Part 3

Näistä kirjoituksista oli yksi, ensimäinen palkinto, painettu kulta-präntillä. Sen sai Tallinnan laulu-kunta, ”Estonia”. Toisen palkinnon, jota oli hopea-präntillä painettu, sai, kuten nähdään, Kursin pitäjän laulu-yhtiö, ja kolmatta pronssi-präntillä painettua palkintoa jaettiin kuudelle eri laulu-yhtiölle. Konsertin kestäessä pidettiin joitakuita puheita sekä luettiin useita lennätin-sanomia, joista yksi Tallinnasta ilmoitti, että sen riemu-juhlan osan-ottajat, jota par'aikaa pidettiin Tallinnassa tuomiokoulun 50-muotisesta elosta, oliwat koonneet 3,000 ruplaa wirolaisen maanwiljelyskoulun perustamiseksi. Kun konsertti oli lopetettu ja palkinnot jaetut, sanoi herra Jannsen jäähymäiset laulajille lyhyellä, mutta erinomaisen kauniilla ja sydämeen salwaawalla puheella. Hän kiitti laulajia heidän kunnioitettawasta käytöksestään, joka oli tehnyt hänen sydämensä wielä lämpimämmäksi heitä kohtaan, siihen määrään lämpimäksi, että hän pelkäsi sen syttywän ilmi tuleen. Jos se olisi hänen woimassaan, ottaisi hän sydämensä powestaan ja jakaisi sen niin moneen osaan, että woisi antaa jok'ainoalle laulajalle yhden kotiin wietäwäksi. Sitä hän ei woinut, ”mutta”, lausui hän woimakkaalla, waan liikutetulla äänellä, ”wiekäätte kotiinne kaikille tuttawillenne sulimmat terwehdykseni, terwehtäkäätte koko Liiwin ja Wiron maata, terwehtäkäätte koko maailmaa!” Wastaukseksi laulajoitten puolelta kaikui korkea hurrahuuto ”Laulopapalle”, heidän rakastetulle johtajalle ja puolustajallensa. Herra Jannsen otti wielä kerran puhuaksensa, esittäen hurraa H.K.M:tillensa. "Ainoastaan semmoisen hallitsian aikana, kuin Aleksanderi toisen”, lausui hän, woi näin kaunis juhla olla mahdollinen, kaikukoon siis korkea hurra hänelle!" Wielä muutamia kiitos- ja jäähywäispuheita, jonka perästä hra Hurt esitti wiimeisen hurrahuudon Wiron kansan edistymiselle, ja juhla oli loppunut.

* * * * *

Suomessa lienee se luulo jokseenkin yleinen, että Wirolainen talonpoika, werrattuna suomalaiseen, on jokseenkin alhaisella siwistyksen kannalla. Ja eräässä kohden tämä luulo onkin oikea, Suomalaisen wapaammat yhteiskunnalliset ja wiimeisinä aikoina waltiolliset olot owat paljon lawentaneet hänen näky-alaansa sekä kartuttaneet hänen mieltymyksensä ja osanottonsa yhteisiin asioihin. Hänen tilansa wapaana talonomistajana on hänelle antanut wakaan itsenäisyyden tunteen. Hän tietää olewansa oma herransa. Tämän kautta koko hänen käytöksensä on turwallisempi, tottuneempi, kuin hänen Wirolaisen weljensä. Se on tietty, että ne päinwastaiset olot ja suhteet, joissa tämä on elänyt, paljon owat waikuttaneet hänen luonteesensa. Waltiollisista asioista hän aina, sitte kuin Saksalaiset saiwat hänet kukistetuksi, on ollut pois-suljettu, ja Hänen osan-ottonsa yhteiskunnallisiin asioihin on wasta alullansa. Hänen näky-alansa täytyy siis olla jokseenkin ahdas, hänen mieltymyksensä yhteisiin asioihin jokseenkin rajoitettu. Hänen omistus-oikeutensa epäswakaiset ja armon-alaiset seikat ww. 1819 saakka ja de facto suureksi osaksi wielä nytkin, owat waikuttaneet sen, ettei hän koskaan tunne seisowansa wakawalla pohjalla. Hän on siis arka-luontoinen ja ujostelewa. Mutta tämä ei kuitenkaan ole herwottomuudeksi eikä pelkuruudeksi katsottawa. Hän woi wihata sortajaansa ja hän woi miehissä wastustaa häntä, jos jonkun johtajan saa. Mutta hän woi myöskin rakastaa, ja innolla rakastaa sitä, joka hänen hyödyksensä työtä tekee. Suomalaisella on siis enemmän waltiollista ja yhteiskunnallista siwistystä, Wirolaisen olot owat enemmin patriarkalliset. Mutta jos luulee, että Wirolainen kirjallisessakin suhteessa on alhaisemmalla kannalla kuin Suomalainen, niin minun luullakseni suuresti erehtyy. Todistukseksi olkoon Wirolaisten sanomalehtien suuri, meidän oloihimme werraten, erinomaisen suuri tilaajain määrä. Niin on esimerkiksi mahdollinen, että uusi wirolainen kuukauskehti ”Wesilane” woi toiwoa 2000 tilaajaa. Näin suurta tilaajain määrää ei mikään suomalainen kuukauslehti woisi uneksiakkaan, ja kuitenkin on Wirolaisia ainoasti 800,000, kun Suomalaisia on toista wertaa enemmän. Todistukseksi olkoon myös koko ylhäällä kuwailtu juhla. Se on tietty, ett'ei kenenkään päähän woisi lentää ajatus koota kansaa, joka olisi aiwan raaka ja siwistymätön, wiettämään kansallista laulu-juhlaa, ja wielä wähemmin tämmöinen ajatus woisi johtua niin ymmärtäwäisen ja käytännöllisen miehen päähän kuin hra Jannsen'in, Tähän tulee että, lupaa juhlan wiettämiseen saatiin odottaa, Jumala tietänee mistä syistä, lähes kaksi wuotta, niin että laulu-wihot woitiin jakaa wasta kuusi wiikkoa, ennenkuin juhla oli pidettäwä. Että 800 miestä, suurimmaki osaksi talonpoikaista säätyä, näin lyhyellä ajalla, joka wieläkin oli kylwön aika, ennätti harjaantua kelwollisella tawalla laulamaan ne 27 laulua, jotka wihko sisälsi, edellyttää jokseenkin suurta tottumusta kirjojen wiljelemiseen.

