Part 2
Joka historiatunnilla Mikko Tiukkatuuli tähysteli tuota tummaa miestä, joka hänen mielestään äkkiä oli lakannut olemasta koko koulun ja opettajain vihamielisyyden ylin herra ja saavuttamaton mestari ja muuttunut ihmiseksi, joka tasapuolisesti, ystävällisesti tahtoi selville saada asiat, puhua ja tuomita niinkuin tavallinen ihminen — ulkopuolella koulua. Näin, tähystäen ja huomioita tehden, keksi hän yhä enemmän hyviä ja rauhoittavia ominaisuuksia rehtorin kasvoissa, äänessä ja koko olennossa. Korkea, kiiltävä otsa, jota sinertävän musta, sileä tukka ympäröi, oli hänen mielestään puhdas, viisaan miehen otsa; ja totisista silmistä välkähti väliin hymy ja ystävällisyys. Ääni oli rauhoittava ja tuo hiljainen, säännöllinen heiluminen arvokasta. Rehtori ei koskaan kiivastunut, eikä lyönyt, eikä torunut; kun hän sanoi "soh!" tai "niinkö luulet?" vaikutti se kymmentä kertaa paremmin, kuin esim. Svenningsenin pilkka ja sukkeluudet, taikka lehtori Buggen pitkät nuhdesaarnat. Suuren suuri asia oli sekin, että rehtori kohteli kaikkia poikia samalla lailla; etevimmät ja heikoimmat oppilaat saivat yhtä paljon hymyilyjä ja ystävällisyyttä osaksensa. Simo Selmerille sanottiin "soh!" yhtä ankarasti kuin pikku Söyrinki Miehentappajallekin, luokan raukkamaisimmalle ääliölle, joka ei koskaan osannut, eikä voinut osata mitään. Ennen oli rehtori, Mikko Tiukkatuulen mielestä, ollut herttua Alban kuvan näköinen kuvitetussa maailmanhistoriassa hänen kotonaan. Mutta kun hän nyt, tarkkasi ja katseli häntä, varsinkin rehtorin levollisesti ja järkähtämättömän selvästi esittäessä suuria maailmanhistoriallisia ajanjaksoja ja tapahtumia, — hävisi Alba ja rehtori alkoi, erittäinkin otsa ja katse, muuttua suuren Napoleonin näköiseksi.
Mikko Tiukkatuulen sielussa piili pohjimmaisena heikko, kammottava aavistus, että jonakin päivänä vedenpaisumus huuhtoisi hänen päänsä. Kun hän ajatteli koulussa oloaan, huomasi hän olleensa huolimaton ja laiska kaiken aikaa. Hän ei mitään osannut kunnolleen; kaikesta hän oli selvinnyt pujottelemalla ja arvaamalla. Olihan tuo onnistunut jotenkuten kuukaudesta toiseen, vuodesta vuoteen. Mutta itse asiassa hän huojui kuilun partaalla. Jonakin päivänä täytyi tilinteon tulla. Ja se tuli olemaan kamala! Nämä ajatukset hän aina sysäsi syrjään. Ne yllättivät hänet kumminkin äkkiä, niin koulussa kuin muuallakin — kuin kylmänväreet ruumiin. Mutta niiden kauhistava voima oli liian suuri ja hänen tuskansa auttamattoman kova; sitä ei voinut kestää!
Nyt, kun rehtori Holst oli ikäänkuin "ilmestynyt" hänelle, sai poika hänestä pelastusankkurin hädässään. Häneen tuli lohduttava aavistus, ettei rehtori Holst sentään tykkänään häntä tahtoisi heittää silloin, kun tosi oli edessä, kun koulu vaatisi hänet tilille, isä kutsuttaisiin ja hänelle ilmoitettaisiin koko asia j.n.e. Pilkkaa, piiskaa ja nujerrusta hän kyllä tulisi saamaan — mutta ei häntä sentään tykkänään raakattaisi! Kun ei vaan ajettaisi koulusta, eikä hyljättäisi, eikä lähetettäisi merelle taikka muutenkaan pidettäisi sellaisena, joka ei koskaan voi parantua!
Samalla kun hän oli saanut tämän lohdutuksen, kävi Mikko Tiukkatuulen ajatus kamalasta tilinteon päivästä elävämmäksi ja palasi useammin mieleen. Ainakin oli se joka historiatunnilla ihan selvästi hänen edessään; oikein kylmä hiki nousi otsalle, hänen kuvitellessaan, kuinka kaikki oli käyvä. Sitten hän katseli rehtoria sivulta ja turisi hänen yhä seisovan yläpuolellaan...
Mikko Tiukkatuuli luki nyt tarkoin historialäksynsä, ja rehtori Holst oli tyytyväinen häneen, — jospa hän olisi aavistanut, mitä ajatuksia poika hautoi ja kuinka tuo pieni nasikka pää kallellaan ja tiukkatuulikatseellaan todenteolla jumaloitsi häntä, turvautui häneen tuskallisissa ajatuksissaan!
