Part 1

KUNINGAS RENÉ'N TYTÄR

Lyyrillinen drama yhdessä näytöksessä

Kirj.

HENRIK HERTZ

Suomentanut

J. Enlund

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1878.

Henkilöt:

Kuningas René, Provence'n kreivi. Jolantha, hänen tyttärensä. Tristan, Vaudemont'in kreivi. Ritari Jauffred Orangelainen. Ritari Almerik. Ebn Jahia, maurilainen lääkäri. Bertrand. Martha, hänen vaimonsa. Kreivi Tristanin seura.

Asia tapahtuu Provence'ssa eräässä Vaucluse'n laaksossa, ja kestää jälestä puolenpäivää auringon laskuun asti.

Aika: 15:unen vuosisadan keskikohta.

Vasemmalla puolella (näytteliöistä katsoen) on soma ykskerroksinen huoneus, jonka seiniä myöden kasvaa muratteja ja ruusuja, ja akkunoissa on alaslasketut akkunapeitteet. Huoneuksen ja lähimmän perä-alan välissä kasvitarhan osa, jossa runsas, etelämainen kasvuisuus vihannoi; lähellä huoneusta muutamia taatelipalmuja. Kasvitarhan takana jotenkin korkea, metsäpensaita kasvava vuorenrinne, jossa on sala-ovi sammalien ja kivien peitossa, joka tulee vaan silloin näkyviin, kuin se avataan. Vuorenrinteen takaa näkyy vielä korkeampia, kaukaisempia vuoria.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

BERTRAND. Kohta sen jälkeen Ritari ALMERIK. Sitte MARTHA.

BERTRAND (tulee ulos huoneesta, puhuen hiljennetyllä äänellä jollekulle sisäpuolella).

Ma kuulin kellon soivan. Kuninkaalta Tuleepi sana.

(Alenee näyttämön poikki sala-ovelle ja avaa sen, tulee kohta takaisin, Almerik muassaan, mutta seisauttaa hänet oven suuhun.)

Herra Almerik! Te? Teköhän se ootte? Vartokaa! Hei, pysätkää! — Ei tänne pääse kenkään.

ALMERIK.

Mut minä pääsen.

BERTRAND (estää häntä tulemasta).

Herra ritari! Todesti niin. Ei tänne pääse kenkään. Te minut petitte kun soititten. Kun merkin annoitte. Ma luulin teitä Raouliks'.

ALMERIK.

Ei Raoul voi tulla. — Suo mun Sanoa, Bertrand! Kuningas on minut Lähettänyt. Kas, täss' on sormuksensa Ja täss' on kirje, joku sana sullo.

BERTRAND.

Hänenkö sormuksensa? Näyttäkääs — Niin oikein, sormus kuninkaan. Ja kirje — Anteeksi suokaa, lukea mun täytyy.

(Lukee.)

Vakaasti luota ritar' Almerikiin, "Ja tarpeelliset tiedot hälle anna." -- No, se on toista... älkää paheksiko! Jos, herra, paikka tää on teille tuttu, Niin tiedätten te: olla varovainen Velvollisuuten' on.

ALMERIK (astuessaan esille Bertrandin kanssa).

Jos paikka tää On mulle tultu? Ei, ei suinkaan. Opas, Jon kuningas mun mukahani antoi, Vuorille näille minut kaimas', saatti Luo portin, joka rotkoin piiloss' on, Toi myöten himmeätä käytävää, Mi kalliohon kaivettuna on, Luo oven tään; ja kummastuksella Välissä vuorten, joita umpinaisiks' Ma luulin, näen mä viljeltyä maata, Näin kauniin kasvitarhan, huoneuksen — Kuink' oivasti, kuink' ihanasti kaikk' On laitettu! Ma aivan hämmästyn! Sä selitäppä mulle pulma tää.

BERTRAND (pahaa varoen)

Siis kuningas René ei sanonut —

ALMERIK.

Ei, eihän mitäkään.

BERTRAND.

Sep' oli paha. Sen ymmärrätte itse, että vielä Vähemmin voitte multa odottaa...

ALMERIK.

Hei, oiva Bertrand! leikkiä sa puhut.

BERTRAND.

Ei, täyttä totta.

(Martha tulee ulos huoneuksesta.)

MARTHA (ovessa vielä).

Kenen kanssa puhut... Vaan mitä näen mä! Herra Almerik!

BERTRAND (Marthalle).

Häll' ompi sormus kuninkaan, ja merkin Hän tietää tänne päästäksensä, mut Ei tiedä muuton mistäkään. Ei käy Se päinsä — hänen täytyy poijes taas.

ALMERIK.

Pois? Kuningas kun minut lähettää?

BERTRAND.

Kuin sanoin.

MARTHA.

Bertrand, annas minä — (Almerikille.) Mikäs On asianne?

ALMERIK.

Tulen sanomaan, Ett' tuokiossa tulee kuningas, Ett' Ebn Jahia, lääkäri —

MARTHA.

Mä tiedän, Tuo ylistetty maurilainen.

ALMERIK.

