Part 3

— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.

Söyrinki Miehentappaja nousi seisomaan kaikkein viimeisimmältä paikalta.

— Minä olin.

— Tule tänne, Söyrinki!

Söyrinki tuli — vavisten. Pikku Söyrinki Miehentappajan asiat olivat aina hiukan hullusti, siihen oltiin jo totuttu.

— No, Söyrinki — onko kukaan ollut laskentovihkoja kourimassa täältä laatikosta lauantaina?

Tämä herätti huomiota. Tiesiväthän useimmat pojat laskuvihkojen olevan siellä niin mukavasti saatavina lukitsemattomassa laatikossa lauantaisin.

Keskellä luokkaa voihkasi joku; kukaan ei sitä kumminkaan huomannut. Se oli Mikko Tiukkatuuli; hän kävi tulipunaiseksi kasvoiltansa ja peitti sukkelaan naamansa, painaen päänsä alas.

— Vastaa nyt, Söyrinki!

— E — ei, minun tietääkseni! änkytti Söyrinki Miehentappaja.

— Ymmärrätkö, poikaseni, minä kysyn, sillä minun täytyy saada se tietää. Minä kysyn vielä senkin vuoksi, että sinä järjestäjänä olet siitä vastuussa.

Tätä sanoessaan katsoi opettaja Lange merkitsevästi ja pitkään Antti Bechiin ensimäisellä rivillä.

Söyrinki Miehentappaja seisoi lattialla, eikä vastannut sanaakaan. Vitkaan hän käänsi päätään ja katsoi — hänkin Antti Bechiin, salavihkaa.

Äkkiä Antti Bech nousi reippaasti, Hän heitti päätään, se oli hänen tapansa — melkein uhallisesti:

— Minä kävin laatikossa lauantaina kello 10.

Opettaja Lange puri huultaan.

— Sitä minäkin pelkäsin, Antti Bech, sanoi hän — saat mennä paikallesi, Söyrinki. Söyrinki kulki poikien ohitse; ei kukaan häntä enää katsonut. Kaikki tuijottivat Antti Bechiin, joka seisoi luokan eturivissä.

— Mitä sinulla siellä oli tekemistä?

— Minä en kerinnyt perjantaina kirjoittamaan muuta kuin laskuesimerkit. Laskujen suorituksen olin minä kirjoittanut paperilapulle, joka oli vihon sisässä. Laulutunnilla, jolloin olin vapaa kaulatautini vuoksi, kirjoitin minä laskut puhtaaksi vihkoon.

Opettaja Lange katsoi melkein synkästi ja vakavasti Anttiin. Sitä kesti hetkisen. Sitten hän sanoi:

— Sen, että sinä olet kerran alentunut petokseen, Antti Bech, voisin sinulle anteeksi antaa, niin reipas poika kun muuten olet, mutta siksi rehellisenä miehenä olen sinua pitänyt, etten luullut sinun tahtovan pelastua siitä valheella.

— Se ei ollut petosta! sanoi Antti Bech, hypähtäen tuoliltaan.

Opettaja Lange katsoi halveksien häneen — samalla surkutellen. Hän otti kaksi laskentovihkoa.

— Katsokaa, tässä on kaksi laskunsuoritusta. Toinen on Simo Selmerin ja toinen Antti Bechin. Simo Selmer on kirjoittanut toisen tehtävän väärin vihkoonsa. Hän on kirjoittanut 3 x, kuu hänen piti kirjoittaa 5 x. Saman esimerkin olet sinä, Antti, kirjoittanut oikein. Mutta sinun suorituksesi ja vastauksesi on ihan sama kuin Simo Selmerin. Sinä olet koko laskussa, kauttaaltansa, käyttänyt 3 x, vaikka esimerkissä olit, aivan oikein, kirjoittanut 5 x; kuinka tämä on ymmärrettävä? Antti Bech ei vastannut. Pojat, hänen takanansa luokalla, istuivat niin hiljaa, että olisi kuullut nuppineulan putoamisen. He näkivät Antti Bechin niskan punastuvan kutrisen tukan varjossa.

Opettaja Lange jatkoi:

— Sinä itse tunnustat kirjoittaneesi laskusi lauantaina täällä — kun vihot olivat tuodut perjantaina Sinä olet jäljentänyt laskun Simo Selmerin vihosta. Sinä olet harjoittanut petosta. Äläkä sinä yritäkään pelastua valheella. Sinun ei olisi siihen pitänyt ryhtyä. Ole hyvä, tässä on vihkosi. Minä olen antanut sinulle 6 petoksesta. Muuten tahdon puhutella rehtoria, mitä vielä on tehtävä. Ellet sinä olisi valehdellut olisin minä päästänyt sinut kuutosella.