Toinen side, joka liitti Mikko Tiukkatuulta kouluun, oli Antti Bech. Aina Svenningsenin ja runon päivästä saakka olivat Mikko Tiukkatuuli ja Antti Bech ystäviä. Alussa salassa ja huomaamatta, sittemmin lämpimämmin ja avonaisemmin.
PETOSTA!
9/4. Mikko on "unohtanut" suorittaa laskuesimerkkinsä tänään.
Lange.
16/4. Ei Mikko ole tänäänkään tuonut kotona laskettavia laskuesimerkkiä.
Lange.
23/4. Mikko on tänään tuonut kovin huolimattomasti ja hätiköimällä suoritettuna laskuesimerkkinsä kouluun.
L.
30/4. Mikko jää tänään kouluun 2—3 laskemaan esimerkkinsä uudestaan.
L.
Mikko Tiukkatuulen arvosteluvihon, muistutuksille varattu, sareke oli näin koristeltu viime kuukautena.
Joka kerta täytyi "näyttää" isälle, ja aina oli se tuottanut surkeutta kotiin. Viimeksi oli 4 tarkkaavaisuudessakin!
Nyt hän istui tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla käytävässä. Se kaikui surkean kumeasti tyhjässä, hiljaisessa koulurakennuksessa, jossa Mikko Tiukkatuuli oli ainoa elävä olento.
Hän oli laiskanläksyllä.
Hän laski ja laski. Opettaja Lange oli selittänyt hänelle kaikki kolme esimerkkiä, ihan tarkoin, kaikki arvokertoineen ja juurimerkkeineen.
Tuntui siltä kuin hän olisi tajunnutkin. Mutta...
Äkkiä kuuli hän askeleita tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst astui sisään.
Hän, tuli rehtorin asunnosta rakennuksen toisesta kyljestä. Hänen yllään oli kotitakki, jota ei Mikko Tiukkatuuli ollut ennen koskaan hänellä nähnyt; se olikin tahriintunut ja ruma. Muutoin rehtori aina oli koulussa erittäin puhtaasti ja hyvin puettu.
Rehtori tuoksui kaalille ja kaiveli hampaitaan.
— No, Mikko, ovatko laskut valmiit?
— Eivät.
— Etkö sinä ole pitemmälle päässyt? Puolet ensimäisestä kysymyksestä! Istutko sinä täällä laiskottelemassa?
— En, sanoi Mikko Tiukkatuuli painaen päänsä alas ja katsellen paperejaan. — Minä olen laskenut kaiken aikaa.
— Etkä ole pitemmälle päässyt!
— E — en.
— Ystäväiseni, etkö sinä ymmärräkään kysymyksiä?
— En! vastasi Mikko Tiukkatuuli luoden avuttoman katseen rehtoriin.
— Ala laskea seuraavaa!
— En minä käsitä sitäkään! sanoi Mikko Tiukkatuuli, ja kyyneleitä tulvi hänen silmiinsä.
— No, aiota sitten kolmatta, poikaseni!
Mikko Tiukkatuuli ei voinut enää vastata.
— Ehk'et sinä ymmärrä sitäkään?
— E—e—en, nyyhkytti Mikko Tiukkatuuli.
Rehtori kulki pariin kertaan lattian poikki edestakaisin.
— Tämä on oikein paha asia! mutisi hän itsekseen. Hän pysähtyi ja katseli Mikko Tiukkatuulta.
— Saat vielä koetella hiukan aikaa!
Rehtori meni.
Mikko Tiukkatuuli pyyhki nenäänsä ja kuivasi silmänsä. Hän tuijotti vihkoonsa, jossa kaikki kauheat luvut ja pitkät mahdottomat laskut olivat väärin lasketut — niin väärin, niin hullusti! Kun hän sai loppuun suoritettua jonkun laskun, oli se ihan toisen näköinen kuin opettaja Langen taululla laskema.
Hän katsoi taakseen. Siellä, pitkin lattiaa, seistä törröttivät tyhjät penkit; seinät olivat niin merkillisen kylmät ja paljaat. Tuolla ylhäällä opettajan istuimen puolella oli musta taulu nurkassa. Se oli huonosti pesty, ja vieläkin saattoi huomata viivoja ja jälkiä opettaja Langen laskuista.
Mutta ne oli kumminkin pyhitty pois!
Ei mistään, minne hän kääntyikin, ollut apua saatavissa. 'Ei luokasta, eikä sen ulkopuolelta.
Ulkopuolella — siellä kotona olivat isä ja äiti, joille taaskin piti näyttää! Nyt he juuri olivat päivällisellä ja pitivät hauskaa. Vaikka — eihän heillä nyt hanskaa voinut olla; kyllähän he olivat arvanneet hänen taaskin jääneen "laiskaan".
