Part 2

Mutta näin visusti tosin Perkele oveluudessansa sudennahan ihmisen ylle sovittaapi, että kynnet ynnä hampaat, niin myös korvat itsekukin tulevat heidän oikialle kohdallensa, niinkuin olisi ihminen jo äitinsä kohdusta _Lycanthropuksena_ elikkä Ihmissutena maailmaan tullut.

Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös kaikkinaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen riemu, sillä hänen verensä myöskin sudenvereksi vaihdettiin, niin että hän oli niinkuin yksi heistä.

Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa tervehtivät.

6.

Niin tänä valkiana Juhannusyönä Priidik metsävahdin Aalo, vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi.

Sillä tuskin hän oli ihmismuotonsa suden hahmoon vaihtanut ja susien seuraan liittynyt, niin jo sudetkin jättivät suosaaren ja alkoivat joukolla juosta halki korpien, hietanummien ja rahkasoitten luoteista kohti, Kõpuun ja Kõrgessaareen päin, Aalo heidän mukanansa.

Ja hän tunsi itsensä ynnä maailman ympärillänsä ratki muuttuneen, ja kaikki oli uppo-uutta, niinkuin hän olisi sen ensi kertaa ruumiillisilla silmillänsä selittänyt, samalla muotoa niinkuin esiäitimme Eva, koska hän Paratiisissa Hyvän ja Pahan Tiedon puusta kärmeen käskystä omenan söi.

Niin hänen jalkainsa jäntereitä ja kylkiensä lihaksia jännitti uusi, väkevä voima, niin ettei mikään välimaa ollut hänelle liian pitkä, vaan hän kepiästi ylitse suohautojen ynnä kaatuneitten metsänpuitten hyppäsi, ja hänen juoksussansa oli vinha vauhti, niinkuin länsituulen.

Vaan koko suo ja korpi oli täynnänsä hajuja, joita hän ei vielä milloinkaan ihmishahmossansa ollut tähdellepannut, ja nämä hajut tosin ärsyttivät häntä sangen kiivaasti, niinkuin olisi hänen ollut juostava itsekunkin jäljessä. Sillä ratki ihmeellisellä muotoa, jota ei selvittää taida, hän tarkoillensa tiesi, mikä haju millekin metsän elävälle kuului. Niin hän sieraimissansa vainusi jo kaukaa niinkuin tuiki tuttuna oravan elikkä ketun hajun, mutta myös kurpan, teirin elikkä metson ja vielä lisäksi siilin sekä jäniksenkin.

Mutta koska he yksinäisen metsätalon yöllisessä juoksussansa sivuuttivat elikkä kylää kaukaa kaartivat, niin tuli sieltä niinkuin uusien ja erinomaisten hajujen tulva, joka pani hänen verensä kiivaammin kiertämään, sillä hän oli tuntevinansa uuhien ja vohlien ja nuorten varsojen sekä raavaskarjan hajun, ja se pyörrytti häntä, niinkuin olisi veren villinnyt, että hän nyt suden heimoa oli.

Ja vielä muudan haju uhosi heitä vastaan niinkuin uhaten metsätalojen tanhuvilta, ja se oli outo, voimallinen ja peloittava, niin että hän tunsi uuden sudensydämensä rinnassansa hetkeksi hätkähtävän. Hän näki silloin muittenkin susien, sisartensa ynnä veljiensä, seisahtuvan juoksussansa, vainuuvan ilmaa ja taas kaksinkertaisella vauhdilla eteenpäin kiitävän, niinkuin olisi tästä hajusta uhonnut surmaa ja kuolemaa, ja se tietänyt verivihollista.

Sillä niinkuin kärmeen, sen vanhan madon, ja ihmisen, niin on myös Luoja säätänyt ikuisen vihan suden ja ihmisen välille, että heidän pitää toinen toistansa vainoaman.

Niin jostakin kylänkujalta hänen teräväiset sudenkorvansa eroittivat lyhyen naksahduksen, jota seurasi tulen leimaus ja pauke niinkuin pitkäisen jylinä, ja silloin he kaikki päätähavin ja pelvosta sokaistuina syöksyivät metsän pimeimpään pimentoon.

Ja hän oli myös tässä uudessa hahmossansa yhtäkkiä ratki varovaiseksi vaihtunut, niin että hän kaikkea epäili, niinkuin olisi joka taholla vaaran vainunnut. Niin hän nuuski sangen visusti risut ja oksat polulla, niinkuin olisi peljännyt petollisen sudenkuopan niitten alla peittyvän, elikkä paulan lehvien takana lymyyvän.

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Sillä sen autuuden hekuma on arvaamatoin ja näin Saatanalta säätty, että hän senkautta ihmislapset kadotuksen kuljuun suistaisi.

