapset ja päivän tekoja tekevät, ja toiset taas yön lapset, jotka yön ajatuksissa askartavat, vaan kolmansissa vaihtuu niinkuin vuorokaudessakin yö sekä päivä. Ja kaikki tämä tutaan aikanansa, koska koettelemus sen ilmisaattaa.

Niin Suuremõisan metsävahdista Priidikistä ja hänen nuorikostansa Aalosta ei ollut alussa kellään mitäkään kertomista, ja suupalttien sekä kielilakkarien myllyssä ei ollut enempätä vettä kuin saarten joissa suviseen aikaan. Sillä he elivät hiljaisesti ja rakkaassa sovussa sekä yksimielisyydessä keskenänsä ja niin myös kylänmiestensä kanssa, kävivät sangen usiasti kirkossa ynnä P. Ehtoollisella, niinkuin kristityn tulee, ja myös maalliselle esivallalle ja moisiolle alamaisuutta ja sanankuuliaisuutta osoittivat kaikissa menoissansa. Eikä Aalosta tainnut kukaan laittavata sanaa sanoa, sillä hän oli aamunvirkku ja auttamaan altis, ei pikapuheinen eikä pensiä, ei myöskään närkästyvä, vaan hyvämielinen ja tavoiltansa tasainen kuin nurmennukka, vaikka toisia oudostuttikin hänen katsantonsa kalvakkuus ja hänen hiustensa väri. Sillä se oli niinkuin kulokatajan, ehkä ne kylläkin nyt lyhyiksi leikatut olivat, ja hän ne talvella villaiseen huppuun peitteli ja suviseen aikaan pitkällä ja kapialla liinaisella, jonka päät riippuivat pitsein kanssa kahden puolen hänen harteillensa, niinkuin naidun naisen sopii.

Niin koska Priidik metsävahti ja Aalo hänen nuorikkonsa olivat vajaan ajastajan aviosäädyssä olleet, syntyi heille esikoisena tyttölapsi, joka kannettiin kasteelle Pühalepan kirkossa ja sai nimeksensä Piret.

Vaan se Rietas Henki, joka rauhaa vihaa, oli jo valinnut tämän vaimonpuolen omaksensa, niinkuin lammas merkitään laumasta, ja vain ovelasti odotti, milloin hänet omaan formuunsa valaisi.

Sillä niinkuin savenvalaja samasta savenpalasta saattaa tehdä savikruukun elikkä myös uuninkaakelin, niin myös Perkele taitaapi yhdestä noidasta tehdä suden elikkä kissan elikkä myös vuohen, ilman että hän mitäkään hänestä poisottaa elikkä häneen tykölisää. Vaan se tapahtuu, niinkuin savi valetaan ensin yhteen, sitten toiseen formuun, sillä Perkele on savenvalaja, mutta noidat ovat savi.

Niin keväällä mahlakuussa (niinkuin maarahvas _Martius'ta_ kutsuu) toimeenpantiin taas suuret sudenajot Suuremõisassa, niin pian kuin Soelan salmen jää heikkeni, ettei se enää hukan käpälätä kantanut, ja hänen pakotiensä näin tukittu oli.

Vaan tätä tapahtumata oli jo kauan valmistettu, niinkuin julkista juhlaa, ja Haavasuon krouviin maarahvasta varten varattu oltta ja kryyditettyä viinaa ja vielä säkkipillinpuhaltajia, sillä sudenpeijaisissa piti myös tanssattaman.

Ja samalla muotoa oli tähystäjät pantu soille ja rämeille, ja kaikki vanhat sudenkeihäät kylissä ruosteesta kirkastettu.

Mutta ei vain kylänrahvas näitä sudenajoja vartonut, vaan myöskin Saatanan leirissä oli niistä iso ilo, sillä ne tulivat hänelle perin otolliseen aikaan.

Niin yhtenä huomenena muudan väijystäjä, joka puun latvassa oli tähystänyt, toi tiedon, että susia oli nähty.

