Part 2

KATRI (hiljaa). Sen ne ovat tehneet ilkeydestä. Luulevat tekevänsä kiusaa. Eivät ole vielä saaneet kuulla. (Ääneensä, ylpeästi:) Sahanomistaja asuu tässä!

KORPIKULMALAINEN. Vai tässä! Enhän minä tunne tämän kulmalaisia!

KATRI. Mutta herra Saarenpää ei nyt ole kotosalla, sopii odotella siellä pihamaalla.

KORPIKULMALAINEN (ihmetellen). Saarenpään asumusko tämä onkin?

KATRI. Tämä on herra Saarenpään asunto.

KORPIKULMALAINEN (hämmästyksissään). Eikö saha sitten vasaran alla ollutkaan?

KATRI. Herra Saarenpää on ostanut sahansa takaisin.

KORPIKULMALAINEN. Vai takaisin!

KATRI (naurahtaa). Ja kotiin palatessanne sanokaa Ylämäen tölliläisille, että voivat käydä täällä tiedustelemassa josko herra Saarenpäällä olisi heille antaa työtä sahalla.

KORPIKULMALAINEN. Vienhän minä sanan. — Tuleeko herra Saarenpää kotiin piakkoin?

KATRI. Hän taisi vain mennä alas sahalle.

KORPIKULMALAINEN. Minä sitten vartoon ulkona. (Menee).

KATRI. Ilkiöt! He ovat varmaan pakahtua vahingonilosta! Mutta saavathan nähdä! Kohta ollaan Saarenpäässä niinkuin ennenkin.

KUSTAA (tulee sisään iloisena ja reippaana). Terveisiä sahalta, Katri! Minä olin sitä jälleen tervehtimässä. Tuntui siltä kuin musta höyrypannu olisi hieman kummastellut ja kiiltävät sahanterät tuumineet toisilleen, että mikä ihme nyt on tapahtunut. Minä kun olin niiltä jo ottanut haikeat jäähyväiset. Mutta minä taputin ystävällisesti vanhaa höyrypannua ja sanoin: emme me vain niinkään eroa! Se humahteli vastaan tyytyväisenä. Ja sahanterille minä virkoin: nyt entistä kuumeisemmin hirsiä viiltämään, kiivaammin kuin koskaan ennen! Nyt tekemään rahaa! (Istuutuu ja kuivaa hikeä kasvoilta.) Tuntuu niin hyvältä ja kevyeltä. Kummallista, kuinka minä olen kasvanut kiinni tuohon sahaan. Minä mahtaisin surusta kuolla tai tulla hulluksi, jos todella näkisin vieraan pyörittelevän rattaita. Niin rakkaiksi ne ovat minulle käyneet.

KATRI (menee hänen luokseen). Minä olen kuullut, että ihmiset ovat iloinneet, kun ovat luulleet sinun joutuneen häviöön.

KUSTAA. Sitä minä en usko.

KATRI. Minä olen kuullut.

KUSTAA. Ehdoin tahdoin en ole koskaan tahtonut enkä tehnyt pahaa kenellekään.

KATRI. Niinhän sinä käyttäydyt kaikkia kohtaan kuin vertaisiasi.

KUSTAA. Katri, me emme saa antaa ylpeyden kaivautua sydämiimme. Se on siellä jo tähän saakka saanut tilaa liiaksikin.

KATRI. Vaan olla nöyriä ja madella!!

KUSTAA. Ei ole tarvis madella. Rehellinen vasemmalle ja rehellinen oikealle.

KATRI. Se tapa kaataa kauppamiehen.

KUSTAA. Kauppa on kauppa, mutta eri asia on käyskenteleminen ihmisten kanssa.

KATRI (huokasee, ivallisesti). Viisas mies tuo Saarenpää!

KUSTAA (nousee hiukan tulistuen). Sinun on muutettava tapasi, Katri! Minä olen jo saanut tarpeeksi kiusoittelemisesta. Etkö sinä voi olla toisenlainen?

KATRI (antaa valtaa häijyydelleen). So so, Saarenpää! Pelkäänpä, että pian lupaat maksaa rahani takaisin minullekin, niinkuin olet luvannut Hakalalle ja niille muille, jotka ovat sinun tähtesi hävinneet.

KUSTAA (huudahtaa). Minä käsken sinun olemaan vaiti!

KATRI (kiusaten). Tahtoisitko maksaa takaisin ja päästä minusta?

KUSTAA (tuskastuu ja astuu kiivaasti lattialla). Joko sinä taas alat? Minä pyydän, lopeta! Älä pilaa minun hyvää tuultani! Anna minun nyt koota voimani ja koettaa rynnistää eteenpäin! Mutta minä en jaksa, jos sinä teet päiväni katkeriksi.