Ja koska hän tarkemmin tovereitansa susia silmäsi, jotka hänen kanssansa tänä Juhannusyönä Hiidensaaren halki toisesta päästä toiseen juoksivat, niin hän isoksi ihmetykseksensä oli tuntevinansa heidän seassansa montakin muotoa, jotka olivat häneltä tunnetut hänen ihmishahmonsa ajoilta.

Sillä aivan tasavilkkaa hänen kanssansa juoksi ihmissutena vaimo Valber Tempan kylästä, ja vähän etäämpänä kirkkoväärti ja äveriäs isäntämies Suuremõisan vallasta, eikä hän heistä erhettyä taitanut, sillä hän näki sudensilmillä selkiämmin kuin ennen ihmisen silmillä. Ja vaimo Valber näytti hänelle käyrät ja teräväiset raateluhampaansa ohi juostessansa, niinkuin olisi tuttuansa tervehtinyt.

Mutta yhtäkkiä he kaikki kuulivat lehmän ammuntaa ja äkkäsivät karjasta eksyneen hiehon luhdan liepeellä.

Ja sinä silmänräpäyksenä Aalo tiesi, että hänen sudenluontonsa sen hiehon verta juodaksensa janosi.

Hän näki ison suden, joka oli niinkuin kaikkien susien päämies ja väkevämpi muita, karkaavan hiehon kimppuun ja sen kaulasuonet katkaisevan.

Ja senjälkeen tuli hänen ylitsensä suuri huume, niin ettei hän enää mitäkään selkiästi tajunnut, vaan viimeisetkin rippeet ihmisen luonnostansa ratki unhoitti. Vaan hän susien, siskojensa ja veljiensä mukana kaatuneen hiehon kimppuun karkasi, ja he sen yhteisesti repelivät.

Näin he vielä yön kuluessa repelivät monta uuhta ja nuorta varsaa sekä hiehoa.

Ja tämä verikaste on Saatanan Kaste, jolla hän liittonsa ihmisen kanssa lujittaapi.

Mutta koska he juoksussansa yhä luoteisempaan ennättivät, niin että jo vasemmalta Kõpun suuret korvet ja edestä Kõrgessaare sekä meren selkä alkoivat valkiasta yöstä kangastaa, niin sudet, jotka hamaan tähän asti olivat yhdessä pysyneet, nyt toisistansa erkanivat, yksin elikkä myös kaksin juostaksensa.

Niin myös Aalo äkkäsi juoksevansa kahden kesken susista suurimman kanssa, jonka hän Suuremõisan sudenajoissa oli karkaavan nähnyt.

Niin hän tiesi yhtäkkiä, että tämä susi oli häntä suolle kolmasti kutsunut ja häntä noutamaan tullut.

Ja hän tunsi hämmästyksellä olevansa tasaväkinen tämän väkevän metsänpedon kanssa ja jaksavansa hänen jokahista askeltansa seurata, vaikka hän vauhtiansakin vinhensi, niin että he nyt ikäänkuin lensivät yli nummien ja hetteitten.

Sillä sama veren villi palo poltti heidän sudensuonissansa, ja saman hengen hehku heidän sudensydäntänsä sykitti.

Ja nämä kaksi olivat ylpeimmät ja komeimmat kaikista metsänsusista ja Pyhän Yrjänän pedoista.

Niin aamu-yöstä, ennen auringonnousua, he saapuivat öisellä retkellänsä Kõpun korpiin, keskelle ijänikuista kuusiryteikköä, jota ei ihmisen kirves koskaan ole kajonnut, ja kussa naavaiset aarnikuuset sammaleisen maan pimentoonsa kätkivät.

Niin tuuli havasi kuusien latvoissa, huokauksensa huokasi ja uupui jälleen.

Silloin susi, jonka kanssa Aalo oli juossut, yhtäkkiä muutti muotoansa.

Metsän halki kulki elävä ja väkevä henkäys, niinkuin jättikeuhkot olisivat henkäisseet, ja koko korpi vavahti näkymättömäin askelten astunnasta, ja suuret siivet, joitten leveyttä ei kenkään kuolevainen vielä ole mitannut, kätkivät korven salatumpaan pimentoon kuin on aarnikuusien katve.

Sillä tämä susi oli _Diabolus sylvarum_ elikkä Metsän Henki, vaikka hän nyt vasta oikian hahmonsa edestoi.

Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpaltinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.

Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriäksi kosteudeksi, sillä hän oli _Diabolus sylvarum'in_ oma ja Saatanan saalis.

Mutta koska Aalo jälleen havasi, näki hän lepäävänsä ison kiven kupeella, lähellä kotipirttiänsä Pühalepassa, ja sudennahka oli hänen vieressänsä. Niin aurinko juuri lyhyeltä yönlevoltansa nousi, ja Aalo silloin nopiasti sudennahan kiven koloon lymytti ja kotiansa vuoteellensa kiiruhti, ennenkuin kukaan ennättäisi hänen poissaoloansa tähdelle panna.

7.