Tulee Muassa kuninkaan: ja että teidän Tuleepi muistaa, — juuri niin hän lausui — Valmiina ett' on kaikki niinkuin lääkär' On määrännyt.

BERTRAND.

No hyvä! Meihin voipi Kuningas luottaa. Muuten Ebn Jahia Ol' äsken tääll'.

MARTHA.

Eik' ole teille muuten Kuningas mitään vihkaa antanut?

ALMERIK.

Häll' oli kiire, aivan liikutettu Hän oli. Juur' ol' Ebn Jahia tullut, Raoul on sairasna. Siis mua kutsui Kuningas puheillensa kahden kesken. "Ma uskon sua — lausui hän — ma luotan Vait'-olohos. Sa seuraa johtajaa, Jonk' annan oppaakses, ja toimita Mun asian'."

MARTHA.

Ja siinä kaikki, mitä Kuningas teille sanoi?

ALMERIK.

Siinä melkein. Se, mitä lisäksi hän lausui, oli Minusta hämärää. Hän viiväht' ensin, Ja vitkan sitte sanoi: "muista tarkoin, Uskollisuutehes ma luotan. Siellä, Johonka sinut lähetän, sa kohtaat Mun tyttäreni" — tähän juuri hänen Puheensa katkaistiin ja kiiruin vaan hän Kirjotti kirjeen, jonka teille toin, Ja laski minut lähtemään.

MARTHA.

Kuink', kirjeen?

BERTRAND (muistuttaen mieleensä).

Niin kirjeen, kirjeen!

MARTHA (luettuansa kirjeen).

Kuinka saattaisimme Epäillä? Kuninkaan käsialaa tää on.

BERTRAND.

Niin oikein, — kirjeen unhotin ma.

ALMERIK.

Siispä, Kirjeestä näette kuninkahan tahdon, Ett' tarpeelliset tiedot mulle suotte, Tarpeelliset sit' enemmän, kun ompi Poloisen ystävän Raoulin eestä Mun tekeminen hänen virkatointaan, Jok' aivan oudonlainen mulle on. — Mist' tyttärestä puhui kuningas? Margretha Englannissa on, Jolantha —

MARTHA.

On täällä.

ALMERIK.

On Espanjassa, sen tiedän. Siell' on hän pienest' asti kasvatettu Eräässä luostariss'.

BERTRAND.

Ei, herra, täällä Jolantha elelee. Se ompi pulma, 'Kuin juuri sanoitten; ja kummanlainen. Mut salassa maailman silmiltä Kosk' on, ett' onkaan moista pulmaa, niin Sen selitystä huolien odotamme.

ALMERIK.

Oi, kaikki kertokaa.

BERTRAND.

Niin teen, se kosk' On tahto kuninkaan. — Kas, herra, hyvin Kai muistatten te, että kuningas René ja Vaudemont'in kreivi Anton Kovassa ovat olleet riidassa Lothringista.

ALMERIK.

Mä tiedän sen. Mut nyt Tuo vanha riita on jo unhotettu. Sovinnon johdosta, jonk' aikaan saatti Burgnnd, se liitto tehtiin, että poika Kreiv' Antonin — sen kaikki tietää — nai René-kuuinkaan tyttären — ja juuri Jolanthan. Näinpä sovittiin, kun tyttö Ol' aivan pieni vielä.

BERTRAND.

Amen, niin Tapahtukoon! — Siis, herra ritar', ehk On sekin muistossanne, että vähän Tuon sopimuksen jälkeen valkea Pääs' irti linnassa. Yht'äkkiä Se ilmi leimahti, ja sydän-yöllä. Palossa tuossa kuninkahan tytär Jolantha — vuoden vanha silloin — aivan Vähältä oli, ett' ei palanut. Ylt' ympär' pienokaisen kammion Jo liekki oli levinnynnä. Tässä Hädässä hirveässä tarjona Ol' yksi keino vaan: hän ikkunasta Pihalle lasketettiin, jossa vastaan Patjoilla, peittehillä varoen Hän otettiin. Hän hengiss' sieltä, pääsi. Mut, paratkoon! — hän peljästyikö tulta, Vai tuskansako hänen pudotessaan Lie syynä ollut — vähä tämän jälkeen Me huomasimme, että kadonnut Hält' oli näkö.

ALMERIK.

Näkö kadonnut!

MARTHA.

Niin, ritari! Te tajuatte meidän Tuskamme, isän epätoivon. Lapsi, Noin kaunoinen, noin säyseä ja armas, Kadottanunna näkönsä! Tuo toivo, Mi hänen elämääns' ol' liittynyt, Nyt tyhjiin rauenneena! Uudelleen Taas riehumaan tuo vanha kova riita Lothringista — ja uudistettuna Kai vielä kovemmaksi entistänsä. Sill' eihän suinkaan ollut Vaudemont Itselleen valitseva miniää, Jok' oli sokea. Hän saattoi, sen Kyll' arvas', epäellä kuningasta Petollisesta sovinnosta, väittää, Ett' tyttö ol' jo ennen sokea.

ALMERIK.

Se Vaudemont'in kaltaist' ollut ois. — Mut kuningas, hän kuinka tästä selkes'?

