Part 1

language: Finnish

MUSTA HELMI

Kirj.

Victorien Sardou

Suomentanut ["La perle noir"]

Aukusti Simelius

"Kariston 75 pennin romaaneja" 11.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

I. Ukonilma. II. Naimahankkeita. III. Murtovarkaus. IV. Poliisikomissaario. V. Salaperäinen aukko. VI. Syytös. VII. Yksin. VIII. Gudulen todistus. IX. Sydämen todistus. X. Pako. XI. Pelastettu.

I. UKONILMA.

Kun Amsterdamissa sataa, niin sataa perinpohjaisesti, ja kun ukkonen jyrisee, niin jyrisee perinpohjaisesti — sitä mieltä oli ainakin ystäväni Balthazar Van der Lys kiiruhtaessaan eräänä kesäiltana hämärän tullessa pitkin Amstelnia, ehtiäkseen kotiin ennen rajuilman puhkeamista. Pahaksi onneksi oli Zuider-Zeeltä päin puhaltava tuuli häntä nopeampi. Vinha myrskynpuuska täytti äkkiä rantakadun, pudisteli ikkunanluukkuja kiskoi irti ilmoituskilpiä, käänteli ja väänteli tuuliviirejä sinne ja tänne. Kukkaruukkuja, kattotiiliä, juorupeilejä lakaisi myrsky mukanaan ja vei yhdessä mylläkässä niiden kanssa kanavaan myöskin Balthazarin hatun, jonka omistajalla oli täysi työ pysytteleidä sitä seuraamasta. Ja äkkiä alkoi ukkonen jylistä sateen syöksähtäessä tulvana pilvistä. Balthazar tuli läpimäräksi ja rupesi rientämään eteenpäin entistä nopeammin.

Saavuttuaan Lastenkodille saakka hän kuitenkin muisti, että ukonilmalla juokseminen saattoi olla vaarallista. Salamat seurasivat toisiaan väliajoitta, jyrisi ja järisi: onnettomuus voi helposti tapahtua. Tämä ajatus säikähdytti häntä siihen määrin, että hän syöksyi suin päin läheisen myymälän edessä olevan katosverhon alle ja joutui suoraan erään henkilön — muutaman aivan tyynenä tuolillaan istuvan herran syliin, ja kävi ilmi, ettei tämä herra ollut kukaan sen vähempi kuin meidän yhteinen ystävämme Cornelius Pamp, joka, kuten voin vakuuttaa, oli kaupungin oppinein mies.

"Ei, mutta katsos! Cornelius! Mitä ihmettä varten istut siinä?" sanoi Balthazar pudistellen itseään.

"No, no!" huudahti Cornelius huolestuneena. "Pysy hetkinen hiljaa! Sinähän voit taittaa leijani langat!"

Balthazar katsahti taaksensa luullen ystävän tekevän pilaa hänestä. Hämmästyksekseen hän silloin huomasi tämän aivan vakavana vetävän alas kauneinta paperileijaa, minkä Amsterdam on milloinkaan nähnyt taivaallaan liehuvan. Tuo suuremmoinen lelu ui ilmassa tavattoman korkealla kanavan yläpuolella ja näytti vain vastahakoisesti laskeutuvan takaisin maata kohden. Cornelius veti, paperileija veti, ja tuuli, joka oli hyvin huvitettu heidän pikku kiistastaan, teki kaikkensa saadakseen asian vielä sotkuisemmaksi. Ihmeellisintä kaikessa oli kuitenkin leijan pyrstö, joka oli kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallisella leijalla, ja johon oli kiinnitetty lukemattomia pieniä paperiliuskoja.

"Mitä hassutusta se on, että leikit paperileijalla tämmöisessä ilmassa!" huudahti Balthazar vihdoin.

"En minä leiki paperileijoilla, tyhmyri", vastasi Cornelius säälivästi hymyillen, "minä totean, että typpihappoa on sähköisissä pilvissä. Sen todistavat" — Oppinut mies vaikeni hetkeksi ja kävi kiinni nyt täydellisesti voitetuksi antautuneeseen leijaan, mutta katsahdettuaan pyrstöä koristaviin pikku paperiliuskareihin hän jatkoi: "Sen todistavat nämä pienet lakmuspaperiliuskat, jotka, niinkuin näet, ovat tulleet punaisiksi..."

