Part 1

language: Finnish

TEHTAANTYTTÖ

3-näytöksinen näytelmä

Kirj.

JALMARI JÄRVIÖ

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Oy, 1911.

HENKILÖT:

ANTTI, Vuorelan torpan isäntä. HENNA, hänen vaimonsa. SIIRI, | AKU, | edellisten lapsia. MARI | HAGEN, Vihantilan kartanon omistaja. TORSTEN, hänen poikansa. HETA, palvelustyttö Vihantilassa. LEVOLA, tehtaantyömies, Hennan veli. SELMA, hänen tyttärensä.

Ensimäisen ja toisen näytöksen väliä on viisi vuotta.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Tupa Vuorelan torpassa. Oikealla ikkuna, sen edessä pöytä ja pöydän takana pitkä penkki. Perällä ja vasemmalla ovi, edellinen ulos, jälkimäinen kamariin. Vasemmalla peränurkassa takka, oikealla vuode ja vasemmalla sivuseinällä pöytäkaappi. Vielä muutamia tuoleja, seinällä vanhanaikainen haulikko ja uunin edessä jakkara.)

(Esiripun noustessa Henna makaa vuoteella, Siiri istuu uunin edessä jakkaralla lukien katekismusta. Aku ja Mari istuvat lattialla, edellinen vuoleskellen puupalasta ja jälkimäinen leikkien tulitikuilla.)

HENNA (kalpea, noin 35-vuotias, ennen aikojaan vanhentunut nainen nousee istumaan sängyn laidalle, liittää kädet ristiin ja puhuu heikolla, valittavalla äänellä).

Siiri kulta, laitahan ruokaa pöydälle! — Isäkin tulee kai pian jo kotiin ja hänellä on varmaankin nälkä. Ei ottanut edes evästä mukaansa — ja semmoisen matkan on saanut kulkea ja semmoisessa Jumalan ilmassa. (Nojaa kyynärpäällään päänalaiseen.)

SIIRI (lukee ääneen, lopettamalla).

»Rankaiseeko Jumala lapsia vanhempain pahain tekoin tähden? Rangaistus kyllä lankee sen päälle, joka synnin tekee; mutta jos lapset ovat osalliset vanhempainsa synneissä ja käyvät samaa tietä, niin he saavat kärsiä sekä omain että vanhempainsa syntien tähden». — Äiti kuule! Tekevätkö kaikki ihmiset syntiä?

HENNA

Sinä kyselet, lapsi kulta, niin tavattomasti, enkä minä osaa sinulle kaikkia asioita selittää. — Kaikki ihmiset ovat siinneet ja syntyneet synnissä ja tekevät syntiä joka päivä — sekä ajatuksilla, puheilla että töillä.

SIIRI (juoksee äitinsä kaulaan).

Äiti! Olenko minäkin sitten jo syntyissäni ollut syntinen — ja Aku ja Marikin? (Tulee etualalle.) Niin, äitihän sanoi, että kaikki ihmiset ovat siinneet ja syntyneet synnissä. (Pyörähtää ympäri ja istuu jakkaralle.) Mutta tästälähin minä tahdon olla oikein kiltti enkä tee ollenkaan syntiä.

HENNA (tulee hoiperrellen etualalle).

Mitä Jumalan nimessä minun pitää tekemän? Lapsi kyselee yhä vain kummallisempia asioita. — Tekevätkö kaikki ihmiset syntiä? Olenko minäkin ollut jo syntyissäni syntinen? — (Huokaa.) Ja aamulla hän kysyi, miksi ei metsänvahdin Annin tytöllä ole isää kuten muillakin lapsilla. Enkä minä voinut siihenkään vastata mitään. (Huokaa.) Minä en voinut...

SIIRI (havahtuu ajatuksistaan ja tulee äitinsä luokse).

Äiti, mutta voihan se Annin pikkutyttö pitää metsänvahtia isänään niinkuin ne toisetkin lapset, eikös voikin, äiti? — Suotta vaan sanotaan, että se on isätön lapsi.

HENNA (ottaa Siiriä kädestä ja he istuvat sängyn laidalle).

Siiri kiltti, et sinä vielä niitä asioita ymmärrä... Niin, voihan se. Mutta kuulehan, laita nyt ruokaa pöydälle. Isäsi on tuossa tuokiossa kotona ja on luultavasti vihainen ellei saa kohta ruokaa. Voisit mennä kotaan ja keittää vähän perunoitakin.

SIIRI (nousee ylös). Niitähän minä jo äsken laitoin kiehumaan! (Ottaa kaapista leipäkorin Ja kalavadin ja asettaa ne pöydälle. Aikoo mennä, mutta palaa ovesta ja ottaa naulasta isänsä takin, jota sovittelee yllensä.) Kuulehan, äiti! Kuinka pitkä matka täältä on tehtaalle?

HENNA

Kolmen peninkulman paikkeille sitä kai on, ainakin puolenkolmatta.

