Part 3

Oi, älä pelkää! Minkä mietti viisas opettajan', se onnistuupi; — niin, Sen tiedän, mull' on tunne, moinen juur'. Kuin nyt jo tuntisin tuon kumman voiman, Valoksi jota sanot, juur' kuin tänään Jo minuhun se entäis'. Ah, kun hän, Tuo kumma outo oli täällä, tunteen Havaitsin, jot' en onnen havainnut; Ja joka sana, jon hän lausui, kaikuu Mun sielussan', kuin kanteleessa, uusin, Ei koskaan ajateltuni sävelein. — Sanoitpa äsken, että valon voima On ripsas, että kaikki, johonka Se koskee, uuden arvon saa, ett' usein Se liittyy lämpymään — niin, eikö totta, Sydämen lämpymään? — oi, sen mä tiedän. Jos tuo se on, jon sanot valoksi, Niin aavistaapi mua, että tänään Se mulle ilmestyy. Mut yhdessä Sä petyt: silmällä ei suinkaan näe. Vaan täällä, luona sydämen on näkö. Sisässä tääll' on, sulo-muistelona, Tuo valon kajastus, mi mua kohtas', Tuo valo, jota kohden nyt mä lähden.

(Menee sisään Marthan kanssa, joka tällä välin oli lähestynyt.)

KUNINGAS (lääkärille, kun hän on sisään menemäisillänsä).

Oi, varro, Ebn Jahia! — Käsitätkö Sa tuota? Kenpä lie tuo vieras, joka Häiritsi hänen sydämensä rauhaa? Mit' aatella mun tulee puheestaan Noin innokkaasta? Mitä arvelet?

EBN JAHIA.

Ei olo nuoren mielenkääntehistä Juur helppo päättää. Tämän ehkäisee Mun tuumani, sen myönnän.

KUNINGAS.

Selitäppäs —

EBN JAHIA.

Niin, levon jos hän saapi aatellessaan Tuot' outoansa — tämä aatos näyttää Hänessä vallitsevan — niin mä pelkään, Ett onni taitoan' ei kaunista. Se puuttuu siten alustaa. Mut ehkä Tuleepi tässä kohden tarpeen vaihdos, Jotk' yhdessä, ja yhtä halukkaasti Kaipaavat tyydykettä. Ollen niin, On mulla toivoa, mut — vähän vaan.

(Menee sisään.)

KUNINGAS.

Oi Jumala! Ken on tääll' ollut? Bertrand Sit' eikö tienne — (Almerik tulee sala-ovesta.) Almerik! sä täällä?

ALMERIK.

Tuon teille kirjeen.

KUNINGAS.

Kirjeen? Tristanilta? (Aukaisee kirjeen.) Niin, hältä on se. (Lukee.) Mitä näen mä! — Kuule! Hän rauhan rikkoo... tekemämme liiton Hän purkaa tahtoo —

ALMERIK.

Tahtoo liiton purkaa?

KUNINGAS (lukien).

Mi kumma! Myöntää väärin tekevänsä. Ja senvuoks' asian mun haltuun' jättää: Mut — epää liiton tyttäreni kanssa!

ALMERIK.

Sit' ylpeää!

KUNINGAS.

Ah, Almerik! Mua noutaa Mun vanha kova onneni. Mä pelkään, Ett' enne tää on paha tämän hetken Tapahtumalle. Tämän naimisen, Jost' unelmat niin kauniit näin, mä liitin Keveämielisesti tuohon toivoon, Ett' taas Jolanthani sais näkönsä. Mun toinen toivon' petti, toinen lie jo Perästä tuokion — mut ei! en tahdo Nureella itseäni halventaa. Tapahtukoonpa, mitä Luoja sallii. — Ken kirjoen toi?

ALMERIK.

Yks miesi Jauffredin. Jauffredin luona Tristan on, hän sanoi.

KUNINGAS.

Jauffredin luon'? No siis on ehkä toivo — Kenties voi hän — Mut hiljaa! kuulen häikkää Ja miekkain kalskeen — tuolla käytävässä...