"Vai niin", vastasi Balthazar hymyillen hiukan ylimielisesti niinkuin ainakin asioihin perehtymätön, joka ei ymmärrä näitä tieteen lapsellisuuksia. "Vai niin, sinä teet tutkimuksia!... Hyvin valittu hetki!"

"Niinpä luulisin!" vastasi Cornelius luontevasti. "Ja millainen havaintopaikka!... Katso ympärillesi! — Ei yhtään taloa lähellä! Uhkea taivaanranta! Kymmenen ukkosenjohdatinta näkyvissä ja koko taivas liekkeinä! — Olen vaaninut tätä rajuilmaa pitkät ajat ja päättänyt tulla tänne katsomaan sitä läheltä."

Raju räjähdys keskeytti hänen sanansa.

"Jatka sinä vain!" puhui Cornelius edelleen. "Jyrise ja järise niin paljon kuin haluat! Nyt sinä kuitenkin olet nähtävissäni ja minä tunnen sinun tekosi!"

"Mitä sinä oikeastaan pidät niin mielenkiintoisena?" sanoi Balthazar, joka seisoi jalat katuojasta tulvivassa vedessä eikä ollut laisinkaan hyvällä tuulella.

"Mies-parka", sanoi Cornelius säälivästi hymyillen, "sano minulle mikä tuo on".

"Se on salama", sanoi Balthazar aivan häikäistyneenä.

"Niin kyllä, mutta mitä lajia?"

"Sitä lajia kuin salamat tavallisesti ovat."

"Sinä et ymmärrä mitä tarkoitan", jatkoi Cornelius. "On ero salaman ja salaman välillä! — On olemassa _ensi luokan_ salamoita, jotka muodostavat valkoisen, purppuravivahteisen tai punasinervää valoa hohtavan, jyrkkärajaisen ja hyvin selvän murtoviivan. — Sitten on _toisen luokan_ salamoita, leimahtavia, usein punaloistoisia valokeskuksia, jotka toisinaan leviävät yli koko taivaan rannan. Ja vihdoin _kolmannen luokan_ salamoita, vyöryviä, ponnahtavia, kimmoisia, muodoltaan usein pallomaisia, mutta ovatko ne tosiaankin pyöreitä, vai onko se vain näköhäiriötä?... Juuri tämä kysymys ei pitkään aikaan ole suonut minulle mitään rauhaa!... Sinä voit tosin sanoa minulle, että tulipallosta ovat tarkkoja havaintoja tehneet Howard, Schubler, Kamtz..."

"Oh, minä en sano niin mitään", vastasi Balthazar. "Katsos vain, kuinka vesi nousee! Mieluummin lähtisin tästä."

"Odota minua", sanoi Cornelius. "Kun olen nähnyt pallonmuotoisen salamani..."

"Hiisi minut vieköön, jos sen teen. Kotiini on vain muutama askel, niin että uskallan yrittää. Jos tahdot hauskan takkavalkean, hyvän illallisen, lämpimän vuoteen ja lamppuni tulipallosi asemasta, niin sen voit saada kodissani... Tuletko?"

"Odota hiukan, salamani ei voi viipyä kauaa."

Balthazar ei vastannut ja aikoi juuri rientää kadulle, kun äkkiä kamala kuparinpunainen salama halkaisi pilven, lyöden maahan vain muutaman sadan jalan päässä. Samalla kuului pelottava jyrähdys. Ilmanpaine oli niin kova, että Balthazar horjui ja oli kaatumaisillaan.

"Se oli kieltämättä pallonmuotoinen", sanoi Cornelius. "Tällä kertaa näin sen selvästi. Nyt voimme syödä illallista."

Balthazar oli aivan häikäistynyt ja hämmentynyt,

"Salama iski lähelle taloani!" huudahti hän.

"Ei", vastasi Cornelius, "se iski juutalaiskortteeriin".

Mutta kuuntelematta hänen puhettaan Balthazar alkoi vaarasta välittämättä juosta eteenpäin, pitkin katua, ja Cornelius kokosi pienet paperiliuskansa, nosti tuolin päänsä päälle ja kiiruhti hänen jälessään huolimatta sateesta, joka virtasi kaksinkertaistuneella voimalla.