KATRI (menee hänen luokseen ja johtaa hänet istumaan jälleen, teeskentelee). Anna anteeksi, Kustaa! Minkä minä taidan itselleni! Minä olen tällainen häijy suunsoittaja. Anna minulle anteeksi! Minä koetan tulla paremmaksi — nyt kun ei enää ole valittamisen syytäkään. Mutta näyttihän kohtalomme niin synkältä. Se kovetti ja katkeroitti minua. Vaan nythän on hyvin jälleen. Meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Jo kehtasin lähettää puotistakin hakemaan tavaroita velaksi. Olin toimittanut kauppiaan tiedoksi, että sinusta taas on tullut sahan herra. Tyttö sanoi kauppiaalle, että herra sattui olemaan alhaalla sahalla, kun rouvan tarvitsi lähettää asialle, — että kyllä herra poikkeaa maksamaan kun sattuu kulkemaan ohi. Ja kauppias laittoi pussit ja paketit ja tuliaiset! Tietysti! Saathan sinä rahaa heti kun alkavat tehdä sahatöitä ja ostaa sahajauhoja. Ai, minä unohdin, siellähän on muuan mies sinua vartomassa. Hän on tuonut muutaman tukin sahattavaksi. Hän odottelee sinua ulkona.

KUSTAA. En tullessani huomannut hirsikuormaa.

KATRI. Hän jätti kai kuormansa Ylämäen torpalle, mistä lähettivät hänet tänne kysymään, kuka nyt sahan omistaja on. Ajattele, niitä hävyttömiä!

KUSTAA. Vai iloitaan siellä, jos minua kohtaa häviö.

KATRI. Sanoinhan äsken, että sellaisia ihmisiä on.

KUSTAA (nousee). Minä en eläissäni ole ylämäkeläisille pahaa sanaa sanonut.

KATRI. En minäkään muuta kuin että kerran ajoin heidän kakaransa pois meidän pihamaalta, jonne olivat tulleet kiekkosille meidän lasten kanssa.

KUSTAA. Muuta ei tarvittukaan. Se oli pahasti tehty. Anna lasten leikkiä kenen kanssa tahtovat.

KATRI (tuikeasti). Niin sinun mielestäsi. Mutta lasten kanssa minä menettelen oman mieleni mukaan. Sinä älä sekaannu siihen! (Vilkasee vasemmanpuoliseen ikkunaan.) Mies tuolla ulkona näkyy kävelevän rauhattomana. Hänellä taitaa olla kiire.

KUSTAA (menee). Minä menen.

MYKKYRÄ (pistää päänsä sisään oikeanpuolisesta ikkunasta). Onko patruuna kotona?

KATRI. Kas, Mykkyrä! Kotonahan se, tuolla pihamaan puolella. Mutta käykää vain sisään, pianhan hän sieltä kerkiää.

MYKKYRÄ. Ettäkö Saarenpään rouva oikein tahtoisi tarjota kahvit?

KATRI (naurahtaa). No, tahtoisinhan tietysti!

MYKKYRÄ. Mikäs sitten muu auttaa kuin tulla juomaan! (Katri vasemmalle. Mykkyrä tulee, sylkäsee.) Pthui (Katselee ympärilleen.) No, minkäs pyy pölähti? Mykkyrä tekee sitten hyvin ja istuu! (Linkuttaa istumaan peremmälle, huohottaa.) Nyt se saakurin mäki vaati jo kolme ryyppyä. Kohta täytyy olla pullo joka pensaan juurella, missä Mykkyrä liikkuu, sillä ei taskumatti riitä enää pitemmillä matkoilla. Puolen kilometrin päästä näkyy jo sen pohja.

KATRI (tulee kantaen kahvitarjotinta). Mykkyrä tekee hyvin! Sattuikin olemaan valmiina.

MYKKYRÄ. Takka vaan, kyllä Mykkyrä hyvin tekee! (Ottaa kahvia).

KATRI. Eikö isäntä ota nisuleipää?

MYKKYRÄ. En minä ole perso makosien perään, takka vaan! (Katri laskee tarjottimen pöydälle.) Mutta ellei rouva pahakseen pane, niin pistään kuppiin vähän karvasta. (Kaivaa povitaskusta esiin taskumatin.) Tuli pantua sekaan vähän liian monta sokeripalaa! Haha!

KATRI. Isäntä tekee vain puolikuppisen! Ikävä, ettei satu olemaan talon puolesta tarjota.

MYKKYRÄ. Ei ole väliä! Mykkyrä pitää kyllä huolen itsestään — mitä tähän asiaan tulee.

KATRI. Onko Mykkyrä kuullut, miten Saarenpäässä asiat nyt ovat?

MYKKYRÄ. Vihkaistiin siitä minulle, vaikkei tiedetty sanoa varmuudella.

KATRI. Että saha jää Kustaalle.

MYKKYRÄ. Niinhän ne tohisivat. Ja tottako se on?

KATRI. Totta, totta.

MYKKYRÄ. No, jerusalmin saakuri, vai totta on!

KATRI. Pihamaalla jo Kustaa vastaanottaa sahaustöitä.

MYKKYRÄ. Katsos myrkkyä! jerusalmin saakuriko Kustaalle apuun lensi?

KATRI. Ettekö kuullut, että Kallio huusi sahan?

MYKKYRÄ. Kuulinpa tietysti! Mutta sitähän minä meinaan, että millä Kustaa sen Kalliolta —?

KATRI. Rahalla saa ja hevosella pääsee!