ALMERIK (joka lähenee salakäytävää).

Väkisten ryntävät ne —

KUNINGAS.

Väkisten? Voi kelvotonta!

ALMERIK.

Väkeämme siell' On joku vaan.

KUNINGAS.

Nyt miekkaan. Kostamatta Ei herjaa kenkään kuningas René'tä.

KUUDES KOHTAUS.

Kuningas RENÉ. ALMERIK. TRISTAN välkkyvässä asepuvussa seuroinensa. Sitte JAUFFRED seuroinensa.

(Tässä kohtauksessa kajastaa iltarusko laaksossa, ja kaukaisilla vuorilla, jota kestää näytelmän loppuun asti.)

TRISTAN.

Takaisin! Joukkionne vuoren juurell' On voitettuna. Vangiks' antaukaatte!

KUNINGAS.

Ken oot sa, hurja, jonka julkeus Aseilla riivoaapi paikan tään? Nyt herkee! kostoan' jos tahdot välttää.

TRISTAN.

Sa sanojasi säästä. Min' en pelkää. Mä kyllä luulen tätä paikkaa jonkun Pahaisen vallan alaiseksi. Mut Mua innostaapi valta moinen, jok' Ei tuota pelkää. Vuoren peikot jos Sua puoltavat; jos loitsia sa oot, Mi luotat voimiin salaisiin, niin tiedä: Mun miekkan' pyhä isä vihki. Vyöni Marian luostarissa Avignoniss' On hurskas priorinna ommellut. Tää asu kätkee aikeen sua häätää, Kuin pyhä Yrjö lohikäärmettä.

KUNINGAS.

Sä mieletön! Mi tänne sinut saattaa?

TRISTAN.

Sa vastaa! Laakson hallitsia ootko?

KUNINGAS.

Mä kyll' oon hallitsia laakson tään, Ja enemmänkin; mut ken sinä oot?

(Jauffred tulee sisään seuroineen.)

JAUFFRED.

Mitäpä näen mä! Kuningas René! (Lankea polvilleen.) Oi kuninkaani!

TRISTAN (erikseen).

Kuningas René!

KUNINGAS.

Sa, Jauffred, yksin vehkein kanssa moisen. Mi rikkoo kuninkahan rauhaa?

JAUFFRED.

Anteeksi Edellä riensi hän — mä myöhästyin.

KUNINGAS (Tristanille). No, kenpä oot sa?

TRISTAN.

Vaudemont'in Tristan Ma oon; sen nimen varmaan tunnetten.

KUNINGAS.

Kuin? Tristan? (Jauffredille:) Onko totta?

JAUFFRED.

Totta on se.

KUNINGAS (muistelIen).

Ja tekohan se täällä kerran tänään Jo olitten?

TRISTAN.

Niin, minä, kuninkaani! Mun saatti tänne sattumus, ei hurjuus. En luullut teitä paikan haltiaksi.

KUNINGAS.

Ja nyt, — mik' uudestaan tuo teidät tänne?

TRISTAN.

Sen tiedätten.

KUNINGAS.

En tiedä. Puhukaa!

TRISTAN.

Ivaatte; sillä kukkalaakso tää, Niin kumma kaikin puolin, tallettaapi, Parhaana ihmeenänsä, kaunokaisen, Jot' arvoisesti laulull' ylistää Ei voi Provence'n kaikki trubadurit.

KUNINGAS.

Ja tämä kauno? Jatkakaa!

TRISTAN.

Mun mieltän Niin liikutti, ett' en voi hallita Sit' enää.

KUNINGAS.

Tiedättenkö, ken hän on?

TRISTAN.

En, mutta sanansa ja kasvons' suurta Sukua, jaloutta kuvastaa.

KUNINGAS.

Ettenkä huomannehet, että, vaikka Kyll¹ luonto hänt' on muuten suositellut, Hall' yks on puute —

TRISTAN.

