Part 3

Uskon sen. (Jatkaa itsekseen.) — Ja tuskinpa hän enää viitsisi ajatella niin vähäpätöistä asiaa kuin minun rakkauttani —. Hänestähän on tullut Vihantilan kartanon omistaja — (Torstenille.) Koska isäsi kuoli? (Istuu.)

TORSTEN

Maaliskuun yhdentenätoista päivänä. (Nousee ja kävelee rauhattomana. Siiri vaipunut ajatuksiinsa. Jatkaa.) Ne olivat mustia päiviä ne kaksi! — Mutta minä en voinut tehdä toisin, sen täytyi kerran tulla ilmi. Ja kuitenkin! Ehkäpä erehdyn, mutta luulen tehneeni oikein — —. (Tekeytyy yhtäkkiä iloiseksi ja istuu Siirin viereen.) Mutta nyt surut nurkkaan, eikö niin Siiri! Mehän olemme kumpikin viime näkemästä edistyneet aimo askelin. — Vai kuinka, Sirkka? (Katsoo häntä silmiin.)

SIIRI (arastellen).

Niin, — mehän olemme — tai oikeastaan — sinä olet — — —

TORSTEN

Minä olen — — —?

SIIRI (katse alasluotuna).

Sinähän olet nyt Vihantilan kartanon omistaja — ja — — —

TORSTEN

Kuule, siitä me puhumme toisella kertaa.

SIIRI

Ja sitten sinulla on jo valkoinen lakkikin — minulta se on vielä kaukana, hyvin kaukana.

TORSTEN (siirtyy lähemmäksi ja tarttuu Siirin käteen).

Mutta ei kuitenkaan niin kaukana, ettet sitä saavuttaisi, jos vain lujaa tahtoa riittää.

SIIRI

Niin, ties miten pitkälle sitäkään riittää —.

TORSTEN

No, no, Siiri! Oletko jo unohtanut meidän entiset unelmamme?

SIIRI (hiukan innostuen).

Senkö työväenopiston?

TORSTEN

Niin, senkin — ja ne toisetkin.

SIIRI

— Ne toisetkin? (Pudistaa päätään.)

TORSTEN

Kuule Siiri! eikös se ollut sentään kaunis ajatus se iltakoulu?

SIIRI

Olihan se. (Innostuu.) Olisin todellakin utelias kuulemaan, miten sen laita on.

TORSTEN

Hyvin tietysti. Maisteri Laiho on väsymätön hommaaja eikä anna perään työväenyhdistyskään. Ja kaikki kansankerrokset kannattavat sitä, joten sen tulevaisuus on toistaiseksi turvattu. — Kuten tiedät pitäisi sen syksyllä alottaa toimintansa. Vakinaisia opettajia tulee kaksi.

SIIRI

Niin, minähän sain kutsun tulla tänne sitä varten. — Kuka mahtanee tulla toiseksi?

TORSTEN

Minä.

SIIRI (ihmeissään).

Sinä?

TORSTEN

Niin juuri. Eilen illalla oli vaali.

SIIRI

Ihanko totta? — No mutta — — —

TORSTEN

Mutta mitä? — Eikö virkaveli olekaan mieleisesi?

SIIRI

Ei — en minä sitä, mutta minä kun luulin, että olisit antanut jo palttua koko noille hommille. Sinähän puhuit joskus meneväsi maanviljelysopistoon.

TORSTEN (hämillään).

Niin, ajattelinhan joskus sitäkin, mutta — olen jo heittänyt sen tuuman. Minä en tarvitse — tuota niin — minä en oikein sovi maanviljelijäksi.

SIIRI

Se lienee kylläkin totta, mutta miten sinä sittenkään kerkiät? Onhan sinulla paljon puuhaa kotonakin — oli ennenkin ja nyt tietysti vielä enemmän. Ainahan sitä isännällä —. (Katsoo tutkivasti Torstenia.)

TORSTEN (levottomana).

Onhan sitä — mutta — (Vilkaisee kelloaan) minä ehdottaisin, että puhumme tästä enemmän huomenna. — Tietysti sinä tulet Koskenmäkeen?

SIIRI

Tulen kaiketi, mutta eihän sinne vielä kiirettä, vai mitä? (Menee piirongin luo ja huomaa kirjeen.) — Olin aivan unhoittaa tämän.