BERTRAND.

No, ensiksi hän piti salassa, Ett' tyttö oli sokea, jot' ei Yksvuotisesta kenkään juuri huoman; Ja sitte tuotti hän Cordovasta Tuon kuulun parantajan, Ebn Jahian, Jon taito käypi melkein ilmiöisin. Hän tuli, käytti keinoj' useoita. Hän määräs' erityisen menetyksen Käytettäväksi tytön kasvaessa. Ja päätteheksi on hän tutkinut Jolanthan syntyhetken tähtiä.

ALMERIK.

Ja niin?

BERTRAND.

Sen toivon antoi, että tyttö Näentävoiman taasen saa, kun hän Kuustoista vuott' on täyttänyt. Siks' on Jo silmäin heikot hermot jällen saaneet Sen voiman, jota ovat puuttuneet. Kuustoista näinä päivinä hän täyttää. Taas Ebn Jahia kuninkaan on luona. Käytettäväksi lääkkeitä hän määrää, — Mut mikä hyöty niistä on, en tiedä. Hän sanoo: aika viel' ei ole tullut. Jumala ties', se tulleneeko!

ALMERIK.

Mut Jolantha, sokeudessaan kuink' on Hän mielin?

MARTHA.

Hän ei arvaakaan, ett' on Hän sokea.

ALMERIK.

Ei arvaa? Leikkiä Te puhutten.

MARTHA.

Ei, herra ritari! Sen heti nähdä saatte, että totta Ma puhun. Mutta ennen sitä suokaa Mun tarkoin painaa mielellenne, ett' Ei sanaakaan, mi näkö-aistin kanssa On yhteydessä tai siihen koskee, Saa päästä hänen kuultens' suustanne. Se jokaiselle tänne tulevalle Ehdoksi pannaan. Mitäkään siis ette Saa mainita, mit' ainoasti silmän Näentävoimalla voi käsittää, Ei päiväkullan kirkkautta, yön Ei kuutamoa lempeätä, ei sen Iloloita tähtiä. Ah, yö tuo synkkä, Hän kussa vaeltaa, on tähditönnä.

ALMERIK.

Ja tuohon pakotitte itseänne?

BERTRAND.

Me tottuneet jo siihen oomme hänen Lapsuudestansa asti, jolloin haitta Ei suuri ollut, josko erhettyikin.

ALMERIK.

Mut miksi hält' on salattu, ett' on Hän sokea, ja kenen määräyksest'?

MARTHA.

Tuot' emme tarkoin tiedä, kuninkaanko Omasta määräyksestä, vai Ebn Jahian neuvostako. Syy kai siihen On tämä: hänen, niinkuin tiedätten, On määrä kerran tulla kreivinkruunun Osalliseksi. Iällä loistosa On vastaisuus, jos kaikki onnistuu. Peljätty ompi, että, jos hän tietäis' Sokea olevansa, tavallansa Merkitty virheell' ylen surkealla, Syvästi vaikuttais' se hänen nuoreen Miel'alahansa, nyreyttäis' sielun, Ja riistäis' hältä luonteen tasaisuuden Ja vilkkaan ilomielen, jotka ovat Valt'istuimella paras kaunistus, — Ja hänt' on koettu estää saamasta Tuot' tietoa.

ALMERIK.

Ja tää siis syy on, miksi Maailmasta ja kaikist' erillään Hän elää, jotka saattaisivat hälle Sen ilmottaa, mik' aisti hältä puuttuu?

BERTRAND.

Se syy on. Kenkään tätä laaksoa, Vaucluse'n vuorten keskellä, ei tunne. Sen tiedätten te, että kuninkaan On suurin huvi puita istuttaa Ja kasvatella kukkasia. Kaikki Nyt pantiin täällä toimeen, niinkuin näette. Tääll' yrttein, puiden kanssa kasvanut Jolantha on ja joka paikan tuntee. Tien, kumman vakavasti, omin päin Hän osaa. Hänen kasvatuksestaan On huolta pidetty. Hän kehrää, kutoo, On moneen käsityöhön pystyvä, Hän kasvitarhast' itse pitää huolen. Siis on hän aina askareissa, aina lloisna mielin. Joutohetkinä Hän joko soittavi tai runoilee.

ALMERIK.

Vai runoilee?

BERTRAND.

Niin oikein. Kuningas On itse trubadurin taitohon Jolant' ohjaellut. Päässään värsyjä Hän laatii, joit' ei minkään mestarinkaan Ois tarvis hävetä.

ALMERIK.

No, tuon ma juuri Voin käsittää. Mut ett'ei arvaakaan Hän itse, että sokea hän on, Sit' en mä usko; se on lumetta.

MARTHA.