Tullessaan Zwanenburger-kadulle, jonka varrella hän asui, tunsi ystäväni Balthazar itsensä täysin tyyneksi. Tulenlieskat eivät valaisseet katua, ja talo oli yhä paikallaan. Yhdellä hyppäyksellä hän oli eteisen portailla ja kolkutti pari kolme kertaa käskevästi ovelle. Siitä huolimatta ei kukaan rientänyt avaamaan, niin että Cornelius saavutti hänet. Balthazar kolkutti kaikin voimin.

"Mikä kumma Christianea vaivaa, kun hän ei avaa?"

Vihdoin Christiane kuitenkin tuli. Hän oli kalmankalpea, hänen kätensä vapisivat ja hän saattoi tuskin puhua.

"Oh, herra Balthazar", sanoi hän, "kuulitteko kuinka ukkonen jyrisi?"

"Kuulin kyllä, mutta sinut se kai teki kuuroksi!" vastasi Balthazar, ja riensi sisälle. "Pidähän nyt kiirettä, tyttöseni, me tahdomme kuivat vaatteet, loimuavan takkavalkean ja sitten illallista!"

Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän suoriutui portaiden neljästä, viidestä askelmasta, työnsi suureen saliin vievän oven auki ja vaipui helpotuksesta huoahtaen nojatuoliinsa. Cornelius tuli jälessä tuoleineen...

II. NAIMAHANKKEITA.

Tuntia myöhemmin olivat ystävykset lopettaneet illallisateriansa ja istuivat käsivarret pöydällä välittämättä vähintäkään rajuilmasta, joka ulvoi ja lotisi ulkona.

"Tämä on päivän ihanin hetki", sanoi Cornelius. "Pullo hyvää valkoista curaçaota, suloinen takkavalkea, oivallinen sikari, ja hyvä ystävä juttelutoverina, voiko parempaa pyytää? Tai mitä sanoo Christiane?"

Christiane kävi huoneessa silloin tällöin. Hän pani pöydälle raskaan savikulhon ja pari vanhanaikaista, ohutjalkaista pikaria. Kun Cornelius lausui hänen nimensä, niin hän punastui, mutta ei vastannut mitään; säikähdyksestään hän yhä vielä vapisi.

Christiane (on jo aika, että sen sanon) oli nuori tyttö, joka armeliaisuudesta oli kasvatettu Balthazarin kodissa, ja minä pyydän saada kertoa hänen tarinansa. Teen sen niin vähin sanoin, että ette ehdi tulla kärsimättömiksi.

Kuu rouva Van der Lys, Balthazarin äiti, vähän jälkeen miehensä kuoleman oli eräänä päivänä messussa, tunsi hän pukuunsa koskettavan. Ajatellen, että joku kenties tahtoi päästä käsiksi hänen kukkaroonsa hän odotti suotuisaa hetkeä ja tarttui varkaan käteen sen juuri ollessa työssään. Se oli pikku tytön käsi, aivan hento ja soma ja hieno. — Tuon hyvän rouvan silmiin nousivat kyyneleet, kun hän näki pienet enkelinkätöset, jotka jo olivat niin valmiit tekemään pahaa. Hänen ensi mielijohteensa oli, että hän sallii lapsen säälistä mennä tiehensä; toinen, että hän armeliaisuudesta pitää sen luonansa. Ja niin hän tekikin, tuo jalo nainen. Hän vei kotiinsa pikku Christianen, joka itki ja pelkäsi, että hänen tätinsä lyö häntä. Rouva Van der Lys lohdutti häntä, sai hänet puhumaan ja onnistui saamaan kylliksi selville ymmärtääkseen, että lapsen vanhemmat olivat kuuluneet markkinoilta toisille kierteleviin mustalaisjoukkioihin, että pikku tyttöstä oli hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka opetettu nuorallatanssijaksi, että isä oli jotakin voimannäytettä suorittaessaan saanut surmaniskun, että äiti oli kuollut hätään ja puutteeseen, ja vihdoin, että täti oli syöjätär, joka pahoinpiteli pikku tyttöä ja siihen saakka oli opettanut häntä varastamaan.