Voi, niitä kauheita kirjallisia kokeita! Niistä ei selviä arvaamalla, eikä tekosyiden avulla. Ne vielä kerran vetävät tuomion ja rangaistuksen hänen niskoilleen koko kouluajalta. Ja kaikkein ensimäiseksi laskento. Tietysti. Saksan- ja latinankielisistä kirjoituksista hän kyllä selviytyisi jollakin lailla, niitä hän hiukan osasi; olihan niissä edes sanakirja ja kielioppi turvana ja sitten, seitsemän kertaa sentään, olihan niissä edes inhimillisiä _sanoja_, joita voi kirjoittaa! Mutta matematiikka on aivan outoa. Se häilyy ilmassa, eikä ole minkään maailman esineen yhteydessä!
(a + b)² = a² + 2ab + b² (a — b)² = a² — 2ab + b²
Joko nyt ajattelee a taikka b, taikka a² ja b², — niin, eihän se ole mitään. Jotakin olematonta, sellaista, josta ei voi muodostaa mitään kuvaa!
Ensin alussa se oli ollut niin helppoa kuin pistää jalkansa housuun, aivan kuin lasten leikkiä; mutta sitten se kasvoi noin vaan salavihkaa; hän ei ollutkaan pitänyt varalla, eikä lukenut läksyjä, eikä kuunnellut — ja nyt se seisoi tuossa hänen edessään kuin kivenkova, voittamaton vihamies, olento, jota hän ei ollenkaan tuntenut.
No, niin! kyllä hän oli vähitellen luisunut tuon hirviön pauloihin; laskentoesimerkeistä onnettomuus vielä tulee!
Kenties piankin! Ehkä juuri tästä "laiskasta", joka oli kerrottava. Nyt he kaiketi alkavat tiedustella — haistaa, kuinka asian laita oikeastaan on...
Hän putkahti. Rehtori Holst tuli uudestaan sisään.
— Katsos, Mikko, vie tämä kirje kotiisi isällesi. Voitko kuulla kellon lyönnin tänne?
— Kyllä.
— Kun se lyö kolme, niin saat mennä. Mikko Tiukkatuuli jäi yksin istumaan. Mutta nyt hänellä oli kovin kiusallista seuraa: rehtorin kiiltävä, valkea kirje, osoitettu hänen isälleen hienolla, säännöllisellä käsialalla, oli hänen edessään pöydällä.
Mikko Tiukkatuuli oli yhtä kalpea kuin tuo kiiltävä paperi. Tuossa se oli: Tilinteko.
Tässä kirjeessä oli tietysti kaikki selvästi ja armotta esitetty isälle, — että hän, Mikko Tiukkatuuli, kulki päivästä päivään täällä koulussa, menetellen aivan kuin ei hän kuuluisi koko hommaan; hän vaan arvaamalla pujottelihe eteenpäin, kun toiset pojat todenteolla lukivat ja ahkeroitsivat. Ja isä maksoi joka lukukausi hänen koulurahansa; yhtä hyvin hän olisi voinut heittää ne veteen. Ei ollut kyvyn puutekaan esteenä, niinkuin Söyrinki Miehentappajalla, pikku raukalla; ei, kaikki oli laiskuutta, kurjaa, ääliömäistä...!
Hän laski päänsä käsilleen pöydälle; syvällä, vatsanpohjassa koski niin kipeästi. Ehkä tässä oli myöskin sanottu, kuinka hän kirjoittaa runoja tunnilla, sen sijaan että hänen pitäisi kuunnella ja tarkoin seurata opetusta!
Isä saisi tietää kaikki. Hän tulisi kouluun puhuttelemaan rehtoria; silloin hän saisi kuulla vieläkin enemmän, isä!
Mikko Tiukkatuuli kuvitteli näkevänsä isänsä kasvot kovin surullisina.
— Mitä me sinulle nyt teemme, Mikko? sanoisi isä. Ja sitten hän puhuisi äidille. Paraiten illalla, kun he olivat menneet levolle. Seuraavana päivänä tulisi päätös:
— Koulunkäynti saa jäädä sinulta, Mikko. Sinun täytyy yrittää toista tietä!
Mikko Tiukkatuulen mielessä häilyi:
Merelle — taikka konepajaan, tulla insinööriksi, ehkä puusepänoppiin —? Taikka joutua puotiin, kauppiaaksi...
Mitähän tuossa rehtorin kirjeessä oli?
Hän nosti sen valoa kohti; mutta kuori oli läpinäkymätön. Hän pani kirjeen pöydälle ja kiristi kuorta; — vielä vähemmän voi nähdä! Hän tirkisti kuoren ylimmäisestä kulmasta, joka oli hiukan raollaan. Reikä oli liian pieni. Kirje oli kokoon taivutettu, sen hän näki — — —
Ehk'ei liima ollutkan oikein tarttunut — jos hän saisi kirjeen kannen irti pitkin liimausta, niin voisi hän liimata sen uudestaan!