Kun ensi-kerran Maariankirkon parwesta näin alhaalla kirkossa kokoontuneet laulajat, harmaantuneita ukkoja, täysi-ikäisiä miehiä, iloisia nuorukaisia, tulin heti aiwan itsestäni wertaamaan näitä seikkoja meidän oloihimme. Olisiko tämä mahdollista Suomessa? Ja kun minulta sitten kysyttiin: teistä Suomalaisista lienee tämä jokseenkin wähäpätöistä? niin täytyi häpeällä wastata: meillä tämä olisi aiwan mahdotonta. Eroitus on siinä, että meillä kansakoulu-asiat wielä owat aiwan alkeilla, kun sitä wastoin Wirolaisilla jo kauan on ollut hywä kansakoululaitos. Kansakouluja heillä on kahta laatua, korkeampia ja alhaisempia, tahi "kihelkonnakoolid" (pitäjänkoulut) ja ”kogokonnakoolid” (kartanon alueen koulut). Useimmissa, ehk'ei kaikissa pitäjissä on yksi kihelkonnakool ja jokaisessa, kogokonnassa on 1—3 alhaisempaa koulua, niin että monessa pitäjässä on niitä 20—30. Muutamia wuosia sitten on säädetty että 500 hengen päälle pitää oleman yksi kogokonnakool. Näiden koulujen oppi-määrää en warmaan tunne, mutta, jollen aiwan wäärin muista, luetaan korkeimmissa kansakouluissa myöskin wieraita kieliä s.o. Wenäjän ja Saksan kieltä. Opettajain walmistamista warten on Walgan kaupungissa, pohjoisessa osassa Lättiläisten alueella, seminari, josta sekä Lättiläisten että Wirolaisten korkeammat koulut saawat opettajansa. Paitsi sitä on ainakin yksi, jollei useat pienemmät seminarit, joissa alhaisempien koulujen opettajiksi pyrkiwät saawat opetuksensa.

Kuten tietty, ei woi kehua näiden maakuntien waltiollista eikä yhteiskunnallistakaan tilaa hywäksi. 1819 wuoden asetus kyllä lakkautti orjuuden sekä määräsi osan aateliston maata warsinaisen wäestön ostettawaksi. Mutta asetuksen kautta wapautetuilla orjilla tietysti ei ollut rahaa käsissä. Niiden täytyi siis arentimiehinä pysyä herrainsa mieliwallassa ja hoitaa sitä maata, jota heillä oli oikeus ostaa, waikk'ei siihen ollut rahaa. Kartanoherran oli Yhä wielä walta korkealla arennilla estää heitä rahaa kokoomasta sekä muutoin rasittaa ja waiwata heitä monella tapaa, niin ettei heidän tilansa ensi aluksi de facto tullut entistänsä paljoa paremmaksi. — Se etu heillä kuitenkin nyt oli, että heidän wallassansa oli muuttaa pois kartanosta, jos he nimittäin woiwat muulla tapaa elää. Wasta wähitellen muuttuu maa kansan omaksi. Wirallisten ilmoitusten jälkeen on Liiwinmaassa nykyään myyty maata aatelistolta rahwaalle noin 16,000,000 ruplan edestä. Tämä summa wastaa 24,54 prosenttia sitä maata, jonka rahwas asetuksen mukaan saa ostaa. Näistä 24,54 prosentista on suurempi osa, eli 28,19 prosenttia Wirolaisen wäestön hallussa ja pienempi, tahi 21,35 prosenttia Lättiläisen wäestön oma. Wironmaalla taas on aatelistolta ostettu ainoastaan 4 prosenttia. Syy tähän suureen eroitukseen kuulin olewan sen, että Liiwinmaan rappiolle joutunut aatelisto katsoo hyödyksensä krediitti-kassalle (Credit-Kasse) Riiasta hypotiseerata maatansa ja sitte myydä sen korkeaan hintaan. Riikaan laitetusta pankista saawat talonpojat kuoletus-lainoja, joilla maata ostetaan. Niiden täytyy siis ostaa maansa aiwan kalliiseen hintaan, mutta katsowat sitä kuitenkin paremmaksi, kuin olla ilman. Tallinnassa on myös ollut talonpoikais-pankki, johon wuotuisilla maksoilla talonpojilta jo on koottu 15,000 ruplaa. Mutta kassan asian-omaiset hoitajat rupesiwat pelkäämään, että maa liian suuressa määrässä joutuisi rahwaan haltuun, ja päättiwät sen vuoksi käyttää tämän summan jollakulla muulla tawalla. Wirolaisten hyödyksi se kumminkin oli käytettäwä; se siis annettiin Wirolaisen tuomiokirkon rakentamiseen Tallinnaan.