Opettaja Lange tarjosi vihkoa pöydän ylitse. Antti Bech ei ottanut sitä.

— Minä en huoli Teidän kuutosistanne. Minä en ole tehnyt petosta. Minä — minä olen ehkä erehdyksestä kirjoittanut laskussani — 3 x...

— Lörpötystä, poika! sanoi Lange ja heitti vihon hänen eteensä pöydälle. — Istu.

— Minä en valehtele! huusi Antti Bech. Hänen laskentovihkonsa putosi lattialle.

Opettaja Lange otti kaikki vihot, nousi ja astui levollisesti alas paikaltaan. Hän pysähtyi Antti Bechin eteen ja sanoi vakavasti:

— Minä koetin kauan olla uskomatta. Minusta oli kovin ikävää, että sinä Antti olit käyttänyt Simo Selmerin vihkoa — mutta kun sinä nyt valehtelet, on se minusta paljon, paljon ikävämpää. Istu, poikaseni!

Sitten Lange jakoi vihot kaikille ympäri luokkaa. Ja jokaiselle, kellä vaan virhe oli, osoitti hän sen ja selitti. Hän ei enää ollut huomaavinaan Antti Bechiä, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta ja istui tarkastamaan omaa laskuaan.

Opettaja Lange puhui levollisella äänellä, kulkien paikasta paikkaan pitkin luokkaa. Mutta pojat olivat ihan toisissa ajatuksissa; vähä väliin täytyi opettajan muistuttaa:

— Kuuntele tarkoin, poika!

Hiukan alempaa, noin keskeltä luokkaa kuului:

— Onhan näillä sinun koti- ja koululaskuillasi, hyvä Mikko, yhä edelleenkin suuri ero. Nämä ovat nyt aivan oikein. No — ei sinun tarvitse olla niin — niin häpeissäsi siitä! Olenhan minä sanonut, että antaisit herra Wintherin tarkastaa kotilaskujasi. Minä tarkoitan vaan, että sinun pitäisi suuremmalla tarkkuudella suorittaa koulussa laskujasi! Ovathan ne useimmiten samanlaisia tehtäviä.

Mikko Tiukkatuuli ei katsahtanutkaan ylös; hän otti vihkonsa vapisevin käsin. Ohimot kuumottivat.

— Älä nyt, poikaseni, noin, enhän minä sitä vaarallisena pidä! Kyllähän sekin tulee autettua aikanansa, näetkös! Kun sinä vaan olet tarkkaavainen ja käyt ahkerasti herra Wintherin luona. Muutoin voit viedä terveisiä herra Wiutherille minulta ja sanoa, että sinun tarvitsisi eritoten harjoittaa alkutietoja. Niissä sinä olet liiaksi häilyvä! Taikka — voinhan minä tilaisuuden sattuessa itsekin sanoa sen hänelle.

— Niin, minä olen nytkin antanut sinulle 1, minä otaksun, että sinä itsekin olet tehnyt työtä laskujeni suorituksessa!

Opettaja Lange poistui.

Mikko Tiukkatuuli jäi istumaan. Hän oli muuttunut kalpeaksi, kovin kalpeaksi. Hän tuijotti ensimäiseen riviin, jossa Antti Bech istui kumartuneena katsellen vihkoansa.

Kun opettaja Lange oli saanut jaettua kaikki vihot, alkoi hän kuulustella. Ensiksi kysyi hän Simo Selmeriltä.

Simo Selmerin äänessä ja koko olennossa oli — sen kaikki pojat huomasivat — voitonriemua. Taulun luona seistessään katseli hän kysymysten välissä silloin tällöin pilkallisesti Antti Bechiin.

Antti Bech istui aina vaan kumarruksissaan. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni.

Taaempana, keskellä luokkaa, istui Mikko Tiukkatuuli ja tuijotti lakkaamatta — Antti Bechin selkään.

Tunti kului tavattomassa hiljaisuudessa.

Kun soitettiin, menivät pojat kovin sävyisästi ulos. Antti Bech kulki muiden keskellä, mutta toiset ikäänkuin väistyivät hänen tieltään.

Samoin koulun pihalla. Hän yritti olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, puheli ja nauroi. Mutta toiset vetääntyivät pois.

Eivät he millään muotoa tahtoneet osoittaa hänelle halveksimista tahi mitään sellaista. Ei — tämä oli vaan niin tykkänään käsittämätöntä, ihan mahdotonta uskoa. He oudoksuivat tätä, — eivät mitenkään voineet selvittää.

Antti Bech jäi yksin seisomaan.

Sitä useampi kerääntyi Simo Selmerin ympärille, joka seisoi toisella puolella koulunpihaa. Hän puhui hyvin innokkaasti; pojat seisoivat hänen ympärillään kuunnellen.

