Part 2

_Pyynikki_ (lähenee valtaistuinta, johon nojaa). Murtuneenakin olit tukeni ainoa. Kun taituit — olen yksin — yksin —

_Lemma_ (astuu nopeasti hänen luokseen, lämpimästi). Minäkin olen — ennen minäkin taitun —

_Pyynikki_ (torjuen). Niin — niin! (Istuutuu valtaistuimelle.) On helpompi olla yksin — yksin kannan tekojeni taakan. — Tiedätkö enemmän tapahtumasta?

_Lemma_. En. (Kyrölle.) Kuulitko, lappa, Hahman kuolemasta? Tiedätkö turman tarkemmasti?

_Kyrö_ (nolona, saamattomasti). En tiedä mitään.

_Lemma_ (kääntyy kiivaasti, tiuskaisee). No, mitä tiedät? Näitkö mitään valkaman vastarannalla?

_Kyrö_. En ainutta elävää olentoa. Tyhjäperä on tyhjä. Susi lie tai karhu juomassa käynyt — rannalla.

_Lemma_. Mene sitten! (Kyrö poistuu.)

_Pyynikki_. Nyt Pirkkalan ja Halikon sopu ratkesi. Tästä puhkee ilmisota — ellei taivu teivaalaiset.

_Lemma_. Sota tulkoon, tuho ja turma! Siitä sun pelastan, vien, ryöstän. (Syöksyy syleilemään Pyynikkiä.)

_Pyynikki_ (hämmästyy). Joko?

_Lemma_. Sen ainoan teen, minkä luontoni sallii. Sinut vien, vien, vien!

_Pyynikki_ (astuu alas). Milloin?

_Lemma_. Heti. Lähdemme Hahmalle hautajaisiin — ja sille tielle pakenemme — katoamme.

_Pyynikki_ (riemussa). Olet kuitenkin unteni urho — Pyynikin satujen sankari!

_Lemma_. Käsken heti venheet kuntoon, saattoseuran —

_Pyynikki_. Käske, käske! — Sinun olen — omasi! (Heittäytyy Lemmen rinnoille.)

_Lemma_ (suutelee rajusti). Nyt riennä, joudu — (Torvi kuuluu.)

_Sotilas_ (tulee). Kuningas tulee!

_Inku_ (syöksyy sisään). Kuningas tulee — kuningas! Astui maihin valkamassa!

_Pyynikki_ (parahtaa ja irtautuu). Kuningas!

_Lemma_. Kuningasko? Nyt?

_Inku_. Käy taloa kohti.

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka.

_Teivas_ (seisoo selin takan edessä, tuijotellen hiilustaan, kääntyy hetken kuluttua hitaasti ja osuttaa hajamielisen katseen vähitellen räppänään, menee sen luo, istahtaa pöydän kulmalle katselemaan ulos räppänästä. Kävelee sitten ajatuksissaan valtaistuinta kohti, pysähtyen sen luona, istuutuu sitten hitaasti, nojaa kyynärpään polveen ja jää miettimään).

_Inku_ (tulee kuningattaren huoneesta, menee tarjoamaan Teivaalle haarikkaa). Kuningatar tervehtii sinua ja lähettää tuliaismaljan. (Teivas viittaa poistavasti. Inku vie haarikan pöydälle, kääntyy.) Tuonko takkaan halkoja?

_Teivas_. Kuka olet?

_Inku_. Kuningattaren avainpiika. Seurannut Halilasta — Hahmalta.

_Teivas_. Lappa?

_Inku_. Niin, kuningas.

_Teivas_ (ärtyisästi). Ei! — Valtias. Jos aiot taloon jäädä, niin heitä hiiteen kuninkaat ja kuningattaret!

_Inku_. Kyllä, kuningas.

_Teivas_ (vihaisesti). Ämmä!

_Inku_. Kyllä, valtias!

_Teivas_. Mene! (Inku menee ukselle.) Nimesi?

_Inku_ (kääntyy). Inku.

_Teivas_. Missä valtiattaresi?

_Inku_. Huoneessaan.

_Teivas_. Käske tänne! (Inku menee kuningattaren huoneeseen. Teivas jää tuijottamaan eteensä.)

_Kyrö_ (tulee perältä). Sinä käskit, valtias.

_Teivas_ (liikahtamatta). Istu! (Kyrö aikoo istua takkarahille.) Tuohon pankolle! (Kyrö menee istumaan pankolle pöydän ääreen. Teivas katselee hievahtamatta Kyröä, joka tulee levottomaksi, painaa katseensa alas ja istuu sitten liikkumattomana. Äkkiä.) Joko Pohjankangas palaa?

_Kyrö_ (pelästyy). Palaako se?

_Teivas_ (ankarasti). Minä kysyin — joko palaa?

_Kyrö_ (ei tiedä, mitä sanoisi). En tiedä.

_Teivas_ (vitkaan, ivallisesti). Minä tiedän — ei pala.

_Kyrö_ (hyvin hämillään). Mihin tähtäät? En älyä.

_Teivas_ (ankarasti). Älä luihua! Anna ällisi äkätä! Olette valmiit pakoon käymään, taivaltamaan — Pohjankankaan polttamaan —

_Kyrö_ (kiihkeästi). Kuka kertoi?

_Teivas_ (rauhallisesti). Ei kukaan. Kaikki tiedän.