Sokea hän on! Mut sieluhuns' on sytytetty valo, Mi kirkkaamp' on kuin tuo, mi hältä puuttuu!

KUNINGAS.

Tiedätte hänet sokeaks' ja sentään —?

TRISTAN.

Ja sentään kultaisen mä kreivin-kruunun Ilolla lasken hänen jalkains' juureen.

KUNINGAS.

No, kautta kuvan pyhäisen Clairvaux'ssa! Te suurin ihme täällä laaksoss' ootte. Aseissa käsin tänne tungetten Te tuota voittamaan, jok' ol' jo teidän, Mut jonka ylpeästi hylkäsitte.

TRISTAN.

Mitenkä, kuninkaani?

KUNINGAS.

No, tuo kauno, Mi teidät viehätti, on — tyttäreni.

TRISTAN.

On tyttärenne?

KUNINGAS.

Niinpä, nuori kreivi! On sama, josta kirjeess' ilmotatte, Ett' ette millään muotoa voi ottaa Avioksenne: sama, jota niin te Kamootte, että melkein heitätten Lothringin, hänestä vaan päästäksenne; Ja vielä sama, jonka lumonneet Niin ootte, jotta pelkään, ett' ei voi Hän raukka teitä heittää.

TRISTAN.

Kuninkaani! Tuo onko totta? Sananne, ne hurmaa —

KUNINGAS.

Niin on, kuin sanoin.

TRISTAN.

Mut mist' on hän syystä —?

KUNINGAS.

Tääll' laaksossa! Sen saatte kohta tietää. Te ette arvaa, herra kreivi, että Juur' kummaisella hetkell' ootte tulleet. Jolantha, armas lapsen', alituiseen Pimeyteen, kentiesi, tällä haavaa On heitetty, tai valon ihanuuteen Hän ehkä heräjääpi.

TRISTAN.

Kuninkaani! Oi, mitä sanotten?

KUNINGAS.

Juur¹ tällä haavaa Cordovalainen lääkär', Ebn Jahia, On koettaa päättänyt — (Lähenee ovea.) Oi hiljaa! kuulen Sisällä liikuttavan. Kuunnelkaamme! Hän puhuu... Tristan! mun Jolanthan' puhuu! Oi, riemun sanojako, vaiko huolen Nyt hiipii hurskahilta huuliltaan? — Nyt joku tulee —

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Edelliset. BERTRAND. Sitte MARTHA. JOLANTHA ja EBN JAHIA.

KUNINGAS (Bertrandille, joka tulee ulos huoneesta).

Sano, Bertrand, joutuun. Mitenkä käy?

BERTRAND (hämillään).

Ah, en mä tiedä. Nyt Hän heräsi, ja temppu on jo tehty. Ma ulos riensin pelosta.

(Martha tulee kiireesti ulos.)

MARTHA.

Hän näkee.

KUNINGAS.

Hän näkee —?

TRISTAN.

Onko mahdollista?

MARTHA.

Hiljaa! Tuoss' on hän.

(Ebn Jahia tulee ensin ovesta, kädestä taluttaen Jolanthaa ja viittaa toisille, että he vetäytyvät takaisin. Nämät osottavat äänettömällä näyttelyllä osanottoansa lähinnä seuraavaan.)

JOLANTHA.

Minne mua viet? Miss' oon Ma? Tue — pidä kiinni!

EBN JAHIA.

Toinnu, lapsen'!

JOLANTHA.

Ei, pidä kiinni — seisatu! Oi, tääll' En ole koskaan ollut... mitä teen näin Oudossa paikkaa?... Mik' on tuo? — Äl' laske! Se lähenee... se mua pelottaa.

EBN JAHIA.

Jolantha! toimennu! Luo silmäs maahan, Jok' ain' on ollut armas ystäväs ja Tutusti vielä sua tervehtii. Näet tässä hoitamasi kasvitarhan.

JOLANTHA.

Mun kasvitarhan'? Enhän tunne tuota... Noin hirmuisia kasveja — oi varo! Ne laukee päällemme.