Luokassa oli kaksi puoluetta, toinen oli Antti Bechin ja toinen Simo Selmerin; vanhoista ajoista oli ollut niin. Tietysti oli luokalla sellaisiakin, jotka eivät kuuluneet mihinkään puolueeseen. Noilla kahdella oli kumminkin joukkonsa.

Antin oli pienempi. Hän oli pohjaltaan ylpeä, Antti Bech. Ainakin oli hyvin vaikea saada häntä myöntymään petoksiin tai muihin sellaisiin.

Simo Selmer, lukujuhta, "Kilvoittelija", ei ollut ensinkään sen tapainen, joten hänen "puolueensa" oli suurempi. Simo Selmer auttoi paljon lapuilla kirjoituksissa ja laskuissa; mutta hän otti aina maksun siitä. Söyrinki Miehentappaja piti hänet rusinoissa ja luumuissa; hänen isällään oli siirtomaatavaroiden kauppa. Otar Ingebrigtsen varasti omenia isänsä puutarhasta ja toi niitä kouluun; hän maksoi kaksi omenaa Simo Selmerille kustakin latinan kirjoituksesta. Ja vielä muutakin. Muuten oli vanha juttu, että Wilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simo Selmerille 10 äyriä laskento-esimerkistä.

Näin kilpailivat Antti Bech ja Simo Selmer ensimäisestä sijasta luokalla. Useimmiten Simo oli voitolla. He olivat vihamiehiä monella tavalla.

Nyt Simo Selmer seisoi joukkonsa keskellä kerskaillen, että Antti Bech oli harjoittanut petosta, jäljentäen hänen laskujaan.

Antti Bech katsahti ympärilleen koulun pihassa. Kaukana toisista, voimistelusalin edessä näki hän vihdoin Mikko Tiukkatuulen, joka myöskin oli aivan yksin, Antti meni hänen luokseen.

— Mikko!

— No, mitä?

— Hyvä mies, älä nyt noin kauhistu! Kai sinä tiedät, etten minä ole pettänyt ja jäljentänyt — Kilvoittelijaa!

— No, sitä ei kukaan usko!

— Kyllä he uskovat. Minä aijon puhutella rehtoria. Kuuleppas, minun piti kysyä sinulta jotakin: Käytitkö sinä minun lappuani lauantaina?

— En.

— No, onhan se hyvä tietää.

Seuraava tunti oli lehtori Sömmen, norjankieltä. Sitten tuli latinaa, lehtori Buggen tunti. Molemmat, Sömme ja Bugge olivat merkillisen juhlallisia. Ei kumpikaan kysynyt Antti Bechiltä, mutta he katsoivat häneen vähä väliin.

Tämä synnytti tuskallista juhlallisuutta luokalla. Kaiken tämän alla tuntui olevan jotakin kytemässä — kun rehtori edes tulisi, jotta se leimahtaisi ilmi, saisi lopun ja tulisi päätös.

Kolmannella tunnilla oli Svenningsenillä saksaa.

Hän asettui paikalleen ja katseli ensityökseen halveksuen Antti Bechiä. Sitten hän tarkasti päiväkirjaa.

— Opettaja Lange on antanut sinulle, Antti Bech, 6 petoksesta, kuulin minä, mutta sitä ei olekaan päiväkirjassa.

— Ei se sinne tulekaan! vastasi Antti Bech levollisesti.

— Vai niin!

— Sillä minä en ole harjoittanut petosta.

— Minä tahdon huomauttaa sinulle, sinä olet rohkea, rakas Antti Bech. Kai sinä tarkoitat, että opettaja Lange on valehdellut syyttäessään sinua?

— Minä tarkoitan, että tämä on erehdys.

— Vai, niin! Pikkunen erehdys! Kun sinä teet väärin, niin se on "erehdys", sinun mielestäsi! Niin, niin — rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sellaisia erehdyksiä arvostellaan, huolimatta henkilön arvosta, tässä koulussa 6:n numerolla.

Opettaja Svenningsen antoi Simo Selmerin kääntää. Hän oli erittäin laupias Simo Selmeria kohtaan. Äkkiä keskeytyi hiljaisuus, ovelta kuului pari lyhyttä kopausta, -ja rehtori astui sisään; hän oli mietteissään ja tavallista vakavampi. Hän astui vitkaan opettajain istuinta kohti, josta Svenningsen väistyi, antaen tilaa hänelle. Ensiksi hän kuiskasi pari sanaa Svenningsenille, joka vastasi samoin kuiskaten kiivaana; samalla lie molemmat katsoivat Antti Bechiin.

— Antti Bech! sanoi rehtori.

Antti nousi seisomaan.