Te siten puhutten, jonk' kaks on silmää Johdattamassa joka askeltanne. Ehdottomasti kohden joka ääntä, Jonk' kuuletten, te luotte katsantonne. Pimeydessäkin on luultu valo Petostamassa valoon tottunutta. — Ken sokea on synnyltään tai asti Lapsuudestaan on ollut sokea, Ei voi mun ymmärtääksen' käsittää, Mitenkä toinen hänen vieressään Voi nähdä. Mikä hänestä on näkö? Mik' ymmärrys on hällä silmäin varsin Kummallisesta voimasta? Sen, minkä Helposti näöllä me astaitsemme, Hän tuntehella huomaa, kuulennolla, Kautt' ilman painon, jopa vähimmänkin, Ja tuhansilla muilla keinoin, joit' On työläs käsittää. — Sen saatte nähdä, Kun tuokion Jolanthan seurass' ootte.

ALMERIK.

En kiellä, ett' tuot' ikävöin jo kovin. — Mut yhtä seikkaa viel' en ymmärrä. Pitääkö tätä laaksoa hän koko Maailmana?

BERTRAND.

Eip' olekaan hän täällä Niin ypö yksin, kuni luuletten. Useinpa Sankta Claran luostarista — Jok' on, kuin tietty, tuolla puolen vuorta — Käy abbedissa tääll' ja jotkut nunnat. Kuningas sallii jonkun vierahankin Välisti käydä täällä katsomassa.

ALMERIK.

Jolantha siis ei kaipaa mitäkään? On tyytyväinen, jokukin kun vaan Käy joskus luonanne? Hän kaikesta Maailman tavarasta, kaikesta Sen komeudesta ei mitäkään Siis tiedä? mitäkään ei kysy koskaan —?

MAHTUA.

No, herra ritari, ei hevin juur' Voi tuohon vastata. Hän takanaan Kentiesi pitää monta kysymystä. Hän portin tietää laaksoss' olevan. Hän kellon äänen kuulee, tulossa Kun joku on. Hän silloin ilahtuu, Hän odotellen hiljan kuuntelee. Mut hän ei kysy koskaan, missä laakson On portti, minne siitä pääsee. Mont' On asiaa, sen tietää hän, joist' ei Saa kysellä, vaan luottaa vanhempiin. — Ja niinhän lastenkin on laita. Heille Kun Jumalasta, hänen kaitselustaan, Toisesta elämästä kerrotaan, Niin huomatkaapas, kuinka ihmetellen He kuuntelevat silmin ällistellen; Mitenkä katsannossaan ilmestyypi Epäilys hiljainen, ja mitenkä Nyt vihdoin heltyneellä mielellä He iloisena kuuntelevat sitä, Mik' ymmärrykselle on tolkutonta. Mut mailmakin Jolanthalle on pulma, Hän jota useasti mietiskellee. Vaan abbedissa taikka kuningas Jos sanoo: "älä huoli lapsen'; tuota Tajuamaan sa liian nuori oot; Sä kerran kylki saat sen ymmärtää" — Niin siivosti hän uskoo sen, eik' arvaa Näentävoimaa hältä puuttuvan Maailman tämän ymmärtämiseen, Mi meille oikullinen on. — Lie, herra Ritari, mahdollista, että mekin, Kun toista elämätä aattelemme, Sokeudessa kaikki vaellamme Kuin hänkin, huomaamatta, että meiltä Näentävoima puuttuu oikea, Mut — uskomme on yössä tähtenämme.

ALMERIK.

Lienette oikeassa, oiva Martha! Miss' on Jolantha nyt?

MARTHA.

Hän nukkuu.

ALMERIK.

Tät' aikaa? Nukkuu?

BERTRAND.

Tunnin päivääns' on jo kauan, Neuvosta lääkärin, hän nukkunut. En oikein tiedä, mitä siitä luulla. Kun lääkär' muutamat on taiat tehnyt, On sanat sanonut, niin hiljalleen Jolantha vaipuu tainnoksiin. Sen jälkeen Paneepi lääkär' hänen rinnallensa Hijoiltun, kultaan vajotetun kiven, Mun luullakseni joku talismani, Pyhäinen amuletti. Vasta sitte, Kun pois se taas on otettu, hän tointuu. Mut, totta puhuin, mua huolettaa se.

ALMERIK.

No, voihan Ebn Jahian taitoon luottaa.

BERTRAND.

Huonosti laita muuten uisi.

(Kelloa kuulee soitettavan.)

MARTHA.

Bertrand, Nyt soitetaan.

BERTRAM.

Se siis on kuningas.

(Menee ulos sala-ovesta.)

ALMERIK.

Kuningas käy kai usein täällä.

MARTHA.

Käy; Alhaalla tuolla linnassaan kun on Hän olojansa, käy hän täällä usein. Välisti matkat pitkät, haitat muut. Kuukausiin ovat häntä estäneet Käymästä täällä.

ALMERIK.

Tietääkö Jolantha Maan hallitsian hänen olevan?

MARTHA.

Hyv' oli, että mua muistutitte. Ei, sitä hän ei tiedä. Isäkseen Hän häntä nimittää, me toiset herra Raimbaud'ksi; tämän niminen oi' yksi Vanhemman ajan trubadureista.

ALMERIK.

Kuningas tulee.

TOINEN KOHTAUS.

KUNINGAS RENÉ, EBN JAHIA ja BERTRAND tulevat sisuun sala-ovesta. ALMERIK. MARTHA.

KUNINGAS.