TORSTEN

Minkä sitten?

SIIRI

Isältä tämän sain — tietysti viimeiset terveiset äidiltäni. (Avaa kirjeen ja lukee):

»Siiri lapseni!

Kun luet näitä rivejä, olen minä jo astunut Kaikkivaltiaan tuomarin eteen tekemään tiliä elämästäni — erhetyksistäni. Minut kutsutaan kohta siihen maahan, jossa totuus, rauha ja rakkaus asuvat, ja jossa ei mitään vilppiä ja vääryyttä ole.

Olin ainaiseksi aikonut sinulta salata jotakin, mutta nyt, kun itse katson totuutta silmistä silmiin, kun kuoleman enkeli välähtelevä viikate kädessään seisoo uhkaavana edessäni, en voi valhettelijana ummistaa silmiäni.

— Rakas lapseni, kysyit kerran, oletko sinäkin jo syntyessäsi ollut synnin saastassa? — Oi Siiri, sinun sikiämisesi oli äitisi rikos ja syntymisesi sen hedelmä —.»

(Kalvenee ja keskeyttää lukemisen). Jumala, mitä tämä on? (Jatkaa edelleen)

»Siiri! Anna minulle anteeksi ja jätä tuomio Hänelle, jonka eteen minut kohta käsketään, mutta — minun täytyy sanoa totuus —: Se mies, jota olet isänäsi rakastanut ja kunnioittanut — ei ole sinun isäsi. Sinun —» (Kääntää katseensa pois, rutistaa paperia. Tuskallisesti.) Ei, minä en tahdo — minä en uskalla lukea enempää (tuijottaa paperiin tavoitellen sanoja) — »sinun — sinun isäsi on — sinun isäsi on — insinööri Führer». (Pudottaa paperin.)

Niinkö? (Peittää kasvonsa käsiin ja vääntelee tuskallisesti.) Oi laupias Jumala, miksi vielä tämäkin! — Niin, se on totta! (Heittäytyy itkien pöydän ääreen.)

TORSTEN (matalasti).

Rauhoitu, Siiri.

SIIRI (pyyhkien kyyneleitään).

Senvuoksi hän onkin ollut niin aulis auttamaan — — — (Nousee ylös) Kaikki on minulta nyt mennyt. (Menee Torstenin luo.) Torsten, anna minulle anteeksi, annathan?

TORSTEN (istuvat vierekkäin).

Mitä pyydät minulta anteeksi, Siiri? (Kohottaa Siirin päätä ja pyyhkii hänen suortumiaan ohimoilta.)

SIIRI (matalasti).

Etkö kuullut, mitä äsken luin.

TORSTEN

Kuulin kyllä — ja se oli minulle todellakin odottamatonta, Siiri! (tarttuu hänen käteensä) minä säälin sinua.

SIIRI

Uskon sen. (Nousee ylös.) Ja nyt, kun tiemme eroavat, onkin ainoa lohdutukseni tieto siitä, että maailmassa on ainakin yksi, joka säälii kohtaloani.

TORSTEN

Siiri, miksi tiemme eroaisivat nyt, juuri nyt, kun ne vasta ovat yhtyneetkin?

SIIRI

Torsten, tiedät itse sen paraiten. Ethän sinä enää voi, eikä sinun sovikaan rakastaa minua, kun tiedät, että olen isätön — että olen äpärälapsi. (Painaa päänsä viimeisiä sanoja lausuessaan.)

TORSTEN (nousee ja tarttuu Siirin käsiin).

Siiri, ajatteletko minusta sellaista? — Yhtä paljon rakastan sinua nyt kuin ennenkin, vieläpä enemmänkin. (Varmasti.) Meitä ei voi mikään mainen mahti eroittaa, ei. (Sulkee Siirin syliinsä.) Sinä olet minun, sinun täytyy olla minun.

SIIRI (irtautuu).

Ei, Torsten rakas — se on mahdotonta. — Entistä huonommaksi tunnen itseni nyt sinun rinnallasi. (Huokaa.) Äpärälapsi! (Ottaa paperit lattialla ja katselee. — Ihmeissään.)

Mitä? (lukee) »Kansallis-Osake-Pankki» »Herra Fritz Führer on», — — Mitä tämä on? (Antaa paperin Torstenille.)

TORSTEN (lukee).