_Kyrö_ (nöyrästi). Olet pohjanperän suurin poppa —

_Teivas_ (nousee). Lorua! — Alallasi! (Kävelee ylös, sitten alas.) Kuule vakava sana ja tajua! En halua jaaritusta, en lörpötystä, en lorua. Ajattele! Sun takanasi lappaheimo — mun takanani Pirkkala. Nyt puhumme ja aprikoimme. Kyseessä on heimosi henki, olo, elämä. Mihin päätökseen päädymme me kaksi — se jääköön ratkaisuksi.

_Kyrö_. En puhu heimoni puolesta.

_Teivas_ (ankarasti). Puhut! Sun täytyy! Älä kuuruun lymyä! (Istuutuu).

_Inku_ (tulee). Valtiatar anteeksi pyytää — ei voi tulla.

_Teivas_. Ei?

_Inku_. Pyhäinen Pyynikki suree, isoansa itkee.

_Teivas_ (pakottaa itsensä lauhtumaan, tavanmukaisesti). Surustansa osa meillä. Lohtu vie ja viihdyttele! (Viittaa kädellään Inkulle. Inku menee. Rauhallisesti.) Tiedätkö, että Hahma on kuollut?

_Kyrö_. Kuulin kerrottavan.

_Teivas_. Et nähnyt?

_Kyrö_. Mitä — nähnyt?

_Teivas_. Nuolella ammuttavan?

_Kyrö_ (epävarmana). Kuulin, että upposi, hukkui —

_Teivas_. Löydettiin — nuoli rinnassa. Pirkan nuoli.

_Kyrö_ (pelästyneenä). Oh! Pirkan? Tunnettiinko?

_Teivas_. Tunnemme Nokian nuolet, keihäät, kirveet — Nokian pajan takomat. — Miksikähän joku pirkka hänet ampui? Mitähän järkeä siinä? Voitko arvata?

_Kyrö_. Ehkä joku vihamies sulle?

_Teivas_. Mitäpä minä Halimasta häviän? Olet viisas. Selitä pulma!

_Kyrö_ (varovasti). Viisaampi olet minua.

_Teivas_ (ystävällisesti). Yhdessä yrittäkäämme! Tunnustan — Hahman ansio oli Halikon liitto. Kun Hahma on poissa, on liitto rikki — syyksi saadaan kosto. — Surma saadaan pirkan syyksi.

_Kyrö_ (alta kulmain.) Olet ovela. Pirkoille koituu pahat päivät.

_Teivas_. Ilmisota Halikon ja Pirkkalan välille — varsinkin —

_Kyrö_ (uteliaana). Varsinkin?

_Teivas_. Halit haluavat anastaa meiltä pirkkaoikeuden lapan rahojen vaihtoon. Tahtovat itselleen veronkannon.

_Kyrö_. Ei veronkantoa! Vapaan vaihdon rihkaloissaan.

_Teivas_. Vai niin! Ovatko luvanneet teille?

_Kyrö_ (hämillään). Pirkka-verot ovat meille liian raskaat.

_Teivas_ (terävästi). Entä rauta, suola, aseitten teko, merentakainen kama? Ilmaiseksiko antaa Hali?

_Kyrö_ (nolona, kun on joutunut tahtomattaan keskustelemaan salaisuuksista). Haluaisimme vapaasti vaihtaa rahamme, ilman veroja.

_Teivas_. Tiedätkö, mistä on vero? Juuri kaikesta kamasta, minkä saatte ilmaiseksi, aseista, jotka teille taomme, rauhasta, jonka teille turvaamme. Hyvinvoinnistanne on veronne. Me huollamme teistä kuin itsestämme.

_Kyrö_ (miehekkäämmin). Sanoitko, että rauhassa keskustelemme?

_Teivas_. Sanoin. Loukkaamatta haasta! Nyt välimme selvitämme! Sano kaikki sanottavasi! Huomenna emme tästä enää puhu.

_Kyrö_. Sinä tiedät, valtias, että Pirkkala elää meidän rahoistamme.

_Teivas_ (naurahtaa). Pirkkala elää kaskistansa, kylvöistänsä, pelloistansa, karjastansa, kaupastansa —

_Kyrö_. Juuri tuon kaupan rahamme välittävät. Eikä mikään riitä. Jota enemmän otuksia pyydämme, sitä suuremmiksi verot nousevat. Jos laiskottelemme, vähennetään suolaa, simaa, kamaa, rihkaa.

_Teivas_. Tahdotte vapaasti vaihtaa Halissa? Vaihdoitte jo Uron joella rosmojen kanssa?

_Kyrö_. Omin päin lie joku Urolla käynyt — ei käskystäni.

_Teivas_. Oliko oikein?

_Kyrö_. Vastoin laadittua lakia — myönnän — mutta verot ovat raskaat —

_Teivas_. Ja aseet kalliit — meidän seppomme takomat! Meidän aseilla riistaa kaadatte, suolan, siman saatte — meidän rihkoin, kamoin koreilette. Muiden kanssa vaihtoon haluatte, ette pirkan kanssa! Mitä järkeä siinä?

_Kyrö_. Jos veroitta vaihto selvennetään —

_Teivas_. Veroitta? — Kyllä! Tuokaa aseenne Pirkkalaan — kaikki antamamme!

_Kyrö_ (hämmästyy). Emme silloin riistaa kaada. Hiven on ansoista apua.

_Teivas_. Näetkös nyt vääryytenne?

_Kyrö_. Aprikoimme, että aseet jo ovat omamme.

_Teivas_. Niin en minä asiaa arvaa. Mutta ehdon annan. Kymmenen kevättä maksatte veron. Muuta mitään emme anna — paitsi vaihdon tietä — ja vaihto on yksin meidän — sitten ovat aseet omanne.