Tässä, Marthaseni, Ma tuon nyt lääkärin. Hän kerran tääll' tänään ollut jo, ma kuulin. Kuinka nyt käypi?

MARTHA.

Toivon mukaan tähän asti.

KUNINGAS.

Sä käskyt lääkärin kai muistat, etkä Unohda mitään? Onko joka yönä Jolantha maannut side silmillään?

MARTHA.

On oikein.

KUNINGAS (Ebn Jahialle).

Kyllä oli tuossa vastus. Ei ole haittoihin hän tottunut. Ol' onni, että pieni mehiläinen Hänt' otsakulmaan pisti; tuosta syyn Me saimme. Ah, tuo mehiläinen varmaan Ol' erhettynyt! Kukastossa tässä, Jolantha jossa viihtyvi ja kasvaa Kuin taimet tuossa, viehättyi se näyn Noin kauniin nähdessään, ja luuli ruusun Helmassa tuudittavan itseään. — Anteeksi suokaa! Synti ompi, että Omasta lapsestani puhun noin. — Nyt menkää! Tahdottenpa nähdä, mik' On hyöty ollut taidostanne. Siis Jolanthan luoksi. — Bertrand, Martha! Menkää Te myös, jos apuanne tarvitais.

(Lääkäri ynnä Bertrand ja Martha menevät sisään huoneukseen.)

No, Almerik, mik' on sun mieles tästä Erikko-laaksosesta rauhaisasta? Vähäinen paratiisi, eiköhän?

ALMERIK.

Niin aivan.

KUNINGAS.

Oi, jos ois mun suotu täällä Elellä, koota ympärillen' ne, Ma joita lemmin — elää kaunoisuuden Ja taiteen, tieteen etehen: kuink' oisin Halulla luopunut Neapelista, Lothringista ja riidast' ilkeästä Tuon Vaudemont'in kanssa...

ALMERIK.

Mut tuo riita... Sovittu ompi. Varrottenpa pian Jo kreivi Tristania tänne. Sitte Kai päättyy kaikki hyvin.

KUNINGAS.

Niin ma toivon. Ja taannoin juur' tuo toivo vahvistui. Puhuinko sulle, ett' Orange'n Jauffred Alun luoman' oli äsken? Tristanin On linnassa hän jonkun ajan ollut. On runot aitoon, kielten soitteloon Ja lauluun ollut häntä ohjaamassa. Nuorella tuolla kreivill' on, hän sanoo, Juur' aimo runolahja, tarkka tunto, Valistunein on miel', ja älyisyyttä Harvoisten ajatelmain juontehissa. Mun eessän' Jauffred lauloi muutaman Sirvente'n, jonka Tristan oli tehnyt; Se oli jalo, täynnä ihanuutta Ja miehekästä voimaa. Tuota sanon, Vaikk' oli vastaan mua itseä Se laadittu ja Lothringia koski, Jot' anastaa hän himoitseepi. — Hiljaa! Sisältä kuuluu puhe.

[_Sirventes_ eli Sirvente on eräs provencelaiuen runoelma riidallista laatua.]

(Menee huoneuksen puoleen ja katsoo ovesta, jota hän raottaa.)

Ebn Jahia On herättänyt hänet... silmänsä Hän avaa. Kuuleppas, nyt puhelee Hän... juur' kuin unissaan, ja tarkoin Ebn Jahia hänen silmiänsä katsoo. Nyt laskee hänen rinnalleen hän taas Tuon amuletin... nytpä uinahtuu Hän jällen.

ALMERIK.

Sepä kumma!

KUNINGAS.

Niinpä, kumma! — Avuja lääkärillä tällä on, Joit' oikein kammoo. — Nyt hän tulee. Yksin Sä jätä meidät. (Almerikin lähtiessä huoneuksen taakse:) Varros! Kotihin Sä lähde linnaan; — jäädä täytyy mun, Mut kirjettä mä varron Tristanilta. Jos tulee sitä, tuo se mulle. Kai Sä merkin tiedät sekä soittopaikan.

ALMERIK.

Sen tiedän, kuninkaani!

(Menee Ebn Jahian ulos tullessa.)

KUNINGAS.

Ebn Jahia! Ah, kyyhkysenä, lehdell' öljypuun sa Tuletko? Totinen on katsantos Ja umpinen, kuin laitos. Lukea Sen salamerkkejä en taida. Puhu!

EBN JAHIA.

Hyv' on mun toivon', jalo kuninkaani!

KUNINGAS.

Todella? Pelastuksen viesti oot sa! Sun kasvos,— synkät, kuin sen maurilaisen, Jok' eessä Kristus-lapsen polvistui — Suruni yössä tähden nousua Ne ennustavat. Sano, mihin siis Sun toivos perustuu. Mik' on sun aikees? Mit' oot nyt. päättänynnä? Kotona Mull' ompi muuan kirja, jossa seisoo, Ett' uskaliaalla leikkauksella, Aseella terävällä silmän virhe Välisti parataan. Sit' et sä tahdo? No hyvä, Ebn Jahian'! Jäsen kallis On silmä ihmisess', sen tiedät, etkä Jolanthan sulosilmiä sä henno Aseella vaarallisell' lähetä. Sua huolettaisi hämmennyttää niiden Siniä heleväistä, tuota tummaa, Vähäisen synkkämielistä, mut sentään Säteistä lähdettä. Oi silmiään! Sit' ymmärtää ei saata, kuinka silmät Niin kirkkahat yön peittehessä ovat!