SIIRI

Eikö se ole tehdas se suuri tiilinen rakennus sen valkoisen talon takana?

HENNA

On, sehän se on, mutta mistä sinä sen tiedät, Siiri?

SIIRI (hilpeästi).

No hyvänen aika, kun äidillä on huono muisti! Minähän kävin Akun kanssa siellä kesällä.

HENNA

Niin vainkin, kyllähän minä jo muistan. Te kävitte siellä...

SIIRI

Ja se on insinöörin talo se suuri valkoinen, joka on kuin kirkko. Eikö olekin, äiti?

HENNA

Insinöörin? — niin, senhän se on. Tai oikeastaan kait se yhtiön on, vaikka insinööri siinä asuu. (Jää ajatuksiinsa.)

SIIRI

Se oli niin tavattoman hyvä se herra, taputti minua poskelle ja sanoi: »Onko sinä se Ahola Henni lapsi?» Ja markan antoi meille molemmille, vaikka marjojakin oli niin vähän. (Katsoo surumielin vaatteitaan.) Voi, kun oli kauniit vaatteet niillä »röökynöillä». (Ottaa uunilta tulitikkulaatikon.) Mahtaneekohan isä tuoda minulle hamekankaan? (Menee.)

HENNA

Otapas, Aku, kaapista voiasetti ja laita Marille voileipä. Sitten saatte mennä kamariin nukkumaan.

AKU (nousee ylös).

Saanko minäkin voileivän? äiti?

HENNA

Saat, ja taitaa siellä kaapissa olla vielä vähän maitoakin.

AKU (laittaa voileivät, ottaa kaapista maitokupin ja menee Marin kanssa sivuovesta.)

HENNA (nousee istualleen).

— Insinöörin talo. (Kävelee pöydän taakse, istuu ja ojentaa kätensä, joita pitää ristissä pöydän yli.) — Ja niillä lapsilla oli kauniit vaatteet... Miksi ei myöskin hänellä —? »Onko sinä se Ahola Henni lapsi». Hm! — Ja tietysti yhtä lempeästi kuin kerran minulle: »Sinä Henni on nii kaunis tyttö —». (Huokaa.) Niin, niin! Minä olin silloin vaan vuotta vanhempi kuin Siiri nyt. (Huokaa entistä syvempään.) Parempi olisi ollut, etten olisi ollut niin kaunis. (Menee sängyn luo, heittäytyy pitkäkseen ja puhuit jotakin itsekseen.) — — —

(Kuuluu askeleita, Antti ja Levola astuvat sisään.)

ANTTI (noin 60-vuotias hämäläisukko, yllään sarkapalttoo ja polviin ulottuvat lumisukat koivikkaineen).

Terveisiä pitäjältä! (Kopistelee lunta jaloistaan. Istuu pöydän ääreen, ottaa kontin selästään ja alkaa kaivella piippuaan).

LEVOLA (40-vuotias tehtaantyömies, reipasliikkeinen ja puettu vähän kaupunkilaismalliin).

Hyvää iltaa, Henni! (Tervehtii kädestä.) No sairaanako sinä taasen? (Laskee pois pyssyn olaltaan ja riisuu vaatteitaan.)

HENNA (istuu).

Niin, mitäpäs tässä muuta kuin sairautta. — Rinnassa taasen tuntuu niin kipeältä. (Yskii, katsoo Anttiin päin.) Antti, mitenkä menivät asiat?

ANTTI (miettivän ja myrtyneen näköisenä.)

Meniväthän ne niinkuin menivät. Herra ties vaikka tästä vielä vanhoilla päivillään saisi lähteä mieroa kiertelemään. Jos vain nuo »forsmestarin» määräykset kerran tulevat voimaan, niin mahdottomaksi käy silloin 'eläminen Vuorelassa. Mutta se näkee, joka elää. (Alkaa tyhjentää konttiansa. Laskee pöydälle pari paperikääröä ja vehnälimpun. Vilkasee ympärilleen.) Mutta missä lapset ovat? Mari ja Aku — ja Siirikin.

HENNA

Kamarissahan ne ovat — taitavat jo nukkuakin. Siiri on kodassa.

ANTTI (itsekseen).

Täytyyhän sitä lasten saada vähän pitäjän tuliaisia. (Ottaa puukon tupestaan ja leikkaa limppua.) Harvoin sitä saakin meikäläinen maistaa näin valkoista leipää. (Ottaa pari viipaletta ja aikoo mennä kamariin.)

LEVOLA

Älähän hätäile, Antti. Pitäisi sitä minullakin olla jotain tuomisia. (Vilkaisee ympärilleen.) Mutta mihin laskinkaan koko paketin?

HENNA

Täällä sängyn jaloissa on jokin paketti, kai se on sinun.

LEVOLA

On kuin onkin. (Ottaa paketin ja aukaisee.) Selma sen laittoi, ties mitä lienee sisällä. (Menee kamariin, mutta palaa heti.) Mutta missä Siiri on? Sillehän se Selma käski tuomaan terveisiäkin oikein Porvoon mitalla.