_Kyrö_. Silloin alamme tyhjin kourin.

_Teivas_ (ivallisesti). No, vaihdoin uusitte varanne!

_Kyrö_. Emme pirkan kaupoin.

_Teivas_ (ankarasti). Mutta kyllä Halin, Rosmon rihkaloissa — ja Ulven, Uron raumateillä? Niinkö?

_Kyrö_. Siellä ovat rahamme kalliimpia.

_Teivas_ (nousee, vähän kiivaasti). Arvaa tuon — kun eivät huolla, eivät hoivaa! (Kävelee ylös.) Ottavat minkä saavat — koskaan antamatta. (Tulee alas, pysähtyy.) Ette suostu?

_Kyrö_ (epämääräisesti). En osaa tuota — en oivalla.

_Teivas_ (tiukasti). No, oivalla tämä! Saatte vaihtonne vapaaksi Pirkkalassa — erinäisin ehdoin —

_Kyrö_ (melkein välinpitämättömästi). Ehdoin?

_Teivas_. Sodan syttyessä nousee heimosi yksin mielin Pirkkalan puolta pitämään.

_Kyrö_. Emme sotahan sovi —

_Teivas_ (suuttuu). Täytyy! Täytyy — sanon sulle! (Kävelee kiivaasti. Lemma tulee perältä.) Tässä lappa kiemurtelee, kaamurtelee, köyryilee ja kieräilee. — Katso, Lemma! Tuossa Kyrö kyyrysillään kyrää vastaan valtiastaan —

_Kyrö_. Annoit mun puhua.

_Teivas_. Annoin. Nyt kuuntele! Olette pettäneet meitä Ulvelassa ja Urolla. Juonineet olette Halilassa ja meille sodan hankkineet. Vielä tiedän, mitä juuri teette ja aiotte. Parastaikaa pakenette kirjoinenne, karjoinenne. Aiotte pakonne peittää konnan koukuin, tuketa pohjan suun Pohjankankaan palolla. Näinkö on, vai miten?

_Kyrö_ (arkaillen). Olet parahin poppa Pirkkalassa — mutta tietäjäkin joskus eksyy.

_Teivas_. Sen näemme! — Lemma! Puhalla torveen! Airuet kutsu! Viestit kiireesti kautta kaiken valtakunnan! Sotijalot sotajalalle!

_Lemma_. Miehineen? Orjineen?

_Teivas_. Kaikkineen! — Koko Pirkkala koolle käy!

_Lemma_. Päällikölle käskyn vien. (Menee.)

_Teivas_. Vie! Palaa! (Hetken kuluttua melkein surunvoittoisesti, katsellen Kyröä.) Eikö koskaan lapasta ihmiseksi?

_Kyrö_. Viherä on vieraan virhi. Oma ei koskaan orasta.

_Teivas_. Minunko?

_Kyrö_. Vaikka sun.

_Teivas_ (tyytymättömänä). Vanhaako pengot? Naistasi esiin naaraat?

_Kyrö_ (synkästi ja uhkaavasti). Vaikene valtias!

_Teivas_. Kyllä — kun sappesi asetat. Muista — suutapäin syy sovittiin.

_Kyrö_. Niinpä vaietaan. Mulla ei ole oma kosto. Lapan heimon on asia.

_Teivas_. Lyhyesti! Rauhako vai riita?

_Kyrö_. Rauha! Rauha rattoisampi! Jos sovittelet, niin sovimme. Ehdotan: päästä pirkkojen parihin, Kokemäen rihkalahan halit, ulvet, rosmot kaikki — niin rauhassa vaihdamme rahamme parahimman kaupin kanssa.

_Teivas_. Entä aseet?

_Kyrö_. Niistä eri ostorahat annamme kymmennä kevännä.

_Teivas_. Entä sitten?

_Kyrö_. Sen jälkeen ei pahaa, hyvää väliä pirkalla ei läpällä.

_Teivas_ (aikoo vastata kiivaasti, mutta samassa kuuluu torven ääni). Tunnetko tuon tarinan?

_Kyrö_. Liian hyvin! Uhooko entistä tuhoa?

_Teivas_. Turmempata! (Istuu valtaistuimelle).

_Lemma_ (tulee). Päällikkö tekonsa tietää, toimeen ryhtyi. (Menee istumaan perä-pankolle.) Jopa Kyrön silmä välkkyy — sovinto kai on tullut.

_Kyrö_. Valtias ei suostu rahojen vapaaseen vaihtoon. Emmekä me ilman elä.

_Lemma_. Sepä solmu. — Unohtaako Kyrö Nokian aseet?

_Teivas_ (ivallisesti). Unohtaa Nokian nuoletkin. Tuskin tuntisi enää Kyrö sitäkään, joka vedettiin Hahman rinnasta.

_Lemma_. Mitä? Ammuttiinko Hahma?

_Teivas_. Kyrö sanoo nähneensä.

_Kyrö_ (hätäisesti). En. En sano!

_Teivas_. Erehdyinkö? Etkö sanonut olleesi läsnä?

_Kyrö_. En konsa — en ikinä!

_Teivas_. Miten sitten nuolesi joutui Hahman rintaan?

_Kyrö_ (pelästyneenä). Minunko nuoleni?

_Lemma_. Kyrönkö nuoli?

_Teivas_ (katsoo kiinteästi Kyröä, ankarana). Ellei asia olisi selvä, niin nyt sen näkisin. Sinä Hahman murhasit!

_Kyrö_ (hypähtää ylös). Minä?

_Teivas_ (rajusti). Istu! (Nousee.)