En tiedä tunsitteko rouva Van der Lysiä, mutta hän oli yhtä hyvä nainen kuin hänen poikansa on kelpo mies. Hän piti lapsen luonaan, eikä täti, kuten hyvin saattaa ymmärtää, näyttäytynyt. Hän kasvatti hänet, opetti hänet lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, ja tytöstä tuli pian oikein esimerkiksi kelpaavan sävyisä, lempeä ja järjestystä harrastava. Ja miten oivallinen emäntä hänestä sukeutuikaan.

Kun tuo vanha nainen kuoli, sai hän ainakin tuntea tyydytystä voidessaan jättää jälkeensä pojalleen, paitsi kilttiä Gudulea, keittäjätärtä, joka oli kuuro ja alkoi jo käydä vanhuuttaan hieman raihnaiseksi, reippaan ja valppaan viidentoistavuotiaan tytön, joka ei milloinkaan antaisi Balthazarin takkavalkean sammua eikä hänen päivällisensä jäähtyä, ja joka tiesi, mistä hienot pöytäliinat ja kauniit hopeakalut otettiin juhlapäivinä käytettäviksi. Sitäpaitsi hän oli kohtelias, miellyttävä, lempeä ja suloinen. Sitä mieltä oli ainakin Cornelius, joka hänen silmissään oli keksinyt paljon mielenkiintoisempia salamoita kuin nuo kolmannen luokan salamat... Mutta vaiti!... Enpä tahdo puhua sivu suun.

Voin joka tapauksessa lisätä, että Christiane otti hyvin vastaan Corneliuksen ja että tämä lainasi hänelle hyviä kirjoja. Nuori mies antoi suuremman arvon Christianen kaltaiselle kodin toimissa taitavalle nuorelle tytölle kuin kaupungin kaikille kauniille nukille, jotka usein eivät kelvanneet mihinkään. Mutta tänä iltana näytti siltä kuin rajuilma olisi herpauttanut hänen kielensä. Hän oli kieltäytynyt istuutumasta pöytään ystävysten kanssa, joita varten se oli tavanmukaisesti katettu, kulki ulos ja sisään, kuunteli vain puolella korvalla mitä sanottiin, vastasi päin seiniä ja teki ristinmerkin joka kerta kun salamoi. Balthazarin kääntyessä hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut, ja Balthazar arveli hänen menneen yölevolleen. Jonkun hetken kuluttua hän kävi kuuntelemassa Christianen huoneen ovella; huone oli suuren salin vieressä ja samansuuntainen kuin työhuone. Kun hän ei mitään kuullut, niin hän oli vakuutettu siitä, että tyttö oli jo nukkunut, ja palasi piippuaan täyttäen paikalleen Corneliuksen rinnalle.

"Mikä hänen on tänä iltana?" kysyi tämä viitaten tytön huoneeseen päin.

"Rajuilman vaikutusta", vastasi Balthazar. "Naiset peljästyvät niin helposti."

"Jollei niin olisi, rakas Balthazar", vastasi Cornelius, "niin ei meillä olisi sanomattoman suurta iloa saada suojella heitä kuten lapsia... erittäinkin häntä, joka on niin viehkeä ja hauras!... En voi katsoa häntä saamatta kyyneliä silmiini, hänessä on jotain niin lempeätä, niin hyvää, niin suloista! Ah, mikä ihastuttava lapsi!"

"Vai niin, mestari Cornelius", sanoi Balthazar hymyillen, "luulenpa että iloitset hänestä yhtä paljon kuin ukonilmasta!"

"Oh, se on niin erilaista!" sopersi Cornelius ja punastui hiukan.

"Tietysti...", vastasi Balthazar ja purskahti nauruun, tarttuen samalla sydämellisesti ystävänsä käsiin. "Kuulehan", lisäsi hän hymyillen viehättävää, suoraan sydämestä tulevaa hymyään, joka teki kaikki ehdottomasti hänen ystävikseen, "luuletko todellakin, etten tiedä, mitä täällä tapahtuu?... Sinä et huvittele vain laskemalla paperileijoja lentämään Amstelnin yläpuolelle, sinä suuri lapsi, sinä olet myöskin pallosilla Christianen kanssa, ja teidän molemmat pikku sydämenne ovat palloina."