(Siiri tulee ulko-ovesta kantaen höyryävää perunavatia, jonka laskee pöydälle.)

SIIRI (iloissaan).

Hyvää iltaa, isä — ja eno? Kuinka tekin olette täällä? Tuliko eno isän kanssa?

LEVOLA

Tulin ja ihan sinua katsomaan. Mutta sinähän kasvat niin tavattomasti, ettei sinua enää kehtaa edes syliinsä ottaa. — Selma lähetti sinulle paljon terveisiä.

SIIRI

KiitoksiaI — Joko Selma on parantunut?

LEVOLA

Selma on yhtä terve taas kuin ennenkin. Yhdessä saatte ruveta tehtaassa käymään.

SIIRI (hämmästyksissään). Yhdessä? Ketkä? — Minäkö ja Selma? (Hyppää isänsä kaulaan.) Pääsenkö minä tehtaalle, isä, pääsenkö?

ANTTI

Pääset. Ylihuomenna saat lähteä enosi mukana.

SIIRI (iloissaan).

Voi kuinka hauskaa tuleekin! (Menee äitinsä kaulaan, kysyy rukoilevasti.) Onko se oikein totta, että pääsen tehtaaseen? Onko äiti?

HENNA

Niinhän isäsi kuului sanoneen, eiköhän se sitten totta liene.

SIIRI (Levolalle).

Ja sitten minä saan enolta oikein paljon kirjoja lukeakseni, enkö saakin? (Antille rukoilevasti.) Muistiko isä nyt tuoda minulle hamekankaan?

ANTTI (ajatuksissaan).

Muistiko? — Kylläpä vain on monta muuta parempaakin muistettavana.

SIIRI (menee enonsa luo, luoden silmäyksen vaatteisiinsa).

Onko enolla paljon kirjoja?

LEVOLA

Eihän minulla paljoakaan ole, mutta kirjastosta niitä saa niin paljon kuin vain haluat lukea.

HENNA (tuskallisesti).

— Kuule, Siiri? — On kait siellä kodassa vielä tulta? Menehän keittämään enolle kahvia. Kyllä kai sieltä vielä tulee pannullinen?

SIIRI (ottaa kaapista kahvirasian ja katsoo sisään).

Tulee vaikka kaksikin. (Menee.)

ANTTI

Ja ellei tulisi, hiin tässä on lisää. (Osoittaa pöydällä olevaa pakettia. Kopistelee piippuaan ja yskähtelee.) — Niin Henna! Me siellä kävimme Levolan kanssa tehtaalla ja hommasimme Siirin sinne työhön. — Onhan se jo siksi iso tyttö, että voi vähitellen ruveta omalla työllään leipäänsä ansaitsemaan.

HENNA (väänteleikse tuskallisesti vuoteellaan).

Eihän siitä lapsesta ole tehtaaseen, Antti hyvä — ja niin nuorikin se vielä on.

LEVOLA (puuttuen puheeseen).

Niin, kuinkas vanha Siiri nyt onkaan?

HENNA

Vastahan se täyttää kuusitoista keväällä.

ANTTI

Kuusitoista, ja sekö nyt olisi liian lapsi tehtaaseen ménnäkseen? — On siellä, Hanna kulta, paljon nuorempiakin. Ja kun nyt kerran sattui pääsemään, niin sopiihan sitä mennä.

LEVOLA

Niin, se on totta, että ei sitä pääseminen sinnekään niin perin helppoa ole. Paljon on aina pyrkijöitä.

ANTTI

Paljon sanoi mestari olevan työhön tarjokkaita nytkin ja tuskinpa sitä vain olisi Siiriäkään otettu, ellei olisi tullut sinne konttoriin se insinööri — Vyyreni, tai mikä sen onkaan nimi, sen saksanmaalaisen — se, se — —

HENNA (vääntelee tuskallisesti).

Kuule, Antti, eikö sinulla ole kova nälkä? Eikä se Siirikään edes tuonut maitoa, että saisitte syödä.

LEVOLA

No, eihän meillä mitään hätää, söimmehän me ennen lähtöä.

ANTTI

Ei hätää mitään, on sitä välistä tehty sama reisu aivan syömättäkin. (Sytyttää piippuaan.) Juu, vastaan se pisti mestari ensin, mutta sitten kun siinä insinöörin kanssa vähän aikaa »venskasivat» niin jo meinas, että sopiihan sitä sitten tulla koettamaan.

HENNA (istuu sängyn laidalle).

Siis Siirilläkin edessä sama kohtalo, samat kärsimykset ja sama maailma kuin hänen äidilläänkin.

LEVOLA

Minä olen pääasiassa samaa mieltä kuin sinäkin. Mutta minun mielestäni sinä, Henni, sentään katselet asioita ja elämää liian synkästi. — Siirillä on edessään sama maailma, mutta se voi silti olla hänelle aivan toinen kuin sinulle.