MYKKYRÄ. Mutta rahat, rahat!

KATRI. Hiukan soviteltiin, annettiin aikaa ja niin edespäin.

MYKKYRÄ. Vai soviteltiin. Merkillistä! Tähän saakka on Kallio tunnettu sellaiseksi, ettei hänen kanssaan jerusalmin saakurikaan pääse sovittelulle. Eikä ole kukaan päässytkään.

KATRI. Sellaisenahan häntä on pidetty. Mutta kyllä hän nyt kuitenkin Kustaan kanssa rupesi asioihin.

MYKKYRÄ. Asioihin, niihin kyllä Kallio rupee, mutta —

KATRI. Minkä "mutan" Mykkyrä siihen löysi?

MYKKYRÄ. Siinä on muttaa montakin! Kallio on Kallio — asioihin hän rupee, vaan pelkäänpä, ettei hänen kanssaan niistä selviä — ehjin nahoin.

KATRI. Hyvänen aika, mitä vihaa Mykkyrä Kalliota kohtaan kantaa?

MYKKYRÄ. Ei kanna vihaa mitään — ei Mykkyrä muuta kuin tuntee Kallion.

KATRI. Taitanee Mykkyrällä sentään jotain olla häntä vastaan, koska noin puhuu! Sittenpähän Mykkyrä näkee!

MYKKYRÄ (ryyppää ja hymähtää). Ehkä näkee, ehkä näkee! (Kustaa tulee sisään.) Hyvää päivää, herra patruuna!

KUSTAA. Jaha, Mykkyräkö se tulija olikin! Näin vilaukselta jonkun kääntyvän tienristeyksessä. Päivää, päivää! (Antaa kättä).

MYKKYRÄ. Mykkyrä se täällä skoolailee Saarenpään onneksi ja menestykseksi. Morjens! (Ryyppää viimeisen tilkan).

KUSTAA. Se on oikein! Kiitos vain!

(Katri ottaa tarjottimen ja menee sen kera vasemmalle).

MYKKYRÄ. No, jo minä ajattelin, että saakuriako se Kallio rupee sahaamaan?

KUSTAA. Ovat sitä taitaneet ihmetellä muutkin.

MYKKYRÄ. Kyllä maar! — Jokunen mahtaa jo sentään tietää.

KUSTAA. Että Kallio huusi sahan minulle.

MYKKYRÄ. Niin, että sinä saat sahan. Mutta mahtaa hän sinulta kiskoa hyvän prosentin?

KUSTAA. No, mitäs me niistä — kun vain taas päästään alkuun!

MYKKYRÄ. Siis voitonhimo veti rusthollarin huutokauppaan!

KUSTAA. Vaikkapa nyt niinkin. Hän käyttää hyväkseen minun tilaani ja minä taas hänen voitonhimoaan. Ja molemmat olemme tyytyväisiä.

MYKKYRÄ (nousee, myhähtäen). Kunpa sitten olisitte!

KUSTAA (nousee hänkin). Mykkyrä epäilee.

MYKKYRÄ. Hm.

KUSTAA. Mitä Mykkyrä sitten arvelee?

MYKKYRÄ (vältellen). Että jos Kallio saisi —

KUSTAA. Sanokaa pois!

MYKKYRÄ. Jos hän saisi joltain toiselta (tähän kuiskaamalla) — isomman voiton.

KUSTAA (nauraa). Ei ole pelkoa! Kukaan pitäjäläisistä ei ole halukas ostamaan sahaa korkeammasta hinnasta.

MYKKYRÄ (myönnytellen). Ehkei, ehkei!

KUSTAA. Ja sitäpaitsi sitoo Kalliota kirjallinen sopimus.

MYKKYRÄ. Joko se on tehty?

KUSTAA. Tehdään tänä päivänä.

MYKKYRÄ. Vai ei vielä ole tehty! Hm! (Ojentaa kätensä.) No, rimpuile pois, rimpuile pois! Terveeksi! Lähden taas köntystämään edelleen. Käväsen kauppiaalla. Poikkesin vain levähtämään.

KUSTAA. Joko Mykkyrä lähtee? — Hyvästi vaan!

MYKKYRÄ (kääntyy ovella). Älä sentään unohda sitäkään, mitä Mykkyrä sanoi, älä unohda! (Menee).

KUSTAA (nauraa ääneensä). Pidetään mielessä! (Kävelee hetken lattialla edestakaisin, istuutuu sitten pöytänsä ääreen ja painuu selailemaan tilikirjoja, miettii ja merkitsee lyijykynällä numeroita paperille. Nousee jälleen, kävelee ja seisahtuu oikeanpuolisen ikkunan pieleen).

KATRI (tulee vasemmalla). Joko se juoppo lähti?

KUSTAA. Lähti — mutta tuolla näkyy Hakala kiinnittävän hevostaan kujansuun aitaan.

KATRI. Mitä hän mahtaa asioida? Liekö jo kuullut tapahtumasta, vai muutenko hänen halunsa palaa katsomaan, mitenkä Saarenpäässä jaksetaan.