Lukia woi arwata, että asiain näin ollessa, wirolaisen kansan ja saksalaisten herrain wäli ei woi olla hywä. He seisowat wastakkain niinkuin kaksi wihollista. Jotakin sydämen sidettä niiden wälillä ei ole. Toinen päästää ainoasti wastahakoisesti käsistä saaliinsa, jota toinen katsoo selwäksi omaisuudeksensa ja kaikella tapaa tawoittaa. Wirolainen kutsuu Saksalaista "lambawaras", Saksalainen käyttää Wirolaisista pilkallisesti sanaa "maa-rahwas". Ainoasti yksityiset arweluttawat waltiolliset seikat woinewat johonkin määrään saattaa Saksalaiset mielen-malttiin ja myöntymyksiin. Eräs saksalainen sanomalehti Tartossa "Neue Dörptsche Zeitung" lausui, kertoessansa juhlasta, wirolaisista laulajista näin: "Jos juhlaan kokoontuwia wirolaisia laulajoita ei juuri ollut pelätty, oli heidän tulonsa kuitenkin tuntunut johonkin määrin mieltä-rasittawalta Tarton asukkaille [Sopii kysyä: keille? Tartossa on 10,000 Wirolaista, 9000 Saksalaista, 1,800 Wenäläistä, 160 Lättiläistä ja 315 omnium linguarum.] (auf die Einwohner Dorpats einen gewissen Druck ausgeübt), joten uusi asia tekee. Mitä on Wirolainen waatiwa? Kuinka pitää häntä kohdella? Mutta ainoasti riemua näkyi nyt yhtiön-huoneesen kiitäwien wierasten kaswoista, ja ainoasti tyytywäisyyttä heille onnea matkaan toiwottawien majauttajain silmistä". Nämät sanat osoittawat jokseenkin selwästi mielialat, toisella puolella ääretöntä ylenkatsetta, toisella puolella wihaa, molemmilla epä-luuloa, mutta kuitenkin saksalaisten puolelta myöskin koetusta luuletella ihmisiä, että keskinäinen wäli muka on aiwan hywä. Nämät tunteet ja tarkoitukset kyllä juhlan kestäessä tuliwat ilmiin. Wirolaiset kyllä oliwat hywin rauhalliset ja käyttiwät itsensä aiwan kunnollisesti. Myöskin riemua loisti heidän silmistänsä. Mutta että sywä wiha asui sydämen pohjassa, tuli myös ilmiin. Niin esimerkiksi kerran tapahtui, että kenraalikuwernööriltä Riiasta tuli saksalainen lennätinsanoma. Tämä luettiin ensin saksaksi, mutta, kun se sitte oli wiron kielelle käännettäwä, luettiin sitä wähän kankeasti, en tiedä siitäkö syystä, ettei lukia todellakaan oikein hywin osannut wiron kieltä, wai senkö tähden ett'ei kääntäminen käynyt niin nopeasti. Kuinka lienee ollutkaan, seuraus oli se, että joltakin taholta äkiästi huudettiin: ”kas ta ole Eestimees wõi Saksamees?” (Onko hän Wirolainen: wai Salsalainen?) Niin että jonkun täytyi nousta ylös estraadille ja wakuuttaa: ”kül ta on Eestimees” (kyllä hän on Wirolainen). Samassa tilaisuudessa — se oli kilpajuhlassa wiimeisenä juhlapäiwänä —, tapahtui myöskin, että tuli lennätinsanoma ritariston edustaja-kunnalta Riiasta. Muitten lennätinsanomien tullessa kaikui aina loppumattomia hurra-huutoja, nyt oltiin aiwan ääneti. Kuitenkin oli seuraawan päiwän ”Neue Dörptsche Zeitung'issa” luettawana, että mahdottoman jyrisewä (”gewaltig donnerndes”) hurra seurasi sen lukemista. Se on kunniallista walehtelemista, kuin jokainen sitä ymmärtää walheeksi, ja woisi meilläkin olla esimerkiksi kansallisuuden wastustajille.