ANTTI

Jaa, minä en käsitä mikä hätä »siinä maailmassa» olisi elää. Helppoa se on se työkin maantyön rinnalla, ja perin ovat hyviä ja ystävällisiä siellä ihmisetkin kaikki järjestään. (Virittää piippunsa.) Niin pakanan höyli mies se insinöörikin, juttelee kuin vertaisensa kanssa vain, vaikka kuuluu olevan aatelissukuakin.

HENNA (halveksivasti).

Hm! — Aatelissukua. — (Huokaa.) Hyvähän se taitaa olla, ehkäpä liiankin hyvä.

ANTTI (varmasti).

Hyvä se on mieheksi. (Nauraa.) Tulla tokasi kiinni partaanikin ja sanoi: »Onko se noi vanha mees se Ahola Henni nai.» — Ja sen se oli vain toimesta, kun Siirikin otettiin tehtaaseen.

HENNA

Antti! Mutta minähän olen aina sanonut, että en laskisi Siiriä mielelläni tehtaaseen. Ennen minne muualle hyvänsä. (Rukoilevasti.) Voi, Antti! Annetaan hänen vielä jäädä pariksi — tai vaikka vain vuodeksikin — kotiin ja lähetetään sitten pitäjälle palvelukseen. (Huokaa.) — Ties kuinka kauvan saan tässä taasen vuoteella virua, — ja kuka sitten hoitaa noita huonompia ja tekee tärkeämpiä askareita. (Purskahtaa itkuun.)

ANTTI (nuhtelevasti).

Mutta Henna, pitäisihän sinun ymmärtää, että meitä on tässä joukkoa muutenkin jo liiaksi. Kovin on ahtaalla leipä, ja avulta tuntuu, kun on yksikin suu vähemmän. — Aku pystyy kyllä jo tekemään askareita ja hoitamaan sinua ja Maria. — Sitä paitsi, kotosalla sitä on minunkin oltava, kunnes sattuu saamaan jonkinlaista työmaata. (Jää ajatuksiinsa.)

LEVOLA (yskähtää kuivasti).

Kyllä se niinkin on, että ei sitä juuri kannata nykyisin työtönnä elellä, ken vain suinkin kynnelle kykenee. — Tehtaaseen sitä saa Selmakin lähteä, vaikka onkin vasta neljäntoista.

HENNA

Niinkö? Kuinkas se Levolan talous tulee sitten hoidetuksi, kun molemmat henget käyvät työssä?

LEVOLA

Olen ajatellut, että kävisimme »keittiössä» päivällisellä ja aamiaisen ja illallisen hommaisimme kotona kaikin yhdessä.

ANTTI (havahtuen).

Niin oikein. Koettaa sitä pitää konstia jos toistakin. — En minä ymmärrä, mitä se Hennakin niin vastustaa sitä tehtaaseen menoa. Minun mielestäni on vain sitä parempi, mitä aikaisemmin lapset tottuvat työhön. (Hennalle.) — Minusta sinun, Henna, pitäisi olla iloinen, kun Siiri pääsee työhön.

HENNA

Mutta siinäkö nyt sitten on kaikki, että vain saa työpaikan? (Huokaa.) — Antti rukka, on siinä muutakin ajateltavaa. — Hyvä on saada työpaikka ja tottua työhön, äärettömän hyvä. Mutta minkälaista työtä, ja missä, se ei suinkaan ole sama — ja siltä puolelta minä asiaa enemmän ajattelen. (Heittäytyy pitkälleen.)

ANTTI (jotenkin tiukasti).

Minun tietääkseni ei sinulla pitäisi olla mitään arvelemisia Siirin suhteen, kun kerran veljesi lupaa ottaa hänet luokseen asumaan ja pitää hänestä yhtä hyvää huolta, kuin omastakin lapsestaan.

LEVOLA

Niin, sen minä olen luvannut ja koetan myöskin parhaani mukaan täyttää.

ANTTI

Ja huolenpitoa ja kuria se tyttö todella tarvitseekin, sillä Siiri on tosiaankin vähän merkillinen luonteeltaan. Tekee se työtäkin, kun päähän pälkähtää, mutta välistä taasen istuu nurkassa tuntikausia kuin naulattu, ja silloin siitä ei ole selvillä, itkeekö se vai nauraako. Ja sitten se erinomainen halu kirjojen perään... No, siellähän niitä sitten saa paremmin niitäkin — —-.

HENNA (nousee istumaan).

Niin, ehkäpä on hyväkin, että Siiri pääsee pois täältä. Minulla vain on kaikenlaisia omia ajatuksiani ja usein erilaisia kuin muilla.

ANTTI

Sinulla on hyviä ajatuksia, Henna. — Mutta lapsen hyvää minäkin ajattelen ja olen aina ajatellut. Ei suinkaan kukaan voi sanoa, että olisin Siiriä koskaan hylkinyt, vaikka kohta ei olekaan — —.

HENNA (hätäisesti).

