Part 3

KUSTAA (synkkänä). Kuka nyt lienee pannut pillin puhaltamaan? Tähän saakka olen siitä antanut määräyksen, yksin minä. Muilla ei ole ollut oikeutta siihen. Minun vallassani on ollut ilmoittaa illalla työt lopetettaviksi. — Nyt siellä määrää toinen! Saarenpään sahalla ovat toiset haltiat! — Oh, minun sahani! Ne ovat sen minulta ryöstäneet, roistot! Naureskellen kulkee tuolla kaupunkilaispomo sikaari hampaissa. — Tuonkin tien olen minä raivauttanut, tuonkin sillan ojan yli rakennuttanut sahalleni, sahalleni! Sillä minä tahdoin saada paljon aikaan. Joskin rikastumisen unelmat joskus tahtoivat saada minussa liiaksi valtaa, tietää jumala, että minä muutakin tarkoitin. Minä tahdoin pelastaa seutulaiseni ja talokkaita laajemmaltikin joutumasta kaupungin yhtiöiden uhreiksi. Minä tahdoin estää heitä myymästä metsiään noille kansan imijöille, korpien raiskaajille polkuhinnasta. Se oli minun ajatukseni. Minä sen itse tiedän. Minä en ole tahtonut rikastua ainoastaan itseäni vaan muitakin varten. — Mutta nyt ovat toiveet tuhotut. (Nousee hampaitaan purren.) Minun on mahdoton tätä kaikkea sietää! Minä en saata katsella, että Saarenpään niemellä ovat vieraat isäntinä. Se on minun, se on minun! Minä olen sinne sahan perustanut. Tämä on vääryyttä! Turhan tähdenkö minä olen hikoillut ja tehnyt työtä! Senkö vuoksi minä olen renkipojasta asti kuin itara kitupiikki säästänyt lanttini, haalinut niitä kokoon oikealta ja vasemmalta, myynyt nuoruuteni rakkauden, uhrannut kaikki, jotta kun vihdoin olen saanut unelmani toteutetuksi, se tyystin särjetään ja revitään (Raivostuen.) Ei, jumal' auta, sen sahan, jonka minä olen Saarenpään niemelle rakentanut, sen pitää olla joko minun tai (hiljempaa) — sitä ei pidä oleman ollenkaan! (Puristaa nyrkkiään ikkunaan päin.) Kuulitteko, te varkaat ja rosvot, sitä ei pidä oleman ollenkaan!

KATRI (tulee vasemmalla). Herrojako sinä täältä tuijottelet?

KUSTAA. Katri, älä tule, älä tule! Sinä et saa minua kiusata! Minä pelkään ilmankin tulevani hulluksi.

KATRI (kylmästi). En minä sinua tahdo kiusata. Suonethan toki vaimollesi ilon tulla ihailemaan heitä, joille sinä olet antanut leipämyllysi.

KUSTAA. Se ei heille kauvan jauha!

KATRI. Tahdotko sinä jälleen uskotella minulle pelastuskeinoja! Älä tee sitä, minä en sinua enää usko. Sinut kuitenkin aina petetään. Eivät minuun mene enää sinun haaveesi!

KUSTAA. Sanoin vain, ettei se heille kauvan jauha! Olkoon nyt heille suotu yhden päivän ilo.

KATRI. Yksi päivä on jo mennyt. Huomenna tulee toinen. Ja sinun sahasi käy, käy!

KUSTAA (kiukustuen). Saadaanpa nähdä!

KATRI (katsoo häneen pitkään). Mitä sinä aijot?

KUSTAA. Minäkö? (Naurahtaa.) En mitään.

KATRI. Äsken sinä olit nuopeillasi kuin piiskattu koira, nyt näyttää melkein siltä kuin olisit suuresti iloissasi.

KUSTAA (ottaa lakkinsa naulasta). Niinkö sinusta näyttää?

KATRI. Minne sinä menet?

KUSTAA. Ulos.

KATRI. Sinä kehtaat näyttää kasvosi kyläläisille.

KUSTAA. Onhan siellä jo hämärä ja sitäpaitsi en mene kylälle. Menen vain lausumaan viimeiset jäähyväiset ystävälleni.

KATRI (kummastellen). Mitä — kenelle?