Mutta jos Saksalaiset koettawat luuletella ihmisiä, että heidän ja Wirolaisten wäli on hywä, on siihen syytäkin. Jokainen tietää, että näiden maakuntien waltiollinen tila näinä aikoina enemmin, kuin koskaan ennen, on ollut arweluttawalla kannalla. Muutamat wenäläiset sanomalehdet, Moskowskia Wädomosti ja Golos, joitten siwistystä sekä kaunista menetystapaa ja ystäwyyttä Wenäjään yhdistettyjä kansoja kohtaan mekin täällä Suomessa olemme olleet tilaisuudessa oppia tuntemaan, owat tehneet ankaran päällekarkauksen heidän maakunnallisia oikeuksiansa wastaan. Riita syttyi ilmituleen, kun Wenäläinen kirjailija, J. Samarin kirjassansa Wenäjän rajamaista otti tutkiakseen Itämeren maakuntien laillisia oikeuksia. Tähän kirjaan antoi hra C Schirren, Wenäjän historian professori Tartossa, hywin woimakkaan wastauksen, nimeltä: ”Livländische Antwort an Herrn Juri Samarin” (Liiwiläinen wastaus hra J. Samarinille). Molemmat kirjat kiellettiin, hra Schirren pantiin wiralta pois ja hänen täytyi muuttaa Saksanmaalle. Hänen kirjansa ei jäänyt ilman wastauksetta. Wenäläinen historioitsia Pogodin Moskowassa on Golos nimisessä sanomalehdessä julkaissut kirjoituksen, jonka tarkoitus juuri on toisistansa eroittaa warsinaisen wäestön ja saksalaisen aateliston edut. Tästä merkillisestä kirjoituksesta katsomme sopiwaksi tässä tehdä otteen, osoittaaksemme asiain nykyistä tilaa. Ensi aluksi, hän sanoo, olette wäärässä, kun nimitätte wastauksenne liiwiläiseksi. Liiwiläisillä, jotka owat antaneet nimen Liiwinmaalle, Wirolaisilla, joilta Wironmaa on saanut nimensä, ja Kuurilaisilla, Kuurinmaan wanhimmilla asukkailla, ei ole mitään yhteistä Saksalaisten kanssa, jotka owat teidän walituswirsienne esineenä. Nämät kansat owat Wenäjän wanhoja asukkaita, jotka siitä ajasta asti, kuin Saksalaiset asettuiwat heidän keskelleen, owat pitäneet ankarinta wihaa näitä kutsumattomia wieraita wastaan ja kaikella tapaa koettaneet wapauttaa itjenjä heidän ikeensä alta. Heidän täytyi antautua yliwoiman alle wasta silloin, kun Mongolit laskiwat Wenäläiset waltansa alle ja siis estiwät heitä näitä kansoja auttamasta. Mutta ei tälläkään asialla he lakanneet werisiä kapinoita tekemästä. Mainittakoon esimerkiksi talonpoikaiskapina Wironmaalla 1343 kaksi sataa wiisikymmentä wuotta jälkeen teidän maahan asettumisenne. Semmoinen asiain laita on jatkunut tähän asti, sillä Saksalaiset eiwät suinkaan woine siitä kehua, että maan-asukkaat owat heihin mieltyneet; päin wastoin nämät ehtimiseen muuttawat pois ja jättäwät joukottain maan, jonka he owat hiellänsä, werellänsä kastaneet. Koko Pietari on kahden wuoden kestäessä nähnyt nuot jokaista jaloa sydäntä liikuttawat näyt, kun onnettomat Wirolaiset puolisalastomina ja nälästyneinä, pienoiset lapset kainalossa, tulwasiwat Pietariin hakemaan apua ja turwaa ystäwälliseltä kansalta, heidän luonnollisilta puolustajiltansa. Nämät maan-asukkaat, jotka owat Liiwinmaan oikea kansa, eiwät ole yhtään mieltyneet teidän työhönne, waan päin wastoin he siunaawat hra Samarinin nimeä, hänen, joka on koroittanut ääntänsä heidän puolustuksekseen. Ei teidän wastaustanne siis millään muotoa woi sanoa liiwiläiseksi; korkeintaan woidaan sitä saksalaiseksi nimittää. — Te puhutte joka paikassa Itämeren-maakunnista aivan niinkuin ne olisiwat yksin-omaisesti saksalainen maa, niinkuin siellä olisi ainoasti Saksalaisia asumassa ja hallitsemassa. Te ette ole tietäwinänne mitään maan ikiwanhoista herroista, Wirolaisista ja Lättiläisistä, aiwan niinkuin niitä ei olisi olemassakaan. Te unhoitatte, että tähän maakuntaan kuuluu kaksi aiwan erilaista ainetta: maanasukkaat, s.o. Wirolaiset ja Lättiläiset, sekä wieraat, s.o. Saksalaiset, jotka owat wähälukuinen wäestön osa, mutta kuitenkin owat anastaneet koko maan; te ette ole tietäwinänne ett'ei ole enemmän kuin 200,000 Saksalaista, ja sitä wastoin 2,000,000 Wirolaista ja Lättiläistä ja että te werrattuina muuhun wäestöön, olette kuin 1:10. Te puhutte aina omistuksesta ja omaisuudesta: ”me”, ”meidän”, ”meidän oikeutemme”, ”meidän maamme”, aiwan niinkuin te olisitte maan koko wäestö. Mutta sallikaatte minun kysyä, mitkä te olette? mistä ja koska te olette tulleet? Mistä syystä se olisi teidän maa, ja mitä oikeus teillä siihen on? Eikö Ruotsi samalla oikeudella woisi sanoa: me, meidän? Eikö Tanskakin, siinä tapauksessa, ole koroittawa ääntänsä sanomaan: me, meidän? Viimein Puolakin on äänekkäämmin kuin kaikki muut huutawa: me, meidän! Jopa wanhat saksalaiset piispatkin wiimein nousewat kiwihaudoistansa Riian tuomiokirkossa korkealla äänellä huutamaan: pois, kaikki tämä on meidän.