_Kyrö_ (vaipuu istumaan vastahakoisesti). Sorrettua syytetään —

_Teivas_. Vaiti! Olet roisto! En ilkiä sinua kuulla roistompana. (Levollisesti.) Olen aina sinua epäillyt. En koskaan luottanut ketun kengillä kulkijaan, konnan koukkujen kutojaan.

_Kyrö_ (ensi kerran ylpeästi ja miehekkäästi). Olen suuren heimon päällikkö kuin sinä. En salli solvausta. Heimoni puolesta olen täällä valtias-sanasi turvin. Muista!

_Teivas_. Muistan. Kohta näemme. Kun sinua epäilin — annoin Nokian pajaan käskyn — arvaatko minkä? (Kyrö tuijottaa käsittämättä.) Et arvaa. Olet ovela, mutta et tarpeeksi. Sinun nuolesi olivat paremmat muita — mutta — salamerkillä merkityitä.

_Lemma_ (hypähtää ylös). Sellainenko oli Hahman rinnassa?

_Teivas_. Sellainen — Kyrön jousen ampumana.

_Kyrö_ (nousee). Lie joku toinen tiennyt — tehnyt mulle turmioksi.

_Teivas_. Ei tiennyt seppä. Mulle antoi nuolet — minä aina sulle.

_Kyrö_. Lie saanut varas — lie kadonnut —

_Teivas_. Vie kuoppaan, Lemma! Tyrmään telkee!

_Kyrö_. Sanasi syöt, Teivas!

_Teivas_ (Lemman viittauksesta tulee aulasta kaksi sotilasta). Murhamies on henkipatto Pirkkalassa. Tuomittu olet. Pois!

_Lemma_ (on tullut nopeasti Kyrön viereen). Konna! Surun tuotit pyhälle Pyynikille. Tule! (Inku saapuu kuningattaren huoneesta.)

_Teivas_. Heitä vartijoitten vietäväksi!

_Lemma_. Kuulitko kuninkaan käskyn? Lähdetkö — tai pakotan?

_Kyrö_ (purkautuen). Kuningasko turvasanansa syö? Vertaisensa kuoppaan kätkee? Niin tekee kamakuningas, rihkaruhtinas —

_Inku_ (lyö kädet rintoihinsa). Osmo, auta!

_Teivas_ (naurahtaa). Sanoistasi ei arvoni alene — mutta tekosi tahraa koko maan maineen.

_Kyrö_. Ei kuin sun!

_Teivas_ (vetää puukkonsa). Taar'avita! Taatto taivahinen!

_Inku_ (parkaisee). Lähde, Kyrö! Lähde!

_Lemma_. Vaiti, ruoja! Kuningatar kuulee huutosi. (Sotilaat tarttuvat Kyröön.)

_Kyrö_. Kas! Pojalle pulmu on pyhä! Oikein! Tepponen isälle tekaise!

_Lemma_ (Sotilaat riuhtaisevat Kyrön aina ukselle asti). Ruoja! Ryökäle! Vartijat! Kuoppaan viekää! Kansi salpaan pankaa! (Sotilaat vievät Kyrön. Lemma seuraa. Vähän melua kuuluu ulkoa.)

_Teivas_ (pistää puukon tuppeen, katselee Inkua tarkkaan). Tunsit miehen?

_Inku_. Ensi kerran näin. Heimokseni tunsin.

_Teivas_. Hätäännyit hänen puolestaan!

_Inku_. Tuhoansa pelästyin — kun tuhmasti puhui, katala.

_Teivas_. Mitä tekee emäntäsi?

_Inku_. Nukkuu.

_Teivas_. Nukkuu? Mitä tekee yöt, kun päivin nukkuu?

_Inku_. Kolkko on immelle miehelän maja — alussa. Vielä sitten isoansa itki — nukahti.

_Teivas_. Miksi syöksyit tänne?

_Inku_. Pelästyin. Melua kuulin.

_Teivas_ (näkee, kun Pyynikki tulee hiljaa huoneestaan, Inkulle). Mene aulan tietä — nopeasti! (Inku menee heti, huomaamatta Pyynikkiä. Teivas astuu nopeasti Pyynikkiä vastaan, ottaa kädesiää ja taluttaa alas.) Terve, koito, kotihisi! Tupakani onnen tuot. (Pysähtyvät pankon päähän.) Kymmenet viikot viivyin. Pahoin tein. Anteeksi anna, armas emäntä! Ajan pitkän ikävöin sua alati. (Ottaa Pyynikkiä päästä.) Surunko sume silmässäsi? Sen suutelen suloksi jälleen. (Aikoo suudella.)

_Pyynikki_ (karttaen). Outo olet vielä mulle, minä sulle. Vieraan vilu meistä uhoo. Anna olla!

_Teivas_ (hämillään). Naiseni olet omani, emäntäni —

_Pyynikki_ (kylmästi). Kuollut on isoni. Hautajaisiinsa haluan.

_Teivas_. Sitäkö pyydät?

_Pyynikki_. Sitä. Saanko venheet vesille, haapioiset Hahmalahan? Saattajia anon sulta, soutajia suvantolasta. Siksi tulin.

_Teivas_. Vainko siksi?

_Pyynikki_. Vain.

_Teivas_ (kävelee jonkun askeleen hitaasti). Et lämmöllä, lemmenlauluin ota vastaan valtiasta! Kun isäntä saapui — karkaa emäntä.

_Pyynikki_. Mitäpä kaupan kalusta! En ehdoin tahdoin taloosi tullut.

_Teivas_. Tuomalla tulit — kuin nainen tulee.