Mutta tästä yöstä lähtein oli Aalo kadotuksen oma ja liitossa Saatanan kanssa, ja hän alkoi juosta ihmissutena Loksperin noitain lailla, niin että hänellä oli niinkuin kaksi eri elämätä, koska hän vuoroin oli susi ja vuoroin ihminen.

(Vaan jos joku epäuskoinen epäilisi, kuinkasta tainkaltainen on mahdollista, niin lukekaan valistukseksensa, mitä ovat kirjoittaneet ja pränttiin antaneet _philosophus_ Pomponatius kuin myös Theophrastus Bombastus Paracelsus ja Thomas Aquinus, ja vielä mitä Ancyran Concilium _Anno_ 381 on päätöksessänsä julkijulistanut, joka näin alkaa: _Quisquis ergo aliquid credit posse fieri_...)

Niin hän päiväsaikaan yhä oli entisessä ihmishahmossansa, eikä kukaan olisi hänen katsannostansa mitäkään sen erinomaisempata havaita tainnut, paitsi että hän mitämaks oli kalvakampi entistänsä, ja hänen silmänsä kalvo liikkumattomampi, niinkuin se olisi salattuihin syvyyksiin tuijotellut. Ja koska hän ehtoisin pääliinansa hiuksiltansa päästi, niin oli niinkuin olisivat hänen hiuksensa palaneet entistä punaisemmalla hehkulla, niinkuin tuli mäntyhaloissa.

Mutta muuten ei hän laiminlyönyt yhtäkään askarrustansa, vaan ne kaikki niinkuin alati ennenkin toimellisena emäntänä toimitti, ensimmäisenä huomenella ja viimeisenä ehtoolla. Niin hän lehmät lypsi, käsikiveä väänti, lasta rinnoillansa ruokki ja vielä pellolla kynti ja äesti, niinkuin Hiidensaaren naisten tapa on. Ja näytti, niinkuin hän olisi ollut kahta virkumpi kaikessa vaelluksessansa, ja hänen kätensä ja jalkansa kahta vikkelämmät, ja samoin hänen sanansa miehellensä Priidikille entistänsäkin sulavammat. Niin monikin, joka näki hänen pihamaalla aittojen ja kaivon väliä edestakaisin pujottelevan niinkuin sukkulaisen kankaan loimien lomitse, sen miekkoisen sydämessänsä onnen myyräksi mainitsi, joka tämän tasaisen ja kaunokaisen vaimonpuolen omaksensa kutsua taisi.

Mutta koska yö saapui, ja Priidik metsävahti oli vaipunut uneen, joka oli raskas niinkuin raatajalla, niin alkoi hänen vaimonsa Aalon toinen elämä, joka päivällä visusti peitossa oli, niinkuin lepakot ja yöperhoiset vasta yön tullen horroksestansa heräävät, ja yön kukat yölle yksinänsä aukeavat.

Ja tämä oli hänen yöelämänsä, sillä se oli yöstä, pimeydestä ja Perkeleestä.

Sillä tuskin Aalo havaitsi miehensä Priidikin uneen uupuneen, kun hän jo ihmissuden vaistot verissänsä tunsi, niinkuin toisen luontonsa, joka päiväsaikaan maahan masennettu oli ja nyt yöllä väkevästi vallan päälle pääsi.

Sillä hän, joka oli luonnostansa lempiä, oli nyt verenhimoinen ja julma; hän, joka oli arka, oli nyt julkia; hän, joka oli siviä, oli nyt himoja täynnä.

Ja jokaikinen yö Aalo, Priidikin vaimo, nyt tälle uudelle sudenluonnollensa vapaan vallan antoi ja miehensä nukkuessa suoraan aviovuoteeltansa metsiin ihmissutena juoksi.

Niin siellä hän niinkuin Juhannusyönäkin sydämensä halusta sutten öisiin retkiin osaa-otti, eikä ollut sitä verityötä, jota hänen luontonsa olisi kauhistunut, eikä sitä Daimonien karkeloa, kussa hän ei olisi mukana kierinyt niinkuin lumikide, jota Daimonin henkäys kiidättääpi.

Näin oli öisin Suden ja Metsän Henki väkevä hänessä, ja hän oli altis tekemään, mitä ikänänsä _Diabolus sylvarum_ hänen käski, vaikka se olisi ryöstö elikkä murha ollut elikkä myös Kaikkein Korkeimman solvaisu.

Sillä hän kuului _Diabolus sylvarum'ille_ salatulla ja ihmeellisellä tavalla ruumiinensa, sieluinensa, niinkuin olisi hänen kanssansa verenliiton tehnyt.

Vaan vaikka Aalo harva se yö näin noitien sapattia juhli ja metsänpetona korvessa juoksi, niin ei hänen katoamistansa alussa yksikään ymmärtänyt tähdellepanna, sillä hän ennätti aina ennen kukonlaulua vuoteellensa miehensä Priidikin viereen. Eikä kukaan kylän rahvaasta myöskään oivaltanut häntä syyttää vohlien elikkä karitsain katoamisesta, vaan se pantiin luonnollisten sutten syyksi.