EBN JAHIA.

Oi, älä pelkää! Ne ovat taatel'-palmuja, jon lehdet Ja hedelmät sä hyvin tunnet.

JOLANTHA.

Noit' En tunne, en — (Luo silmänsä ylöspäin.) ja tämä kirkkaus, Mi kaikiss' ympärillän' on — tuo kaarros Jok' yli kaiken käy — kuin korkealta! Mik' on se? Jumalako? Hänen henkens' Se onko, josta ootte sanoneet, Maanpiirin täyttää?

EBN JAHIA.

Tämä kirkkaus. Jon näet, on valon kirkkaus, ja Jumal' On siinä, niin kuin hän on kaikissa. Ylhäinen sinilaki tuo on taivas, Ja Jumala on sinne, arvelemme, Majansa asettanut. Lapsi armas, Notkista polves, kiitos nosta taivaan Lakea kohden, kohden Jumalaa. Ja rukoile!

JOLANTHA.

Ah, neuvo mua oikein Rukoilemaan. En tiedä vielä, kuinka Rukoilla tämän mailman Jumalaa.

EBN JAHIA.

Oi lapsen', lankee polvilles ja lausu: Ylhäinen henki, joka puhuit mulle, Kun yö mun peitti silmän', mua johda Sua etsimään tän mailman loisteess', suo mun Pysyä sinussa maailmassa!

JOLANTHA (polvisillaan).

"Ylhäinen henki, joka puhuit mulle, Kun yö mun peitti silmän¹, mua johda Sua etsimään tän mailman loisteess', suo mun Pysyä sinussa maailmassa!" - Ah niin, hän mua kuuli — sen ma huomaan. Vakuutuksensa, rauhans' suo hän mulle. Hän ompi ainoinen, mi mulle puhuu Näkymätönnä, tutusti, kuin ennen.

EBN JAHIA.

Nyt nouse ylös, laps', ja tänne käänny!

JOLANTHA.

Oi sano, mitk' on olennot nuot suuret?

EBN JAHIA.

Sa tunnet ne.

JOLANTHA.

Oi, mitäkään en tunne.

KUNINGAS (lähenee liikutetulla mielellä).

Jolantha, tunne minut, tunne isäs!

JOLANTHA (hänen sylissään).

Mun isän'! — Oi, sa oot mun isäni! Niin sinut, äänes, syleilys mä tunnen. Jää tänne, tuekseni, turvakseni! Juur' outo oon ma valon maailmassa. Otettu mult' on kaikk', jon tunsin, kaikki, Jok' ennen oli lapses onnena.

KUNINGAS.

Käennyt oon ma sulle turvan antaa.

JOLANTHA.

Ket' aattelet?

KUNINGAS (osottaen Tristania).

Kas, tuoll' on yks, ku vartoo.

JOLANTHA.

Tuo vieras tuolla? Onkohan se muuan Kerubi, puhuneet joist' ootte ennen? Niin, valkeuden kerub', jok' on tullut?

KUNINGAS.

Sen tunnet. Puhutellut oot hänt' äsken.

JOLANTHA.

Kuin, häntä? hänt'? (Pitää kätensä silmillään.) Oi, isä! ymmärrän. Uljaassa olennossa tuossa lie Se ääni, jonka kuulin, raikas, vieno, Tuo ainokainen koko luonnossa. (Tristanille, joka lähenee.) Oi, puhu! Sana vaan noist' äskeisistä.

TRISTAN.

Nuor¹ ihanaiseni!

JOLANTHA. Oi kuule! kuule! Sanoilla noilla valon ensi säde Sieluuni osasi, tuo sulo puhe Mun sydämeni lämpymähän liittyi.

TRISTAN (likistää häntä rintaansa).

Jolantha! Jalo!

KUNINGAS (pitää kätensä heidän ylitsensä).

Teitä siunatkoon Se Jumala, jonk' ihmeit¹ ihailemme!