_Pyynikki_. Ryöstettykin riemuin rientää — tiedän — mutta ehdoin tahdoin ryöstäjä tekonsa tekee — naisen mielen noutimeksi oman mielensä paloksi. — Me emme toivoneet toisihimme — liiton teit — minä liitolle lukoksi jouduin.

_Teivas_ (ihmetellen). Mitä haastat — en tajua. Puhut kuin vihassa vento — et kuin kotisi orren alla.

_Pyynikki_. Kotini? — Olen täällä liika lämsä, pärepihti, puhdepölkky —

_Teivas_ (kiivaasti). Vaiti! — Lämsät ei läpätä Pirkkalassa, ei haasta pihdit, ei puhu pölkyt. — Istu! (Pyynikki istuutuu vaistomaisesti. Teivas kävelee kiivaasti edestakaisin, pysähtyy sitten tyynenä.) Unohda sanani! Kiivastuin suotta. Syystä olet katkera, vihainen, ärty. (Hymyilee.) Kehnosti kohtelin, kosin — tulin ja nain — lähdin — ja lähetin —

_Pyynikki_ (keskeyttää). Saanko soutajia?

_Teivas_ (pysähtyy liikkumattomaksi kesken ajatustaan, tuijottaen Pyynikkiä). Olet kumma! Kova olet ja komea! (Lyö leikiksi ja menee istumaan valtaistuimelle.) Olet oikeassa! Käskijäksi tulit, et kuulijaksi, kuhnuriksi. Ole raju, reipas! Sellainen on mieleen mulle. Tiedä! Pirkat ovat pirun sukua — ja minä pahin pirkkalainen. Täällä tarvitaan tanua, tulta, pihkaa ja räiskinätä. Riehu, roihu, anna rätinän käydä!

_Pyynikki_ (nousee). En ole riehunut — mielestäni.

_Teivas_. Et. Olet kylmä kuin jää. Mua paleltaa. Mutta minä arvaan, että tulee kevät — tuuli kääntyy. Silloin paista, helly, mulle — muille räisky ja rätise! — Tule, pikkuinen, polvelleni! Tai — (nousee nopeasti ja menee Pyynikin luo) — et tulla voi — sun talutan. (Ottaa Pyynikin molemmat kädet.) Väärin on sulle tehty — väärin. Sen kostan kymmenesti. Olen niinkuin haluat, tahdot. Poista apea mieli! Puhu ja pakise!

_Pyynikki_ (arasti). En vielä voi — sain äsken surunsanoman —

_Teivas_. Ja sitten itkit, nukuit —

_Pyynikki_ (ihmetellen). Nukuin?

_Teivas_. Etkö?

_Pyynikki_. En.

_Teivas_ (irroittaa ja katsoo sivulleen aivan kuin vielä saisi nähdä Inkun). Hm! (Astuu vähän syrjään.) Ketä haluat saattajiksi?

_Pyynikki_. Määrää miten mielit soutumiehet! Mutta anna Inku seurakseni!

_Teivas_. Ei ole Pirkkalan väkeä. (Äkkiä.) Milloin palaat?

_Pyynikki_ (eloisasti). Pane joku joukon päälliköksi, joka käskee, määrää ajan.

_Teivas_ (syrjäsilmällä). Kuka?

_Pyynikki_. En tunne Teivaan väkeä. Sellainen anna, joka varoen valvoo minua, arvon antaa arvolleni.

_Teivas_. Kenen tunnet?

_Pyynikki_. Lemman vain — valtiaan jalon ja ylhäisen.

_Teivas_. Kelpaako?

_Pyynikki_. Oi, kelpaa, kelpaa!

_Teivas_. Mene huoneeseesi, mietin ensin — vastaan sitten!

_Pyynikki_ (riemussa). Mieti, mieti pian, valtias — valtiaani! Minä vakat, kirstut täytän — nopsa olen ja nopea. (Menee nopeasti ovelleen.)

_Teivas_. Pyynikki!

_Pyynikki_ (pysähtyy ja kääntyy). Mitä?

_Teivas_ (menee hänen luokseen, ottaa käden omaansa). Luulet, että yksin Halin liitto sun tänne toi. Ei tuonut. Mielitiettyni olit jo aikaisemmin. Olit hartahin haluni.

_Pyynikki_ (pelästyen). Oh!

_Teivas_. Nyt varsin lumohon loihdit kaiken tuntoni, tajuni.

_Pyynikki_. Päästä, kuningas!

_Teivas_. En konsa sinua laske, en kuuna kulloinkana. (Lämpimästi.) Lemmen tulen lietsoit mulle — anna lietson takaisin sulle —

_Pyynikki_ (keskeyttää). Muista isoni kuolemata, muista tyttären surua! Päästä vakan, kirstun kimppuun!

_Teivas_. Näin ei tulla, mennä miehelästä —

_Pyynikki_ (kauhistuen). Mitä mietit?

_Teivas_. Tulit pyhänä impyenä. Olit, vuotit paluutani. Ei konsa voi poistua pyhäinen piika miehelästä maailmalle. Sellaista ei tapa tunne.

_Pyynikki_. Mitä sitten?

_Teivas_. Teen immestä emännän. Neidon nuoren naisekseni.

_Pyynikki_. Oi, päästä, päästä!

_Teivas_. Taljat laita lautehille, pöyhi patjat, ukset sulje, säinät kukkasin korista!

_Pyynikki_ (raivossa). En sulje, en korista, enkä laita lautehia.

_Teivas_ (pudistaa Pyynikkiä). Pyynikki, varo! Miksi riehut? Miksi huudat?

