Part 2

Hiljaa, hiljaa! Pyhäinen On paikka tää. (Lankee polvillensa ja kurottaa käsiänsä avonaista oven kohden.) Oi, ällös suuttuko, Pyhyyttömällä katsehella että Mä lähenen sun lepovuodettas!

JAUFFRED (nostaa häntä ylös).

Voi nouskaa! Huolissani oon mä teistä. Te noiduksihin ootte joutuneet. Tuo näkö valhenäkö ompi. Tulkaa!

TRISTAN.

En saata.

JAUFFRED.

Älkää toki kuvapatsaan

Tavalla seisoko! Nyt päätös tehkää! Jos ette tule, mieltä rohkaiskaatte — Tiedustakaamme, ken tuo impi on, Herättäkäämme hän.

TRISTAN.

Ei — synti ois se.

JAUFFRED.

Jos ette te, niin minä.

(Menee sisään.)

TRISTAN.

Tuota hurjaa! — Hän kutsuu häntä, — kuule! Kätehen Hän tohtii häntä tarttua...

JAUFFRED (hämillänsä ulos tullen).

Nyt pois! Ei voi hän herätä; — hän ompi jonkun Salaisen loihtuvoiman vallassa. Oi tulkaa! Hyvää en mä ennusta. Olemme tunkenehet pyhyyteen, Mik' uhkaa meitä kuolemalla.

TOISTAN.

Niin, Pyhyyteen; ootte oikeassa. Mutta Eloa — eikä kuoloa — se tarjoo. Vaan — jättäkäämme tämä pyhä paikka, Johonka tulemalla väärin teimme. Hän nukkuu; — jalosti ei ole tehty. Jos jäämme.

JAUFFRED.

Siispä tulkaa!

TRISTAN.

Vartokaas, Oi Jauffred! Kerta silmäillä mun suokaa! Vaan kerran häntä lähemmältä katson, Ja sitte tulen.

JAUFFRED.

Kas, hän polvistuu... Hän hiljan hänen kättäns' suutelee. Ja häntä katsoo!... Hänen kaulastaan Hän rihman irrottaa, ja ottaa sen. No, kiitos Jumalan, tuoss' on hän jällen.

TRISTAN (tullen ulos).

Syvälle sydämeeni painanut Nyt oon tuon kauniin muodon, haihtua Ei voi se sieltä. Niin, nyt lähtekäämme, Ja peljätkäämme paikan jumaluutta. Mut palata ma olen luvannut, Ja joll'en pety, kuuntel' unissaan hän Suloisin hymysuin mun lupaustan'? Kas tämän kannehen ma otin. Jauffred. Hijoiltun kiven, hänen rinnaltaan Jok' oli. Niinkuin David leikkas' Saulin Hameesta tilkan hänen nukkuissansa. Merkiksi, että Saulin henki hänen Ol' ollut kädessänsä, niin tää kanne Todistakoon mun täällä ollehen, Mut että minun henken' joutui hänen Käteensä, vaikkapa hän nukkui. Jauffred. Tulkaatte!

(Menevät sala-ovea kohden, jolloin Jolantha tulee näkyviin huoneen ovessa.)

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET. JOLANTHA.

(Vaikka Jolantha on sokea, ovat hänen liikuntonsa vapaat ja tarkat. Ainoasti kuuntelevan asentonsa kautta silloin tällöin ja käsien ikäänkuin hapuilevista liikkeistä havaitsee, että häneltä näkö puuttuu. Silmät ovat auki, mutta usein alaspäin ja liikkuvat varsin vähän.)

JOLANTHA (ovessa).

Martha! Bertrand!

TRISTAN.

Ah, tuoss' on hän!

JOLANTHA.

Puhuihan joku. (Menee äänen johdolla suoraan Tristania kohden.) Ken on siellä?

TRISTAN

Outo, Jok' anoo anteeks', ett' on huimapäänä Hän paikan rauhaa häirinnyt ja teitä.

JOLANTHA

Sä kättä anna! (Tristan antaa kättä.) Et sä ole käynyt Meill' ennen. Ääntäs en mä tunne. Kai Sa Bertrandin tai Marthan kohtasit, Kun tulit?

TRISTAN.

Ketäkään en kohdannut. Mun saatti tänne muuan sattumus.

JAUFFRED (erikseen Tristanille).

Vähäisen Bertrandista tiedustelkaa!

JOLANTHA (kuunnellen).

Ken on sun mukanas?

TRISTAN.

Mun ystäväni, Ritari, trubaduri näiltä seuduin.

JOLANTHA.

Olette tervetulleet kumpikin. Käykäätte sisään, siell' on viileämpi.

JAUFFRED (kiireesti).

Jos suvaitsette sen, niin tänne jäämme. (Erikseen Tristanille:) Se kyll' on paras.

JOLANTHA (joka vielä pitää Tristania kädestä).

Kätesi on lämmin: Ma suonen tykkimisen huomaitsen. Sa varmaan palavoitsit matkalla. Sun eikö ole jano? Maltappas, Ma tarjoon sulle maljan viiniä.

(Menee sisälle huoneesen.)