Ja kaikki Kereman, Värssun, Hagasten, Pulisten, Vahtrapään, Sarven ja Hillikesten miehet oli käsketty näihin sudenajoihin, kaksi elikkä kolme miestä itsekustakin talosta, yhteensä kahdeksatta sataa henkeä ynnä vaimoväen ja alaikäisten kanssa, samoin kaikki Suuremõisan metsävahdit, Priidik heidän joukossansa.

Niin koitti routainen kevätpäivä, joka päiväsessä tosin jo pälviä sulatteli, mutta alavilla mailla ja soilla vielä kirren kannatti.

Koska Priidik metsävahti anivarhain huomenella Haavakrouviin saapui, vilisi siellä väkeä, niinkuin messumarkkinoilla, ja itsekukin oli pannut parasta päällensä, niinkuin kalliina pitopäivänä.

Niin myöskin Aalo oli lähtenyt katsomaan sudenajoa ja peijaisia, ja hänellä oli yllänsä väljä ja leviähihainen nuttu, mutta sen alla lampaanruskia hame, alta poikkiraitainen ja yltäyleensä laskosteltu. Vaan että vielä pakasti, niin oli hänellä päässä ruskia huppu, kuin kutsutaan _karbus_, punapauloilla soriasti palisteltu. Ja vielä oli hänellä uumillansa vaskiset vyötäisketjut, kilisevistä rahoista kootut, ja toisella kupeella puukko tinaisine tuppinensa, mutta toisella neulikko.

Mutta koska hän näin täydessä pitoasussansa asteli, ei hän aavistanut paulaa, kuin hänen polullensa asetettu oli, vaan hän oli tänä huomenena hilpiä, niinkuin nuori naarashirvi, ja hänen kaunis katsantonsa oli iloksi ihmisille.

Niin ensin keihäsmiehet lähetettiin pyyntipaikalle verkkoinensa, ja he lähtivät suin päin ratsujensa seljässä, täyttä ravia ja keihäät ojossa, niinkuin kasakkain elikkä kalmukkein parvi.

Ja heidän jälkeensä lähtivät vasituiset sudenajajat elikkä _loomarahvas_ kiertämään tätä Hiidensaarta isossa kaaressa, kirkuen kurkkunsa täydeltä ja paukutellen heidän tuliluikuillansa, näin peloittaen sudet piilopaikoistansa, jos he mitämaks älyisivät lymytä tiheikköön elikkä suosaareen.

Niin kävi suuri humu ja häly näillä Hiiden hettehillä, kussa muuten vain kurki ynnä kuovi huutaa, ja hukka ulvoo.

Mutta Priidik metsävahti kiiruhti pyyntipaikkaa kohden, jota varten oli varattu se lavia luhtaniittu. Niin sen toisessa päässä oli sangen korkia kiviaita, mutta kiviaidan takana piilossa susiverkot, ettei niitä näkymän pitänyt.

Ja Priidik sekä muut pyyntimiehet nyt vesaikkoon kahden puolen luhtaniittua lymysivät, näin vartoen ääntä päästämättä.

Niin yhtäkkiä kuului mustarastaan varoitus puusta, ja samalla tulivat molemmat sudet näkyviin, joita _loomarahvas_ takaa-ajoi, ja huudot sekä kirkuna niitten kintereillä. Eikä heidän auttanut enää pensaikkohon piiloutua, sillä koirain äkiä haukku heidät sieltä heti eteenpäin hoputti. Niin he vain kumpikin vauhtiansa kovensivat, kita ammollansa, ja tummanpuhuva kieli kaukana riipuksissa.

Niin Aalo, Priidik metsävahdin vihitty vaimo, joka muun rahvaan seassa seisoi, näki ajetut sudet ohitsensa kuolemanahdistuksessa syöksyvän.

Ja vaikka he kruudinsauhuunkin peittyivät, koska laukaukset sivulta sekä takaa tihiästi pamahtelivat, niin hän ennätti nähdä, että etumainen susi oli vähempi varreltansa, mutta toinen sensijaan iso ja väkevä metsänpeto, korkia jalvoiltansa, ja sen ruho pitkä ja harmaa, kuono terävä, ja otsa leviä, ja sen vinot ja villit silmät täynnä korven vihaa.

Niin Aalo yhtäkkiä nämä sanat selkiästi korvissansa kuuli:

»Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?»