Kirjoittaja tuo sitte esiin Wenäläisten ikiwanhat oikeudet Liiwinmaahan, sekä rupee sen jälkeen tutkimaan sitä traktaattia, johon Saksalaiset nojautuwat. Traktaatissa, jonka kautta Liiwinmaan Saksalaisille myönnytettiin heidän wanhat oikeutensa silloin kun he antautuiwat Wenäjän alle, on eräs klausuli, joka kuuluu näin; ”sen mukaan kuin ne soweltuwat waltakuntamme lakiin ja asetuksiin”. Tämän klausulin mukaan, arwelee kirjoittaja, ei woi enää tulla kysymykseenkään että nämät oikeudet pidettäisiin woimassa. Jokainen waltakunta maailmassa on muutoksen alainen ja noudattaa omia edistyslakejansa. Wallan-kumous tapahtui Franskanmaalla; se ei ainoastaan häwittänyt kaikkien maakuntien yksityisiä etu-oikeuksia, waan myöskin koko maan yhteisen lain-säädännän. Woitiinko silloin waatia, että Elsass'in ja Lothringin läänityslaitokseen koskewat etu-oikeudet pidettäisiin woimassa. Ja silmiemme edessä tapahtuu itse Saksanmaallakin asioita, jotka kokonaan sotiwat hra Schirren'in waatimuksia wastaan. — Wenäjä Aleksanderi II:sen hallitessa ei ole sama kuin Pietari I:sen hallituksen aikana. Wenäjän hallitsia panee tähdellisiä muutoksia toimeen waltakunnassansa, mutta maakunnassa, joka 150 wuotta sitten walloitettiin, pitäisi kaikki oleman samassa tilassa kuin sitä walloitettaessa!

Se, joka ei näe, mikä on tarkoitus näissä hra Pogodin'in sanoissa, on sokea. Taitawasti on hän tehnyt rynnäkön kipeintä kohtaa wastaan. Saksalaiset owat maan-asukasten sortajat, Wenäläiset heidän luonnolliset ystäwänsä. Wenäjän waltakunta ei woi kärsiä, että muutamia tuhansia saksalaisia herroja on sortamassa 2 miljoonaa waltakunnan alamaisia, nojautuen ainoasti muutamiin pergamentti-kääryihin. Asema on sangen waikea ja waarallinen. Saksalaiset itse sen kyllä ymmärtäwät; he sanowat: ensin Puola, sitten ”me”, ja wiimein Suomi. Sen tähden he koettawat kaunistella tilaa niin paljon kuin mahdollista. Molemmat puolet erehtywät. ”Jos Saksalaisilla olisi wähintäkään waltiollista älyä, he rupeisiwat yksiin neuwoihin Wirolaisten kanssa”, sanoi Tartossa eräs wieras, joka oli enemmän politiikia nähnyt kuin moni muu. Tähän wastattiin Wirolaisten puolelta, että Saksalaiset mieluisemmin häwiäisiwät kuin tahtoisiwat Wirolaisiksi muuttua. Tässä on kipein kohta. He kamppailewat ainoastaan omien etu-oikeutensa edestä, maasta ja kansasta he eiwät yhtään huoli; mutta he eiwät myöskään ymmärrä, että he itse owat aiwan mitättömiä, jollei heillä ole tukea kansassa, jos nojautuwat ainoasti wanhoihin pergamentti-kääryihin. Sen sijaan, että heidän pitäisi wapaaehtoisesti tekemän kaikki, mitä woi, wirolaisen siwistyksen jouduttamiseksi, tekewät he wastahakoisesti myönnytyksiä sen mukaan, kuin heidän on pakko niitä tehdä. Epä-kohta on silmäänpistäwä. Koko maakunnassa esim. ei ole yhtäkään korkeampaa koulua, jossa kansan kieli olisi opetus-kielenä, Tartossa on Wirolainen wäestö lukuisampi kuin saksalainen, mutta että tänne laitettaisiin korkeampi wirolainen koulu, siitä ei liene ollut kysymystäkään.