KUSTAA. Minulla ei ole muuta kuin yksi ystävä: sahani. Me eroamme nyt ijäksi.

KATRI. Se on varma!

KUSTAA (kiihkoisesti). Niin, se on varma! (Huudahtaen.) Mutta meidän erostamme koituu sellainen juhla, että sen humu kuuluu hamaan Kallioon! (Menee kiivaasti).

KATRI (katsoo ikkunasta). Mitä ihmettä hän tarkoitti? Koituu juhla. — Hän kääntyy alas sahalle! — Mitä hän enää siellä tekee? (Istuu, puhkee itkuun.) Minun rahani, perintöni! Minä olen nyt pennitön raukka! Tätä kurjuutta! Jos tämän olisin aavistanut — jos olisin!

KORPIKULMALAINEN (astuu sisään). Päivää!

KATRI (pyyhkii nopeasti kyynelensä) Päivää!

KORPIKULMALAINEN. Onko herra Saarenpää kotona?

KATRI. Mitä asiaa teillä olisi hänelle?

KORPIKULMALAINEN. Minä vain niitä lautoja.

KATRI. Mitä lautoja? Ei täällä ole lautoja myytävänä. Menkää sahalle!

KORPIKULMALAINEN. Enhän minä ostaa tahdo — niitä omiani minä —

KATRI. Sanoinhan, ettei täällä ole mitään lautoja!

KORPIKULMALAINEN. Ei, mutta olisin herra Saarenpäältä kysynyt, joko ne minun hirteni on sahattu?

KATRI (tuntee hänet). Vai te, minä muistan. Ettekö tiedä, ettei saha — — (Säikähtää sanojaan-) — Ylämäen töllin kauttako tulitte nytkin?

KORPIKULMALAINEN. Sieltähän minun tieni aina sopii.

KATRI. No, neuvoivatko nytkin tulemaan tänne?

KORPIKULMALAINEN. En minä enää neuvomista tarvinnut. Sainhan silloin kuulla, että saha on herra Saarenpään.

KATRI. Eivätkö he mitään teille sanoneet?

KORPIKULMALAINEN. Eivät — muuta kuin lähettivät tänne terveisiä.

KATRI (katkerasti). Vai terveisiä. — Kiitoksia vain!

KORPIKULMALAINEN. Niin, että mitenkähän mahtaa olla niiden lautojen?

KATRI. Ettekö tullessanne huomannut?

KORPIKULMALAINEN. Enhän minä tullut katselleeksi. Olisivatko lankkuni tuotu tänne ylös? Kyllä minä ne olisin sahaltakin noutanut.

KATRI (osottaa vasemmanpuoliseen ikkunaan). Tuollahan ne näkyvät olevan.

KORPIKULMALAINEN. Lankutko?

KATRI. Hirret.

KORPIKULMALAINEN. Niin lie minunko?

KATRI. Ne.

KORPIKULMALAINEN. Miksikäs niitä sitten ei olekaan sahattu?

KATRI. Kysykää herra Saarenpäältä! Pihamaalla kun odottelette, niin tapaatte hänet. (Menee oikealle).

KORPIKULMALAINEN. Vai ei ole sahattu — vaikka luvattiin. — Ja hirret töllistelevät pihamaalla. — Olisinhan minä ne saattanut sahalle saakka, mutta kun silta oli rikki ja Saarenpää sanoi, että kyllä hän vedättää ne alas omalla hevosellaan. Ehkeivät ne minun hirteni olekaan. — Mistäs tuo rouvasihminen sen tietäisi? — Katsotaan. (Menee. Näyttämö hetken tylyä).

KUSTAA (tulee hengästyneenä). Mikähän mies käyskeli pihamaalla? Onneksi pääsin hiipimään niin ettei hän minua nähnyt. (Riisuu kiireesti päältään takin ja heittää lakkinsa oikeanpuoliseen huoneeseen.) Minun täytyy näyttää siltä kuin olisin oleskellut sisällä. — (Nauraa kamalasti.) Illasta rauhassa, sahan herra, saha on paikoillaan! Mutta elokuun illat eivät enää ole valoisia, — parasta herrojen palkata sahalle yövartija. (On ilmeisesti kiihottunut ja rauhaton. Menee vasemmalle ovelle.) Katri, nythän on jo illallisen aika! Kata pöytä — sitä mitä on — vaikka tervavelliä ja puun kuoria — Mutta syötämän pitää!