TRISTAN.

Kuink' armas olento! ja jalot kasvot! Mi lempeä ja hellä hiljaisuus Niiss' on! Ja äänensä kuink' ihanainen!

JAUFFRED.

Olette oikeassa. Kun hän puhuu. Vastustamatta mieli viehättyy Ja Herran haltuun heittäyy ja hänen. Jaloa sukua hän varmaan on. Mut — olla vähän varoillaan ei haita: Kun viini tulee, Tristan, älkää juoko!

TRISTAN.

Halulla juon mä hänen kädestään Vaikk' kuoleman.

(Jolantha palaa tuoden kannua ja pikaria.)

JOLANTHA.

Täss' ompi viiniä, Jot' isäni on tapa juoda. Liian On väkevää se mulle. Maistakaatte!

(Kaataa pikariin ja kohottaa sitä Tristanille.)

TRISTAN (juodessaan).

Ihana, nuori neiti, — onneksenne!

JOLANTHA.

Otappa kannu, jos sun ystäväskin Halaisi juoda. Hedelmiä poimin Mä teille muutamia — viinamarjoj' Ja taateleit', tai mitä parhain maistuu.

(Poimii viiniköynnöksistä huoneen läheltä ja muista puista hedelmiä koriin, jonka hän ottaa pöydältä.)

TRISTAN (tarjoo pikaria Jauffredille).

Juokaatte, Jauffred!

JAUFFRED.

Ette mitäkään Siis huomaa? teit' ei lainkaan rasita?

TRISTAN.

Ei, huolet' olkaa vaan.

JAUFFRED.

Siis onkohan

Se viiniä? (Maistaa.) Malvasiaa, kautt' taivaan! Parempaa kuningas René'll' ei lie. No, Tristan, minä juon, mut teidän siit' On vastaaminen. (Juo.) Haa! Kuink' oivallisia! Miss' semmoist' annetaan, ei siellä suinkaan Vallitse mikään kalman henki.

JOLANTHA (lähenee taasen).

Täss' On hedelmät, jos teidän haluttaa. Mä pöydälle ne lasken.

JAUFFRED.

Kaunis neiti! Jop' oletten te meitä virvotelleet. Maljaamme viiniä jo laskeneet Niin elävyyttävää ja harvinaista, Ett' aivan syystä arvelemme, jotta Talossa rikkaassa ja arvoisessa Olemme vieraisilla. Ihanuus Ja viini luopi laulun: suosiolla Siis kuunnelkaatte pari sanaa, jotka Värsyinä polvikkaina ilmi tuovat Kiitollisuutemme ja mielemme.

(Ottaa käsille kitaransa ja laususkelee, pari kertaa kieliä näpättyänsä, seuraavaa, jota hän säisfää yksinkertaisilla akordeilla anapestisessä tahdissa.)

Jo vauhdistaan Se tunnetaan, Tuo jahtihaukka lennossaan: Ja laulustaan Ja riemustaan Tunteepi kertun oksallaan.

Miehuudestaan Ja toimestaan Ritari uljas huomataan; Mut soitostaan, Runoilustaan Tuo trubaduri tunnetaan.

(Muuttaa tahtia.)

Mut linnaan jos outohon astuilet, Miss' urhoj' ja naisia viihtyy, Sa suosion saavasi toivoilet, Kun soittosi, laulusi kiihtyy; Ja maljan kun hempeä poikanen tuo Trubadurin terveydeksi, Niin huomavi, huulille viinin kun luo, Tämän paikan oivalliseksi.

(Lopettaa kovalla pääte-akordilla.)

JOLANTHA.

Suloinen laulus on ja mainiosti Edistynyttä taitoa se näyttää.

TRISTAN.

Provence'n nuoremmista trubadureist⁵ On ystäväni suurimaineinen.

JOLANTHA (Tristanille).

Myös sulle annettiinko laulun mahti?

TRISTAN.

Ma olen hänen oppilaansa vaan. Suvaitkaa sentään, — lempeisyytenne Suo mulle rohkeutta lauleloon. Mut hyvään tahtohoni tyytykää.

(Älottaa joka jakson seuraajasta parilla kitaran näppäämisellä.)

Ma mailman puuhaa pakenin, Läpitse vuoren astelin Hapuillen vaivoin pimeässä. Ma vihdoin jouduin laaksohon, Miss' aimo, vilvas puisto on, Ma kauniit kasvit näin ja huoneen tässä.

Mut tääll' on hiljaa; mitäkään En kuulo, linnun ääntäkään; Miss' onkaan uurasteljat, kansa missä? Kuhunka vaan mä silmän' luon, On hilja kautta laakson tuon; Juhlaista on, kuin illoin temppelissä.

Ma huoneen oven auki saan, — Ja ah! kuin ruusu nukkuissaan, Jon mailmalt' Untamo on kätkenynnä... Ma sun näin uinuksissa noin, Ja kaikki, minne silmän' loin, Ol' lepohon sun kanssas viettynynnä.