KUSTAA (poistuu ikkunan luota). Minä kyllä Hakalan käynnin tunnen. Mitä hän muuta kuin saapuu laulamaan valituslaulua rahojensa menettämisestä.

KATRI. Miksi sinä viitsit häntä kuunnella?

KUSTAA. Enhän voi ajaa häntä uloskaan.

KATRI (kiivaasti). Se pitäisi tehdä! Senkin kitupiikki! Tappaa vielä itsensä mokomienkin lanttien tähden. Kuinka sinä jouduitkaan tekemisiin hänen kanssaan?

KUSTAA (naurahtaa). Koronkiskuri!

KATRI (kiihottuen). Voi, jos me voisimme viskata hänelle rahat vasten kasvoja ja ajaa hänet huoneestamme maantielle! Se olisi minun iloni! Kunpa se hetki kerran koittaisi, jolloinka me pääsisimme riippumattomiksi kaikista! Kenelläkään ei olisi meiltä mitään vaadittavaa. Minä palan halusta osottaa heille halveksumistani — kaikille! Minä tahdon olla ylempänä muita! (Tarttuu Kustaaseen.) Kustaa, tuleehan se aika kerran, tuleehan se pian! Sano, että se tulee!

KUSTAA (irroittaen hänet itsestään). Sehän on pyrkimykseni: päästä riippumattomaksi kaikista. Sen saavuttamiseksihan minä olen taistellut ja nyt taistelen kahta kovemmin. — (Kävelee.) Kummallista, kuinka minä tunnen itseni levottomaksi! Mikä ihme Kalliota viivyttää? Nyt on jo ilta, eikä häntä vain kuulu. Hän kielsi minua ryhtymästä mihinkään toimiin, ennenkuin kirjallinen sopimus on tehty. Pitkä päivä on jo kulunut.

KATRI. Hänelle on sattunut esteitä. Vielä hän voi tulla tänä iltana — tai ellei tänä iltana, niin huomenna.

KUSTAA (ilmeisesti rauhattomana, astuu edestakaisin). Hän lupasi tulla tänään, hän lupasi tulla tänään.

HAKALA (astuu sisään). Hyvää iltaa!

KUSTAA. Jumala antakoon!

KATRI. Kas kun isäntäkin on lähtenyt liikkeelle vielä näin iltasella! Käykää istumaan!

HAKALA. Onpa sitä saanut kärryillä istua.

(Katri lykkää tuolin häntä lähemmäs).

KUSTAA. Suoraanko olette ajanut Ylikylästä?

HAKALA (istuutuu). Tulin kirkonkylän kautta — oli asiaa sepälle.

KATRI. Vai sen kautta olette kiertänyt! Ja palaatte nyt tätä tietä?

HAKALA. Päätin palata tätä tietä, kun sain aihetta poiketa teille.

KATRI (ilkeästi). Olihan se hauskaa!

KUSTAA (osattua pöydälle, missä on paperosseja). Tupakat!

HAKALA. Kiitos! Niin, sain aiheen poiketa tänne, kun kuulin sepällä, että Kallio on ryhtynyt sinua auttamaan.

KATRI (kivahtaa). Auttamaan ei ole ryhtynyt kukaan!

HAKALA. Eikö siinä sitten olekaan perää?

KATRI (tiukasti). Ei.

KUSTAA (ehättää). Vaimoni tarkoittaa, ettei Kallio suinkaan ole meille mitään almuja antanut.

HAKALA. En minäkään almuista puhu. Tarkoitan, että onko hän luovuttanut sahan sinun käytettäväksesi, niinkuin kerrotaan?

KUSTAA. Sen hän on tehnyt.

HAKALA. Siis asia on tosi?

KUSTAA. Tosi sitä myöten.

HAKALA. Pannaanko saha käyntiin heti?

KUSTAA. Heti kun on saatu asiat järjestykseen.

HAKALA (ilostuen). Sitten sinä voit piankin suorittaa minulle osan.

KATRI (puhkee nauramaan, häijysti). Kuinka suuren summan tarvis Hakalalla olisi?

(Hakala katsoo häneen vihaisesti).

KUSTAA. Ei, hyvä isäntä, en minä ensi aikojen tuloista voi teille mitään suorittaa.

HAKALA (ankaristuen). Miksi et? Olen kai minä oikeutettu saamaan rahani.

KUSTAA. Alatteko te taas tuon vanhan virren?

HAKALA (nousee kiivastuen). Lakkaa leikittelemästä kanssani, Kustaa!

KATRI (vie tuolin hänen jälkeensä, ivallisesti). No, mutta istukaa isäntä!

HAKALA (lykkää tuolin syrjään). Mitä sinä tarkoitat sillä, ettet tahdo läheisessä tulevaisuudessakaan suorittaa minulle mitään?

KUSTAA. Kuinka te voitte sellaista ajatella! Ensimmäiset vuodet on minun suoritettava Kalliolle sahasta. Hän on tietysti ensimäinen velkojani.

HAKALA. Me muut olemme vanhempia. Meillä on etuoikeus, varsinkin minulla.

KUSTAA. Te puhutte —

KATRI (ehättää). — niinkuin sopii Hakalalta odottaakin. (Menee vasemmalle).