— Opettaja Lange on pyytänyt minua ilmoittamaan hänen ja minun päätökseni sinulle toveriesi läsnä ollessa. Sinä olet harjoittanut petosta. Lauantaina, kun sinulla oli lupaa laulusta, otit sinä opettajien pöytälaatikosta erään toverisi laskentovihon; säästääksesi omia vaivojasi jäljensit sinä hänen laskuesimerkkinsä. Tästä rikoksesta olet sinä saanut hyvin ansaitun kuutosen — niinkuin jokainen poika sinun sijassasi olisi saanut. Vaikka sinä vielä sitä paitsi koetat välttää rangaistusta jutellen paperilappusista ja muista, niin olemme, opettaja Lange ja minä, kumminkin yksimielisesti päättäneet, ettemme anna sinulle lisää rangaistusta siitä. Useimmat sinun opettajasi ovat, niinkuin minäkin, tulleet kovin pahoille mielin kuultuaan sinusta tällaisia asioita. Sinä olet sellainen poika, jota me kaikki kunnioitamme ja josta me paljon pidämme. Minä luulen myöskin huomanneeni, että toveriesi tunteet sinua kohtaan ovat samanlaisia. Me olemme siitä ymmärtäneet, että sinun on ehkä vaikeampi kuin muiden tunnustaa tehneesi halpamaista petosta. Kun sinä nyt yrität valheella päästä eroon asiasta, olet sinä väärässä luulossa, jos uskot valheen itseäsi paremmin auttavan kuin suoran, rehellisen tunnustuksen. Me olemme päättäneet antaa sinulle anteeksi tämän väärän luulon. Me toivomme, että sinä annat sille oikean arvon, tajuat, että meidän hyvä mielipiteemme sinusta velvoittaa sinua.

Antti Bech seisoi, taistellen itkua vastaan, rehtorin puhuessa. Kun puhe oli loppunut, nieli hän itkunsa suurella ponnistuksella ja sanoi:

— Minä en ole tehnyt petosta.

Rehtori tarkasti häntä tutkivalla katseellaan.

— Etkö sinä itse ole tunnustanut ottaneesi vihkosi lauantaina laatikosta — ja kirjoittaneesi laskut vihkoon laulutunnilla.

— O — olen, mutta...

— So, sanoi rehtori, kumarsi hiukan Svenningsenille ja meni.

Antti Bech pikemmin putosi kuin istui tuolilleen; hän laski päänsä käsivarsilleen pöydälle ja voihki.

Svenningsen seisoi selin luokkaan ja katseli ulos akkunasta. Pari kertaa hän kääntyi katsoen Anttiin päin, joka nyyhki ääneen. Pojat istuivat hiljaa.

Lopulta Svenningsen sanoi: — Ellet sinä voi hillitä itseäsi, Antti Bech, niin mene ulos, kunnes tyynnyt.

Antti Bech meni.

Vielä kesti hetkisen, ennenkuin opettaja Svenningsen antoi jatkaa käännöstä.

Antti Bech ei tullut takaisin; eikä hän seuraavalla tunnillakaan ollut paikallaan.

Hän oli mennyt kotiin.

* * * * *

Mikko Tiukkatuuli astui kotiin päin. Hänestä tuntui kuin eivät jalat kannattaisi häntä; polvet notkuivat ja letkahtelivat.

Päivällispöydässä hän kertoi ykkösestään kotilaskuissa. Ruoka tarttui kurkkuun; hän nieli ja nieli.

Ruualta hän meni huoneeseensa. Täällä hän heittäytyi sänkyynsä — vatsalleen, haudaten päänsä tyynyyn. Hänellä oli kauhea halu saada itkeä, mutta ei mitenkään voinut. Rinnan alla tuska pakotti — ontto, kiertävä tuska.

Näin hän makasi tunnin ajan liikahtamatta. Sitten hän nousi vitkaan. Hän katsahti ympärilleen huoneessa, istui sängyn laidalle antaen jalkojensa veltosti roikkua. Taaskin kului pitkän pitkä hetki.

Sitten hän nousi, meni vitkaan alas portaita, otti lakkinsa eteisestä. Hän pysähtyi konttoorin oven taakse ja kuunteli. Isä oli sisällä. Hän tarttui ovenripaan, pysähtyi, päästi irti taas ja meni ulos kadulle.

Hiljakseen hän astui katua; ajoneuvot tärskyivät ja kolisivat, ihmiset kulkivat hänen ohitsensa; hän ei näyttänyt niitä näkevän eikä kuulevan, hän kuvitteli olevansa kosteassa jääpuvussa.

Hän tuli aivan koulun ovelle saakka. Täällä hän pysähtyi ja pyyhki otsaansa nenäliinalla; se tuli likomäräksi tuskanhiestä.