Niin lieden liekkikin, ja kas! Niin ilmakin sun poskillas, Ja latva palmun nyykkäs' nukkuissansa. Sun henkes kaiken elon soi, Sun kauttas kaikki vihannoi, Kaikk' kiinni silmäns' loi sun silmäs kanssa.

Nyt heräsit — ja kerrassaan Myös luonto heräs' unestaan. Kuin aamun koitost' ois se herännynnä. Oi, ota, ruusu ontoin, Nyt vastaan mielisuosioin Tää aamutervehdys, mi heräs' ynnä!

JOLANTHA (Tristanille vähän ajan mietittyään, käsi otsallaan.)

Annappa mulle kitaras.

(Soittelee johdatusta ja säistää parilla tahdilla seuraavia jaksoja.)

Kunnian suuren Se vieras on saava, Mi herttaisen mielen Tuo mukanaan, 'Tuo tarinoita Ja lauluja, joita Me mielusat oomme kuuntelemaan.

Mut suurimman kaikist' On kunnian saava Se vieras, mi voipi Kielien soinnun Lauluhan liittää, Ja värsyjen polviin Aatteita tuopi, Ja lauseille lentimet luopi.

Myös pyhät voimat Laulajan kanssa Käy tupahan: Ja laulaessansa Käy ilma vienommin, Hiljallansa On kukkaskansa, Miettivi, kuulevi, tuoksuvi hienommin.

Teitä, vierahat, Tänne kun tullen Ja lausuen, laulain Mielenne innon Mullekin soitte, Teitä mä kiitän!

Mi, laulua tuota En kaikkia voinut Ma oivaltaa. Niin outona, unten', Kuin itsekin ootte, Se lens' ohi kuuloni, Vieritse luuloni, Jäänyt ei jälkeäkään.

Laaksohon tänne, Puiden latvahan Laskevi joskus Outonen lintu. Ja illan tullen, Kaikk' kun on hiljoin, Käy satakielisen liiretys viljoin. Sen kummaa tahtia Kielien soitoll' Ei kenkään ennä. Sen kilvalla laulaa Huokuvin rinnoin Ei kenkään voi; Sulokaunoisesti sen ääni soi.

Siell' onko, vierahat, Laulunne synty, Miss' surumieli Ja kaipuu — arvelen — Yöhyen tyynessä Uhkuvi ilmi? Ootteko ilmojen Liiteliöiltä Sävelet saaneet? Sävelet vilkkaat, Kummaiset, oivat; Kuink' unehessan' Ne korviini soivat! Sävelet lempeät, Juur' ihastuttavat, Minne jos kuuluvat, Kaikk' jalostuttavat.

JAUFFRED.

Oi, kuinka runollista!

TRISTAN (Jolanthalle).

Lauluamme Te vertailette satakielen lauluun. Oi, jospa oisin joku, vaikka pienin, Vaikk' köyhin noista lintusista, jotk on Luonanne täällä, saadakseni kuulla Yhäti noita sulosäveleitä, Joit' teidän rinnassanne heräjää.

JAUFFRED.

Oi jalo neiti, anteeks' antakaa, Ett' teen mä yhden kysymyksen, jonka ihailuksemme huulillemme saattaa. Maailmast' erillään te ootte täällä. Oivallisista noista lahjoistanne Ei mitäkään Provence'n ritarit Ja jalot naiset tiedä. Kenpä ootte Te syntyänne? Kenp' on isänne?

JOLANTHA.

Vai et sä sitä tiedä? Sep' on kumma. Tääll' ei käy kenkään, jok' ei häntä tunne.

JAUFFRED.

Mi hänen nimens' on?

JOLANTHA.

Raimbaud'ksi häntä Nimitetään.

JAUFFRED.

Raimbaud'ksi? Ritari Hän onko?

JOLANTHA.

Ritar'?

JAUFFRED.

Eli sotilas. Kypärä, kilpi, kultakannukset Häll' onko? Mikä hänen virkans' on?

JOLANTHA.

En koskaan ole tuota kysynyt.

JAUFFRED.

Mintähden teitä pidetähän täällä Niin tarkoin?

JOLANTHA (kummastellen).

Tarkoin?

JAUFFRED.

Niinpähän, niin yksin.

JOLANTHA

Ei yksin. Siinä aivan erhetyt.

JAUFFRED.

Mut tääll' ei ole ketäkään.

JOLANTHA.

Niin tääll' Ei ole... siinä oikeassa oot... En tiedä, mistähän se tulee. Muuten En yksin ole täällä milloinkaan. Mut varroppas, ma kutsun... Bertrand kyll' On ilostuva teidän tulostanne.

(Menee huoneesen.)

JAUFFRED.

Nyt nähdä saamme, kenen on tää laakso. Mut kovin mua aavistaa, ett' on täss' Sekassa jotain salaisuutta, jot' Ei minkään laakson herra kenenkään Ois suonut vainustavan. (Osottaa ovea perällä.) Huomatkaas, Kuink' ovi tuolla taidokkaasti ompi Kivillä, sammalilla peitetty, Niin ett' ei, kun se suljetaan, voi vuoren Rinteestä sitä erottaa. Nyt kuulkaa Mun neuvoan' ja oven luona olkaa. Ma varron, kunnes joku tulee. Sitte Mä menon vuoren käytävähän, ett' Ei voida estää palaustamme. Kenties mä kohtaan jonkun väestämme. Jos huomaan jonkun vaaran, palajan Ma kohta. — Kai jo ymmärrätte, Tristan?