KUSTAA. Te puhutte ikäänkuin minä nyt äkkiä olisin tullut maksukykyiseksi. En suinkaan ole tullut. Minä olen saanut tilaisuuden ostaa sahani takaisin. Kallio luovuttaa sen minulle ehdolla, että minä vuosittain suoritan hänelle maksun. Siinä kaikki. Kunhan minä olen vapaa hänestä, kun saha jälleen on minun omani, silloin tulee teidän ja niiden toisten vuoro. Jotta kerran teidänkin vuoronne tulisi, siksi minun on täytynyt saada saha takaisin. Sehän se on minun pelastukseni. Tottakai te sen ymmärrätte!

HAKALA. Tässä ei ole muuta ymmärtämistä, kuin että järven pohjassa pysyvät rahat sittenkin. Niistä näyttää olevan hyvin vähän toivoa (Kustaa kohauttaa olkapäitään ja huokasee neuvottomana.) Mutta eihän se jyrisemisestä parane. Mennyttä kun mennyttä!

KUSTAA (tuskastuneena). Käsitättehän te —?!

HAKALA (ottaa lakkinsa). Olethan sinä ainakin tarpeeksi koettanut selitellä! — Hyvästi! — Mutta muista, että sinun askareitasi seurataan, sinun metsäkauppojasi pidetään varalta! (Menee).

KUSTAA (yksin). Hän ei ymmärrä koko juttua nimeksikään. (Tulee rauhattomaksi.) "Antakaa sahan seisoa siksi kuin kirjallinen sopimus on tehty, minä tulen huomenna", niin sanoi Kallio. Miksi hän sitten ei tule? Nyt on jo ilta. (Katsoo kelloaan.) Kuinka hän enää saapuisikaan näin myöhään! (Tuskastuu yhä enemmän.) Miksi hän lupasi tulla tänään! (Ajattelee.) Mitä se Mykkyrä sanoikaan? — Että jos joku toinen tarjoisi hänelle suuremman voiton. (Pyyhkäisee hikeä otsaltaan.) Ei, se on mahdotonta! (Koettaa nauraa.) Kuka sen hänelle tarjoisi? Ei kukaan! —. Ja onhan tuhat markkaa jo hyvä voitto! — Vaan jos joku suorittaisi sen pienemmässä ajassa kuin minä — tai ehkä käteisenä — Kuka, kuka? Se on sula mahdottomuus. Minä vain kuvittelen. Minä olen liiaksi tuskaantunut. Kallio kyllä tulee — ehkä huomenaamulla. (Menee ikkunan luo ja katsahtaa ulos, hämmästyy, katsoo tarkemmin ja astuu askeleen taapäin.) Silmäni eivät voi pettää! Se on aivan varmasti Johanna. Tullut metsätietä! — Nyt hän kääntyy pihamaalle. — Hän tulee suoraan portaita kohti — hän kävelee niin kiireesti! Johanna tulee Saarenpäähän — Johanna!! Mistä tämä ihme? Mitä on tapahtunut?

JOHANNA (astuu sisään. Hän on noin 30-vuotias, hyvin miellyttävä ja lempeän näköinen nainen. On hetkisen vaiti. Kustaa astuu pari askella häntä kohti, sitten pysähtyy. Hiljaa). Hyvää päivää, Kustaa Saarenpää?

KUSTAA (samoin matalalla äänellä). Päivää, Johanna.

JOHANNA. Emme ole usein tavanneet toisiamme, vaikkei ole asuntojemme väliä kuin viisi kilometriä.

KUSTAA. Me olemme välttäneet kohtaamasta toinen toisiamme. Mutta suo minun kysyä, mikä ihme nyt on johtanut askeleesi tänne? En voinut salata hämmästystäni nähdessäni sinut äsken metsätieltä poikkeavan tänne. Jalkaisinko sinä olet tullut?

JOHANNA. Jalan tulin, kiersin metsätietä, kun en rohjennut maantietä kulkea ja tänne julkisesti poiketa. Siitä olisi kylässä noussut melu ja pian olisi se joutunut mieheni korviin.

KUSTAA (kiintyen). Sinä olet tullut salaa!

JOHANNA. Salaa lähdin kotoa, kun piiat poistuivat lypsylle ja mieheni istui huoneessaan vieraittensa kanssa. Minä tiesin, että vieraat viipyvät myöhäiseen, sillä sisälle vietiin pikarit ja mieheni avasi pullon.

KUSTAA (ikäänkuin keventyen). Kalliolla on siis vieraita! Minä olinkin jo levoton, mutta ajattelin sentään, että joku este hänellä täytyy olla. Jumalan kiitos!

JOHANNA (kiertäen). Ne taitavat olla vaarallisia vieraita.

KUSTAA. Vaarallisia! Teillekö?

JOHANNA. Ei meille. Anna kun kerron! Minä tulin metsätietä niin kiireesti kuin voin. Tunnin ajan olen varronnut tuolla kuusikon liepeellä, ennenkuin uskalsin astua taloon. Kun sitten vihdoin näin vaimosi liina päässä lähtevän ulos, kiiruhdin etsimään sinua.