»On tänäpäivänä jättänyt talletettavaksi kahdeksan sataa Suomen markkaa» — Tämähän on pankin talletustodistus. (Laskee paperin pöydälle.) Rikoksen sovitus!

SIIRI (Lukee edelleen kirjeestä).

»Siiri tyttöni! Tämä paperi, jonka tässä saat, on äitisi elämän hinta. Se on rikoksen sovitus ja korvaus kärsimyksistä, ja häpeästä, joka on tahrannut äitisi ja sinut. — Tee sillä mitä tahdot — minä en niitä rahoja voinut käyttää. — Enempää en jaksa — anna anteeksi ajatukseni — mutta minä niin pelkään — että — — — Niin, Jumala sinua vaaroista varjelkoon. Anna anteeksi kaikki, eläkä äitisi muistoa kiroa, joskin saat hänen tähtensä täst'edes kulkea kumarana. — Olisin tahtonut säästää sinua, mutta — en voinut —. Hyvästi Siiri, sinä olit äitisi viimeinen ajatus! Hyvästi ja viimeinen tervehdys äidiltäsi.»

(Pudottaa paperin ja heittäytyy tuskallisesti väännellen tuolille.) — Jumalani! Miksi näin paljon yhdellä kertaa. (Itkee.)

TORSTEN (lähestyy Siiriä).

Siiri, älähän itke! Tehtyä ei voi tehdä tekemättömäksi. (Istuu Siirin viereen.) Siiri! (Kohottaa hänen päätään) katsohan ylös ja pyyhi pois kyyneleesi. Syntysi ei alenna ihmisarvoasi. Sinä olet yhtä oikeutettu kulkemaan pää pystyssä kuin kuka tahansa muukin, sillä sisäinen suuruus yksin määrää ihmisen arvon.

SIIRI

Torsten, sinun on helppo sanoa niin — ja minäkin tiedän, että asia niin on, mutta toisenlainen on elämän todellisuus. — Sinä tiedät. (Purskahtaa uudelleen itkuun.)

TORSTEN (rukoilevasti).

Mutta Siiri kulta, herkeähän toki. Aika on parhain lääkäri ja kerran kääntyy kaikki hyväksi. Ja onhan sinulla ainakin yksi horjumaton ystävä, ystävä, joka vielä nytkin asettaa sinut kaikkia muita korkeammalle.

SIIRI

Tuskinpa! (Pudistaa päätänsä.) Ei, se on mahdotonta, kerrassaan mahdotonta.

TORSTEN

Se on mahdollista, ja se ystävä olen minä.

SIIRI

Torsten? — ei — sinä olet liian hyvä. (Kietoo kiihkoisesti kätensä Torstenin kaulaan. Suutelevat.)

TORSTEN

Uskotko nyt minua?

SIIRI

Uskon —! (Katsoo kummasti Torstenia.) Minä uskon — Ei, (riuhtaisee itsensä irti) tämä kaikki on ollut vain unta — suloista ja tuskallista unta —. (Kävelee lattialla.)

TORSTEN

Niinkuin unta, mutta sittenkin totta. (Katselee paperia.) Ja sekin on totta, että olet vielä rikaskin.

SIIRI (ihmeissään).

Mitä? minäkö rikas?

TORSTEN

Entäs tämä paperi —?

SIIRI

Se on totta — unhotin sen kokonaan.

TORSTEN (ojentaa Siirille paperin).

Siinä se on, korkoineen pari tuhatta markkaa. Sen kun annat asianomaiselle, niin saat antamasi velkakirjat ja vielä vähän rahaakin takaisin.

SIIRI (Katselee paperia).

Tässä se on — rikoksen sovitus ja äitini murtuneen elämän hinta! (Aikoo reväistä rikki.) — Näinkö sovitetaan äidin kärsimykset ja tyttären häpeä? (Aikoo rutistaa, epäröi.) — Niin, hän on sittenkin ollut aina jalomielinen. Opettaja Arolalle oli hän sanonut rahat antaessaan: »Siirin ei tarvitse huolehtia maksusta. Maksaa sitten kun voi — jos voi.» — Nyt minä voisin, mutta — en näillä rahoilla — (kiihtyneenä) näillä en sitä tee. (Hiljaa.) Äitini ei voinut niitä käyttää, (uhmaillen) minä voisin, mutta minä _en_ tahdo. (Rutistaa paperin ja heittää uuniin.) _En_.