— Hyvä olet ollut Antti. (Rukoilevasti.) Ja hyvähän sinä olet nytkin. Ethän tahdo pakoittaa Siiriä tehtaaseen, kun minä niin mielelläni pitäisin hänet kotona vielä? Ethän, Antti?

ANTTI (vihaisesti, kävellen lattialla).

No, mutta kyllä se nyt on vallan kumma. On tässä taakkaa jo yllinkyllin teistä toisistakin ja vielä pitäisi elättää laiskana kuusitoistavuotista tyttöä — hyvääkin mamsellia —.

LEVOLA

Mutta älähän nyt Antti raivostu. Koetetaan puhua asiasta järjellisesti.

ANTTI

Järjellisesti? Mikä tässä on järjellistä ja mikä järjetöntä? — Ei, minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa ja tämä asia saa olla päätetty. (Varmasti.) Siiri menee ylihuomenna tehtaalle niinkuin on puhuttu —. Sittenpähän saa, jos pystyy ansaitsemaan, itsellensä koreempia vaatteitakin; — meillä ei niitä kannata laitella. Hyvä on, kun on saanut leipääkin kylläkseen, mokomakin — kenen lieneekin herrojen kakara. (Vaipuu ajatuksiinsa.).

LEVOLA

No, no, Antti! Nyt sinä puhut liikaa. Toisin sinä puhuit silloin, kun pyysit minua toimittamaan Henniä vaimoksesi. (Huokaa ja jatkaa itsekseen.) Parempi olisi kai ollut, jos olisi jäänyt sekin kauppa tekemättä ja minä olisin ottanut lapsen meille, kuten ensin ajattelinkin. — Mutta kukapas niitä asioita osaa niin pitkälle harkita. — Ja itsellähän sillä Hennallakin oli kova halu päästä pois tehtaasta ja sen ympäristöltä. Ja näin se sitten kävi, nyt ne ovat saaneet kärsiä molemmat, sekä äiti että tytär. (Kävelee.)

HENNA

Niinpä niin! Kärsiä ovat saaneet ja Jumala yksin tietää, mitä vasta saavat kärsiä.

ANTTI

— En minä ymmärrä, mitä erinomaisia kärsimyksiä teillä tässä on ollut kummallakaan. — Leivästä ei vielä isompaa puutetta ole ollut — ainakaan tähän asti. (Kävelee lattialla levottomana.) Ja laiskuuttaan siitä saa syyttää, jos viluakin on kärsinyt, metsä kun on ihan päälle kaatumassa. (On kuin hakisi jotakin. Käy kamarissa, menee ulos.)

HENNA (nousten hetkisen äänettömyyden perästä istualleen).

Niinpä niin! — Kunpa ei osaisikaan elämältä sen enempää vaatia, niin onnellinen olisi. Ja ehkäpä niin pitäisi ollakin? ehkäpä onkin väärin ajatellakaan muuta, toivoakaan mitään enempää?

LEVOLA

Totta puhuit, Henni. Onnellinen se, joka kohtaloonsa osaisi alistua, olipa se sitten miten kiero tahansa. Mutta, se on vaikeata. (Istuu Hennan sängyn viereen.) Se on vaikeata ja monelle mahdotontakin.

HENNA (pudistaen päätään).

Mahdotonta.

LEVOLA

Uskon, että olet saanut paljon kärsiä, mutta ethän ole vihainen minulle?

HENNA

Kuinka olisin sinulle vihainen? Paitsi Siiriä olet sinä ainoa, joka on minulle osoittanut rahtusenkin rakkautta sen jälkeen kuin tulin tänne.

LEVOLA

Niin, olihan siinä hiukan minunkin syytäni, että tulit Antin vaimoksi. Vaikka enhän minä olisi sinua tahtonut, ellet itse — —- —

HENNA

Etpä suinkaan! Itse olen osani valinnut. Itse tänne tahdoin siksi, että en silloin ymmärtänyt vielä kylliksi elämää.

LEVOLA

Niin, kukapa sitä koskaan tarpeeksi ymmärtänee. (Huokaa.) Puhuuko se Antti usein noin?

HENNA

Hyvin usein. Mutta ei koskaan Siirin kuullon, Jumalan kiitos. Ja tähän asti on Siiri ollut vielä liian nuori huomatakseen mitään Antin käytöksestäkään.

LEVOLA

No onhan sekin edes hyvä. (Miettii.) Mutta kuule, Henni! Mitä varten sinä oikeastaan vastustat Siirin tehtaalle tuloa? Eiköhän se sittenkin liene parempi sekä hänelle että sinulle?

HENNA

En tiedä itsekään miksi sitä vastustan. Voihan se olla hyväkin, mutta — — —. Kyllä se Siiri on, kuten Anttikin sanoo, vähän kummallinen. Minä niin pelkään hänen tähtensä.

LEVOLA

Onhan se niinkin. Eihän se kehuttavaa ole elämä sielläkään, mutta minä kyllä lupaan tehdä kaiken voitavani Siirin parhaaksi.