Mutta joskin Herra joskus pitkämielisyydessänsä sallii Saatanan ja hänen trenkiensä juosta niin pitkälle kuin liekaa piisaa, niin hän kuitenkin ajallansa taas köyteen kourallansa tarttuu ja juuri väkevästi tempaisee.

Niin yhtenä huomenena tapahtui, että Haavasuon krouvari poikkesi Priidik metsävahdin pirttiin ja pakinoidessansa sanoi:

»Nyt on minulta taas paras uuhi tiessään, sillä viime yönä raateli sen metsänhalli.»

Niin Priidik metsävahti kohta kyselemään:

»Kerro, kallis kylänmies, kuinkasta tainkaltainen tuho tapahtui?»

Niin Haavasuon krouvari sanoi:

»Viime yönä, koska tarhasta määkinätä kuulin, lähdin katsomaan ja näin metsänpennun lammasten kimpussa. Niin minä sangen nopiasti tuliluikkuni etsein ja sillä vainolaista tähtäsin ja lienenkin sitä jalkaan osannut, mutta lampaan peto sentään saaliiksensa sai ja nilkuttaen metsään juoksi.»

Vaan tuskin olivat nämä sanat hänen huuliltansa lähteneet, kun Aalo, Priidikin vaimo, tuli pihalta pirttiin vesikorvoa kantaen ja nilkuttaen vasenta jalkaansa, joka oli verissä.

Niin Haavasuon krouvarin silmät niin kuin käskystä Aalon jalkaan pysähtyivät, ja hän sanoi:

»Tosin olisi se senpuolesta voinut olla ihmissusikin, sillä sitä ei tapa muu kuin hopialuoti elikkä seljapuun sydän. Niin on ihmissuden villitys jo Hiidenmaallekin ennättänyt, koska Valber Tempan kylästä kuuluu ihmissutena käyneen, ja on nyt vankityrmään ja pyövelin käsiin heitetty.»

Ja hän jatkoi puhettansa, koska hän yhä Aaloa ja hänen jalkaansa katseli:

»Valber on tänä aamuna vesikokeessa kellunut pinnalla kepiästi niinkuin rasvahanhi elikkä kaisila, vaikka molemmat kädet ja jalat oli ristiin köytetty, ja koska senperästä pyöveli hänen peukalonsa kruuveihin kiristi, on hän tunnustanut sutena juosseensa ja Loksperillä käyneensä. Niin musta mies oli tullut hänen tykönsä metsässä, ensin heinäauman hahmossa, mutta senjälkeen saksain vaatteissa, koska hän parastaikaa luutia teki, ja on hänelle makiaista juurta syötäväksi tarinnut, joka ensin maistui hänen suunsa laelle imelältä niinkuin linnunmesi, vaan sitten karvaalta niinkuin pirunpihka, ja on mies senjälkeen hänelle myyränkolosta kiven alta sudenvyön antanut.»

Vaan koska Aalo Valberin nimen kuuli, niin hänen katsantonsa hetkeksi niinkuin kangistettiin, ja hän miehiin selin kääntyi.

Niin Priidik metsävahti tähän sanoi:

»Nämä ovat tosin murheellisia asioita kristityn korvan kuulla, mutta vielä on Suuremõisan kreivillä haapapuuta metsissänsä Loksperin velhoin varalle. Vaan oletkos, krouvari, koskaan sudenvyötä nähnyt?»

Niin Haavasuon krouvari vastasi:

»Kuullut olen, vaan nähnyt en. Mutta tehty se on toisen kerran metsänhallin, vaan toisen kerran hirtetyn nahasta, ja siihen kuvattu kaksitoistakymmentä taivaan tähtikuvaa. Ja se kiinnitetään mukamas ihmisen uumille soljella, jossa on seitsemän paljinta, mutta jos yhdenkään palkimen avasit, niin taikakin laukesi.»

Niin Priidik metsävahti sanoi:

»O, tätä perisynnin pinttymystä! Vaan toiset taas hokee, ettei ole tarvis muuta kuin kolmasti kontata puun juuren alitse elikkä kolmasti kiven ympäri juosta, loihdut lukien, ja jo ihmissusi valmis.»

Niin krouvari tähän vielä sanoi päätänsä pudistellen:

»Koska Valberia roviolla ja tulensurmalla uhattiin, niin on hän vielä sanonut: jos minun pitää roviolla palaman, niin totisesti pitää vielä toistenkin kanssani palaman. Vaan mitäs tainkaltainen sana tietää? Eiköstä sitä, ettei Valber ole ainokainen ihmissusi Hiidenmaalla, vaan hänen siskojansa vielä vapaina juoksentelee?»