Niin hän hätkähti, niinkuin olisi luotipanoksen kylkeensä saanut, sillä hän ei tainnut nähdä näitten sanojen sanojata. Vaan hänen sieluansa ja myös ruumistansa sysättiin sangen kiivaasti suuresta tuulispäästä, niinkuin voimallinen väki olisi hänet jalkainsa sijalta ilmaan irroittanut ja siinä yhdellä hirmuisella vauhdilla ympärinsä pyhässä pyörremyrskyssä pyörittänyt, niinkuin utuista linnun untuvata, kunnes hänen henkensä salpaantui, ja hän oli pyörtyä paikallensa.

Mutta kaikki tämä tapahtui nopiammin, kuin lokki meren yllä siipeänsä liikuttaapi.

Niin toinnuttuansa Aalo näki ensimmäisen suden koko ruumiinsa ponnistukseen pingoittavan, niin että pää, jalat ynnä häntä yhdeksi viivaksi suoristuivat, ja näin päätähavin loikkaavan yli kiviaituuksen mitämaks kahdesti aidan korkeudelta, koska hän luuli sen takana pelastuksen peittyvän, vaikka siellä väijyikin varma surma.

Mutta silloin isompi ja väkevämpi peto, joka jälkimmäisenä juoksi, koska kaikkien silmät hänen kumppaniinsa kiintyneet olivat, ottikin vuorostansa vauhtia sivullepäin ja metsään pakeni, miesten ketjun katkaisten.

Vaan Aalo juoksujalkaa kiviaidan tykö kiiruhti ja näki siellä suden jo verkossa rimpuilevan, joka oli peittänyt hänet huppuun, niin ettei hänellä enää irtipääsöä ollut. Niin tämä satimeen sattunut metsänpeto läähätti, niinkuin olisi hänen kylkensä halkiamaisillansa ollut, ja vaahti valui hänen mustanpuhuvasta kidastansa käyrien kulmahammasten välitse, koska kylänrahvas häntä ärsyttäen ähätteli.

Niin Aalo näki miehien jo seisovan keihäät ojossa valmiina iskemään ne suden kylkeen, ja miehensä Priidikin heidän seassansa.

Ja samalla Aalo taas kuuli, ehkä tällä kertaa etäämpää, niinkuin olisi kuka korvesta huikannut, mutta niin että se vain häneltä kuultiin:

»Aalo, — Aalo piikaiseni, — tuletkos suden seuraan suolle?»

Ja se kuului niinkuin kutsu ja niinkuin houkutushuuto suolta.

Niin tänä hetkenä meni häneen Daimoni, niin että hän riivattiin.

Ja tämä Henki oli _Diabolus sylvarum_, Metsän ynnä Suden Henki, jolla suolla ja korvessa kotonsa on, rohkia ja pelvotoin, voiman ja vapauden henki, mutta myös raivon ja väkivallan, salattu yli kaiken ymmärryksen, siivekäs niinkuin myrskytuuli ja palava niinkuin maailman sydän, mutta kuitenkin Pimeyden kahleissa.

Mutta samassa tuokiossa Priidik metsävahti jo työnsikin keihäänsä verkossa viskelehtivän suden kylkeen, ja monta muuta miestä hänen kanssansa, niin että pedon veri korkialle priiskoitettiin.

Vaan eivät edes koirat sudenlihaan koskea tahtoneet, niin karkiata ja karvasta se on heidänkin kurkullensa, vaan se heitettiin haaskalintuin hävittää.

Ja myöhään yöhön kuului Haavasuon krouvista riemu ja remu, säkkipillin piipitys ynnä pyssyin pauke, koska rahvas olven ja viinan voimalla sudenpeijaisia vietti, ja poikaiset sekä piikaiset tanhujansa tanssasivat.

5.

O noidat, jotka ennen ja jälkeen Meidän Herramme lihaksitulon Saatanan sapattia juhlitte, kukas lukunne luetella taitaa: Simon P. Raamatussa, Circe ynnä Medea, Roman keisareista Caracalla, Nero, Julianus Apostata, Paaveista Sylvester II, Alexander VI, Julius II, ja viimeksi vielä Faust ynnä Scotus! Kuinkas olisi siis pieni piikainen Aalo Pühalepassa Hiidenmaalla tainnut Pimeyden Mahtia vastustaa?