_Pyynikki_ (huomaa erehdyksensä). Anna totun; taivun sitten!

_Teivas_. Mihin totut?

_Pyynikki_. Sinuhun. (Nopeasti ja viekastellen.) Olet väkevä sankari, kuningas suuri — sinua pelkään ja vapisen. Lempi kai on lämpöä, lepoa, eikä kauhun kaameutta.

_Teivas_. Kauhistutanko sinua?

_Pyynikki_. Et — et! En tiedä mitä sanon — pääni pyörii, sydän sykkää — anna poistua poloisen.

_Teivas_ (tiukasti). Ei Hahmalle takaisin!

_Pyynikki_. Eikö?

_Teivas_. Ei pyhänä Pyynikkinä —

_Pyynikki_. Vaan —?

_Teivas_. Teivaan naisna naurusuisna. Mene! Mieti! (Pusertaa kädestä.) Illalla tekoni teen, en yritä. Itse lehvät, limot laitan — häävuoteeni koristan. (Pyynikki nostaa päänsä ylpeästi ja katsoo uhkaavasti, painaa sitten silmänsä ja päänsä, salatakseen mielialansa. Lohduttaen lämpimästi.) No, ehken vielä näin äkisti.

_Pyynikki_. Jo osaksi voitat — kiitän sua.

_Teivas_. Nukun vielä taljoillani —. (Kuiskaa.) Tule sinne — riemun tuoja! (Pyynikki menee pää painuneena. Teivas jää paikalleen katselemaan Pyynikin jälkeen.) Onpa kumma kiihoittaja! Ihmeneito — ihmenainen! Hm! (Pyyhkii otsaansa.) Ominpäin on kasvaa saanut — ei ole emo vaalitellut —. Emo? (Kävelee alas.) Inkuko emon sijassa? En luota lappa-akkaan. On valehtelija, luihu, liukaskieli. (Pudistaa kuin taakan harteiltaan.) Vähätpä naisista, naikkosista! — (Istuutuu valtaistuimelle.) Pirkkalan asiat pahemmat! Vaarassa on valtakunta. Eikä kukaan sen etuja valvo. Kuningas? Pyh! Oikein sanoi Kyrö — kamakuningas! Hm! Mitä voin yksin? Tulisipa edes Lemma minuun! Lemma? — Pyynikki Lemman halusi saattajaksi — no, niin — sattumaa lie ollut —

_Lemma_ (tulee kiireesti). Suvannon takana metsässä miehiä näkyy —

_Teivas_. Erämiehiä?

_Lemma_. Enemmän vilahtelee. Ei erällä sellaista joukkoa.

_Teivas_. Mitä tekevät?

_Lemma_. Puita kaatavat. Luulen — yli yrittävät.

_Teivas_. Jousimiehet?

_Lemma_. Valkaman pajukkoon lähetin vartijoiksi.

_Teivas_ (nousee). Venheet vesille! Vastaan mennään — kysymään.

_Lemma_. Emme nyt voi. Vieraita veneitä soutaa Kulolla —

_Teivas_. Tänne vai sinne?

_Lemma_. Tänne.

_Teivas_. Jokohan pirkkoja —?

_Lemma_. En usko! Riennä rantaan! Ratsuja on vuoren alla.

_Teivas_. Mitä luulet?

_Lemma_. Luulen, että sinua siellä tarvitahan.

_Teivas_ (menee ukselle, kääntyy.) Ja sinua!

_Lemma_. Mitäpä minä? —

_Teivas_ (ankarasti). Seuraat minua! (Menee nopeasti. Lemma seuraa, pysähtyy hetkeksi uksella, katsahtaen Pyynikin ukseen päin, menee sitten.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama paikka. Jotenkin hämärä. Kynttilä palaa pöydällä.

_Inku_ (tulee kiireesti perältä, pysähtyy pelokkaana katsomaan taakseen, sitten nopeasti sisään, alkaa rauhallisena sytytellä useampia kynttilöitä, kuuntelee, näkyy odottavan jotakin, menee ukselle, palaa sitten levottomana entiseen työhönsä, kurkistaen kerran taakseen, ottaa vihdoin kynttilän, menee ukselle ja kohottaa kynttilän päänsä yli, antaen merkkiä ulospäin.) Tule! (Kyrö tulee hiipien.) Vihdoinkin! Pelkäsin jo ettet löytäisi perässäni.

_Kyrö_. Hyvin löysin, kun valossa vietiin. Varoin muuten.

_Inku_. Panitko teljen kuopan suulle?

_Kyrö_. Niin hyvin kuin osasin. Ei hätää! Ei minua ennen huomenta haeta. — Mutta miten päästä pesästä? Ei ole tarpeeksi pimeä.

_Inku_. Linkun kautta ryteikköön! Saatan käytävän suulle ja neuvon.

_Kyrö_ (katsoo ympärilleen). Missä ovat asujat?

_Inku_. Vierasta väkeä on valkamassa — sekä suvannon selän takana. Kuningas miehineen on siellä. Vain vartijat jälellä.

_Kyrö_. Siinä halilaiset! — Oispa nyt käsky myöhästynyt!

_Inku_. Mikä käsky? (Tarttuu Kyröön.)

_Kyrö_. Pohjankankaan palosta! — Päästä, opasta! On kiire.

_Pyynikki_ (tulee nopeasti perältä). Hiljaa Inku! Älä pelkää, Kyrö! Olin aulan takan varjossa. Tulonne näin — ja tuohon ukselle puheenne kuulin —

_Kyrö_ (käheästi). Petätkö, kuningatar?