KUSTAA. Sinulla on siis asiata minulle?

JOHANNA. Sitä varten olen tänne juossut. — Kustaa, minä sanoin, että ne vieraat taitavat olla vaarallisia. „

KUSTAA. Minulleko? Mitä heillä on minun kanssani tekemistä? Tulevatko he tänne? Keitä he ovat?

JOHANNA. Minä luulen, että he piankin tulevat. Elleivät vielä tänä iltana ja huomenakaan, ja elleivät juuri tänne, niin ainakin tuonne — sahalle.

KUSTAA (säpsähtäen). Sahalle! (Kiivaasti.) mitä heillä on siellä tekemistä?

JOHANNA (lähenee häntä). Koeta kestää, Kustaa! — Minä en tiedä, mutta minä luulen, minä arvaan, että he tulevat — panemaan käyntiin sahan.

KUSTAA (astuu askeleen taaksepäin, kauhistuneena). Tulevat sahalle, minun sahalleni, ja panevat sen käyntiin! Niinkö sinä sanoit, Johanna?

JOHANNA. Kustaa, älä masennu, kuule minua! Mieheni oli päivällä käymässä kirkonkylässä. Siellä hän oli tavannut kolme tukkiherraa, kaupunkilaista. Hän tuli iltapäivällä kotiin heidän kanssaan. Minä näin heidän tulevan maantiellä. He näyttivät vilkkaasti keskustelevan ja mieheni viittoili tänne Saarenpäähän päin. Sahahan näkyy meille järven yli. Sitten he tulivat sisään ja mieheni tarjosi heille juomia. Kun piika astui sisään tarjottimen kera, kuulin oven auetessa mieheni huudahtavan: "Olkoon menneeksi, kahdeksan tuhatta!"

KUSTAA (poissa suunniltaan). Lausuiko miehesi: "Olkoon menneeksi, kahdeksan tuhatta;" (Tarttuu kiinni Johannasta, huudahtaa epätoivoisesti.) Johanna, sano minulle suoraan, onko Kallio myynyt minun sahani?

JOHANNA. Minä en muuta tiedä — sen vain kuulin. Ja kun he jatkoivat väkijuomien nauttimista, arvottelin, että kauppa on ehkä sovittu.

KUSTAA (lyötynä). Kallio on myynyt sahan!

JOHANNA. Kestä, Kustaa!

KUSTAA. Minä en enää koskaan pääse nousemaan!

JOHANNA. Nouset sinä, nouset!

KUSTAA (istuutuu ja peittää käsillä kasvonsa). Minun sahani!

JOHANNA. Minä luulin tekeväni oikein, kun juoksin siitä sinulle ilmoittamaan. Minunkin sydämeni oli tuskaa täynnä.

KUSTAA (murtuneena). Minä jo olin ehtinyt nähdä auringon pilvenraosta.

JOHANNA (tarttuu häntä kädestä). Uljuutta, Kustaa, rakas Kustaa!

KUSTAA (nostaa päänsä, katsoo h&neen pitkään. Hiljaa). Sinäkö olet Johanna, Kerttulan Johanna?

JOHANNA (itkun sekaisesti). Kustaa parka!

KUSTAA. Niin niin, Kustaa parka! Toisin nyt olisi, onnellisempi Kustaa olisi, jos hän ei olisi antanut haaveitten itseään huumata. Jospa häntä nyt edes olisi ystävä tukemassa!

JOHANNA. Onhan sinulla Katri!

KUSTAA. Katri!!

JOHANNA. Ilman häntä et olisi saanut sahaa.

KUSTAA. Enkä niitä koettelemuksia ja murheita, joita saha on minulle tuottanut. Minä olisin pysynyt pienenä kyläkauppiaana, ja sinä olisit aina ollut vierelläni. Mutta toisin kävi.

JOHANNA. Ehkä se oli niin säädetty!

KUSTAA. Säädetty näkyy todellakin olevan, että minun päiväni tulevat katkeriksi.

JOHANNA. Minkälaiset luulet olevan minun päiväni?

KUSTAA. Hyvä kai sinulla on Kallion rusthollarin emäntänä!

JOHANNA. Jospa tietäisit, Kustaa! Ei minulla siitä asti, jolloin sinun piti tulla noutamaan minua kirkonkylän juhlaan, vaan lähetitkin kirjeen, missä ilmoitit, että meidän välimme on lopussa, ja sitten jälkeenpäin kertoivat sinun käyskennelleen juhlassa Suonperän Katrin kanssa — ei minulla siitä asti ole ollut iloisia hetkiä. Sinä olit minulle kaikki kaikessa.

KUSTAA. Vanhempasiko tahtoivat sinun menemään Kalliolle?

JOHANNA. Vanhempani tahtoivat — olihan sellainen onni tavatonta talottomalle tytölle. Ja kun Kallio kävi kerran toisensa perästä, saatiin minut vihdoin suostumaan.

KUSTAA. Minä muistan, kuinka minun sydäntäni karvasteli kuullessani siitä. Mutta saamani rahat ja suuret puuhat saivat minut unohtamaan kaikki.