Niin näistä Suuremõisan sudenajoista saakka Aalo, Priidik metsävahdin aviovaimo, alkoi ikävöidä suolle ja sutten seuraan, poies ihmisten ilmoilta ja kristillisen seurakunnan yhteydestä, kuhunka hänet P. Kasteen ja toisten Sakramenttien kautta oli liitetty. Sillä se Henki, joka oli häneen ruvennut, lietsoi niinkuin palkeilla liekin paloa hänen verissänsä, että hänen pitäisi Saatanan tahto täyttämän ja ihmishahmonsa sudenmuotoon muuttaman. Koska ehtoo joutui, ja sudet hämärän tullen alkoivat likemmäksi ihmisasumuksia liikuskella, niin että heidän ulvontansa korvan kuuluville ulottui, niin jo Aalokin pirtin kynnykselle kesken askareitansa unohtui kohti korpea tuijottamaan, ja sutten ulvonta kosketti hänen korvaansa niinkuin suloisin soitto, että hänkin heidän henkensä heimoa oli.

Mutta miestänsä Priidikiä hän päinvastoin rukoili laittamaan uudet lujat luukut navettaan ja vielä niihin rautakangenkin varmemmaksi vakuudeksi, ja hän myös hankkei uuden ja äkäisen pihakoiran. Eikä hän kertaakaan tänä keväänä päästänyt paimenta karjan kanssa kotilaidunta kauvemmaksi, vaikka tosin sudella suven tullen on muutakin riistaa ravinnoksensa kuin raavaskarjaa, niinkuin jäniksiä, kettuja, siilejä ynnä metsälintuja. Mutta tämäpä Susi ei himoinnutkaan hiehoja eikä lampaita eikä myös nuoria varsoja, vaan yhden nuoren kaunokaisen vaimonpuolen sielua ja ruumista se saaliiksensa tavoitteli, sillä se oli Helvetin lähetti.

Niin Aalo tänä keväänä myös visusti varoi itse yksin suolle menemästä elikkä etäämmäksi metsään, niinkuin siellä olisi mitämaks vaara väijynyt. Sillä vielä ei hän ollut Kasteen Liittonsa lupausta tyystin unhoittanut, vaan pyhitetyn veden vaikutus yhä varjeli hänen sieluansa. Mutta vaikka hän näin kauvan aikaa pelvon ja halun vaiheilla viipyi, niin hän kuitenkin kypsyi kaipauksensa tulessa, niinkuin laiho helteessä sitä tiimaa varten, kuin tuleva oli.

Ja kaiken aikaa, koska tätä kamppailua kesti, askartivat hänen ajatuksensa sangen usiasti kuoleman katveessa, niinkuin hän olisi ennenaikaisen ja murheellisen kuolemansa edeltäkäsin aavistellut. Sillä kaikki oli hänelle niinkuin enteitä ynnä tunnustähtiä täynnänsä, joista hän merkkejä ja varoituksia otti ja niitä omaan kohtaansa sovelti.

Niin hän taisi huomenella herätessänsä sanoa miehellensä Priidikille:

»Huuhkaja huusi yöllä korkiassa koivussa, — mitäpä se tiennee?»

Elikkä hän sanoi:

»Mustat muurahaiset tulivat portaan raosta ja kulkivat yli kynnyksen, — ei se toki hyvää tiedä.»

Eikä hän näille puheillensa niitäkään vastaukseksi odottanut, vaan omaksi huojennukseksensa hän ne saneli.

Mutta yhtenä päivänä hän tuli metsänlaidasta ja sanoi:

»Minäpä näin tänään metsässä merkillisiä: kalmanperho oli keltaisella hiedalla katajaisten keskellä. Niin sillä oli mustat siivet, niinkuin Pühalepan papin paras messukasukka, mutta reunat hunajankultaa ja pilkut taivaansineä. Kukapa nyt kuolee?»