TRISTAN (omissa ajatuksissaan). Niin, menkää vaan!

JAUFFRED.

Ah, huolissa te ootte; Tuo kaunonen on viehättänyt teidät.

TRISTAN.

Kipeä oon ma. Hurmoksiss' on pääni. Minusta on, kuin hiljainen tää laakso Se määrä oisi, johon tähän asti Oon pyrkinyt, kuin voitonhimoinen Uljuuten' oikean sais levon täällä.

JAUFFRED (totisesti).

Tok' ette ole unhottanut, että Teit' odottaapi kuningas René?

TRISTAN.

Niin, kuningas René! Oi, mitä huolin Mä hänestä? Maakunnan, joka lailla Ja oikeudella on meidän, jok' On meidän miekoillamme valloitettu, — Pitäiskö eestä sen mun kiinnittämän Nuoruuten' hänen tyttäreensä, jot' Ei kenkään tunne, kenkään ole nähnyt... Kun mulla tääll' on...

JAUFFRED.

Älkää jatkako! Te haaveksitte! Itse tiedätten Te, mitä tulevainen aika teilt' On vaativa. Mut hurmattu te ootte. Tuo liekki rinnastanne riistäkää.

TRISTAN.

Oisinko hurmattu, jos tuota voisin?

JAUFFRED.

Nyt tullaan: — hiljaa!

(Jolantha tulee ulos jällen.)

JOLANTHA.

Olettenko täällä?

JAUFFRED.

Varromme teidän tuovan huoneen herran.

JOLANTHA (vähän alakuloisena).

Kaikk' on he kaukana. Ma kutsuin, vaan Ei kenkään tullut. Miksi jättäneet Mun ovat?

TRISTAN.

Tulevat kai pian.

JOLANTHA.

Niin, He kyllä tulevat. He viinamarjain Korjuussa varmaan ovat. Siell' on mun Myös tapa olla. Muuten joku heistä Mun luonan' on.

JAUFFRED (hiljaa Tristanille).

Te jäätte tänne?

TRISTAN.

Jään.

JAUFFRED.

No niin, mä teon siis niin kuin lupasin.

(Menee kumartaen Jolanthaa, johon tämä ei vastaa.)

JOLANTHA (kuunnellen).

Sun ystäväs jo läksi.

TRISTAN.

Kohta taas Hän palajaa. Mut, anteeks' antakaatte, — Erääsen rikokseen mä syypää oon, Jon sovittaa mä jällen tahdon. Teidän Uinaillessanne äsken, pienen kanneen Ma otin teiltä, muistoksenne vaan. Täss' on se.

JOLANTHA.

Missä?

(Tristan antaa hänelle amuletin, jonka hän kolmannessa kohtauksessa otti hänen rinnaltansa.)

Kanne? Mun se onko?

TRISTAN.

Niin, niinpä luulen.

JOLANTHA.

Mun ei ole se, Mut Marthalta mä kysyn.

(Laskee amuletin pöydälle.)

TRISTAN.

Mulle suokaa Sen sijaan joku punaruusu tuolta, Mi nostaa teidän kuvananne latvans' Ylitse muiden kukkain vähempäin.

JOLANTHA.

Vai ruusu? Mielellän'.

(Poimii ja antaa hänelle valkoisen ruusun.)

TRISTAN.

Ah, valkoinenp' On tämä! Antakaatte punainen, Mi kaunis on kuin tekin.

JOLANTHA.

Punainen? Mitäpä tarkotat?

TRISTAN (osottaen).

No, joku noista.

JOLANTHA.

Otappa itse se.

TRISTAN. Ei, ennemmin Mä pidän tään, jon valitsitte te, Jon poimi teidän kätenne. Ja oikein Kun mietin, kiitänkin mä valintaanne. Valkoinen ruusu, jonka helmass' uinuu Noin raskasmielinen ja vaalas puna, Tän puiston haaveellisen kaunoisuuden Vertainen on. Yks ruusu antakaa Nyt viel', ja valkoinen. Ma hattuhuni Ne panen molemmat, ja tahdon kantaa Ne teidän Iempivärinänne.

JOLANTHA (poimii ja antaa hänelle ruusun, mutta punaisen).

Täss' On ruusu. Tätäkö sä tarkotit?

TRISTAN (hämmästyy).

Mä pyysin valkoista.

JOLANTHA.

Minlainen tää on?

TRISTAN.

Tää — tää... (Erikseen:) Haa, mikä mun aavistaa! (Ääneen:) Hei, sanokaas —

(Pitää Jolanthan edessä noita kahta ruusua ja muutamia muita, joita hän itse poimii lisäksi.)

kuin mont' on ruusua Mun kädessän'?

JOLANTHA (kurottaa kättänsä niitä saadakseen, silmiänsä avaamatta).

No annappa ne tänne.

TRISTAN.

Ei, koskematta.