EBN JAHIA.

Sen puolest' aivan huolet' olla saatte. Aseisin turvaaminen tässä sangon Vähäisen auttais'.

KUNINGAS.

Mikä siis on aikees?

EBN JAHIA.

Siit' älkää huoliko. Mun keinoni, Se taitohoni kuuluu salaiseen. Työläästi vaan sen voisin selittää. Sit' ompi kauan valmisteltu, ei Se ole tuote tämän hetken, vaan on Vähittäin saatu siihen, missä se, Jos Jumala sen suo, on onnistuva, Ja onnistuva on se vielä tänään, Jos tänään ei, ei milloinkaan.

KUNINGAS.

Jo tänään?

EBN JAHIA.

Kun päivä juur' on vuorten taakse mennyt, Mut vielä tänne laaksoon heittää vienon Hämärän tuon, jon hänen silmänsä, Viel' oudot valon valtaan, voivat sietää. Silloinpa aik' on mulle myötäinen.

KUNINGAS.

Siis nyt! — Ah Ebn Jahia! Levotonna Mä päivä päivältä ja hetki hetkelt' Odottanut tät' aikaa oon. Nyt, kun Se tulee, sydäntäni huolettaa, Ja viivytystä tahtoisin ma. — Mutta, Tapahtukoon se! Pian jo päivä laskee, Sen kanssa ehkä kalliin toivoni. — Tapahtukoon se! (Katselee häntä.) Miettiväisnä oot sa. Kadutko aiettasi?

EBN JAHIA.

Enpä suinkaan.

KUNINGAS.

Vai varoitelko? Etkö ole varma Tuost' asiasta? Neuvotellut oot Sa kanssa noiden vaiteljaitten tähtein, Joit' taitos puhumaan voi pakottaa; Ja vastaus, se oli myöntäinen — Ja tähtein asema hyv'-enteinen?

EBN JAHIA

Niin. Nuot jo teille ilmotin. Mut - astra Inclinant, non necessitanl. Ne voivat inehmolaisen onneen vaikuttaa, Mut pakkovoimin ei ne sitä muuta, Ei vastoin luonnon järjestystä. — Mut En mitäkään mä sieltä puolen pelkää. Mun taitoani toinen este hiiaa.

KUNINGAS.

Vai este?

EBN JAHIA.

Ja ma varon, kuninkaani, Ett' aatkela on teidän tuota poistaa. Jolanthan täytyy tietää, ennen kun Voin käydä toimeen, mitä hältä puuttuu. (Pontevasti:) Täytyypi tänään saada kuulla, että Hän ompi sokea.

KUNINGAS.

Kuink', Ebn Jahia! Ei, ei, sen sanon; sitä ei hän saa!

EBN JAHIA.

Se on se ehto, jota paitsi taiton On voimaton.

KUNINGAS.

Ei milloin, milloinkaan! Noin säälimättömäks' sä mua vaadit? Tuo tietämättömyys, jok' ompi hänen Onnensa, riistetään nyt kerrallaan; Ei vitkan, vähittäin, vaan kerrallaan On hirmuinen tuo totuus kouristava Sen raukan sielua! Ja jos tuo keino Nyt pettää? Unhottanut ootko, kuinka Vuos' vuodelt', arvaamattomalla huolell', Olemme varjelleet Jolanthaa tuota Totuutta surkeata tuntemasta? Se on sun omaa työtäs. Itse veit Sa mua tielle, tuolle vaikealle, Jot' olen kulkenut. Nyt kukistaa Sa tahdot, mitä rakentanut oot. Ja mistä syystä?

EBN JAHIA.

Syyn mä selitän, Jos halajatte tyynin mielin kuulla. — Te arvelette, että näkö-aisti On pantu silmään, välikappale Kun vaan se onkin. Näkö virtaa sielun Syvyydestä, ja silmän hienot hermot, Ne käyvät aivoin salakammioista. Jolantha tietäköhön kohtans' selvään. Sisäinen silmäns' avatkaamme ennen. Kuin ulkosilmään valo lasketaan. Jokainen tarve sielullansa tulkoon Ja valkeuden aavistus ja kaipuu. Sill' onhan huomattava, kuninkaani, Ett' ihmiselle mitäkään ei suoda, Joll' ei hän tunne siihen tarvetta Ja sielunpohjukkaista kaipausta, Mi vaatii tyydykettä, kaikkialta Esinettänsä etsiellen. Suokaa Mun selittää se esimerkillä, Mi teitä läsnä on. Tuo hauska tiede, Runollisuuden kaunis taide, josta Provence on kuulusa, se runotarten Avulla meille annetahan. Eikö? Mut annetaanko sitä kaikille? Ei! Niille vaan, jotk' ovat ennen jo, Kuin unissansa, runollisen mailman Rintaansa kätkeneet ja kohden tuota Nyt valpuisena ikävöivät.