JOHANNA. Minun haavani eivät ole voineet kymmenessä vuodessakaan parantua umpeen. Elämäni on siitä saakka ollut yhtämittaista sokkona kulkemista.

KUSTAA. Sitä ei enää voida auttaa. — Johanna, sinäkö sait miehesi suostumaan huutamaan sahan?

JOHANNA. Tiesin tilasi ja olin kuullut, että saha myydään pakkohuutokaupalla. Silloin pisti päähäni puhua asiasta miehelleni. Hän vain nauroi ja puheli raa'asti meidän entisistä väleistämme. Mutta hän lähti huutokauppaan kuitenkin. Hän oli sittenkin ruvennut miettimään asiaa, ja palattuaan kertoi hän, miten hän oli tehnyt ja mitenkä oli kanssasi sopinut.

KUSTAA. Voitonhimo pääsi hänessä vallalle. Senvuoksi hän myös nyt on pettänyt minut.

JOHANNA (kuiskaa). Minun täytyy mennä, Kustaa. Vaimosi voi palata, ja kotona kummastelevat poissaoloani. (Ojentaa kätensä Kustaalle.) Hyvästi, Kustaa! Älä anna murheelle valtaa. Vielä päivä nousee!

KUSTAA (pudistaa surullisena päätään). Ei, Johanna, ei! Minun päiväni on nyt sammunut. Kiitos siitä, että kävit minulle ilmoittamassa. Hyvästi, Johanna!

JOHANNA (nyökkää surullisena). Hyvästi!

(Astuu peräovea kohti. Samassa tulee Katri sisään vasemmalta. Huomatessaan Johannan seisahtuu hän kivettyneenä. Molemmat naiset katsovat toisiinsa pitkään. Hetken hiljaisuus).

JOHANNA (lempeästi). Hyvää päivää, Katri! (Nyökkää herttaisesti ja menee).

KATRI (rientää Kustaan luo, joka on jäänyt istumaan pää käsien varaan. Kiivaasti). Kustaa, mitä Kallion emännällä oli täällä tekemistä. — Miksi sinä et vastaa? — — Mitä on tapahtunut? — Kustaa, mitä on tapahtunut?

KUSTAA (särkyneellä äänellä). Saha on mennyt. Kallio on myynyt sen kaupungin tukkiherroille.

KATRI (kauhistuneena). Myyty — saha — toisille!

KUSTAA. Niin.

KATRI (puristaa raivostuneena molemmat kätensä nyrkkiin). Sitäkö tuo nainen oli täällä sanomassa? (Kustaa nyökkää päätään.) Me olemme siis joutuneet häviöön sittenkin! (Kustaa nyökkää. Katri puhkee äänekkääseen raivon itkuun).

(Väliverho).

KOLMAS NÄYTÖS.

Näyttämö sama. Kustaa Saarenpää istuu synkkänä oikeanpuolisen ikkunan luona ja tuijottaa ulos. Iltamyöhä.

MYKKYRÄ (tulee peräovesta). Rauha taloon! (Kustaa ei huomaa. Mykkyrä linkuttaa muutaman askeleen häntä kohti, katselee ja pudistaa päätään.) Herää, Saarenpää! (Kustaa huomaa hänet ja nyökäyttää päätään.) jerusalmin saakuriako sinne töllistelet? Anna heidän sahata! (Istuu) Anna huhtaa, sanon minä. (Kustaa vain tuijottaa.) Minä neuvon sinulle hyvän konstin. Pussaapa Mykkyrän pullon suuta! Se huojentaa ihan varmasti. Onpa se huojentanut Mykkyrääkin — on monet kerrat, kun metsät ovat menneet ja kolikot huvenneet. (Kustaa pudistaa päätään.) No, sitten minä en muuta tiedä — parhaan keinon neuvoin. — (Lohdutellen.) Olet sinäkin se jerusalmin saakuri! Murehdit, vaikka katto on pääsi päällä.

KUSTAA. Asunto merkitsee vähän. Saamamiehiä on useita. Tämä rähjä on piankin minulta pois paukutettu.

MYKKYRÄ Kehdatkoopas!

KUSTAA. Ottavat minkä saavat.

MYKKYRÄ. Mutta minä sanon, että kehdatkootpas ajaakin perhettäsi taivasalle.

KUSTAA. Eivät Hakala ja ne toiset siitä mitään välitä.

MYKKYRÄ. Kyllä maar' Hakalalla on tarpeeksi maallista mammonaa.

KUSTAA. Ei hänellä ole koskaan sitä tarpeeksi (Nousee kiivastuneena.) Kellään ei näytä olevan sitä tarpeeksi! (Rupeaa astumaan edestakaisin, pian jälleen istuutuen ja vaipuen ajatuksiinsa).

MYKKYRÄ. Ei sinun kuitenkaan tarvitse maantielle lähteä. Muista, että seisoo se sentään vielä Mykkyränkin talo. Niitä hirsiä ei vielä ole myyty. Katto pitää vettä ja seinät kestävät tuulta. Jos niin hullusti kävisi, että Hakalaan menisi pahahenki ja sinun pitäisi täältä lähteä, niin ainahan sinä ensi hätään meille pääset. Siellä sopii sitten vunteerailla, mihin päin kärki on käännettävä. Me vunteeraamme yhdessä — (osottaa povitaskuaan) ja Matti kolmantena. Matti antaa aina hyviä neuvoja. Sinä et usko, mutta minä olen kokenut.