Varovasti hän koetti kynäveitsellä, kohotti ja veisti. Mutta liima piti kiinni, se oli tiivis, kuiva ja luja; hän saattaisi vielä repiä paperit veits...
Hän repikin kuoren!
Tuo näytti pahalta. Kuoren kansi oli pullistunut kulmasta. Kynäveitsessä oli ollut sitäpaitsi jotakin tahraa, sillä paperikin oli likaantunut. Ja sitten oli vielä repeämä ylöspäin, eikä niin aivan pienikään!
Tämän isä heti huomaisi!
Yksi, kaksi, kolme, kuori lensi auki! Äkkiä nykäsi hän kirjeen ulos, avasi sen —
"Jotta Mikko voisi seurata laskennossa, jossa hän on heikko, pitää hänen välttämättä saada muutamia tuntia yksityisopetusta".
Niin siinä oli kirjoitettu. Rehtori Holsfin hienoilla, pienillä kirjaimilla.
Ensi hetkessä Mikko hengitti keveämmin. Eikö se pahempaa ollutkaan — tällä kertaa?
Mutta sitten hän yht'äkkiä jäykistyi kauhusta: Hän oli murtanut rehtorin kirjoittaman kirjeen, joka oli vietävä isälle. Oli tarpeetonta panna sitä enää revittyyn kuoreen takaisin! Hän aikoi mennä paperikauppaan ostamaan uuden kuoren. Mutta päällekirjoitus —!
Kylmä hiki nousi Mikko Tiukkatuulen otsalle hänen mennessään uunin luo. Pohjalla hehkui vielä hiiliä tukan alla. Hän hautasi rehtorin kankean ja kiiltävän kirjeen sinne, pöyhi hiukan — pian paperi syttyi ja leimahti ilmiliekkiin. Näin muuttui rehtorin kirje tuhaksi.
Samalla kello löi kolme lyöntiä alhaalla käytävässä;- Mikko Tiukkatuuli kokosi kirjansa ja lähti pois, astuen tyhjien käytävien lävitse.
Kotiin päin hän kulki vitkaan. Hän mietti ja suunnitteli. Olihan sekin yksi keino — päästä eroon kaikesta polttamalla asiapaperit!
Nyt oli isälle näytettävä muistutus. Toissapäivänä hän oli saanut 4 äidinkielen suullisessa kuulustelussa: se oli häpeä; eilen merkittiin latinankirjoituksista kaksi arvosanaa — koti- ja koulukirjoituksesta. Ne olivat 3,5 ja 4.
Kaikki nämä yhteensä ja muistutus ja "laiskassa" olo -- --!
Mutta arvostelukirjan hukkaaminen oli kaikkein pahinta, mitä koulussa saattoi tapahtua! Arvostelukirja! Sehän oli kirjoista pyhin!
Mikko Tiukkatuuli käveli ja suunnitteli: oli kuukauden viimeinen päivä. Jos hän saisi uuden arvostelukirjan nyt, alkaisi se ensimäisestä päivästä toukokuuta. Kulunutta kuukautta ei suinkaan enää kirjoitettaisi;' se olisi ollut ja mennyt! Ja mitä hän saisikaan, jos hukkaisi arvostelukirjan? No, joka tapauksessa oli edullisempaa päästä eroon arvostelukirjasta juuri nyt!
Ihana asia, päästä eroon tuosta lyijynraskaasta, sydäntä vaivaavasta taakasta — ei tarvitsisi näyttää isälle...!
Ei tarvitsisi muuta, kuin pistää tuo ohut, inhoittava kirja uuniin!
Mikko Tiukkatuuli tuli kotiin. Hän meni sisään pääoven kautta. Talossa vallitsi hiljaisuus. Keittiöstä kuului astiain kolinaa, niitä huuhdottaessa.
Oli jo kulunut pitkältä iltapäivää.
Eteisessä, kohtasi hän Hanna siskon, — tämä oli nuorempi kuin Mikko Tiukkatuuli. Hän katsoi musertavan halveksivasti veljeensä.
— Taaskin sinä olet istunut! hyi, häpeä!
— Se ei koske sinua! Oletteko syöneet?
— Jo aikoja sitten.
— Missä isä on?
— Hän nukkuu päivällisunta.
— Missä on äiti?
— Äiti myöskin, tietysti. No, kyllä saat kyytiä isältä!
— Ruokaa minä tahdon!
— Sinä! Laiskalainen! Isä sanoi, ettei sinulle saa ruokaa antaa!
Mikko Tiukkatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartaan — valehteliko hän vai —?
— Hiljaa, hiljaa!
Vanhempi sisar, Andrea, tuli salista.
— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat! Entä sinä, Mikko!
— Minäkö! Hyh, kaikista sitä pitäisi välittää!