Toiselta puolen myöskin Wenäläiset erehtywät. Ensiksi he luulewat tahi owat luulewinansa maan-asukasten tilaa paljoa huonommat, kuin se todellakin on, ja toiseksi he luulewat, että kaikki, mitä täällä tapahtuu, on Saksalaisten tekemää. Niin he wäittäwät, että 1819 wuoden asetus teki rahwaan tilan entistänsä huonommaksi; sillä orjuus maan-omistuksen kanssa on parempi kuin wapaus ilman maatta. Samalla tapaa he myöskin owat koettaneet luuletella maailmaa, että tämän kesän juhla on Saksalaisten toimeen panema. Saksalaiset muka riemuitsewat siitä, että kansa kokonaan pantiin pois maa-tiloiltansa ja sen wuoksi he nyt owat panneet toimeen "talonpoikien maalta pois-panemisen juhlan."

Mutta mitä Wirolaiset itse, "maan iki-wanhat herrat", näiden riitojen kestäessä tuumaawat? Mihin puolueesen he kallistuwat? Tähän kysymykseen lienee waikea antaa oikea wastaus. Wirolainen talonpoika: ei ole tottunut sekaantumaan waltiollisiin riitoihin; hän turwaa Jumalan kaikkiwaltiaan apuun, tekee työtä ja pyrkii eteenpäin siwistyksen tiellä. Siwistyneet Wirolaiset taas luonnollisesti eiwät tahdo muuttua Wenäläisiksi eikä Saksalaisiksi. Mutta waltiollisessa suhteessa he pitäwät Saksalaisia wähemmin waarallisina. Saksalaisten kanssa he kyllä luulewat tulewansa toimeen, waarallisemmat owat Wenäläiset. Wiha Saksalaisia wastaan on kuitenkin niin ankara, että nuorempain kansallis-kiihkoisten joukossa niitäkin on, jotka kentiesi eiwät mielipahalla näkisi, jos Wenäläiset ajaisiwat Saksalaiset takaisin siihen, mistä he owat tulleet. Se olisi hywin haitallista Wirolaisuudelle, jos eri-mielisyys ja ehkä eri-puraisuuskin nousisi siinä, missä yksi mieli, yhdistetyt woimat tarwitahan paremmin kuin missään muualla, sillä asiain laita on todellakin waikea.

Olen jo ennen tullut maininneeksi, että meistä Suomalaisia Wirolaisten puolelta joka paikassa ja tilaisuudessa kohdeltiin suurella, sopii sanoa innollisella, ystäwyydellä. Se on luonnollinen asia, että Wirolaisen sydämessä muisto sukulaisuudesta Suomalaisten kanssa on säilynyt paremmin kuin Suomalaisissa. Heidän tilansa on melkein aina ollut waikeampi ja epäwakaisempi kuin Suomalaisten. He owat aina nähneet ainoastaan wihollisia ympärillänsä; he owat siis wakawasti luoneet silmänsä siihen suuntaan, missä heillä on ollut ainoa ystäwänsä. Wirolaisten seurassa Suomalainen aina on tuntewa sydämensä tykkiwän lämpimämmin kuin muutoin; hän on tuntewa, että he owat saman äidin lapsia kuin hänkin, ja hän on rakastawa ja kunnioittawa kansaansa, hän on rakastawa ja kunnioittawa suomalaisuutta enemmin kuin sitä ennen. Lukian suosiolla tahdon mainita muutamia esimerkkejä, jotka kauniilla tawalla näyttäwät, että yllä-mainittu ystäwyys Suomalaisia kohtaan ei ole mikään waltiollinen temppu, waan asuu itse kansan sydämessä. Kun me Suomalaiset toisena juhla-päiwänä konsertin jälkeen tulimme. "Wanemuine-yhtiön" puutarhaan ottamaan osaa juhla-päiwälliseen, tuli meidän luoksemme kaksi Wirolaista, jotka edeltäkäsin pyysiwät anteeksi sitä, ettei jotain juhlallisempaa maljaa woitu Suomelle esitellä. Se ei woi olla waarallista teille, arweliwat he, mutta meille siitä woi olla waara; sillä pienin ja wiattominkin seikka täällä on selitysten ja wääristelemisten alainen. Juhlan kestäessä tapasin siwumennen hra Hurt'ia. Olkoon edes-wastaus minun, lausui hän, mutta minun täytyy sanoa muutamia sanoja Suomelle. Kotwan kuluttua hän nousikin tribuuniin ja lausui innollisen kiitoksen Suomalaisille, että he todellakin oliwat muistaneet heidän juhlansa. Kun sitte allekirjoittanut nousi tribuuniin muutamilla Suomalaisilla sanoilla kiittämään Wirolaisia heidän ystäwyydestänsä Suomea kohtaan sekä toiwottamaan heille onnea ja menestystä heidän pyrinnöissänsä, niin puhujan alas-astuessa jota haaralta kokoontui talonpoikia hänen ympärillensä, jotka molemmin käsin käteen tarttuen osoittimat ystämyyttänsä. Waikka he eiwät sanoja ymmärtäneet, Luulin sitte heidän lausuneen hra Jannsen'ille, kaikui kieli heille kuitenkin niin tutulta; "se tungis niin südamesse, et süda sulas sees" (se tunki niin sydämeen, että sydän suli sisässä). Kohta Elago-huutojen waiettua nousi hra Jannsen ylös penkille ja puhui wahwalla äänellänsä, lämpimästä sydämestänsä, muutamia sanoja, ”Eestirahwas”, lopetti hän, ”pitäkäämme aina yhtä Suomalaisten kanssa”. Lopuksi nousi hra Hurt wielä kerran tribuuniin ja käänsi suomalaisen puheeni wiroksi. Myös senraawana päiwänä, kilpa-juhlassa, olimme tilaisuudessa kuulla tämän ystäwyyden puhuwan kansan suusta, Useat laulut laulettiin suomalaisilla nuoteilla ja useissa lauluissa puhuttiin Suomesta. Niiden joukosta panin seuraawan paperille:

Oh Eestivennad tõuske üless' Ja ühel healel laulgem kõik M'e Eestimaale, kelle süles On mie armas kodupaik, Kus priius meile ammu õitseb Ja tarkus hakkab kosuma.

Kas aga elab meie sugu Siin üksi veikel Eesti ra'al? Se oleks, sõbrad, kurblik lugu: Meil on veel vennad Suomemaal, Kes vanast vägev rahvas olnud; Neist olema üks oksake.

Naad on meist ammu ette jõudnud Eesmärgiks võivad olla meil; Naad oma keelt on tõsta nõudnud, Ka suurkool ehteks õitseb neil. Sest venna-armastuses hüüdkem: — Keel, kool ja rahvas elago!

[Vennad = weljet — tõuske = nouskaatte — healel = äänellä — M'e = meidän — kelle = (kenen) jonka — priius = wapaus — ammu = ammoin — õitseb = kukoistaapi — tarkus = (tarkkuus) wiisaus— hakkab = rupee kosuma = (kostumaan) waurastumaan— Kas aga elab = mutta elääkö — veikel = wähäisessä — oleks = olisi — sõhrad = ystäwät — kurblik = surullinen — lugu = (luku) asia — oksake= oksanen — Naad = ne — tõsta = nostaa — nõudnud = (neuwoneet) koettaneet — suurkool = (suuri foulu) yli-opisto — ehteks = koristeeksi — sest = siitä (syystä) — armastuses =rakkaudessa — hüüdkem = huutakaamme.]

Myös sekin todistaa kansassa elämää ystäwyyttä ja tietoa sukulaisuudesta Suomalaisten kanssa, että juhlan kestäessä useat talonpojat oliwat kysyneet, mitkä kirjat pitäisi ostettaman, että oppii Suomen kieltä, jonka johdosta päätettiin tilata muutamia kappaleita hra Aminoff'in sanakirjaa.

Tässä ei ole tilaisuutta ryhtyä Wiron ja Suomen kielen wertaamiseen toisiinsa, eikä tutkia sitä, woisiko niistä kielistä syntyä yksi kieli, tahi mihinkä määrään ne olisi mahdollinen saattaa toisiansa lähestymään. "Minusta", lausui kuuluisa kielentutkia akadeemikko Hunfalvy, "minusta, joka seison ulkopuolella kumpaakin, ne owat ainoasti kaksi murretta, ja teidän molempien tarwitsee wälttämättömästi pyrkiä näiden kielten yhdistämiseen". Olkoon kuinka tahansa, warmaa on, että kummallenkin puolelle olisi moni etu suuremmasta hengellisestä yhteydestä näiden kansojen kesken, kuin niillä nykyään on. Sen tähden myös moni Wirolainen warmaan lähettäisi poikansa meidän yliopistoomme, jos tämä waan enemmin suomalaistuisi, ja meiltä kysyttiin jo tawallisia hintoja täällä Helsingissä.