HENNA

Minä tiedän sen. Siiri lukee halusta, koeta hankkia hänelle kirjoja, niin ehkäpä sen loma-ajat kuluvat niiden parissa.

(Henna ja Levola jäävät ajatuksiinsa. Äänettömyyttä.)

SIIRI (tulee sisälle vilusta hytisten ja kantaen nokista kahvipannua, minkä laskee pöydälle).

Kylläpäs oli vastusta ennenkuin sain kypsäksi. (Ottaa kaapista kahvikaluja ja asettaa pöydälle.) — Kodan oven on tuuli paiskannut sarannoiltaan, ja sinne tuulee niin armottomasti. Ihan tahtoi viedä tulen seinän läpi. — Kylläpäs olisikin mukavaa, jos olisi oikein hella tuvassa niinkuin metsänvahdillakin. Saisi vain täällä lämpöisessä istua ja keittää kahvia ja perunoita.

LEVOLA

No Siiri! sinä siis tulet minun tytökseni.

SIIRI

Tulen eno.

LEVOLA

Kyllä teille tuleekin siellä hauskaa. Selman kanssa käytte yhdessä tehtaassa ja hoidatte meidän pientä talouttamme.

SIIRI (iloissaan).

Niin, eno! Ja sitten me käymme joka pyhä kirkossa Selman kanssa. — Kirkkohan on niin lähellä?

LEVOLA

Niin, eihän sinnekään pitkä matka ole. — Ja joskus saatte mennä työväen yhdistyksellekin katsomaan näytelmiä.

SIIRI (hypähtää etualalle ja virkkaa hiljaa).

Ja sitten minä näen sen Torstenin, ja sitten — — —

ANTTI (astuu sisään myrtyneen näköisenä, kädessään pari teiren kuvaa. Käy vitkalleen pöydän ääreen).

— Jos tässä sitten joisi edes kahvia. — Olisi tässä vähän syötävän tapaistakin, jos maittaa. (Kouraa perunoita.) Kylmiä ne ovat nuo perunatkin — vaan harvoinpa ne meillä niin ruoat ovatkaan parhaillaan. — No, lankomies, tulehan haukkaamaan kalaa, leipää ja juomaan kuppi kahvia päälle.

LEVOLA

Kiitos vain! Nälkä ei tässä juuri ole, mutta kuppi kuumaa, se nyt ei koskaan ole pois tieltä. (Käy pöydän ääreen.)

ANTTI (haukkaa palasen).

— Ei tunnu maittavan minullekaan. (Kaataa kahvia, juovat.)

HENNA

Kuulehan, Siiri! laita sinä vuode kamariin. Miesten on siellä rauhallisempi nukkua. Lapset saavat maata lattialla.

(Siiri menee kamariin.)

ANTTI

Minä luulen, että meillä on aamulla hyvä lintuilma. Tuuli on jo aikalailla tyyntynyt ja taivas selkenee.

LEVOLA

Hyväpä olisikin, ettei vallan tyhjin käsin tarvitsisi kotiin palata.

ANTTI

No tyhjinkäsin ei sitä nyt koskaan tarvis palata, silloin kun minä olen mukana ja ruununmailla yksikin lintu visertää.

LEVOLA

Älähän kehu, monta on ottajaa. Minä luulen, että kyllä on huomenaamullakin taas metsässä herroja kuin »Vinkkilässä kissoja». (Juo kahvinsa.) On ne vain kovia jahtimiehiä, se forsmestarikin ja Vihantilan nuori herra. — Mutta, hyvät niillä on vehkeetkin.

ANTTI

Hyvät on, vaan mikäs niitten rikkaitten on rehkiessä. Pyssyjä ostetaan toinen toistaan parempia. Ja koirat sitten, niiden päässähän sitä on järkeä enempi kuin oli minulla ja isävainajalla yhteensä. (Lopettavat kahvinjuonnin.)

(Siiri tulee kamarista, istuu jakkaralle.)

HENNA

Menkää te miehet sitten sinne kamarin puolelle nukkumaan. Kyllä kait uni jo kohta rupeekin maistumaan.

LEVOLA (nousee pöydästä).

Jaa-a, luulenpa, että ei minun ainakaan kovin kauvan tarvitse unta odotella. Hoh hoi! Koskee se vain oudokselta koipiin tuo käveleminen.

ANTTI (Nousee myöskin ylös).

En minä sentään sinun ijälläsi vielä ollut tietääksenikään tästä matkasta. (Menevät.)

LEVOLA (kamarin ovelta).

Hyvää yötä, Henni ja Siiri!

HENNA

Hyvää yötä! (Siirille.) Jos kaataisit minullekin kupin kahvia, taitaa se vielä olla kuumaa?

SIIRI (kaataa kahvia ja istuu jakkaralleen. Alkaa Hennan juotua). — Se Torsten on varmaankin kovin hyvä, eikö olekin, äiti? (Vie kupit pöydälle.)