Me olemme saaneet jälki-istuntoa koko luokka, siksi että olimme kieltäytyneet laskemasta Langen laskuesimerkkiä — mahdottomia, näetkös! Minä en tietysti voinut yksin ruveta laskemaan, kun kaikki muut olivat yksimielisiä! Pyh!
— Siinä luokka teki kovin huonosti! sanoi Andrea ankarasti, — mutta silminnähtävästi kevennetyin mielin.
— Kuules, Drea, — onko isä kovin vihoissaan?
— Hän luuli sinun yksinäsi istuneen.
— Onko totta, etten minä saa ruokaa?
— Ei suinkaan, minä olen säästänyt sinulle. Tule!
Mikko Tiukkatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä keittäjä Jaana mutisi:
— Tuota poikanulikkaa, jota erikseen pitää palvella!
— Hiljaa! sanoi Drea, avaten paistinuunin, jossa vadit olivat.
— Varmaankin on vaan kalaa? kysyi Mikko Tiukkatuuli ja kurkisti mustaan uuniin. Hän olisi ollut mies syömään sekä vadit että ruuat; hän oli niin nälissään.
Drea sisko ei vastannut mitään, otti vaan vadit ja vei ne ruokahuoneeseen. Mikko perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — oikein somasti sitäpaitsi! Sitten tuli suuri vati sisältöineen!
— Lihapalleroita!
Oikein mieliruokaa.
* * * * *
Seuraavana aamuna meni Mikko Tiukkatuuli kirjat kainalossa kouluun; yksi niistä puuttui: arvostelukirja. Se oli ohuin kaikista kirjoista ja kumminkin tuntui kirjaröykkiö tänä aamuna niin kevyeltä hänen kainalossaan kuin tyhjä!
Hän oli ollut hereillä kokonaisen tunnin yöllä ja miettinyt.
Täytyi keksiä jotakin repäisevän erinomaista. Jotakin sellaista, josta ei millään muotoa voinut puhuakaan.
Lopulta hän olikin keksinyt.
Mutta kylmä hiki nousi hartioihin hänen astuessaan katua alas, ja ääni vapisi, kun hän puoliääneen itseksensä mutisi, mitä oli sanottava.
Onneksi ei ollut laskentoa ennenkuin ylihuomenna, joten ei tarvinnut joutua puheisiin Langen kanssa.
Vaikeinta oli saada käsiinsä Svenningsen, joka oli luokan johtaja, edeltäkäsin ja kahdenkesken, etteivät toiset pääsisi kuulustelemaan tai mutkimaan.
Koulun käytävässä hän katsoi suurta lukujärjestystä ja huomasi, että Svenningsenillä oli ensimäinen tunti kolmannella luokalla.
Pojat tulivat meluten, joukottain ja yksitellen. Mikko Tiukkatuuli oli asettunut vahtiin käytävän kulmaan aliluokkien eteen, missä kolmas luokka oli lähinnä. Pojat menivät hänen ohitsensa, suuret ja pienet, jotkut kiipesivät ylemmä portaita myöten, toiset alaluokkain puolelle, toiset taas käytävän vastakkaiseen suuntaan; kaikki he hävisivät ovensa taakse. Mikko Tiukkatuuli tuli ajatelleeksi viime kesää maalla: kun siellä, karja tuli kotiin iltaisin, ja ajettiin naudat tarhaan tai navettaan, löysi kukin itsestään omaan karsinaansa.
Joku kysyi, miksi hän siinä seisoi? Hän sanoi syyksi mitä milloinkin. Luokkahuoneet täyttyivät, melu nousi, kustakin luokasta kuului erilaista mellakkaa.
Mikko Tiukkatuulta alkoi seisominen jo väsyttää. Ajatellessaan, mitä oli sanottava Svenningsenille, kalpeni hän ja alkoi peljätä, mutta rohkaisi taas mieltään.
Vihdoin soitettiin ja Svenningsen tuli opettajahuoneesta. Hänen seurassaan oli lehtori Sömme. Käytävien kulmassa he pysähtyivät juttelemaan. Sitä kesti hetkisen; Mikko Tiukkatuuli odotti peloissaan, jotta vatsassa kurisi ja kivisti.
Lopulta nuo kaksi erosivat nauraen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta luokkaa kohti.
— Anteeksi, herra Svenningsen...
— No, Mikko herra, mitä nyt on tapahtunut aamupuhteella?
— Minä tahtoisin vaan — vaan ilmoittaa, että minä olen ollut huolimaton — niin huolimaton ja — hukannut arvostelukirjani.
— Hukannutko arvostelukirjan? Mitä hutiloimista se on! Mutta voithan sinä löytää sen?
— Niin kyllähän minä voisinkin, — mutta...
— Minne sinä sen hukkasit? Tännekö, vai kotiisi?
— Kotonahan minä, mutta... — No, hae uudestaan kotoasi! sanoi Svenningsen aikoen poistua. .