_Pyynikki_. Vaikene, Kyrö! Olen itse petettävissä. Vie mukanasi! Pelasta minut!

_Kyrö_. En voi —

_Pyynikki_. Voit, kun viet. Me Inkun kanssa saukkoina sukellamme.

_Kyrö_. En voi — itse juoksen, soudan — tai kärppänä vilahtelen viidakoissa.

_Pyynikki_. Vie, tai melun nostan!

_Kyrö_. Jos meluat, niin sanon, että paeta aioit — pyysit meitä auttajiksi.

_Inku_. Tyynny, valtiatar! Kyrö tulee takaisin, jos voi, ja päästää meidät pälkähästä. Tuletko?

_Kyrö_. Ehkä jo aamun valjetessa — ennen sotijalojen tuloa. Kiireesti nyt! Tule, Inku! Mulla on tärkeä täytettävä. (Menee oikeasta uksesta.)

_Inku_. Poistu, valtiatar, huoneeseesi! Palaan heti.

_Pyynikki_. Jos et palaakaan?

_Inku_ (naurahtaa katkerasti). En ole täällä pakoa varten. (Menee Kyrön perässä.)

_Pyynikki_ (seisoo liikkumattomana paikallaan, puoliääneen mutisten). Jos Lemma ei olisi Teivaan poika, niin toista tästä tulisi — tunnen. Mutta nyt? Leimuaa säälin. Tukalan tilansa tunnen. — Mutta — kun ei hän voi — miksi ei joku toinen? Kuka toinen? En ketään tarpeeksi tunne. Ei ketään ole! Auttajaa ei! — Auttajaa? Ollapa mies, niin oma apuni olisin — kyllä tietäisin tekoni. (Lyö rintaansa.) Tunnen sen täällä ja tajuan. — No, miksi sitten —? Niin — miksi muita? Miksi en itse? Miksi naisen vain on naurettava, itkettävä, kaulanauhassa kuljettava? Miksi? (Kävelee kiivaasti, pysähtyy.) Siksi kai, ettei kykene. (Melua ulkona oikealla. Katkeralla, itkunsekaisella sävyllä.) Eihän teuras tenään pysty — se vain kuin minä — kytkyessään teutaroi —. (Kävelee tuskassa väännellen käsiään).

_Inku_ (tulee). Pois! Nopeasti pois! Kuulin linkun takaa ääniä, askeleita.

_Pyynikki_. Mitä tästä nyt tulee?

_Inku_. Luulen, että vaino jo veräjällä vartoo — lienee heillä nyt muuta miettimistä kuin meitä — Mennään maata — ja ovi salpaan! Ollaan kuurussa, kunnes talossa hiljenevi! Pian! (Työntää Pyynikin edellään Pyynikin huoneeseen, sulkee uksen jälkeensä. Näyttämö on hetken tyhjänä, kuuluu vain sekavia ääniä oikealta.)

_Teivas_ (tulee oikealta). Vuoteessani maatkoon Halin urho! En sairaalta apuani kiellä.

_Lemma_ (tulee perässä). Kauniisti teit, kun kuolevaiselle katon annoit — mutta — teitkö viisaasti!

_Teivas_. Mitä epäilet?

_Lemma_. Oliko sairas halilainen?

_Teivas_. Oli. Näin sen. Silmä sammunut, samea.

_Lemma_. Annoit parhaat miehet — kaksi parasta — pantiksensa!

_Teivas_ (istuutuu pankolle). Oli päällikön arvon mukaista. Istu tuonne peräpankolle — jutellaan. — Et lie melto mietteissäsi — vaikk'ei tarmoa tekoihin sulla.

_Lemma_ (menee istumaan). Paras ettei kaikkeen pysty mitä mielii.

_Teivas_. Niinkö? Nyt ei kysytä haavemieltä, ei unia, ei utua. Huomaatko tilamme?

_Lemma_. Näyttää pahalta.

_Teivas_. Toivottomalta.

_Lemma_. Heitä hiiteen kuninkuus!

_Teivas_. Kuninkuus? (Naurahtaa halveksivasti.) Edeltäjäni sen hankkivat. Minä sen kielsin itseltäni silloin — kun pirkat typerän työnsä tekivät —

_Lemma_. Kun eivät Ulvea mereen ajaneet?

_Teivas_ (kiivaasti). Niin! Kun eivät totelleet minua! Niin! — Nyt isännöi Ulve Kokemäellä. Hali on sotajoukkoineen suvannon takana, lähetit valkamassa — ja täällä — lapat karkumatkalla —. (Nousee.) Horna minut periköön, jos tästä pihdistä Pirkkala pääsee! — (Istuutuu Lemmaa vastapäätä.) Sanoppas! Miksi kaikessa suuressa minua vastustetaan? Sano!

_Lemma_. Kadehtivat. Olet liian viisas heille. Pohdit pulmat, selvität sotkut ennen heitä. Olet voimakas, raju, ylväs — halveksit heitä.

_Teivas_ (lyö nyrkkinsä pöytään). Roskaa, roskaa kaikki! (Väsähtäneesti.) Nyt rypekööt roskassansa!

_Lemma_. Etkö aio Pirkkalaa pelastaa?

_Teivas_ (katsoo Lemmaa pitkään). Kelle sen pelastaisin? Sinulleko? Hm! Pakenisit Taanperän kosken taakse — ja sieltä ikuiseen itään, rannattomille rajoille. Niin pakeni Siurakin tänne. Koskien, virtojen, järvien peittoon rakensi tämän rasian.