JOLANTHA.

Kuinka voin ma muuten?

TRISTAN (syrjään).

Ah, sokea hän raukka on. (Ääneen ja vitkastellen.) Ma luulen. Ett' toki voipi.

JOLANTHA. Ei, sä erhetyt. Kun tietoa ma tahdon jostakin, Minkaltaista se ompi, kuinka monta Niit' on, niin tuntelen ma. Sehän selvää.

TRISTAN (hämillänsä).

Niin — oikeassa ootte — mutta väliin...

JOLANTHA.

Mut väliin? Puhuppa!

TRISTAN.

Ma tarkotan, Ett'.. että löytyy kappaleita, joita Vaan väristänsä erottaapi, niin Kuin monet kukkaslajit, monet aineet.

JOLANTHA.

Niin laadun, kaavan suhteen, arvelet Sa. Eikö niin?

TRISTAN.

Ei, sit' en tarketa.

JOLANTHA.

Ja onkos kukkaa työläs tuntea? Juur' hento, pehmyt, uhkea on ruusu, Niin hieno tuntea, kuin ilman henki, Ja lämpöinen kuin sekin kesä-illoin. Neilikka onko ruusun kaltainen? Sen tuoksu päätä huumaa, kuin tuo viini. Jot' annoin sulle. Entäs kaktus? Eikö Sen piikit tunnu niin, kuin vastatuuleen Jää-siitehessä astuisit?

TRISTAN (erikseen).

Oi kummaa! (Ääneen.) Sanottu eikö ole teille, että Kaikk' kappalehet voipi erottaa Etäältä kautta... näön, näkemällä?

JOLANTHA.

Etäältä? Kyllä. Pikku lintusen, Jok' istuu huoneen harjalla, ma tunnen Sen viserryksestä, ja ihmiset Ma tunnen kaikki heidän puheestansa. Heponi vilkkaan, jolla joka päivä Ma ratsastan, ma hirnunnasta tunnen Etäältä, käynnistään. — Mut näöllä? Ei ole tuota mulle sanottu. Se onko jotain, jolla tutkitaan? Jokuinen konstillinen kapine, Vai yksinkertainenko? Näköä En tunne. Taidatko sa opettaa Minulle näön käytöksen ja hyödyn?

TRISTAN (erikseen).

Oi Jumalani! Hän ei itse tiedä Sokea olevansa.

JOLANTHA (vähän viivähyksen perästä).

Mistä maasta Sa oot? Sull' lauseit' ompi, joita kenkään Ei täällä tunne; paljon, kuin jo sanoin, Puheessas on semmoista, joka mulle On outoa ja uutta. Onkohan Se laakso, jost' oot sinä kotoisin, Niin aivan toisen kaltainen kuin tää? Siis tänne jää, jos voit, ja sitä mulle Opeta, mitä tiedostani puuttuu.

TRISTAN.

Oi kaunis neito nuor', en voi, en taida Opettaa teille, mitä teiltä puuttuu.

JOLANTHA.

Jos tahdot, niin ma luulen, että taidat. Mua herkkäoppiseksi sanotaan. Ja moni noista täällä käynehistä Opetti mulle monta tointa, joita Mä hyvin ymmärsin. Nyt koetappas. En pety suinkaan: hyvä oot sa mulle: Sun äänes hellä on ja lempeä, Et tuota multa kiellä, kun mä pyydän. Puhuppa; tarkoin puhettas ma kuulen.

TRISTAN.

Ah, vähän tarkka kuulunta teit' auttaa. Mut — sanokaas: sen huomanneet kai ootte, Ett' ilman erinäistä tarkotusta Ja hyötyä ei ole yksikään Ruumiinne kauniin jäsenistä. Sormin Ja käsin tartutten te esineisin; Jalkanne, vaikka pienet kyllä, vievät Helposti teitä, minne halajatte. Ja korvan koukeroisen kautta lauseen, Sävelten ääni sieluhunne saapuu. Puheenne käypi huuliltanne. Rinta On suojus kevykäisen hengen tuon, Mi huoletonna nousevi ja laskee.

JOLANTHA.

Sen kyll' oon huomannut. Mut jatkaa vaan.

TRISTAN.

Siis sanokaatte: mihin tarkotukseen On Luoja teille suonut — silmänne? Mi hyöty teill' on noista tähtilöistä, Joill' itse on niin kumman kirkas loiste, Ett'eivät päivän säteistä ne huoli —?

JOLANTHA (koskettaa silmiänsä, vähän miettien).