Niin Priidik metsävahti kysyi:

»Kuinkasta se ulosnäkyy, kuka ihmissutena käy, elikkä mitkä ovat hänen merkkinsä ja tunnustähtensä, että niitä kavahtaa tietäisi?»

Niin Haavasuon krouvari vastasi:

»Tosin löytään ihmissudet katsannoltansa luonnollista ihmistä kalvakammiksi, ja ovat vielä monikahdoilla kulmakarvatkin yhteenkasvaneet, jota Saatanan sillaksi kutsutaan. Ja kuuluu heillä vielä olevan myös ruumiissansa noidanluomia, jotka ovat Saatanan kynnenjälkiä, koska hän ihmiseen iskee, eivätkä kipua tunne, vaikka parsinneulalla pistäisit. Ja jos joskus joku ihminen vuoteeltansa tapettuna tavataan, vähä purema vasemmassa kyljessä, niin se on ihmissuden tekoa, eikä ihmissusi silloin etäällä ole.»

Vaan kaiken aikaa, koska miehet näin keskenänsä pakinoivat, oli Aalo visusti vaiti, niinkuin vesi kannen alla.

Mutta ennenkuin Haavasuon krouvari lähtöä teki, niin hän vielä venytellessänsä hurskaasti huokaseikse ja sanoi:

»Auta, Isä Jumala, sillä me sanomme yhdessä Josaphatin kanssa: etkös tahdo tuomita heitä! Tämä maailma on tosin sangen pahasti kallellansa, niinkuin Mustapeksun riihen katto, ja kaikkien kappalten loppu käsissä, koska jo ihmislapsetkin metsän pentuina juoksee.»

Ja niine puheinensa hän meni menojansa.

Mutta koska Priidik metsävahti ja hänen vaimonsa Aalo kahden pirttiin jäivät, niin Priidik myös Aalon nilkkaa katseli, niinkuin jotain aivoissansa aprikoiden, ja sanoi:

»Mitäs nilkutat, vaimo? Ethän vielä eilen?»

Vaan Aalo vastasi sangen säyseästi, niinkuin hänen tapansa oli:

»Iskin nilkkani kaivolla teräväiseen kivensyrjään, ja katso! se siitä verta vuotaa.»

Ja hän repi aivinaisen kankaankaistan, sillä haavoittuneen jalkansa sitoen, niin että verenvuoto tyrehtyi, eikä heillä ollut sen enempätä puhetta siitä tällä erää.

Vaan Aalon ympärillä oli yhäti niinkuin taikakehä, täynnä noituuden ja Saatanan salaisuutta, jota ei vielä kukaan ollut katkaissut.

8.

Mutta yhtenä yönä elokuussa, ei kauvan tämän perästä, koska jo elonkorjuu oli läsnä, ja yöt pimenivät, heräsi Priidik metsävahti vuoteellansa, että vilu puistatti häntä. Vaan koska hän aikoi sudenvällyihin käsiksi käydä, niin hän havaitsikin olevansa yksin ja vaimonsa Aalon sijan tyhjäksi vierellänsä.

Niin outo väristys kulki hänen sielunsa läpitse, niinkuin varjo kulkee huoneen läpitse, niin että se hetkeksi pimennetään, ja hän kolmasti siunasi ja sanoi:

»Olkoot Herra ja hänen P. Enkelinsä hänen vartiansa, ettei hänellen mitäkään vahinkoa tapahtuisi, ei ruumiin, ei myös sielun, sillä hän on tosin särkyväinen niinkuin kallis klasi, vaikka hänen ruumiinsa onkin nuori ja vahva.»

Mutta uni ei enää koskettanut hänen luomiansa, vaan hän silmät selkoselällänsä valvoi, vartoen, koska hänen vaimonsa Aalo palajaisi.

Niin vihdoin kukko kotipihalla lauloi, vaan kohta senperästä naapurin pihamaalla, ja vielä kolmas kauvempana yhdeksi merkiksi, että yö oli kulunut, ja aamu läsnä.

Ja samalla kertaa tuli Aalo, hänen vainionsa, ovesta pirttiin, ja aikoi suoraa päätä vuoteeseen käydä.

Niin Priidik metsävahti, joka teeskeli nukkuvansa, aukaisi silmänsä ja sanoi:

»Missäs olet ollut, vaimo? Kustas tulet?»

Vaan Aalo vastasi:

»Koivikossa kävin vastaksia saunavihdoiksi taittamassa, sillä huomenna on kyly ja lauantai.»

Ja hänen vaatteissansa, mutta myös hiuksissansa oli niinkuin metsän ja suopursuin elikkä myös kostian suosammaleen ja suomudan huoku, humaltava ja päätä huimaava, niinkuin suolla juopukan marjat.

Niin Priidik heti tunsi sieraimissansa tämän vieraan hajun, niinkuin metsä olisi sisälle tuotu ynnä asukkaittensa kanssa, tuvan täyttäen, ja hän sanoi:

»Päivät ovat päivän askarrusta, mutta yöt yön lepoa varten. Ethän ennen ole öisin metsiä käynyt?»