KUNINGAS.

Ebn Jahia, riidellä en tahdo kanssas. Opissa sinun rinnalles en tule. Mut sydämessän' sääli kovin ääntää Ja perusteesi voiman hämmentää. — Sit' en mä voi — ei, mahdotonta on se!

EBN JAHIA.

Tahtonne mukahan. Mull' ompi valta Vaan neuvoa. Jos neuvohoni ette Voi luottaa, oon mä täällä tarpeeton. Hyvästi siis! Mä lähden luostariin; Mun sieltä voipi löytää, mielenne Jos muuttuvi. Mut muistakaatte vaan: Kun mailleen aurinko on mennyt pois, Ijäksi hukkui, mitä taiton' vois'.

(Lähtee pois sala-ovesta.)

KUNINGAS (yksin).

Oi kauheaa! Noin kalliist' ostaisinko Tuon epävarman toivon, moisen toivon, Mi kuitenkin voi pettää? Kuinka voisin Suruttomuutens' nähdä kerrassansa Suruksi vaikeaksi muuttuvan, Nuoruutens' surkastuvan, riutuvan Tuon tiedon tähden? Jäykkä ompi Ebn Jahia; hänen täytyy myöntyä. En lepäjä mä ennen, kun hän on Mua kuunnellut ja myöden mulle antaa.

(Menee ulos lääkärin jälestä. Vähän ennen ovat Bertrand ja Martha tulleet sisään.)

MARTHA.

Kuningas lähti pois ja, kuten kuului, Vihoissa mielin; enkä näe mä Ebn Jahiaa. Miten lienee täällä käynyt?

BERTRAND

Jumala ties, — mut huolestunut oon Mä tästä. Pelkään, että lääkär' meidät Lopuksi jättää pulahan.

MARTHA.

Sa luulet —?

BERTRAND.

Jumala suokoon, että hairahdun. Mut ihmiset noin umpimieliset, Noin harvapuheiset, kuin Ebn Jahia, Mua kammottavat. Suoraan sanoen, Mä pelkään moista, jolla mahti on Niin kauhea kuin hällä. Sijallansa Makaapi lapsi tuolla, kuin kuollut. Tän miehen yksi vihka vaan, — ja tyttö Kuin ihmeen kautta, hengetönnä taintuu. Ei kelpaa se.

MARTHA.

Tok' ole huoletonna.

Äläkä kiusaa itseäsi tyhjän Pelolla! Unhottanut ootko, kuinka, Kun saatetaan hän jällen heralle... Ja amuletti rinnalt' otetaan, Hän hohtaa, kuin ois terveys halli' uusi? Ja onhan kummallista, että paljon Enemmän uni tää, kuin öinen huokuu, Virvottaa häntä, vahvistaa ja saapi Mielensä hilpeäksi. Silmissäänkin On joka kerta, kun hän heräjää, Sen näen mä usein, loisto heleämpi. On niin, kuin valon säde tien jo oisi Osannut niihin hänen uinaillessaan. Se hyvä merkki ompi, toivon ma.

BERTRAND.

No, ehk' oot oikeassa; saadaan nähdä! — Nyt. lähtekäämme. Niitull' ompi yht Ja toista toimimista väen kanssa. Ja tytön jättää saa: hän nukkuu, eikä Herätä voikaan ennen tuloamme.

(Menevät huoneuksen taakse.)

KOLMAS KOHTAUS.

Vaudemont'in TRISTAN. Orange'n JAUFFRED, kummallakin kitara olalla.

JAUFFRED (perällä, sala-oven takana).

Kavahtakaatte. Pilkku pimeä Tääll' ompi.

TRISTAN (myöskin sala-oven takana).

Päisin vaan... Mut seiskaa! tääll' On ovi.

JAUFFRED.

Ovi?

TRISTAN.

Vartokaas... ja lukku. Se aukee. (Tulevat sisään.) Mitä nä'enkään!

JAUFFRED.

Oi taivas! Mi kukkain tuoksu!

TRISTAN.

Kasvitarha — täällä? Välissä vuorten autioin! Ja kas Tät' ihanuutta, — mikä järjestys!

JAUFFRED.

Ma aivan hämmästyn.

TRISTAN.

Ken paikan tään On omistaja? Tehän täällä seuduin Olette tuttu, lähell' asuttenkin.

JAUFFRED.

Jokapa tietäis! Tätä kasvitarhaa Unissakaan en olo nähnyt koskaan. Mi troopillinen kyllyys! Ontoin kasvein Vihanta! Palmuja kas korkeoita!

TRISTAN.

Ja asuinhuoneusta! Kuinka soma! Puoliksi murattein ja ruusuin peitoss'! — Entäspä asukkaat?

JAUFFRED.

En näe mä ketä; Tän huvipuiston luulen kokonansa Ilmaantuneeksi joskus kesäyönä, Jolloinka Luna suostui tulemaan Endymionin luo, ja kätki puhtaan Vuon onnensa Vaucluse'n vuoristoon. Näin ollen, asukkaat kyll' ovat menneet.