— Ei — se — ei sekään käy päinsä...
— Minne sinä, poika, olet sen hävittänyt sitten?
— On niin — niin ilkeä sanoa sitä...
— Mitä juttua se on! Minne sinä olet hukannut arvostelukirjan?
— Se — minulle kävi niin onnettomasti, että se — se putosi — lantaan.
— Minne — — —
Mikko Tiukkatuuli loi katseensa maahan. Svenningseniä nauratti:
— No, sitten olet oikeassa — ei sitä voi enää etsiä! Saat ostaa itsellesi uuden.
— Saisinko nyt heti juosta kirjakauppaan?
— Minkä vuoksi nyt heti? Odota välituntiin
— On niin — niin ilkeätä, jos minun pitää kertoa siitä toisten kuullen luokassa.
— No — niin, mene sitten!
Mikko Tiukkatuuli juoksi.
Kadulla tuntui maailma hänestä valoisammalta, ilma keveämmältä — hurraa! nyt se oli kestetty!
Uuden puhtaan kirjan saatuansa juoksi hän takailin — raskas taakka oli pudonnut hänen hartioiltaan, nyt oli alettava uutta -elämää koulussa, kun oli saatu uusi, puhdas arvostelu kirja; niin hän päätti itseksensä!
Eihän tuo niin kovin vaikeaakaan ollut, piti vaan lukea ahkerasti kotona.
Välitunnilla rehtori Holst puhutteli häntä:
— No, Mikko, mitä isäsi sanoi kirjeeni johdosta?
Mikko Tiukkatuuli punastui.
— Kyllä minä saan ottaa tuntia laskennossa, vastasi hän.
— Hyvä on. Koetappas nyt oppia se aine perinpohjin!
Päivänpaiste, jossa hän oli lämmitellyt aamusta saakka, hävisi äkkiä. Rehtori taputti häntä mennessään olalle.
Oi, jos rehtori olisi tiennyt hänen valehtelevan, että kirje oli poltettu, eikä isä saanut nähdäkään sitä!
Jos se tulisi hänen tietoonsa!
Jos rehtori sattuisi tapaamaan isän kadulla, ja tulisi puhe kirjeestä?
Mahdotonta.
Nyt ei auttanut muu, täytyi päntätä matematiikkaa päähän, jotta luultaisiin hänen ottavan tuntia.
Taikka — sanoisiko hän isälle, että rehtori oli käskenyt sanomaan —? Ei, se ei ollut viisasta. Silloin isä varmaankin puhuttelisi rehtoria ja kirjejuttu vielä selviäisi.
Ei auttanut, täytyi ponnistaa ja tehdä työtä!
Taas Mikko Tiukkatuuli sai valoisampia mietteitä; hänen mielestään oli kohtalo asettanut näin asiat, jotta hänen pitäisi pakostakin oppia matematiikkaa.
Kirkasta auringonpaistetta, niin kuin aamulla, ei nyt enää tullut. Hän tunsi rehtorin käden Olallansa kaiken päivää. Rehtori oli taputtanut häntä ystävällisesti.
Kun hän valehteli!
* * * * *
— Sinä osaat, kun vaan tahdot, Mikko kulta!
Niin nyt äkkiä alettiin sanoa joka puolelta, koulussa opettajat, ja kotona, kun hän tali päivälliselle, oli aina kerrottavaa ykkösistä historiassa, maantiedossa, saksassa, latinassa ja uskonnossa.
Uusi arvostelukirja oli tuonut tämän uuden elämän mukanansa.
— Otatko sinä nyt yksityistuntia? kysyi opettaja Lange; hän piteli Mikko Tiukkatuulen vihkoa, jossa oli neljä esimerkkiä, kukin merkitty sinisellä "0" ja viimeisen alla pitkä ykkönen.
— Otan, vastasi Mikko Tiukkatuuli painaen alas katseensa.
— Kuka sinua opettaa?
— Kandidaatti Winther.
— Hyvä on. Laskekaa vaan edelleenkin yhdessä esimerkit.
— Kyllä.
Uudessa elämässä ei ollut mitään vaikeuksia; arvostelukirja oli ne tasoittanut. Kaikki viheliäisyys oli hävinnyt tuon vanhan, kurjan kirjan mukana. Hän oli kerran valehdellut, eihän tuo nyt mitään erinomaista ollut. Sitäpaitsi vaan Svenningsenille!
Mutta matematiikka ja "yksityistunnit", se oli jotakin toista ja paljoa pahempaa. Sitä hän ei koskaan saanut mielestään; sinä hetkenä, jolloin hän poltti rehtorin kirjeen, oli hän antanut kättä pahalle, joka ei hellittänyt; se kasvoi!
Toinen seikka veti toisen mukanaan, — valhetta ja alituista pelkoa, uusia valheita, suurempaa ja monipuolisempaa pelkoa! Aina lujemmin ja pahemmin hän takertui, yhä kauvemmaksi hän joutui pelastuksen tieltä.