Vaan koska Aalo hänen vierellensä vuoteeseen heittyi, niin hän yhä väkevämmin tunsi metsän ja suon hajun hänen hiuksissansa, niinkuin olisi villi metsänpeto hänen vierellänsä maannut, eikä yksi nuori vaimonpuoli.

Ja hän tunsi yhden salaisuuden häntä ympäröivän, jota ei hän selvittää taitanut, ja hänen sielunsa vainusi tässä salaisuudessa vainolaista, niinkuin luontokappale uhkaavan ukonilman vainuaapi.

Niin hän työnsi vaimonsa Aalon loitommaksi, että hän tätä vierasta hajua oudoksui eikä omaksunut, ja se hänen luontoansa vastaan oli, niinkuin vieras Elementti.

Ja hän sanoi:

»Mistäs tulee hiuksiisi suon henki?»

Niin Aalo vastasi:

»Minä suon laidassa kävin ja suopursuja helmaani kokosin, niistä kotona lääkevettä keittääkseni. Niin lienen jonkun oksan hiuksiinikin pistänyt.»

Vaan Priidik metsävahti tunsi tällöin sydämensä kivusta myrisevän, että hänen vaimonsa Aalo näin hänelle vasten kasvoja valehteli, ja hän nousi vuoteessa istuallensa ja sanoi:

»Sen varsin valehtelitkin, vaimo! Sudelle sinä tulet etkä suolle! Kussas kävit?»

Vaan kun Aalo ei niitäkään vastannut, niin kävi niinkuin pitkäisen leimaus hänen sielunsa läpitse, ja hän huusi:

»Ethän toki ihmissutena öisin juokse, vaimo!»

Mutta konsa nämä sanat oli sanottu, niin Aalo alkoi vapista, että hänen miehensä Priidik näin ankarasti totuutta takaa-ajoi.

Niin Priidik äkkäsi, että hän oli totuuden kiinnitavoittanut niinkuin paulaan, ja huusi:

»O, sinä onnetoin vaimo, oletkos joutunut sen saaliiksi, joka sielun villitsee? Sinäkös siis krouvarin uuhen veit? Oletkos mennyt ihmissutten ja Loksperin noitain pariin?»

Vaan Aalo sanoi:

»Sinä houraat elikkä puhuu sinusta viinan humala.»

Niin Priidik sanoi:

»Vaimo, vaimo, et sinä ennen valhetella osannut, vaan sinun puhees oli niinkuin vanhurskasten jaa, jaa, elikkä ei, ei!»

Ja hän yhä tutkisteli:

»Käytkös siis sutena elikkä et?»

Niin Aalo vihdoin vastasi:

»Ja jos minä sutena käynenkin, ja suden veri suonissani palaa, niin ei siihen muitten mitäkään tule, sillä minun sieluni autuus elikkä kadotus on minun.»

Niin Priidik huusi:

»Näin siis itse tunnustat, ettäs olet ihmissusi ja kaikkien pyhien ihmisten yhteydestä eroitettu, ja Kristus sinun takiasi turhaan ristinpuulla kuollut!»

Niin Aalo sanoi:

»Kuule minua, Priidik, sillä minun poveani polttaa niinkuin miilutulella! Vaikka minä päiväsaikaan ihmisten ilmoilla viivyn, ja minulla on ihmisen muoto, niin halajoi minun henkeni sutten seuraan, konsa yö on läsnä, ja vain korvessa on minulla vapaus ja riemu ratki. Niin minun on mentävä, että sutten heimoa olen, vaikka minun sentautta noitana roviolla palaman pitäisi, sillä tainkaltaiseksi olen minä luotu!»

Vaan Priidik sanoi:

»Älä herjaa sinun Luojaas, vaimo, sillä Saatanan formussa sinua on käytetty!»

Mutta koska hän katsoi vaimoansa Aaloa ja juuri visusti etsei, ei hän kuitenkaan taitanut löytää tämän Saatanan lapsen katsannosta niitäkään riettautta elikkä paatumuksen julkeutta, vaan vaimo hänen vierellänsä oli paremminkin arka niinkuin metsänelävä ja sangen ihanainen miehen silmältä katsottaa.

Vaan hän muisti, että kasvojen kauneus on usiasti Saatanan syötti, niinkuin jo viisas Syrach varoittaapi: »käännä poies, poikani, kasvos kauniista vaimoista, sillä monta he ovat hulluiksi tehneet».

Niin Priidik yhä manasi vaimoansa Aaloa ja sanoi:

»Tätäkös se luoma rintasi alla tietää, joka on niinkuin yöperhosen siipi? Voi minua houkkoa, etten sitä ennen hoksannut enkä siitä varoitusta ottanut! Sillä totisesti se on noidanluoma ja sen Vanhan Vainoojan sormensija!»