HENNA (ihmeissään).

Mitä? — Kuka Torsten?

SIIRI

No se, jonka minä äsken näin.

HENNA

Mitä sinä puhut, Siiri? Ethän sinä tunne ketään sen niinistä ihmistä?

SIIRI

Tumienpa niinkin, ja juuri äsken minä hänet näin.

HENNA

Näit? — Oletko päästäsi pyörällä!

SIIRI (etualalla, ottaa taskustaan pienen sormuksen ja tavaa).

T-o-r-s-T-o-rsten. — Torsten Äidin muisto, — niinhän hän sanoi itsekin, että se on äitivainajansa sormus. (Pistää sormuksen taskuunsa ja menee entiselle paikalleen.) Torsten se on sittenkin hänen nimensä.

HENNA

Siiri, oletko järjiltäsi?

SIIRI (ajatuksissaan).

E-ei, en minä ole.

HENNA

Mutta siltä puheesi kuulostavat. Juttelet Torstenista ja sormuksesta, joita kumpaakaan ei ole olemassa.

SIIRI

No katsohan nyt, äiti, itsekin. En minä järjettömiä puhu. (Antaa sormuksen.) Tässä on sormus ja siinä on Torstenin nimi.

HENNA (ottaa sormuksen, huokaa).

Herra hallitkoon! (Heittäytyy pitkälleen.) Tämäkö vielä lisäksi. — Lapseni on varas. (Nousee istumaan, jatkaa tyynesti.) Kuule Siiri! miten olet saanut tämän käsiisi?

SIIRI

Sain sen häneltä.

HENNA

Häneltä! (Vakavasti.) Tunnusta suoraan kaikki. Sinä varastit tämän kesällä tehtaalla käydessäsi.

SIIRI

Enkä varastanut, äiti, en.

HENNA

Kiltti lapsi, kerro miten ja mistä olet saanut sormuksen.

SIIRI

Enkös ollutkin minä äsken kodassa kahvia keittämässä — ja hyvää kahvia keitinkin, eikös ollutkin, äiti? vaikka tuulikin niin kamalasti, että... Isän täytyy huomenna laittaa se ovi.

HENNA

Niin lapseni, olithan sinä — hyväähän se oli, mutta mitäs sitten?

SIIRI

No, odotahan nyt, äiti. (Korjaa istuintaan.) Juuri kun olin saanut pannun tulelle, kuului kellojen helinää — ja ne pysähtyivät ihan kodan ovelle.

HENNA (melkein kärsimättömästi).

Ketkä ne?

SIIRI

Koko kuorma. Niitä oli kaksi herraa ja toinen — se oli se Torsten — tuli kotaan ja pyysi vettä juodaksensa. Niin tavattoman höyli se oli, ei edes antanut tulla lasia hakemaan, itse vain joi ämpäristä sillä korvattomalla kupilla. — (Nauraa.)

HENNA (ajatuksissaan).

Forsinestari, mutta kukahan se toinen olisi ollut?

SIIRI

Ja sitten se istui siinä tukilla ja pyysi minun antamaan tulta paperossiinsa. — Hän on varmaankin hyvin nuori vielä, ihan se lörpötteli kuin Aku, kaikkea turhanpäiväistä vain: sanoi minuakin äitivainajansa näköiseksi. Ja sitten se kysyi, montako lehmää meillä on ja onko meillä meijeriä ja pidänkö minä koelypsyä. — Äiti, kuule, mitä se koelypsy on?

HENNA

Lapsi hyvä, enhän minä itsekään tiedä. Mutta — — —

SIIRI

Ja sitten se toinen herra huusi sitä. — Ne menivät metsänvahdille yöksi ja lähtevät sieltä aamulla jahtiin. Niillä oli kaksi koiraakin reessä —.

HENNA (kärsimättömästi).

Mutta nythän on kysymys siitä, mistä olet saanut sormuksen?

SIIRI

No kun se olisi maksanut minulle siitä juomavedestä ja paperossin virittämisestä, mutta sillä ei ollut pientä rahaa. Ja sitten se antoi sen sormuksen, mutta kielsi hukkaamasta, kun se on muisto hänen äiti vainajaltaan ja sitten hän lupasi tulla hakemaan sen pois, kun tulee ensi kerran jahtiin.

HENNA

Ja sinä otit sen. (Huokaa ja heittäytyy pitkälleen käsi hervotonna sängyn laidalle.) Voi lapsi raukka! Sinä olet, Siiri, vielä nuori etkä tiedä, minkälainen maailma on. (Itkee.)

SIIRI (pelästyksissään).

Mitä, äiti! Oliko pahasti, että otin sormuksen? Oletko minulle siitä vihainen?

HENNA (ajattelevasti).

En sinulle vihanen ole, lapsi rukka, en.

(Hiljaisuutta. Sormus putoo Hennan kädestä, Siiri ottaa sen ja pistää taskuunsa. Vuoteelta kuuluu nyyhkytystä. Siiri alkaa kokoilla kahvikaluja ja aikoo mennä niiden kanssa ulos.)