Lukia kysynee: miltä nuot wirolaiset talonpojat näyttäwät? onko heillä mitään tulewaisuutta? Mitä siihen wastaan? He oliwat näöltänsä ja luonteeltaan peräti Suomalaisia, se waan että he ehkä oliwat wähän wireämpiä ja että he enemmin kuin Suomalaiset owat säilyttäneet kansallispukujansa, jotka osittain oliwat aiwan kauniita. Kun kaikki 800 laulajaa lippuinensa käweliwät juhla-saatossa, oli se todellakin ilahuttawa näky ja telegrammi Pietariin oli oikeassa, kun siinä sanottiin: ”Wirolaiset joukossa tarjoowat ymmärtäwäisyyden (intelligens'in) kuwan”. Mitä heidän tulewaisuuteensa tulee, siitä ei kenkään woi mitään sanoa. Se on kaikkiwaltiaan kädessä; mutta toiwokaamme, että kansa, joka uuden wuosisadan kowimman orjuuden perästä wielä kestää, jolla silloin wielä on kansallistuntoa, siweydellinen woima ja wahwa halu pyrkiä edespäin siwistyksen uralla, että semmoinen kansa wiimein on pääsewä onnelliseen tarkoitusperään.

Suomessa ja Wirossa owat monet kohdat niin yhtäläiset ja toiselta puolelta taas niin erinkaltaiset, että niiden wertaileminen tosin olisi sangen wiehättäwää. Mutta lukia woinee jo itse tehdä päätöksensä, jonka wuoksi jätän kaikki wertaamiset sikseen.

* * * * *

Tartosja erosin matka-kumppalistani, hän kun lähti Pietariin, mutta minä suoraan kotiin. Meitä oli Tartossa ylipäänsä, sekä erittäin hra Jannsen'in talossa, jossa meidän oli onni majailla, kohdeltu niin suurella ystäwyydellä, että todellakin haikealla mielellä istuin hra Hunfalvyn waunuihin — hän oli minulle hywäntahtoisesti: tarjonnut siaa waunuissansa Tallinnaan asti jättääkseni paikan, jossa olin niin paljon ilahuttawaa nautinnut.

Paluu-matkasta ei ole paljon mainittawa. Ilma oli kurja ja, koska tie ei ollut posti-tietä, hinnat erinomaisen kalliit. Tartosta Willantiin — waihetukseksi olimme lähteneet toista tietä takaisin — maksettiin esim. 75 wirstasta 12 ruplaa hopeassa. Willannin edustalla on lawea kenttä. Mielenkuwituksessani muuttui se siksi tappelu-tantereeksi, jolla Wirolaisten kansallis-uros Lemmitty kaatui kalpa käteen, taistellen kansansa wapauden edestä. Ehkä niin olikin. Hra Hunfalvyn kanssa käwimme matkalla wirolaista asuntohuonetta katsomassa. Se oli meidän huonointen pirttien laatuinen; semmoista ei nyt enää monessa paikoin Suomessa liene olemassa. Ikkunoita ei ollut; laattia oli multaa. — — —

Tallinnasta tulin höyrylaiwalla Nikolai'lla Helsinkiin. Wiimeinen muisto Wironmaalta oli se, että, kun Tallinnan satamassa istuin laiwalla sen lähtöä wartomassa, kuulin muutamien saksalaisten soimauksia Suomalaisia wastaan siitä syystä, että salongissa oli polttamisen kielto luettawana kolmella muukalaisella kielellä, mutta ei suomeksi. Die Finnen sind doch sehr bescheiden”, lausuiwat he nauraen. — Minun täytyi malttaa mieltäni, sillä he eiwät tunteneet meidän olojamme, eikä siis tietäneet minkälaisia Suomalaisin laiwan omistajat oliwat, mutta itsekseni arwelin: ”die Finnen find doch nicht so bescheiden”.

Jälkimaine.

Tämän wihkosen ilmestymisen alku ja syy on seuraawa: wiime kewäänä lähetti se komitea, jonka oli johtaminen kesänä Tarton kaupungissa Liiwinmaalla wietettäwää riemu-juhlaa, muutamille kansallisuuden edustajille täällä Suomessa kutsumuksen ottamaan osaa mainittuhun juhlaan. Mutta, kun ei kenenkään sopinut täältä sinne lähteä, päätti Kirjallinen Kuukauslehti ja Uusi-Suometar ainakin lähettää kirjeen-waihtaja, joka näihin lehtiin ilmottaisi hawaintonsa juhlasta. Sillä lajilla tuli minun osakseni onni olla läsnä tässä tärkeässä juhlassa. Tämä wihkonen on yli-painos siitä kertomuksesta, jonka hawannoistani matkalla toimitin Kuukauslehdelle. Siihen, että olen antanut sen ilmestyä erinäisenä wihkona, on syy se, että pidän suurempaa henkistä yhteyttä Wiron kansan kanssa Suomalaisuudelle sangen hyödyllisenä sekä tarpeellisenakin. Jos tällä wihtolla woisin rahtuakaan enempää tietoa Wiron oloista sekä mieli-halua niihin lewittää yleisölle suuremmalle kuin se, joka K. Kuukausilehteä lukee, niin se aikomus, jota tällä kirjasella olen tarkoittanut, on täydellisesti saawutettu.

C.G.S.