Niin Aalo tähän sanoi:

»Ei ole se noidanluoma, vaan äitini suurta valkiata minua kantaissansa säikähti, koska riihi paloi, ja siitä tulenkirjat rintaani tuli.»

Vaan Priidik yhä hoki:

»Totisesti on Saatana sinut jo syntymästä poltinraudallansa merkinnyt, että hän omansa eroittaisi.»

Ja hän yhä tiukasti tutkisteli:

»Koskas metsässä viivyt, käykös Saatana tykönäs?»

Niin Aalo vastasi:

»Metsän Henki tulee tyköni.»

Niin Priidik kysyi:

»Missä hahmossa hän tykösi tulee, ihmisen elikkä suden?»

Niin Aalo vastasi:

»Ei ihmisen eikä myöskään suden, sillä ei hänellä ole muotoa eikä hahmoa, vaan hän on näkymätöin ja kaikkialla, niinkuin henki.»

Niin Priidik sanoi mielikarvaudessansa:

»Kukas olet, vaimo? Onkos sinussa totisesti kaksi luontoa, aljo toinen, vaan toinen villi niinkuin metsänpedon, joista vuoronperään itsekukin on vallan päällä, niin että toinen verta janoo suden lailla, ja toinen on niinkuin siviän vaimonpuolen!»

Ja hänen sielunsa pimitettiin suurella pimeydellä, koska hän ajatteli, että nämä kaunokaiset jäsenet näin Saatanalta hänen riettaisiin tarkoituksiinsa väärinkäytettiin.

Niin hän vielä kysyi:

»Juotkos verta samoin huulin kuin miehes suuta annat ja P. Armoaterian nautitset?»

Niin Aalo vastasi:

»Konsa susi olen, niin suden tekojakin teen.»

Vaan Priidik metsävahti silloin huusi suurella äänellä:

»Että minun silmääni piti näkemän saman vaimonpuolen, jonka ensi kertaa neitsykäisenä lampaitten seassa näin, nyt samaisten lampaitten kimppuun ihmissutena karkaavan ja näin viattoman verta juovan!»

Ja hän nousi nopiasti, seinältä luotipyssynsä sieppasi, sillä vaimoansa Aaloa uhaten, ja huusi:

»Mene silmistäni, suden huora! Mene heimos huomaan!»

Niin Aalon kädet tällöin irtautuivat vuoteen laidasta, kuhunka hän hädissänsä oli kiinnitarttunut, niinkuin merihädällisen laudanpalasta, koska syvyyden vesi häntä kuljuunsa viedä alkaa, samalla muotoa kuin hänen sielunsakin irtautui nyt ja ijäksi kristillisen seurakunnan yhteydestä ja kirkon varjeluksesta.

Vaan hän ovesta miehensä ohitse pihamaalle kiiruhti ja sieltä metsiin siskojensa ja veljiensä susien tykö ja heidän kanssansa kauvas susien poluttomille poluille, niihin riemuihin, jotka eivät ihmisten ole, vaan susien, ja salatut ratki.

9.

Mutta tältä retkeltänsä ei Aaloa enää takaisin kuulunut, senperästä kun hänen Priidik miehensä hänet vihapäissänsä korpiin ajoi, vaan hän oli ja jäi susien seuraan, niinkuin olisi Saatana tässä väkipainissa viimeisen voiton saanut, jota yhden nuoren vaimonpuolen sielun autuudesta painiskeltiin. Näin sai siis myös kaikille tiettäväksi sekä Pühalepan pitäjässä kuin myös koko Hiidenmaalla, että Suuremõisan metsävahdin vaimosta Aalosta oli tullut noita ynnä ihmissusi, ja rahvas alkoi siitä lähtien kutsua häntä _Sudenmorsiameksi_.

Niin oli nyt Aalo elikkä Sudenmorsian henkipatto ja kirkon kironalainen, niin että itsekukin taisi ajaa häntä takaa niinkuin metsänriistaa ja ilman rangaistusta hänet ampua, missä ikänä hänet tavoittaisi elikkä myös loukkuun sekä paulaan pyydystää niinkuin metsänpedon, sillä hän oli sekä lain että kirkon suojaa vailla.

Vaan aluksi oli niinkuin olisivat korvet ja suot hänet kitaansa nielleet, elikkä _Diabolus sylvarum_, hänen Herransa ja Mestarinsa, hänet visusti piiloittanut, sillä hänestä ei pitkään aikaan edes jälkeä nähty.

Mutta sangen pian alkoi ympäri Hiidenmaata kulkea kuulumisia erinomaisista enteistä, joita ei luonnollisella tavalla selvittää tainnut, vaan joista ulosnäkyi, niinkuin olisi Helvetin herhiläispesään tuikattu, ja sieltä tuhannen-tuhatta häijyä herhiläistä kiukuissansa kiiruhtanut.