HENNA

Voithan pestä astiat aamullakin, parasta on, että käymme nukkumaan jo.

SIIRI

Pianhan minä ne nytkin huuhdon, on kai siellä vesikin vielä sen verran lämmintä. (Ottaa päälleen takin ja menee.)

HENNA (kävellen pöydän ääreen).

Hän on vielä lapsi tietääkseen, millainen elämä on ja minkälaisia ihmiset. (Istuu kädet ristissä ojennettuina pöydän yli.) Mutta, pian — liiankin pian, hän tulee ne tuntemaan. — Antti tahtoo Siiriä tehtaaseen. Hyvä on, nälkä on ankara määrääjä. Mutta eikö sitten maailmassa olekaan muuta pyrkimisen arvoista kuin leipä? — Niin, sitä pitäisi olla ja ei olla. Köyhä ei saa mitään muuta ajatella kuin leipää. — Jos Siiri olisi Antin oma lapsi, niin ehkäpä hän kuulisi rukoukseni ja antaisi tytön jäädä kotia. Mutta minä olen itseni myynyt ja minulla ei ole oikeutta edes omaan lapseeni. — Ja mitä minä teen niillä rahoillakaan? Niillä voisin ehkä lapseni pelastaa, mutta minä en voi, minä en koskaan voi niitä käyttää. — Särkyneen elämäni hinta! — Ei, maatkoot ne siellä missä ovat. (Tulee etualalle.) — Minä menin naimisiin Antin kanssa päästäkseni pois tehtaalta ja pelastaakseni lapseni kuulemasta ihmisten ivaa ja pilkkaa. Täällä metsän korvessa ajattelin kasvattaa hänestä hyvän ihmisen — äitiänsä paremman. Mutta ajatuksemme kasvatuksesta ovat olleet erilaiset ja niin on lapsi jäänyt oman onnensa nojaan, luonnon kasvatiksi. (Kohottaa tuskaisesti kätensä ylös.) — Siiri ei tiedä, eikä saakaan tietää, että Antti ei olekaan hänen isänsä — —. Minä en laske Siiriä tehtaaseen, en. (Halveksivasti) Führer, aatelissukua! — »Onko sinä Ahola Henni lapsi?» Miksi ei yhtähyvin »onko sinä minun lapsi?» (Miettii kotvasen aikaa. Lempeästi.) — Olisihan kuitenkin synti tässä köyhyydessä estää tyttöä tienaamasta. Paras lienee hänen sittenkin mennä tehtaaseen, mutta koskaan hän ei saa tulla tietämään, että hänen suonissansa virtaa saksalaista aatelisverta, ei koskaan, ei!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

(Torstenin kamari Vihantilassa. Siististi kalustettu, oikealla ikkuna, perällä ja vasemmalla ovet. Etualalla kulmittain kirjoituspöytä ja perällä vasemmalla sohva pöytineen. Kirjoituspöydällä paitsi kirjoitusneuvoja muutamia valokuvia kehyksissä, seinällä peuransarvi siihen ripustettuine metsästyskojeineen. Torsten, hoikka 20-vuotias nuorukainen, yllään urheilupaita, sarkatakki ja jalassa pitkävartiset saappaat, istuu esiripun noustessa kirjoituspöydän ääressä ja kirjoittaa.)

TORSTEN (Silmää viimeistä sivua, laskee hätäisesti pois kynän ja vilkasee kelloaan).

No niin! Tästä se ei enää miksikään muutu. Tunnustaa täytyy, että hyvä ei siitä tullut. — Niin saamarin vaikea ainekin... Kaksikymmenvuotias poikanalli menee puhumaan »Naisen velvollisuuksista naisena». Se ei ole niinkään helppoa. (Ottaa käteensä valokuvan, miettii.) Eläisipä hän vielä, niin toista olisi. Häneltä saisin apua ja vastauksen moneen kysymykseen... (Huokaa.) Mutta hänhän on maan mustassa mullassa — maannut siellä jo yhdeksän vuotta. —

HAGEN (Reipas, keski-ikäinen ukko. Täydellinen kartanonomistajan tyyppi, esiintyy virallisena kuten se, joka tietää olevansa herra talossaan. Tulee sisään peräovesta aamupuvussa).

Hyvää huomenta, Totti!

TORSTEN

Huomenta, isä! (Pistää paperit laatikkoon.)

HAGEN

No, kuinka on koelypsyn laita? Tänään on kai kymmenes päivä maaliskuuta? — Luulenpa, että sinulle vähitellen alkaa käydä raskaaksi nousta edes kolmeakaan kertaa kuussa neljältä ylös?

TORSTEN

Eikö mitä, isä. Olinhan minä aamulypsyllä ja (vilkasee kelloaan) kohta saa taas lähteä päivälypsyyn. Maito onkin noussut kelpo tavalla.