Matematiikkaa ei voinutkaan lukea itseksensä. Hänen ponnistuksensa — teki asian vaan sekavammaksi, mahdotonta oli ymmärtää. Ja yhtä kaikki piti hänen edistyä, aina vaan parantua Langen silmissä; Ottihan hän yksityistuntia! Ja joka päivä oli se vaara tarjona, että rehtori tapaisi isän, ja tulisi puhe kirjeestä. Asia oli kumminkin jo hiukan vanhentunut. Pahempi oli kandidaatti Wintherin juttu. Jos nyt Lange kysyisi Wintheriltä esim. edistystä! Sehän voisi helposti tapahtua. Hän oli eräänä päivänä nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä kadulla; peläten kuin kuolemaa, pujahti hän erääseen porttikäytävään, ettei häntä huomattaisi. Jos he olisivat hänet nähneet, olisi heti tullut puheeksi yksityisopetus! Sen jälkeen hän pelosta vavisten lähestyi jokaista kadun kulmaa...
Kaikki oli seurauksena kirjeen polttamisesta.
Se olisi kernaasti saanut olla tekemättä!
Mutta hän oli ollut niin kankeasti peloissaan silloin, eikä hän voinut tietää, mitä siinä olikaan!
Pahinta oli se, että kotona laskettavien esimerkkien _piti_ olla oikein joka kerta. Nehän opettaja Winther oli tarkastanut! Koulussa suoritettavat esimerkit ja muut tehtävät ja jokapäiväiset läksyt kyllä selviäisivät.
Laskentovihot tuotiin opettajalle perjantaina viimeisellä tunnilla. Opettaja Langen tapana oli jättää vihot opettajain pöytälaatikkoon, josta hän ne otti seuraavana päivänä, lauantaina kello 12, kun hänellä oli vapaatunti; sillä tunnilla hän korjasi virheet opettajain huoneessa. Tällä lailla hänen ei tarvinnut roikottaa suurta vihkopinoa kotiinsa joka perjantai.
Mikko Tiukkatuuli tuli kouluun joka lauantaiaamuna 20 minuuttia vailla kello 8. Hän toi pienen pullon mustetta kotoa tullessaan. Opettajain pöytälaatikko ei ollut koskaan lukittu. Pinosta hän otti Antti Bechin vihon; tulisessa kiireessä hän sitten jäljensi Antin laskut omaan vihkoonsa — kello 8 oli kaikki valmiina ja molemmat vihot Langen pinossa.
Näin suoritettiin kotilaskut.
Mutta tämä oli vaarallista peliä — joka lauantaiaamu piti se temppu uudistaa kauheassa pelossa, että joku tulisi!
Hän hiukan häpesikin kertoa tätä Antti Bechille. Eräänä lauantai-aamuna tuli Antti Bech aikaiseen kuohuin ja tapasi Mikko Tiukkatuulen kopioimassa hänen vihostaan.
— Minä luulin Wintherin selvittävän sinulle kaikki!
— Niin kyllä, mutta minä en sittenkään tajua kaikkea aivan selvästi.
— No — minun vihkoani voit kernaasti käyttää! Oikeastaan hän olisi voinut kertoa kaikki Antti Bechille. Hänellä oli hyvä halu tehdä niin; tuntui siltä kuin Antti olisi voinut auttaa häntä pääsemään eroon tuosta epäpuhtaasta ilmakehästä, joka ympäröi häntä! Ja sekin olisi hänen mielestään auttanut, jos olisi saanut kertoa asiasta jollekin!
Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi. Antti Bech oli niin avonainen, suora ja rehti poika — hänelle ei sopinut kertoa poltetusta kirjeestä, valheesta, eikä muusta halpamaisuudesta.
Yksin hän siis kantoi kaiken. Sekin tuntui pahalta, että isäkin oli tavallansa sekoitettu hänen asioihinsa; olisihan hänen pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta, kun isä ja äiti tulivat kävelyltä illallisen jälkeen, oli Mikko Tiukkatuulen vatsa kipeä pelosta, ja hän tarkasti ja vilkkui isiinsä kasvoja — oliko hän mahdollisesti tavannut rehtorin ja puhe ollut kirjeestä.
Joka aamu, joka tunti koulussa vaivasi häntä tuo ainainen pelko. Jos rehtori sattui tulemaan sisään tunnin kuluessa, jähmistyi hän kauhusta ja pelko sävähti kuin leimaus hänen lävitsensä — nyt voisi tulla hänen vuoronsa — kirje, opettaja Winther, Antti Bechin vihko...
Hän ponnisteli kovasti lukien läksyjä. Suurimpana kehoituksena oli se tunne, että hänen täytyi saavuttaa opettajien suosio, voittaa myötätuntoisuutta — sen päivän varalle, jolloin laukeaisi!