Kun hän tarttui raskaaseen ovenripaan, teki mieli pysähtyä ja miettiä; mutta hän riensi avaamaan. Hän kulki kaikkien autioiden käytävien lävitse, kunnes pysähtyi rehtorin kanslian oven taakse. Hän koputti hiljaa.

Kukaan ei vastannut.

Sitten hän koputti kovemmin. Ei kukaan vieläkään vastannut.

Kanslian oven vieressä oli rehtorin yksityinen sisäänkäytävä. Hän tavotti kelloa; mutta nyt hän mietti. Hyvin kauan.

Silloin kuului askelia sisältä eteisestä, samassa hän vetäsi kellonnauhasta.

Rehtorin rouva avasi oven.

— Saisinko vähän puhutella rehtoria?

— Kyllä, heti!

Rehtorin rouva vei hänet eteisestä erään sisäoven kautta kansliaan.

— Olkaa hyvä, istukaa, kyllä hän pian tulee.

Hän nosti korkeaselkäisen nahkatuolin pojalle ja meni.

Mikko Tiukkatuuli istui kovalle tuolille.

Rehtorin kansliahuone oli pitkä ja kapea, akkuna toisessa päässä. Seiniä peittivät hyllyt, niin, seinät olivat pelkkänä hyllynä, kirjat seisoivat tiheissä rivissä katosta lattiaan asti.

Mikko Tiukkatuuli istui korkeaselkäisessä tuolissa suorana, melkein pystyssä, sillä selkänoja oli aivan kohtisuora. Hänen varpaansa ulottuivat juuri lattiaan. Hän katseli ympärilleen, tuijottain kirjoihin; vähä vähältä alkoi hänestä tuntua siltä, kuin seinät lähestyisivät toisiaan, lähemmäksi yhä lähemmäksi — tahtoen likistää hänet väliinsä ja painaa nuo kankeat ja kiristetyt kirjain selät häneen — — —

Hän liukui alas tuolilta. Hän saattoi tuskin seisoa tuskalta, hiipi ovelle, tarttui avaimeen: ovi oli suljettu.

Ja toinen ovi — se johti eteiseen!

Hän huudahti, kuu ovi äkkiä aukeni eteiseen, Rehtori tuli.

Hänellä oli sama kotitakki, jonka Mikko Tiukkatuuli oli nähnyt ollessaan laiskanläksyllä.

— No, Mikkoseni, sinä tahdoit puhutella minua.

— Niin.

Rehtori seisoi hänen edessään katsellen häntä ja odottaen. Mutta poika ei voinut sanoa muuta kuin "niin".

Mikko Tiukkatuuli tuijotti jäykästi rehtoriin, tuijotti ja tuijotti, aivan sanatonna.

Rehtori sanoi viimein:

— No, mikä oli asia? Hän meni suuren työpöytänsä luo akkunan eteen; rehtori istui ja tarjosi Mikko Tiukkatuulelle tuolia edessään.

— Se oli — se oli niin, — että minä olenkin petokseen syypää.

— Oletko sinä harjoittanut petosta?

— Olen, eikä Antti Bech.

— Selitä, poikaseni!

Mikko kertoi lauantai-aamuisesta tapauksesta, että Antti oli laskenut irtonaiselle paperille ja pannut sen vihkoonsa, kuinka hän oli kaatanut sille mustetta ja kirjoittanut sijaan uuden, Simo Selmerin laskujen mukaan, joiden hän oli luullut olevan oikein, niinkuin aina ennenkin.

— Antti Bech oli siis laskenut esimerkit?

— Oli, irtonaiselle lapulle. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hän ennättänyt kirjoittaa niitä vihkoonsa, — ainoastaan esimerkit olivat vihossa.

Rehtori istui kauan ääneti katsellen ulos akkunasta Lopulta hän sanoi:

— Eikö hän huomannut, että se lappu, jonka mukaan hän kirjoitti, ei ollutkaan hänen, vaan jonkun muun kirjoittama?

— Ei. Minä koetin saada sen niin saman näköiseksi kuin suinkin.

Rehtori oli taas kauan vaiti ja katseli ulos. Sitten hän kääntyi vitkaan Mikko Tiukkatuulen puoleen ja sanoi:

— Sinä teit siis petoksen?

— Niin.

— Mutta — mutta hyvä Mikko, sinullahan on opettaja Winther...

Mikko Tiukkatuuli tuijotti jäykällä katseella rehtori Holstiin ja ravisti päätään.

— Eikö hän auta sinua? Otathan sinä tuntia hänen luonaan?

— Minä en ota tuntia Wintherillä.

— Kuka sinua sitten opettaa? Minä muistelen sinun sanoneen...