Mutta Saatanan ja noituuden nuoli, joka häneen oli sattunut, näin jo salaa myrkyllänsä hänen mieltänsä hämmensi, niin että Daimonit ynnä heidän Herransa kanssa Helvetissä ratki riemastuivat, sillä heidän saaliinsa oli saarroksessa, ja voitto läsnä.

Niin Juhannuksen aikaan tapahtui, että Priidik metsävahdin oli mentävä kahdeksi vuorokaudeksi Emasteen halkolaivaa kuulostamaan, ja Aalo jäi yksin kotiin tyttölapsensa Piretin, yhden vanhan apuvaimon ja vähän paimenpojan kanssa.

Mutta Juhannusyö on jo pakanuuden ajoista ollut täynnänsä noituutta, sillä Daimonit silloin kaikki valloillansa vaeltavat, ja noidat mustia temppujansa tekevät yön varjossa. Sillä tänä yönä he käyvät tien risteyksissä sekä kolmen aidan nurkkauksissa ja taikavoitehella veräjiä ja tallinovia voitelevat elikkä kasvavan viljan korret taikasolmuun sitovat, loihtujansa lukien ja näin karjaa ynnä vuodentuloa vahingoittaen. Ja saaren rahvas sanoo, että myös Näkki Juhannusyönä nuoren naisen hahmossa upotettua lastansa etsii.

Niin tänäkin Juhannusaattona Suuremõisan ja lähikylien nuoret lähtivät kaikin kiikulle ja juhannustulillensa, elikkä nuoret neitoset naimaonneansa ennustelemaan yhdeksistä yrteistä. Vaan vanha väki taas valvoi ja talonsa vaiheilla vartiota piti, ettei kukaan taikoja tekemään pääsisi elikkä pahaa silmää muljauttaisi.

Mutta Aalolla, Priidik metsävahdin vaimolla, ei ollut tänä ehtoona menoa minnekkään, vaan hän istui aittansa kynnyksellä.

Niin ehtoo joutui aikanansa, ja mettiäiset lepäsivät mesipuissa, kussa heidän kullainen kuormansakin. Ja kaikki nukkui niinkuin unessa, apuvaimo vuoteellansa, lapsi kehdossa, ja paimenpoika uunin pankolla, niin myös käsikivi, kangaspuut ja kalaverkot seipäissänsä, eikä edes avonaisesta kesäkodasta enää sauhua kohonnut.

Vaan palttinakangas, jonka Aalo talvipuhteina oli raideiksi kutonut, oli levitetty valkaistumaan nurmikolle, ja juoksi pihamaan poikki suviyön valkeudessa niinkuin kellertävä polku.

Niin Aalo aitan kynnykseltä näki auringon, Luojan silmän, yhä alenemistansa alenevan, vihdoin marjanmatalaksi, ja senjälkeen tyystin katoavan, ja kohta ehtoo vilpeni.

Silloin Aalo taas samaiset sanat korvissansa kuuli, mitkä kerran sudenajoissa:

»Aalo, Aalo, — piikaiseni Aalo, — tuletkos sudeksi suolle!»

Mutta ne eivät kaikuneetkaan nyt niinkuin kutsu elikkä houkutus, vaan niinkuin vääjäämätöin käsky, jota totella täytyi, vaikka se kuolemaan ja kadotukseenkin veisi.

Niin tällä erää ei Aalo enää vastustaa voinut, vaan tyyten unhoitti Kasteen Liittonsa, ja että Kristus, meidän Vapahtajamme, hänenkin takiansa on ristillä kärsinyt ja kuollut, samalla muotoa, niinkuin muinoin Herran kansa Israel unhoitti Jumalan ja pelastajansa, sen uljaan Sankarin Gideonin.

Vaan hän myötämielin heitti henkensä, sielunsa ja ruumiinsa Daimonin haltuun ja häneltä opastettaa.

Eikä edes hänen viattoman lapsensa vaikerrus häntä pidättää tainnut, sillä hän oli umpikuuro kaikelle muulle paitsi susien kutsulle.

Niin hän riisui kengät jalvoistansa, sillä oli jo myöhä, ja maassa vahva yökaste, ja näin lähti avojalvoin pitkin karjapolkuja suota kohden, jonne oli lähestulkoon kolme Ruotsin virstaa.