KUSTAA (pysähtyy). Sanoiko Mykkyrä armahtavansa meitä, jos maantielle joudumme?

MYKKYRÄ. En. Kutsuin vain visiitille Mykkyrään niin kauvaksi kuin Saarenpää taas opettelee kävelemään. Kävelemisen konstia saavat jotkut opetella useamman kerran elämässään. Olisinhan sen ehkä minäkin voinut vielä oppia, vaan en välittänyt. Arvelin, että konttaanpa häntä loppu-iän. Hankin sitten toisessa maailmassa uuden talon, ja paremman, ja sen metsiä en myy, vaikka tulisi ostamaan itse isä jerusalmin saakuri.

KUSTAA. Mahtaneeko niitä olla siellä saatavissa?

MYKKYRÄ (naurahtaa). On, sahojakin! — Ja olipa tai ei, eletään toivossa! Sanoinhan minä, että kyllä Kallio asioihin rupeaa, vaan selviytyykö toinen niistä ehein nahoin! Minä sitä jo alun pitäen pelkäsin. Minä tunnen Kallion!

KUSTAA. Luuleeko Mykkyrä, että hän petosaikeissa huusikin sahan?

MYKKYRÄ. Kuka tietää! Ehkei. Päätti ensin puristaa sen voiton, mikä mahdollisesti oli saatavissa — mutta jälkeenpäin esiintyikin tilaisuus voittaa kaksin kerroin. Kahdeksantuhatta hän kuului tukkiherroilta saaneen.

KUSTAA. Ja tuhannen markan tähden hän söi sanansa.

MYKKYRÄ. Oh, tuhat markkaa on paljon!

KUSTAA. Ei Kallion rahoissa.

MYKKYRÄ. Onpa vainonkin — noin vain sivumennen pistää liivintaskuunsa!

KUSTAA. Olisi hän ensin edes tullut minulle ilmoittamaan — minä ehkä olisin voinut luvata hänelle yhtä paljon.

MYKKYRÄ. Muista, miekkonen, sinä olisit voinut luvata — ja ehkä joittenkuitten vuosien kuluessa maksaakin — mutta nyt hän sai summan käteensä heti selvinä seteleinä. Siinä ero.

KUSTAA (istuutuu jälleen ikkunanpieleen). Eropa niin! — Mutta voi petturia kuitenkin!

MYKKYRÄ. Merkitsikö se mitään sille jerusalmin saakurille! Kynsin hampain hän käy kiinni siitä, mikä kullalta kiiltää. Kallio on kavala mies, Kustaa. (Kuiskaten.) Sanonko sinulle! Kallio se välitti minun ensimäisen metsänmyyntini. Olin sattumalta rahan tarpeessa ja lähdin Kallion luo. Hän kysyi, miksen myy metsääni, kun minulla sitä kerran on niin runsaasti. Vastasin, ettei ole tullut kaupiteltua. Hän tarjoutui välittämään kaupan. Olkoon menneeksi, tuumin minä, saattaahan tuota muutaman pölkyn myydäkin. Oli köyhä aika ja rahat vähissä talokkaillakin. Kallio antoi sitten minulle lainaksi pyytämäni summan. Muutama päivä sen jälkeen saapui hän meille kauppaa tekemään. Hinnasta sovittiin. Kallio maksoi. Minä suoritin Kalliolle velkani. Mutta jälkeenpäin kuulin, että hän oli pistänyt taskuihinsa hyvät välitysrahat, hän oli luovuttanut metsäni kaupungin yhtiölle korkealla voitolla. Senkin jerusalmin saakuri, huijari.

KUSTAA. Hän on siis pettänyt Mykkyränkin.

MYKKYRÄ. Petti, jotta mulahti! Siksi epäilin sinunkin asiaasi.

KUSTAA. Miks' ette sitten siitä mitään virkkanut?

MYKKYRÄ. Mainitsinhan minä. Mutta Saarenpää nauroi.

KUSTAA. Minun olisi pitänyt vaatia hänen tekemään kirjallinen sopimus heti. Se olisi minut pelastanut.

MYKKYRÄ. Hm. Ehkä olisi. — No, tähän minä nyt jäin! Kävin kauppiaalla akalle sikuria ostamassa ja poikkesin lepuuttamaan raajojani. Täytyy taas lähteä köntystämään kotiinpäin, näyttää jo kääntyvän pimeäksi. (Nousee ja ojentaa kätensä Kustaalle.) Täss' on! Hyvästi vaan! Ja tuki tuo ikkuna! Anna herrojen häärätä! Tule meille, jos kattosi repivät! Myhkyrällä on sinulle sijaa joksikin aikaa. Ja vuokran pistämme jerusalmin saakurin laskuun. Morjens! (Menee. Kustaa jaa tuijottamaan ulos. Sahan pilli viheltää. Hän säpsähtää).