— Minusta näyttää Mikko käyneen laihaksi ja kalpeaksi näinä päivinä, äiti, sanoi isä eräänä päivänä päivällis-pöydässä.
— Hän lukee kovin ahkeraan, näetkös isä — läksyjään, vastasi äiti. Erittäinkin on laskento vaikeaa, eikö ole, Mikko?
— On, vastasi Mikko — varsinkin se.
— Niin, niin, poikaseni, sanoi isä — ponnista sinä vaan kunnes pääset päällepäin, sitten se kyllä sujuu helpommin!
Isä nyökkäsi hänelle. Viime aikoina he olivat olleet kovin hyviä hänelle ja iloinneetkin hänestä!
— Yritä, yritä ylöspäin vaan! kehoitti isä.
Kyyneleet syöksyivät äkkiä Mikko Tiukkatuulen silmiin — ja koko kurjuus, viimeisten viikkojen hätä ja tuska kuohahti kuin suuri aalto hänessä — — oi, jospa nyt voisi heittäytyä isän syliin ja tunnustaa hänelle kaikki tyyni, kirjeestä ja kaikesta!
— Rakas, oma poikani! Ala nyt sentään itke!
— E — enhän minä!
-- -- - Neljä viikkoa oli kulunut näin; nyt oli perjantai. Kun Antti Bech ja Mikko Tiukkatuuli menivät yhdessä kotiin, niinkuin heidän tapansa oli ollut viime aikoina, sanoi Antti Bech:
Huomenna aamulla, jos sinulla olisi apua minun esimerkkieni jäljentämisestä, on ainoastaan laskuesimerkit vihkoon merkitty. Laskujen suoritus on irtonaisella paperilla, jonka olen pannut lehtien vähin. Minulla on huomenna kello 10:ltä vapaata laulusta; silloin kirjoitan ne vihkoon, näetkös — eilen ei ollut aikaa. Varmuuden vuoksi, jos Lange olisi katsonut, tahdoin panna lapun mukaan, ettei hän saisi sanoa minun jättäneen laskematta! Mutta muista olla varovainen, ett'et hukkaa lappua!
— Se on tietty, totta kai.
Seuraavana aamuna istui Mikko Tiukkatuuli yksin luokassa, kirjoittaen Antin vihosta. Oli vaan kaksi esimerkkiä; ne olivat pian kirjoitetut. Kun kaikki oli kirjoitettu, läjähytti hän vihkonsa kokoon ja pisti sen keskelle Langen vihkopinoa laatikkoon. Mutta samassa, kun hän aikoi panna irtonaista paperia Antin vihkoon, kaatoi hän mustepullonsa — ja niin sikamaisen pahasti, että muste vuoti lapullekin ja töhri sen niin, ettei ollenkaan voinut lukea. Se olikin lyijykynällä kirjoitettu...
Hän seisoi hetkisen neuvottomana. Nyt hän oli tuhrinut Antti Bechin lapun, josta toinen juuri oli varoittanut!
No, ei ollut muuta neuvoa, täytyi kirjoittaa uusi lappu ja panna se Antin vihkoon vanhan, hävitetyn sijaan. Hän sai käsiinsä paperiliuskan ja lyijykynän ja kaivoi pöytälaatikosta laskuvihkoaan.
Kun hän istui kirjoittamaan, huomasi hän saaneensa kiireessä Simo Selimerin vihon, eikä omaansa.
No, sehän oli yhdentekevä, tietysti! Oli kiire, eikä hän joutunut enää etsimään omaa vihkoaan!
Niin nopeaan, kuin kynästä irti pääsi, jäljensi hän, ja ennen kuin kello löi kahdeksan, oli kaikki valmiina, uusi lappu Antin vihossa ja molemmat, Simo Selmerin ja Antin, vihot tallessa opettajan pöytälaatikossa.
Kello kymmeneltä oli laulutunti; Mikko Tiukkatuuli näki Antin ottavan laskuvihkonsa laatikosta. Kello yhdeltätoista olivat he taas yhdessä norjankielen tunnilla. Mikko Tiukkatuuli oli hiukan jännityksessä. Mutta Antti Bech ei sanonut mitään; niin ei luultavasti huomannutkaan, että lappu oli uudistettu, luuli vaan omakseen!
Oli keskiviikko, kello 9. Kello 9—10 oli matematiikkaa, ja opettaja Lange tuli.
Heidän piti saada takaisin kotilaskunsa heti tunnin alussa. Mikko Tiukkatuuli oli aina keveämmällä mielellä, niistä päästyään, ilman pitkiä puheita.
Opettaja Lange oli tänään kovin totinen. Pojat pitivät hänestä paljon; hän oli niin kaunis ja nuori, kovin suora ja hyvä mies. Mutta tänään, niinkuin sanottiin, oli hän kovin vakava.
Hän seisoi hetken ääneti, korkea vihkoröykkä oli pöydällä hänen edessään.