_Lemma_. Pelasta Pirkkala Pirkkalalle!

_Teivas_ (synkästi). Olen kaikkeni yrittänyt. Jo kerran tartuin uhkaan, pakkoon. Kaksi pahinta pirkkalaista vaadin taistoon tanterelle — ja tapoin. Silloin tottelivat toiset — toiset pesiinsä piiloontuivat. (Pyyhkii otsaansa.)

_Lemma_. Sanoin jo — heitä hornaan kuninkuus! Elä vain itsellesi! Metsällä käy ja kalalla! Et konsa lapan rahoista riitaan käy. Mulla rahoista paarret notkuu, riista-aitat ahdingossa. Yksin teen kaikki — kymmenen lapan edestä.

_Teivas_ (vakavasti). Pirkkalan turvassa tupasi on, olet vauras, vapaa. Mutta hajoita yhteys, voiman lähde — niin näet! Heitä heimo hujan hajan — niin pian sen kokoo vieras valta omaksensa, orjaksensa. Missä silloin rahat, riistat? — Jos näkisit eteesi, näkisit tuhon — (painaa pään käteen) — heimon tuhon — turman suurimman tuhoista.

_Lemma_. Eikö mitään voisi —?

_Teivas_ (nousee, katkerasti). Jos nostat pirkan hengen haudastansa. Sen hengen, joka Pirkkalan perusti.

_Lemma_ (nousee innokkaasti). Kohta on täällä Pirkkalan parhaat koolla — sotijalot sankarit! Puhu huomenna heille kuin mulle nyt — niin seuraamme sinua kaikki.

_Teivas_ (katsoo ihmetellen). Sinäkin? Valjaista vapaa mies — oman tahdon tuudittuja?

_Lemma_ (häpeillen). Ei veritekoihin luontoa mulla — olen heikko. — Mutta jos vapauttani vaanii vieras — ellei rauhaa anna vainolainen, niin — sen tunnen — syntyy minussa kyinen kyky, karhun sappi saivartavi.

_Teivas_ (iloisesti hämmästyneenä). Lemma? Sinä! (Menee, ottaa Lemmaa kädestä.) Lemma! Kotiinko koidut? Povelleniko palasit? — Jos sinut saan taas sankariksi, löysin syyn suurihin tekoihin, löysin puolen Pirkkalata.

_Lemma_. En pysty paljoon — vähäni annan — heimon edestä elän, kuolen. Ymmärsin ajusi ytimen.

_Teivas_ (riemussa). Näetkös! Hädän tullen haudat aukee, astuu esiin kuolleet pirkat, sadat urhot, sankat parvet. Sinun kauttasi puhuvat!

_Lemma_. Vähän vainajat minussa voivat —

_Teivas_ (keskeyttää). Kaiken voivat. (Siirtyy vähän oikealle.) Ensin sinussa — sitten muissa. On kuin olisi uusi huomen — uusi päivä valkeneisi. — Tunnen — vainajat tulevat Tuonen takaa — Manan mailta —. (Vilkkaasti.) Tätä olen toivonut, halunnut. — Nyt on mulla uutta voimaa, tarmoa, tukea. — (Raskaasti.) Jo lopun näin selvänä edessä.

_Lemma_. Minkälaisen?

_Teivas_. Halien, Ulven rosmojen voiton.

_Lemma_. Minne me?

_Teivas_ (halveksien, katkerasti). Me? — Lapat pakenevat pohjoiseen — pirkat — jäännökset perässä — kuin paarmaparvi karjan jälkeen — elämään siellä erämaissa lappaheimon syöttiläinä — vapaasti riistäen, vapaasti ryöstäen, ilman rajaa ja lakia. Hyi!

_Lemma_. Mikset ennen näin puhunut? Olisin toisin ymmärtänyt. — Nyt sinua seuraan silmitönnä. Käske, määrää! Nyt näen — olet yksin kaikki! Ilman sinua on Pirkkalan satu lopussa. Sano, mitä teen!

_Teivas_. Huomenna sanot sanasi käräjillä. Sanasi tehoavat. Olit vastustajistani väkevin, kun olit — niin läheinen —

_Lemma_ (istuu raskaasti). Olin poikasi — ja sentään luopio.

_Teivas_ (murheisesti). Niin — sitä paljon surin, murehdin. (Iloisesti.) Mutta nyt on toisin. Olet parahin apu, kun annoit luottoni takaisin. —

_Lemma_ (nousee, vilkkaasti). Entä jos lähtisin vartiotulille valkamaan —? _Teivas_. Lähde! Siellä on miehiä koolla — ja toisia tulee pitkin yötä. Puhu järkeä jääräpäille! Tämä päivä on ratkaiseva — painummeko paimenheimoksi pohjolan perille, tai seisommeko, sotaanko ryhdymme hengen eestä.

_Lemma_. Oitis lähden. Hahmoittele sinä tekojen teelmä! Me toivosi todeksi teemme. (Menee Teivaan ohi.)

_Teivas_. Luotanko sinuun?

_Lemma_ (kääntyy). Luota!

_Teivas_. Kaikessa?

_Lemma_ (on hetken hämmentynyt, sitten rajusti, ojentaen kätensä). Niin — kaikessa! (Menee nopeasti.)

_Teivas_. Minä valvon vartijoita. (Menee oikealle hitaasti.)

_Inku_ (kurkistaa vasemmasta uksesta, tulee esille). Tyhjä on pirtti. Poissa ovat. Tule turvassa, jos haluat. (Kurkistaa perältä.) Ei ketään näy.