— Ei minua kukaan opeta,

— Mutta kirjoitinhan minä isällesi...

— Minä en antanut kirjettä isälle.

— Etkö sinä antanutkaan minun kirjettäni isällesi?

Mikko Tiukkatuuli istui niinkuin ennenkin tuijottaen — ja ravisti päätään. Rehtori Holst katsoi tutkivasti häneen, sitten akkanaan ja taas Mikko Tiukkatuuleen:

— Mutta kuinka sinä tiesit kertoa ottavasi yksityistuntia laskennossa, josta minä olin kirjoittanut?

Mikko Tiukkatuulen huulet vapisivat, yhä pahemmin ja pahemmin — tuijottavat silmät täyttyivät vähitellen kyynelillä — hän rykäsi ja sai viimein ääntä:

— Minä mursin kirjeen ja luin sen.

Rehtori Holst nousi tuoliltaan ja käveli lattialla edes takaisin. Kauan. Sitten hän pysähtyi Mikko Tiukkatuulen eteen ja sanoi syvästi ja tutkivasti katsoen häneen:

— Semmoinenko sinä oletkin?

— E — en, en! Minä en — ole semmoinen! huusi Mikko Tiukkatuuli, ja nyt tuli suuri itku, joka oli vaivannut ja painanut häntä aamusta aikain.

Rehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun kovin nyyhkytys oli asettunut, kysyi hän:

— Sanoppas minulle, Mikko, tietääkö Antti Bech tästä?

— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle nyt.

— Nyt — niin. On parasta, että lähdet nyt jo heti!

Mikko Tiukkatuuli otti lakkinsa ja meni. Hän oli jo melkein ovesta ulkona, mutta palasi takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli unohtanut sen.

Hän meni suoraan kaupunginvouti Bechille.

Kun hän nyt vaan saisi sanotuksi kaikki tyyni Antti Bechille — niin tulkoon sitten koko kurjuus.

Koulusta hänet nyt kaiketikin eroitettaisiin. Ja kotona isä ottaisi puheeksi konepajan, tai merille lähdön, tai puotipaikan.

Vielä ei hän tahtonut tätä ajatella — olihan sitä aikaa sittenkin, kun hän ensin oli käynyt Antin luona. Hän riensi. Tie kulki kodin ohitse; hän juoksi akkunain kohdalla. — — — Puolen tunnin kuluttua oli kaikki sanottu ja tehty Antti Bechin luona, poikien huoneessa. Mikko Tiukkatuuli istui Antin sängyn laidalla ja tähysti lakkaamatta lattiaa. Antti Bech istui pöydällään, heilutellen jalkojaan ja katsellen ulos.

— Ja kaiken tämän olet sinä tunnustanut suoraan rehtorille?

— Niin. Parasta oli saada sanotuksi kaikki yht'aikaa.

— Nyt saat sinä, Mikko — nuhdesaarnan huomenna.

— Jos minä vaan pääsisin nuhdesaarnalla, niin —!

Pitkä äänettömyys. Viimein Mikko Tiukkatuuli sanoi, hellittämättä katsettaan lattiasta:

— Oletko sinä sikamaisesti suuttunut minuun, Antti?

— Tökerö, vastasi Antti Bech.

Mikko Tiukkatuuli alkoi soudattaa itseään istuallaan.

— Niin, näetkös, ellet sinä vaan ole minulle vihainen enää!

— Minusta sinä olet ollut suuremmoisesti rehti — mennyt suoraan rehtorille...

— No, sitten minä olen taas iloinen. Käyköön nyt miten tahansa. Kun et sinä vaan tahdo ajatella minusta pahaa, — kun olen poissa.

— Lähdetkö sinä jonnekin?

— Eihän minulla ole muuta neuvoa, näetkös. Täytyy koettaa paeta.

— Pa — paetako?

— Niin. Minä karkaan kotoa; tänä yönä ehkä.

— Oletko sinä hullu!

— Minä en kestä tätä kaikkea. Jos minut nyt ajetaan pois koulusta, niin joutuu isäni aivan epätoivoon, häpeästä, näetkös. Molemmat, isä ja äitikin. Heidän pitäisi kuitenkin keksiä minulle jotakin. Ehkä lähettäisivät jonnekin muualle. Yhtä hyvinhän minä voin mennä itse. Jo ajoissa. Sillä minä en kestä, en.

— Mutta — minne sinä aijot paeta, poika?

— Vähät siitä! Ainahan tuota jonnekin pääsee piiloutumaan, kunnes muut ovat unhoittaneet. Minä aijon kävellä johonkin eteläisempään kaupunkiin. Sieltä lähtee laivoja Amerikaan.

— Sinä joudut kiinni!