Vaan nämä polut olivat karjan polkemia ja kulkivat ristiin, rastiin, ja sydän liikahteli niinkuin lintu hänen rinnassansa.

Mutta tovin aikaa kuljettuansa Aalo saapui suuren suon laitaan, joka oli kukkivista suopursuista ja suomuuraimista sekä jäniksenvilloista niinkuin valkian sauhun sisällä. Eikä kuulunut tänne asti enää kylältä ei kukon kiekuna eikä koiran haukku, eikä myöskään pyhäisin kirkonkellot.

Ja suolla oli niinkuin sata silmää, hetteiden välissä, jotka kaikki tuijottivat tummin kalvoin ja vaieten tätä nuorta vaimonpuolta, joka yöllä vaelti.

Mutta Aalo hyppeli mättäältä mättäälle, ja vaivaiskoivujen vesat ynnä karpalojen lonkerot takertuivat hänen hameensa palteeseen, niinkuin kiinnipitäen.

Niin hän vihdoin saapui suosaarelle, keskelle suota, kussa kasvoi petäjiä ja tuomipuita sekä pihlajia, ja maa oli kovaa ja neulasia ynnä käpyjä täynnänsä ja myös isoja muurahaispesiä.

Silloin Aalo muisti vanhan taian, taittoi oksan tuomipuusta ja heilahutti sitä kolmasti yli suonsilmän.

Ja katso! kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi siniseen kukkaan, joka siinti niinkuin sininen liekki.

Mutta maarahvas sanoo, että sananjalka kukkii vain kerran ajastajassa, aina Juhannusyönä.

Ja tämän sinisen sananjalankukan ympärillä, joka oli sinistä tulta, niinkuin suon sydän olisi syttynyt, tanssivat tarhakärmeet päät pystyssä elikkä myöskin niinkuin renkaat pyörien, ja heidän lukunsa oli monta sataa. Ja metsän menninkäiset ja tulihännät kumarsivat kukkaa kahden puolen, niinkuin se olisi uhrituli ollut.

Mutta susia oli suosaarella suuri joukko, vaikka oli suvinen aika, niinkuin olisivat kaikki Kõpun korvet ja Kõrgessaaren varjokätköt valvattinsa luovuttaneet, ja kaikki Muhun sekä Saarenmaan ja vielä mannermaankin sudet heidän laumaansa liittyneet. Ja he istuivat isossa piirissä, niinkuin neuvoa pitäen, tuuhea häntä kantapäillä, ja turkki takkuisena, vaan eivät ulvoneet.

Niin Aalo äkkäsi etumaisena istuvan ison suden, joka Suuremõisan sudenajoissa oli päässyt karkaamaan ketjun halki, ja hän tunsi sen kohta voimallisesta ruhosta ja silmien villistä vilkunnasta, ja ymmärsi, että se oli toisten susien päämies.

Ja samalla hän näki ison kiven kolossa uudenuutukaisen sudennahan, joka oli harmaankellahtava väriltänsä.

Niin tänä hetkenä Saatanan mahdista Aalolta tuiki pimennettiin hänen entinen elämänsä, niinkuin olisi suosyväri sen syliinsä upottanut iki-ajoiksi, kuin on: mies, lapsi, palkolliset, karja ja vielä Herran Sana ja Hänen Armoistuimensa.

(Sillä tainkaltaisen mahdin on Herra Daimoneille antanut, että heillä on valta rakeita, hallaa ja tuulispäitä matkaansaattaa ja myös myrkyttää ilman ja veden ja vielä ihmisiä susiksikin muuttaa.)

Vaan Aalo heitti sudennahan harteillensa, ja kohta hän tunsi ruumiillisen muotonsa tuiki tuntemattomaksi muuttuvan, niin että hänen ruumiinsa valkia iho peittyi takkuiseen karvaan, hänen piskuinen näköpäänsä soukkeni suden teräväksi kuonoksi, hänen vähät sorjat korvansa vaihtuivat suden pystykorviksi, hampaat raateleviksi torahampaiksi, ja kynnet metsänpedon käyriksi kynsiksi.