Mi hyöty, kysyt sä... Voi, kuinka kysyt! Vaikk' — aatellut en ole tuota koskaan. No, silmäni — sen helpost' ymmärtää... Kun illoin oon mä väsyneenä, raskaast' Unonen laskee silmillen', ja sieltä Se valuu koko ruumiin yli, melkein Kuin tunto sormen päästä leviää. Siis tiedän silmän mua hyödyttävän. Pait sitä, etkö itse usein huomaa, Ett' on sun silmäs hyödyks' sulle? Kerran, Kun maahan pientä ruusupensasta Ma istuttuiin, juoksi muuan eläin Ja puri sormeen'; tuosta kivusta Ma itkin. Kerran taas, kun huolissan' Ma kauan olin ollut, siksi että Isäni poissa viipyili, mä itkin Ilosta kun hän tuli. Kyyneleistä Mä sydämellen', jok' ol' liian täynnä, Sain huojennusta, silmäin kautta huoli Ylitse tulvas'. Siis ei kysellä Sun sovi, mihin tarkotukseen Luoja On silmät unille suonut. Niiden kautta Minulle lepo tuodaan, väsynyt Kun oon ma. Niiden kautta lievitystä Ma murheeseni saan ja niiden kautta Iloni puhdistuu.

TRISTAN.

Oi anteeks' suokaa Mun kysymyksen' oli julma. Moinen Sisäinen sielun kirkkaus on teillä, Ett'ette kaipaa tuota, jot' on meidän Valosta lainaaminen silmäin kautta. Tulisko aatella, ett' alkuperää Oudoista olennoista ootte, joill on Avuja toisenlaisia kuin meillä? Tääll' yksin elätten; tää laakso näyttää. Kuin loihdituksi vuorten lomihin. Idästä, Peri-parvi kerallanne Te tulittenko? Tyttäriä Brahman Te lietto, jonkun Magin tänne tuoma Luot' Induksen? Oi kaunis tuntematon! Jos syntyisin te ootte ihmisistä, Kut maata äidiksensä mainivat, Jos ootte mieltyväinen tään maailman Katoavaiseen riemuhun kuin minä, Niin lempeästi ottakaatte vastaan Ritarin suosittelu: kuulkaa hänen Lupaustansa, ett' ei nainen ykskään, Vaikk' ihanuuden, synnyn kautta kuinka Etevä ois se, poista tuota kuvaa, Jonk' ootte te mun sieluun' painaneet.

JOLANTHA (vähän viivähyksen perästä).

Kuink' kauheasti puhua sa taidat. Milt¹ oot sa mestarilta taidon saanut Noin viehätellä lauseill' oudoilla? Minusta on, kuin yksin astuisin Mä tietä, joll' en ollut ennen koskaan. Mut kaikki, kaikki, mitä lausut, sentään Taivaalliselta, herttaiselta kuuluu. — Puhuppa taas. Ei, ällös puhuko! Suo ennen mielessän' mun kuuleskella Sanoja noita, joita lausuit, joista Yht' aikaa riemastun ja huolestun.

(Jauffred tulee äkisti sisään.)

JAUFFRED (erikseen Tristanille).

Miesjoukko, näin mä, kaukaa lähenee. Ja huomatkaas, ett' yksin oomme vaan.

TRISTAN (Jolanthalle).

Nyt, jalo neiti, lähteä mun täytyy.

JOLANTHA.

Voi! Miksi lähdet pois?

TRISTAN.

Ma tulen jällen, Ja pian — tulen tänäpänä vielä. Ettenkö tahdo käsin tunnustella, Kuin pitkä oon, ett' taas, kuin yhdymme, Te huokeammin minut tunnetten?

JOLANTHA.

Oi, miksi hyödyks'? Enkö tiedä, että Niin korkea sa oot, kuin harva on? Ylhäältä puhees mulle tulee, niin Kuin kaikk', jok' ylhäist' on ja ihmeellistä. Ja enköhän sun ääntäs tunne? Niin, Kuin sä, ei puhu kenkään. Koko luonnoss' Ei ole millään sävelell', ei äänell', Ei millään soittimella, jota tunnen, Niin vieno, helevä ja herttainen, Niin raikas sointi, kuin sun äänelläs. — Oi usko, sinut tuhansista tunnen.

TRISTAN.

Hyvästi siis, siks kuin taas yhdymme.

JOLANTHA.

Mun anna kättä. — Hyvästi! — Siis tulet. Ja tulet pian? Ma odotan, sen tiedät.

TRISTAN (suutelee polvistuen hänen kättänsä).

Oi, ällös epäelkö, pian ma tulen. Mun mielen' tänne hehkuu. Vaikka lähden, Jää aatosteni paras puoli tänne, Ja mitä viel' on mulla henkeä, Luo teidän levotonna halajaa se. Hyvästi!

(Menee sala-ovesta Jauffredin kanssa, joka jo ennen on lähestynyt ovea.)

JOLANTHA (yksin, kuunnellen).

Nyt hän lähti! Läpi vuoren, Jost' usein kuulin jalan oudon, nyt mä Keveät kuulen askeleet. — Oi hiljaa — En kuulo enää, kuulin, kerran vielä... Mut nyt ne haihtui. Tuleeko hän jällen? Jos hän, kuin moni muukin outo ennen, Tul' ainoan tän kerran vaan? Ah, ei! Sanoipa hän, hän lupas', että tänään Tuleepi hän. Mut kaste lankeaa, Jo ilta joutuvi. Ei, eihän tänään, Sit.' ei hän voi. Mut ehkä huomenna... Kuink' on nyt yksinäistä tääll' — —

VIIDES KOHTAUS.