TORSTEN

No niin! Nyt me olemme molemmat yhtä köyhät.

(Äänettömyyttä).

SIIRI (kysyvästi).

Molemmat yhtä köyhät? Jospa olisikin niin, mutta — siinähän se juuri onkin suurin eroitus meidän välillämme. Sinä olet suuren kartanon ainoa perijä ja minä, minä olen vain köyhä torpantyttö — ja sen lisäksi vielä — —

TORSTEN

Minulla ei ole mitään, ei senkään vertaa kuin sinulla äsken.

SIIRI (itsekseen).

Jospa hän olisikin köyhä, niin silloin olisi ainakin yksi este poissa. Mutta, (Torstenille) oi rakas Torsten! Köyhän torpan tytär, ja vielä päälle päätteeksi maailman hylkylapsi, sekö Vihantilan kartanon emännäksi?

TORSTEN (huokaa).

Sitä kunniaa ei sinulle tarjotakaan. (Vaipuu ajatuksiin.)

SIIRI

Semmoinenko hänkin on? Minä olen erehtynyt, erehtynyt suuresti. (Kohottaa rukoilevasti ylös kätensä.) Äitini! nyt minä luulen jo ainakin osittain tuntevani millainen elämä on. (Vääntelee tuskallisesti.) Voi Jumalani, äiti! Auta minua, varjele minua sortumasta, mutta — minä rakastan häntä. (Kirkaisee.) Torsten!

TORSTEN (hypähtää ylös).

Siiri!

SIIRI (tyyntyen).

Oi, tämä kaikki on ollut vain pahaa unta!

TORSTEN (murtuneena, tarttuen Siirin käsiin).

Kaikki, mitä tähän asti on tapahtunut, on totta — ja totta myöskin se, mitä vasta kuulet. (Huokaa.) Minulla ei ole enää mitään tekemistä Vihantilan kartanon kanssa.

SIIRI (hämmästyneenä).

Mitä? puhutko totta, Torsten?

TORSTEN (tyynenä).

Totta puhun — isävainajani teki minut perinnöttömäksi.

SIIRI

Perinnöttömäksi? — Taivas varjelkoon, miksi hän teki niin?

TORSTEN

Niin, miksi hän teki niin? — Hän teki sen siksi, että — — —

SIIRI

Minä aavistan — (Vääntelee tuskallisesti käsiään.) Kaikki on tapahtunut minun tähteni. — Torsten, anna minulle anteeksi, se ei ollut isäsi, joka ajoi sinut pois kodistasi, vaan minä, minä. — Torsten! (Heittäytyy tuolille nojaten pöytään.)

TORSTEN

Minä itse olen sen tehnyt, (istuu Siirin viereen) ja nyt on minun vuoroni epäillä. (Tarttuu Siirin käsiin ja katsoo häntä tutkivasti silmiin.) Siiri, rakastatko minua nyt, kun tiedät, että olen köyhä?

SIIRI

Torsten, sinä olet sittenkin jalompi kaikkia muita, sinä olet liian hyvä. Äsken sanoit itse: »syntysi ei saa alentaa ihmisarvoasi» ja minä lisään siihen: elköön sitä tehkö myöskään köyhyytesi. — Torsten, älä kysy minulta enempää. Sinä tiedät, että sinua, sinua yksin rakastan, olen rakastanut siitä illasti asti, kun sain sinulta tämän sormuksen.

TORSTEN (ottaa taskustaan sormuksen ja tarjoo Siirille.) Ja nyt sinä varmaankin uskallat ottaa tämän?

SIIRI

Uskallan!

TORSTEN

Ja nyt sinä olet minun, minun yksin ja ijankaikkisesti! (Pusertaa Siirin rintaansa vasten.)

SIIRI (irtautuu, kävelee etualalla kädet ristissä katse ylös kohotettuna).

Oi äitini, paljon oli sinulla suruja maailmassa ja suuret olivat surujesi syyt, ne olivat äidin suruja. (Huokaa.) Jospa olisit elänyt vain muutaman päivän vielä, niin ehkäpä silloin levollisempana olisit silmäsi sulkenut. (Kohottaa kätensä ylös.) Oi rakas äitini! Nyt on tyttäresi onnellinen! (Heittäytyy Torstenin syliin.)

Esirippu.