KATRI (tulee). Mitä sinä lavertelet?

KUSTAA (menee ja vilkasee vasemmasta ikkunasta, palaa). Meidänkin täytyy jo illastaa. Jos ometassa olisi härkä, niin minä nyt sen teurastaisin, ja kellarissa olutta, niin minä kantaisin sitä maljoihin, ja Saarenpää perheineen söisi herkullisen juhla-aterian (Tarttuu Katria käsivarresta, Hiljaa.) Ja vaikka olisi pimeäkin, niin luulen, ettemme tarvitsisi kynttilöitä!

KATRI. Mitä nuo sinun puheesi ovat?

KUSTAA. Juhla-aterian, Katri, me nauttisimme kohtalomme kunniaksi. Löytäisimmepä sitten vielä vanhan virsikirjan, niin veisaisimme virrenkin, ja ylistäisinpä Häntä, joka ihmiskohtalot säätää! Haha! (Nauraa.) — Kaikkivoipa jumalamme, me jalkais' juureen kumarramme! Hahaha!

KATRI. Kustaa, älä peloita minua! — Kuinka äkkiä pimentyykään näin syksyiltasin! (Ottaa pöydältä tikkulaatikon) Löytyyköhän enää ainoatakaan kynttilää? — Ehkä lampun pohjassa olisi öljytippa? (Katsoo.) Ei ole. — (Etsii.) Tuossahan on kaksi vaivaista päätä. (Pistää ne kynttiläjalkoihin, sytyttää ja vetää alas ikkunaverhot.) Hyi, kun on kylmä — ja niin ikävä! (Istuutuu ja itkee).

KUSTAA (puoli-ääneen). Ei sinun olisi tarvinnut sytyttää kynttilöitä, Katri! Sanoinhan, että me näemme ilmankin.

KATRI. Mitä sinä hourit! Säkkipimeähän täällä kohta olisi. — Jos sinun todella on nälkä, niin siellä on leipää ja maitoa kamarin pöydällä. — (Nousee.) Minä menen nukkumaan.

KUSTAA (kummallisena, hiljaa). Ei minun ole nälkä. Minä vaan muuten sanoin. — Kuule, Katri! Oletko sinä minulle hyvin suuttunut?

KATRI. Älä kysy minulta mitään sellaista. Älä herätä minussa muistoja niistä unelmistani, jotka sinä olet särkenyt. Minulla on tarpeeksi työtä koettaessani tukahuttaa katkeruutta puhkeamasta äärimmilleen. Minä voisin kuolla tähän paikkaan paljaasta vihasta ja epätoivosta! — Kun edes olisin kaukana täältä. Mutta tuttavien silmät vilkuvat kaikkialta ja pian osotetaan minua sormella ja sanotaan: tuollainen on nyt entinen Kujalan Katri!

KUSTAA. Jahka juhla on ohi, saat sinä lähteä lasten kanssa sukulaistesi luo — minä menen muualle — mutta vasta, jahka juhla on ohi!

KATRI. Mistä juhlasta sinä höpiset? — Sukulaisteni luo elätettäväksi, minäkö? En ikinä. Ei, käsikärryissä sinä saat vetää pitkin maantietä vaimoasi ja lapsiasi.

KUSTAA (kuuntelee). Hst! Vaiti! — Ei se ollutkaan mitään.

KATRI. Mikä — mitä? Kuuletko sinä aaveita?

KUSTAA. Minä vain olin kuulevinani juhla vieraitten askeleita.

KATRI. Jumala varjelkoon, oletko sinä sekaisin!

KUSTAA. En minä ole — mutta kohta menee kaikki sekaisin, ja siitä syntyy sellainen huutava sotku, ettei kummempaa ole Saarenpäässä nähty eikä kuultu!

KATRI. Siunatkoon sinun puheitasi! Sinä et ole järjissäsi.

KUSTAA. Täydessä järjessä minä olen, älä yhtään pelkää. Mene vain nukkumaan.

KATRI. Sammutatko sitten kynttilät?

KUSTAA. Sammutan, sammutan. Kyllä kynttilät sammutetaan!