JOLANTHA. MARTHA. Sitte Kuningas RENÉ ja EBN JAHIA. Viimeiseksi ALMERIK.

MARTHA (tulee huoneuksen takaa ja lähenee kiireesti Jolanthan huomattuaan).

Laps' armas! Mitäpä näen mä! Herällä... oot täällä!

JOLANTHA.

Oi Martha! vihdoinkin! Miss' oot sa ollut?

MARTHA.

Luon' niittulaisten. Mutta sanos, ken... Ken on sun herättänyt?

JOLANTHA.

Omin päin mä heräsin.

MARTHA.

Kuink', omin päin?

JOLANTHA.

Niin, muust' En tiedä. Mutta kuules, etpä tiedä Sä mitään, tääll' on ollut vieraita —

MARTHA.

Kuin, vieraita? Nyt pilailet sa. Keitä?

JOLANTHA.

Kaks outoa, joit' en mä tuntenut, Jotk' eivät ennen ole täällä olleet. Ikävä oli, että olit poissa.

MARTHA.

Voi lapsi, puhu toki järjin! Vierait'? Oi mistä... miten, tarkotan ma —

JOLANTHA.

Mistä He olivat, sit' en mä kysynyt. Sanonut oot, ett'ei saa kysymällä Vieraita vaivata.

MARTHA (toimentuen).

Mut, lapsi, keitä No oli siis?

JOLANTHA.

Sit' en mä tiedä, mutta —

MARTHA.

Ja yksin olit sa?

JOLANTHA.

Ma sua huusin, Mut et sä kuullut.

MARTHA (erikseen).

Jumalani, eihän Lie kenkään vaan!.. (Ääneen.) Mut kerroppas —

JOLANTHA.

Oi Martha, Ei niiden vertaist' olo täällä yhtään Viel' ollut, toisen niist' ei ainakaan. Niin laita varmaan lie, ett' on hän jostain Ihmeitten maasta, erilaisest' aivan, Kuin meidän maamme. Sillä voimakas Hän oli puheissaan, ja kuitenkin Niin hellä, herttainen, kuin sinäkin.

(Kuningas René ja Ebn Jahia tulevat toisten huomaamatta sisään sala-ovesta ja viipyvät kuuleskellen perällä.)

Mua tervehti hän runolla — oi Martha! Juur' eriskummaisella runolla, Mi kyyneleet toi silmihini, vaikka Osaksi vaan ma tuota ymmärsin.

MARTHA.

Toimennu, armas! (Erikseen:) Mitä saan ma kuulla? (Ääneen:) Mut sano, mistä puhui hän sun kanssas.

JOLANTHA.

Monesta — monest' oudost' asiasta. Hän monta tiesi seikkaa, joit' en kuullut Ma ole milloinkaan. Hän sanoi — vaan En tajunnut mä häntä — sanoi, että Juur' monta kappaletta erottaapi Etäältä silmän kautt'.

MARTHA (erikseen).

Oi Jumala!

JOLANTHA.

Tajuutko sinä hänen tarkotustaan?

MARTHA (huomaa äsken tulleet).

Kuningas tääll'! Oi taivas!

KUNINGAS (erikseen Ebn Jahialle).

Mitä kuulen! Jo ilmotettu mulle on! (Astuu esiin lääkärin kanssa.) Mun lapsen'!

JOLANTHA (lankee hänen kaulaansa).

Isäni armas, joko oot sa tullut!

KUNINGAS

Opettajasi tuon ma, Ebn Jahian.

JOLANTHA.

Vai hänkin. Suo mun sua tervehtää!

(Ebn Jahia kurottaa hälle kättänsä.)

KUNINGAS (vie Marihan syrjäpuoleen, joll'aikaa Ebn Jahia puhuttelee Jolanthaa ja tarkastaa salaa hänen silmiänsä).

Mi tapaus on tääll' —?

MARTHA.

Oi, sit' en tiedä. Kun nukkui hän, me siihen luotimme, Ett' ei hän ennen heräjä, kuin häntä Herätetään, ja poijes lähdimme. Sill'aikaa — sanoo hän, mut mahdollist' Ei lie se — joku outo tääll' on käynyt.

KUNINGAS.

Varomatonta mua! Ebn Jahiaa Kun seurasin, ov' auki unhottui. — No, Martha, outo tuo?

MARTHA.

Sen verran kuin Voin päättää, kun hän viel' on hämillään, Se hänen sokeudestansa puhui.

KUNINGAS.

Vai siitä! Siis on Luojan tahto, kaikk' Ett' eeltäpäin on hänen tietäminen. No niin! (Viittaa lääkäriä.) Oi Ebn Jahia! kuulitko?

EBN JAHIA.

Ma kuulin; sattumus on auttanut. Ja eräs outo hänet herätti. Ma tuolta pöydält' amuletin löysin. — Tilansa himmeästi vaan hän tuntee. Mun täytyy vaatia, ett' toki, niin Kuin lupasitte, ilmotatte hälle —

KUNINGAS.