— En, kun vaan pysyttelen maaseudulla. Kulen talosta taloon — kunnes saavun perille.

— Entä rahat?

— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.

— Niillä sinä et pitkälle pääse, poika! Saat vielä nälkää nähdä.

— No, niin. Voihan niinkin käydä. Jos kuoleekin nälkään tunturilla, — entä sitten — onhan silloin ainakin päässyt pois. Pois kaikesta tästä.

Mikko Tiukkatuuli puhui itkunsekaisella äänellä ja nousi seisoalleen lattialle.

— Jos minä olisin poissa huomenna, niin sinä et luonnollisesti tiedä mitään!

— En tietystikään, mutta...

— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle. Kun minä vaan lähetän sinulle osoitteeni. Sinä — sinä olet minun ainoa ystäväni, Antti, tiedätkös. No, hyvästi nyt!

Antti Bech hyppäsi alas pöydältä.

— Oikeinko sinä tosissasi — aiotkos sinä karata?

— Eihän minulla muutakaan neuvoa ole, tajuathan sen. Minusta tulee sellainen — sellainen pois potkittu raukka!

— No, sitä minä nyt en usko! sanoi Antti Bech.

— Onhan se sikamaisen rohkea työ, karata. Mutta jos sinä ensin tunnustaisit kaiken tämän isällesi! Koettaaksesi, miten se häneen vaikuttaisi!

— Minä — minä en uskalla. Minä — en tosiaankaan uskalla.

Itku valtasi Mikko Tiukkatuulen, Hau puri hampaitaan, estääkseen sitä tulemasta.

— Hyvästi nyt, Antti! sanoi hän ja riensi ulos ovesta.

Hän meni kotiin päin.

Pakenemisen mahdollisuus oli kytenyt hänen mielessään jo kauan, kauan aikaa. Ja nyt, puhellessa Antti Bechin kanssa, oli se äkkiä kypsynyt lujaksi päätökseksi...

Mutta jos tunnustaisit ensin kaikki tyyni isällesi! Ja saisit nähdä miten se häneen vaikuttaisi!

Niin, kun vaan olisi — olisi rohkeutta!

Hän oli sentään uskaltanut mennä rehtorin luo...!

Mutta isän...!

Ei, hän tunsi itsessään: Hän ei voisi toista kertaa — ja vielä isälle! Ja äitikin tulisi, — sisaret saisivat tietää!

Nyt hän oli omalla kadulla, näki talon.

Hän pysähtyi äkkiä.

Hänen edellään kulki levollisesti muuan mies, jonka polvet notkahtelivat omituisesti —: rehtori Holst! Takaapäin jo saattoi kuvitella miehellä olevan tummat, vakavat kasvot.

Mikko Tiukkatuuli seisoi kuin naulittu paikallaan, vavisten tuskallisesta pelosta.

— Niin, niin todellakin! Oi Jumala! Rehtori meni hänen kotiinsa!

Hän meni ilmoittamaan isälle!

— Oi — oi! oi — oi! Mikko Tiukkatuuli voihki ehdottomasti puoliääneen itsekseen. Hän pyörähti ympäri ja kulki vastakkaista tietä pitkin katuja.

Hän käveli ja käveli. Veri nousi päähän, koko ruumis aivan horjui.

Hän joutui maantielle. Päästyään maaseudulle kappaleen matkaa, ei hän jaksanut kauemmaksi, vaan istui tien viereen.

Istuminen auttoi hiukan. Mutta vain hetkeksi. Sitten taas valtasi hänet — tuo kauhea tuska ja epätoivo. Hän istui tuijottaen eteensä ja ajatteli aina vaan samaa asiaa:

Että hän oli tuollainen, jollaisista joskus kuultiin, hyvien vanhempien lapsi, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä, joka "joutui hunningolle" — piti lähteä Amerikaan. Yksi niistä, joiden tie usein päättyy kuritushuoneeseen.

Mikko Tiukkatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.

Mutta eihän Jumala voinut välittää — hänen rukouksestansa nyt! Nytkö vasta oli aika rukoilla Jumalaa, nyt hädässä ja kurjuudessa? Silloin, kirjettä polttaessaan olisi hänen pitänyt ajatella Jumalaa. Hän tunsi olevansa halpamainen ja tuhma Jumalan edessä, luullessaan, ettei Jumala tajuaisi, kuinka häntä nyt pelko pakoitti — rukoilemaan!

Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista, — kyllä hän oli hyvin kaukana.

Hän oli matkalla maailmalle, oli todellakin paennut! Hän tahtoi kulkea, kulkea yhä edelleen — eikä koskaan palata!

Mutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Kaksikymmentä kruunua oli jäänyt kotiin ja välipalakin, valmiiksi laitetut voileivät olivat hänen huoneessaan odottamassa. Ne hän oli aikonut ottaa mukaansa evääksi. Nyt hän saisi nähdä nälkää ja kärsiä puutetta!

Mutta tämä oli ihan oikein. Hänen piti kärsiä puutetta. Tässä ei auttanutkaan pelkkä rukoileminen. Ei, ensin hän saisi kärsiä jotakin oikein kovaa. Nälkää ja puutetta, rahattomana, — jos hän tätä kestäisi jonkun aikaa, edes muutamia päiviä, niin ehkä Jumala silloin hiukan antaisi arvoa hänelle...!

Niin, parasta oli taas lähteä. Yöksi piti piiloutua metsään. Ei se mitään vaikeata ollutkaan. Eivät he häntä löytäisi. Kun hän pääsee ensimäiseen kaupunkiin, niin sieltä hän kirjoittaa isälle, että antavat hänen jatkaa matkaansa, eivätkä suotta takaa aja. Hän toivoi vaan saavansa kärsiä ja omin voimin päästä eteenpäin. Kerran, kun hän luulee rikoksensa sovitetuksi ja omin päin on joksikin päässyt, niin silloin hän tulee kotiin. Kyllä isä antaisi hänen menetellä näin, kun hän vaan kirjoittaisi oikein vakavasti ja järkevästi.

Monen vuoden kuluttua hän palaisi isän ja äidin, Johannan ja Drean luo — kunniallisena miehenä.

Niin — parasta oli heti lähteä eteenpäin!

Hän katsoi taivaalle; se oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi lähestyä tunturia. Hän tunsi päätöksensä jälkeen muuttuneensa paremmaksi ihmiseksi. Taas Jumala muistui mieleen. Ei hän sentään tahtoisi nyt pyytää Jumalalta apua — sehän olisi halpamaista. Mutta "Isämeidän rukouksen" hän aikoi lukea. Siitä Jumala kyllä ymmärtäisi hänen tarkoituksensa.

Mikko Tiukkatuuli luki "Isämeidän". Sitten hän jatkoi matkaansa.

Puoliyhdeksän ajoissa illalla tuli Mikko Tiukkatuulen isä kaupunginvouti Bechille.

— Olivatko he nähneet Mikkoa heillä tänään?

— Olivat kylläkin. Viiden aikaan iltapäivällä hän oli ollut heillä puolen tunnin ajan. Sittemmin emme ole nähneet häntä, eikö hän ole tullut kotiin?

— Ei, poika on ollut kotoa poissa koko päivän. Mikko Tiukkatuulen isä meni. Kun hän oli kulkenut kappaleen matkaa katua alaspäin, juoksi joku hänen järjestään.

— Anteeksi, herra kamreeri!

— Sinä, Antti!

— Niin, minä — minä tahdoin vaan, minusta tuntui, minä aijon sanoa Teille, että Mikko oli minun luonani tänään...

— Niin, poikaseni, minä kuulin sen. Tiedän myöskin, minkä vuoksi. Rehtori Holst on ollut luonani ja kertonut kaikki.

— Niin — mutta Mikko — hän sanoi — hän pelkäsi kovin...

— Pelkäsikö hän?

— Kyllä, hän pelkäsi kovasti. Ja sitten hän sanoi, ettei uskaltaisi mennä kotiin. Taikka oikeastaan hän tahtoi — tahtoi...

— Herran nimessä, mitä hän tahtoi?

— Karata kotoa.

Näytti silta, kuin Mikko Tiukkatuulen isä olisi luullut jotakin pahempaa; hän huokasi helpotuksesta. Mutta vain hetkiseksi mieli keventyi. Hän kysyi:

— Tiedätkö, minne? Voithan ymmärtää, hyvä Antti, että minun täytyy se saada tietää!

— En. Hän sanoi vaan tahtovansa kävellä johonkin eteläiseen kaupunkiin. Sieltä hän menisi Amerikan laivaan. Hän sanoi aikovansa kulkea talosta taloon.

Oli valoisa toukokuun ilta. Mikko Tiukkatuulen isä seisoi hiukan aikaa miettien.

— Kuuleppas, Antti, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?

— Hyvin kernaasti!

— Mene tilaamaan Olavi ajurilta minulle kaksi hevosta ja ajoneuvot niin pian kuin suinkin. Pyydä häntä ajamaan heti meille!

— Kyllä!

Antti Bech juoksi. Mikko Tiukkatuulen isä meni kotiin.

Hiukkasta myöhemmin seisoi kaksi hevosta kamreerin oven edessä. Toisen hevosen rattaille istui hän itse ja toisiin kärryihin asettui hänen ensimäinen kirjurinsa.