TRISTAN.

Ei, kyllä tääll' on niitä, jotka aina Tääll' ovat, asuvat, ja liikkuvat. Kas tuoss' on käytävällä jäljet tuoreet.

JAUFFRED.

Niin oikein, pienten sieväin jalkain. Tulkaa! Nuot johtanevat, meitä tolalle. Ne vievät tuonne alas huoneen taakse.

TRISTAN.

Ei, vartokaamme, kunnes joku tulee. Älkäämme rohjetko. Jo paha kyll', Ett' omin valloin tänne tunkeilimme.

JAUFFRED.

No, olkoon. Niin jos onni meitä noutaa. Kuin tähän asti, olen tyytyväinen. — Sill' ompahan tää onneks' sanottava: Viel' emme kauhan' olleet luostarista, Hilpeinä kulkein, vuoroin lauleskellen, Kun vilkaselta kuningas René'n Mä näin; hän miettiväisnä astui haussa Cordovalaisen lääkärin. Te välttää Tahdoitte kuningasta, kanssanne Mua veditten, ja yli puitten, pölkkyin Pakoillessamme, vuoren juurella Yht'äkkiä me huomaitsemme aukon, Jok' ilmeisesti oli tehty. Tuota Me tutkimme ja, ensin pimeässä Hapuillen, tänne vihdoin jouduimme. — Mut sanokaas yks seikka mulle: miksi Tahdoitte karttaa kuningas René'tä? Hänenpä tähtensä te tulittenkin; Mua pyysitten te luoksi hänen käymään Myötänne huomenna: ja olettenpa — Niin, kaikkihan sen tietää — olettenpa Kihlattu hänen tyttärensä kanssa.

TRISTAN.

Kihlattu? Niinpä sanotaan. Ma tuskin Yhdeksän vuoden vanha olin, kun Ma kihlattiin. Mun isän' ja Burgund Niin saivat päätetyksi, silloin kuin tuo Sovinto tehtiin kanssa kuninkaan. Mut, Jauffred, nyt ma olen vanhempi. Ja niinkuin moinen sovinto, mi kesken Paraimman voiton oikeuten' alttiiks' On pannut, niinkuin tuo mua suututtaa, Niin suututtaa myös naittaminen moinen. Mä ylemnielin tänne tullut oon; Ja ylemnielin hieman vaan ma aion Täss' asiassa tehdä.

JAUFFRED.

Kuningasta Mun sääli on. Mä tiedän, että kauan Iloinnut on hän tuosta sovinnosta, Mi vahvistettiin tällä liitolla.

TRISTAN.

Niin, hällä siitä hyöty lie sen uskon. — Te tämän tyttären kai tunnetten?

JAUFFRED.

En: hänt' on muutamassa luostarissa Espanjan sydänmailla kasvatettu. Hän sieltä tuodaan teidän tullessanne. Mut älkää unhottako, missä oomme. Sisälle tänne kyllä pääsimme, Ja paikan ihanuutta ei voi kieltää. Mut pääsemmekö yhtä hyvin pois, On toinen seikka.

TRISTAN.

Hoo, ei ole vaaraa.

JAUFFRED.

Te ette kolkuta ja kuulustele, Ovatko väet kotona? Ma saanko —?

TRISTAN

Ei, suokaa mun. Jos joku kalman henki Tai velho täällä hallitsee, niin onhan Se soveljasta, että vaara ensin Mua kohtaa, joka teidät viettelin.

(Kolkuttaa ovea.)

Ei ketään.

JAUFFRED.

Ovi aukaiskaa.

TRISTAN.

Ei käy Se laatuun.

JAUFFRED.

Koettakaa; kyll' laatuun käy.

TRISTAN.

No siis! (Aukaisee oven.) Oi taivas, Jauffred, mikä näky!

JAUFFRED.

Siis henki?

TRISTAN.

Kuinka? Henki? — niin, ma luulen... Mut joku valkeuden kirkas henki. Oi kas! kas!

JAUFFRED (katsoo sisään).

Kaunis tyttö vuotehella! Hän nukkuu.

TRISTAN.

Niin, hän nukkuu. Rinta nousee Ja laskee hiljan hänen hengitessään. Kas kuinka suunsa luontuu hymyhyn, Juur' kuin hän huomais' ihastuksemme.

JAUFFRED.

Mä pyydän, Tristan, paetkaamme pois. Mua huolettaapi kaunis näkö tuo. Niin ylen viehättävä, ylen kaunis. Tää ompi unilinna. Jalkamme Jo salapauloiss' ovat, — paetkaamme! — Mi teitä vaivaa, Tristan? Taivas! hän jo Lumottu ompi. Seisoo tuijottaa, Kuin maahan kiintynynnä. — Tristan, tulkaa!

TRISTAN (innostuneena katsoen sisään).

Oi hiljaa, Jauffred! herätä hän saattais'. Oi hiljaa! Synti on tät' tyyneyttä Ja rauhaa häiritä, mi leviää Tuost' unen huopeest' yli kaiken luonnon.

JAUFFRED.

Oi kuulkaa!

TRISTAN.