Niin oon jo aikonut. (Lähestyy Jolanthaa, joka tällä aikaa on puhunut Marthan kanssa.) Mun tyttären'! Nyt huomaavasti korvas kallista! Salata kauemmin en saa, ett' elos Eräässä käännekohdass' on, mi vaatii Levollisuutta. Voitko maltilla Sa mua kuulla, voitko maltilla, Jos huoli sua kohtais' äkkiä, Sa tuota kestää?

JOLANTHA.

Isä, puhu vaan! Mun huolen' huojentuu, sun suustas kun Sen kuulen.

KUNINGAS.

Kuulo siis, Jolanthani. — Mit' outo tuo on sullo sanonut, En tiedä. Luulen tok', ett' ilmaissut Hän on, mit' aivan tarkoin salanneet Sinulta oomme tähän asti: että Sun sielus puuttuu mahdikasta lahjaa Käsittämään maailmaa ympärilläs. Niin on. Sa puutut näön aistia.

JOLANTHA.

Hän sanoi niin, mut en tuot' ymmärtänyt.

KUNINGAS.

Siis tiedä, että löytyy valon voima. Ylhäältä, tuulen, raju-ilman lailla Se tulevi ja yhtä ripsahasti. Kaikk' esineet, se joihin koskee, saavat Silt' eri tunnusmerkin, uuden arvon. Ja lämpymään se liittynyt on usein. Tien meihin saavuttaa se kautta silmän. Ja vasta silmän näkövoiman kautta Maailman rakennuksest' oikean Me saamme käsitteen, minlaisena Se lähti Luojan kädestä, ja hänen Hyvyydestään ja viisaudestansa. Mit' oot sa vaivoin arvata nyt saanut, Sit' ohjaa silmä meidät näkemään, Lajilta, muodost' oitis tuntemaan. (Mielenliikutuksella.) Huolemme kaikki korvas' vähän vaan sen Vahingon, jonka lapsena jo kärseit. Kaikk', jonka voimme, oli: surun taakkaa Nuorilla hartioiltas huojentaa, Ja katkeraa sen juurta sulta peittää.

JOLANTHA.

Oi isä! sanat kummat, mulle oudot. Maailman rakennus, minlaisena Se lähti Luojan kädestä, vai tuot' en Ois tuntenut? se mult' on suljettu? Kuin niin sa sanot? Enkö siis ma tunne Luojaani mailman rakennuksest'? Ei! Siis tuulen väkevyys, sen vieno löyhkä Ja lämpö, kautta maan kun leviää se, Ja luonto maan, sen voima kukat, kasvit Hedelminensä kasvatella, eikö Metalli, kivi, eikö virran vyöry Ja lintuin kuorilaulu tuonut ilmi Luojaani mailman rakennuksessa? Ja enkö ole sulta, kaikilta, Jotk' ovat mulle kalliit, saanut tietää Luojamme tarkotusta mailman suhteen? Hänenpä tahtons' ilme itsekin Ma oon. Jos minne käännyn: koko luonnoss', Omassa itsessän' ja muiden lauseiss', Äärettömissä jaksoiss' aatteiden, Kaikissa kohtaa mua sama ääni. Julistain Jumalaa ja maailmaa.

KUNINGAS (erikseen lääkärille).

Ah, Ebn Jahia! sulo-uskon tuon Me oomme häirinneet!

JOLANTHA.

Ja selko mulle Nyt tehkää: silmän näkövoimall' oon Mä ymmärtävä mailman. Äskeinen Tuo outo, jonka puhe syvälle Mun mieleheni painui, näöstä Myös hänkin puhui. Mitä siis saan nähdä? Oi, isä! voinko nähdä hänen äänens', Mi riemuin, huolin sydämeeni koski? Mä silmin näenkö satakielen laulun, Jot' usein miettinyt ma oon ja turhaan Koetellut aatteissani seurata? Sen laulu onko kukka, jonka tuoksun Ma tunnen vaan, mut en sen kasvua, Ei lehdykkää, ei kantaa?

KUNINGAS.

Lapsi armas! Mua surettaa jok'aino kysymykses. Sa tietäös: mull' ompi toivo. On toivo, joka, piti tähän asti Isääsi voimass', että näkö voidaan Sinulle antaa, että silmäs taas Voi aukeentua valon sätehille. Opettajas, sun ystäväsi Ebn Jahia, lääkärinä kauan on Jo valniistaunut siksi hetkeks', jonka Hän myöteljääksi ennusti. Nyt on. Laps' armaisin, se tullut. Hänen haltuun Hä itses anna. Hänen kanssaan käyt sä sisään. Marthan myötänne mä lasken. Sä ensin menet tainnoksiin... ja sitte, Jos taivas sallii, heräjät sä, lapsen' —

(Keskeytyy.)

JOLANTHA.

Mik' on sun? Miksi kätes vapisee? Oi isä, etkö riemuitse, ett' on nyt hetki tullut, jota kauan varroit? Pelkäätkö, ett' ei tämä onnistu? Mut enkö sentään jää mä ainiaaksi Sun tyttärekses, jota rakastat, Jok' iloitsee sun rakkaudestas, Osaansa tyytyväisnä —? Laske siis Nyt mua menemään.

KUNINGAS.

Jolanthani!

JOLANTHA.