Niin Pühalepassa ja samoin Keinassa ja Emastessa ja vielä etäämpänä Reigissäkin alkoi karjaa kadota laitumelta, ja yhä usiampia lehmiä sortua suohautaan, niinkuin olisi näkymätöin väki heidät hetteeseen vetänyt, vaikka paimen vieressä seisoi. Eikä heitä enää millään väellä saatu suomudasta nostetuksi, vaikka sarvista ja köysien kanssa kiskottiin, vaan heidän sorkkansa olivat suohon niinkuin kiinni juuttuneet noituuden mahdista, joka heitä alaskäsin veti. Ja samalla muotoa alkoi usiammilla paikkakunnilla lehmien maito muuttua tuiki ihmeellisellä ja murheellisella tavalla, niin ettei se enää ottanut pysyäksensä yhdessäkään astiassa, olipa se puukehlo elikkä savikruukku ja fati, vaan se heti alkoi pahentua ja mädätä ja oli eläviä toukkia ja sisiliskoja täynnänsä, niinkuin sen ylitse olisi kirot luettu.

Ja monta muutakin merkkiä Saatanan ja noituuden mahdista taidettiin tähdellepanna kristikansan kauhistukseksi.

Niin oli Suuremõisan vallassa yksi miehinen mies niin pahasti riehaantunut, että luuli kussakin katajapehkossa ilmielävän pirun piileskelevän, eikä ennen tosin raivostansa rauhoittunut, ennenkuin paljas miekka ynnä tikari oli pantu hänen ristiluillensa.

Ja vielä synnytti yksi lehmä Värssun kylässä härkävasikan, jolla oli kaksi päätä, mutta koipia kolme paria kahden puolen niinkuin koppakuoriaisella.

Niin niitä oli paljon Hiidenmaalla, jotka kaikessa tässä menossa vain tunnustähden näkivät, että yksi kadotettu ihmislapsi susien seassa viipyi, metsänpetojen kanssa kanssakäymistä pitäen, ja näin kristityn velvoitukset sekä armo-osallisuuden unhoittaen.

Sillä jo varhaissyksyllä alkoi kiertää huhuja, että Sudenmorsian oli näyttäytynyt siellä täällä yksinäisille eränkävijöille, jotka Kõpun korpiin eksyivät. Vaan ei yksikään heistä ollut nähnyt häntä läheltä eikä kiireestä kantapäähän, vaan ainoastansa väläykseltä, niinkuin päivänsäde metsässä läikähtääpi ja taas katoaa. Ja useimmiten hän oli ollut tosin ihmishahmossansa, mutta toisen kerran myös sutena, ja näin hänet oli nähty milloin laitumella karjan läheisyydessä, milloin metsissä ja soilla, mutta ei milloinkaan ihmisasumusten läheisyydessä, sillä niitä hän kaihti. Niin muudan hylkeenpyytäjä, joka elokuussa oli ammuskellut hylkeitä luodoilta, sanoi Kõrgessaaren rannassa vedenrajassa äkänneensä niinkuin nuoren hylkeen päivää paistattavan, vaan yhtäkkiä tämä mukamas vedenelävä olikin pystyyn ponnahtanut ja metsään hävinnyt, niin että hän tiesi Sudenmorsiamen nähneensä. Mutta monet metsänkävijät olivat pahasti pettyneet, sillä he olivat luulleet Sudenmorsiamen punaisten hiusten puitten lomasta puuntavan, vaan lähemmäksi tultuansa huomasivat ne hongan kyljeksi elikkä palaneeksi katajaksi. Elikkä he taas erhettyivät suon valkotuohista koivua yhden vaimon valkiaksi varreksi kuvittelemaan.

Niin monikahdat nuoret miehet Pühalepan kylistä koettivat useampaan erään ajaa takaa Sudenmorsianta opetettuin ajokoirain kanssa, niinkuin sutta elikkä kettua ajetaan. Mutta vaikka koirat vainusivatkin hänen jälkensä ja hänet juoksujalalle saivat, ei häntä kuitenkaan tavoitettu, sillä hän oli väleä jalvoistansa, ja _Diabolus sylvarum_ elikkä Metsän Henki varjeli häntä niinkuin valvattiansa. Niin ne, jotka itse olivat nähneet hänen ajokoirain edellä juoksevan, kivenkovaan väittivät, että hän yhtäkkiä, koska hän ahtaalle joutui, sudennahan yllensä heitti ja näin sutena henkensä pelasti. Vielä toiset sanoivat, että Sudenmorsian yhtäkkiä taisi muuttua lahoksi kannoksi elikkä suohon porraspuuksi, niin että hän väijyjiänsä ilomielin ilkkui, koska he hänen ylitsensä astuivat. Ja tämän kaiken he olivat valmiit todistamaan, jos heidät laskettaisiin _ad sacra_ elikkä P. Sakramentin tykö.