KATRI. Eikö sinua nukuta?

KUSTAA. Vielä minua nukuttaisi — nyt!

KATRI. Valvo sitten, minä en jaksa! (Menee vasemmalle).

KUSTAA (yksin). Juhla, juhla, Saarenpään juhla! Kutsuvieraaksi saapuu — paholainen! Koska jumala ei ole Saarenpäätä suosinut, niin Saarenpää pitää juhlan paholaiselle. Saatanat pannaan tanssimaan Kustaa Saarenpään elämän lopettajaispolskaa! — Ei Saarenpää hevillä hellitä! Ennen hän antaa sielunsa paholaiselle, runnellun, revityn sielunsa, ja pitää juhlan (Puhkee itkemään. Havahtuu.) Ne olivat ensimmäiset kyynelet, jotka minun silmistäni ovat ikinä vuotaneet. Ennen ei niitä ole näkynyt, eikä näy enää jälkeenkäänpäin. Nämäkin tukahutetaan juhlan humuun! Nyt pitäisi sinun olla täällä pulloinesi, Mykkyrä, sillä nyt Saarenpääkin maistaisi tilkan! (Kavahtaa, ulkona kuuluu heikkoja ääniä. Kuiskaten.) Luulenpa, että pidot ovat alkamassa. (Äänet kuuluvat lähempää.) Niin niin, pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! (Melu lähenee.) Haha, Mihinkä kyläläisillä on kiire keskellä pimeätä syysiltaa? Juhlilleko, juhlilleko? Haha. (Hätäisiä ihmisääniä ja humua kuuluu).

KATRI (rientää sisään puolipukimissa). Jumalan tähden, mikä melu on maantiellä! Kuuluu kun koko kylä olisi liikkeellä.

KUSTAA. Etkö sinä tiedä, että tänä yönä on juhla? (Menee ja vetää ylös oikeanpuolisen ikkunaverhon. Ulkoa virtaa sisään tulipalon liekkien kajastus. Kustaa seisahtuu ikkunan luo voitonriemuisena).

KATRI (kauhistuneena). Tulipalo — missä!

KUSTAA (työntää hänet lähemmäs ikkunaa). Niin, missä?

KATRI. Saha palaa! Herrajumala, niin kamalat liekit!

(Kovenevaa melua jatkuu).

KUSTAA (huudahtaa raivoisasti). Nuolkaa liekit, pohjia myöten, pohjia myöten! Menköön tuhaksi Saarenpään saha! Kun se ei saa olla minun, niin sitä myös ei pidä oleman! Katso, kuinka komea erojaisjuhla! Tulikielissä tanssivat saatanat.

KATRI (typertyneenä). Jesus varjele, Kustaa, oletko sinä?

KUSTAA (ikäänkuin houreessa). Saatanat tanssivat — —!

KATRI (menehlymäisilllään). Sinä olet polttanut sahan! (Kustaa painuu istumaan).

1:NEN KYLÄLÄINEN (ryntää sisään). Ollaanko täällä valveilla? Saha palaa!

KATRI. Valveilla ollaan.

1:NEN KYLÄLÄINEN. Sahan ruiskuhan on vielä teillä? Missä se on?

2:NEN KYLÄLÄINEN (sisään). Ruisku, ruisku: Lautatarhakin on tulessa, on varmaan murhapoltto, kun palaa kahdelta puolen.

KATRI. Ruisku on vajassa.

1:NEN KYLÄLÄINEN. Avain, avain, pian!

KATRI. Vaja on auki.

(Kyläläiset ulos. Kuuluu rattaiden jylinää ja ihmisten melua. Tuuli puhaltaa ja liekkien kajastus on käynyt voimakkaammaksi. Katri katsoo ikkunasta). Ei sitä enää mikään sammuta, kaikki on tulen vallassa.

KUSTAA (itsekseen). Saatanat tanssivat — —!

KATRI. Onneton! Tiedätkö, mikä sinun kohtalosi nyt on? Kahleet ja vankila! Sinä kelvoton mies! Ensin syöksit kurjuuteen perheesi ja nyt itsesi!

KUSTAA (ikäänkuin heräten. Hiljaa). Johanna! — Johanna!

KATRI (Katsoo häneen jähmettyneenä).