"Mitä tarkoitat?" änkytti oppinut hämmentyneenä.

"Mutta, rakas Cornelius, jo kolme kuukautta olet tullut tänne säännöllisesti kahdesti päivässä, kello kaksitoista, mennessäsi luennollesi eläintieteelliseen puutarhaan, ja kello neljä, sieltä palatessasi, etkä suinkaan tahdo uskotella minulle, että minun kauniit silmäni ne vain sinua tänne vetävät..."

"Se on suorin tie", koki Cornelius kainosti huomauttaa.

"Niin, rakkauden onneen...

"Mutta...

"Kuule nyt", jatkoi Balthazar häntä kuuntelematta, "haastelkaamme hiukan järkeä: Christiane ei ole mikään tavallinen tyttö; hän on hieno tunteinen, hänellä on viisas pikku pää ja kylliksi ymmärrystä ihaillakseen sinun kaltaistasi kirjatoukkaa. Sinä puristat hänen käsiään, näytät olevasi levoton hänen terveydestään, lainaat hänelle kirjoja, jotka hän ahmien lukee. Hänen puvussaan oleva tahra antaa aiheen pieneen kemian oppituntiin, kukkaruukku luonnonhistorian luentoon ja kissa vertailevan anatomian kurssiin!... Hän kuuntelee jännittyneenä, silmät suurina. Ja sinä luulet, ettei rakkaus tule leikkiimme mukaan, kun opettaja on viidenkolmatta- ja oppilas kahdeksantoistavuotias?"

"No niin, minä rakastan häntä!" vastasi Cornelius päättäväisesti. "Mitä aiot tehdä sille asialle?"

"Entä sinä itse?"

"Mennä hänen kanssaan naimisiin."

"Mutta sano se sitten hänelle!"

"Sanon tietysti!"

"Tule siis ja salli, että syleilen sinua!" huudahti Balthazar. "Ja eläköön ilo! Minäkin aion mennä naimisiin!"

"Ohoo!" lausui hämmästynyt Cornelius hitaasti.

"Niin, minä aion mennä naimisiin", jatkoi Balthazar rakastuneen koko innolla, "ja minä menen naimisiin neiti Suzanne Van Miellisin, pankkiirin tyttären kanssa".

Cornelius teki liikkeen, jonka voisi kuvata ihailevalla huudahduksella: "No, vie sun!..."

Balthazar jatkoi:

"Tiedä, Cornelius, että olen rakastanut häntä kuusi vuotta, rakastanut intohimoisesti. Mutta neiti Suzanne, joka nyt on suuren pankkiirin tunnustettu tytär, oli silloin vain hänen avioton lapsensa. Hänen äitinsä oli niin köyhä, että he molemmat kävivät meillä neulomassa. Muistatko hänet?... Mutta jos olisin siihen aikaan uskaltanut avoimesti sanoa: 'Tämä on minun vaimoni!' olisi siitä syntynyt aika melu suvussani. Sanoin senvuoksi itselleni: "'Myöhemmin! Myöhemmin!' Ja nyt se myöhemmin on tullut. Eräänä kauniina päivänä tultiin Suzannea ja hänen äitiään vaunuilla hakemaan, ja sitten sitä mentiin! Van Miellis, suuri egoisti, joka ei koskaan ollut tahtonut nähdä tytärtään, oli sattumalta kohdannut hänet. Hän oli tullut liikutetuksi, saanut omantunnonvaivoja, — niin hän itse sanoo, mutta minä luulen, että hän aivan yksinkertaisesti tarvitsi jonkun hoitamaan leiniään. Olkoonpa nyt syy mikä tahansa, lopun tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Hän kuoli toissa talvena ja jätti tyttärelleen omaisuuden, joka on tämän kaupungin suurimpia".

"Suurin!" sanoi Cornelius vakavasti.

"No, niin sepä juuri asiassa harmillista olikin, Cornelius, ja se esti minua menemästä Suzanneni luokse. Hän oli liian rikas! En uskaltanut mennä häntä tervehtimään. Olisi näyttänyt siltä kuin olisin tullut rahojen tähden. Et voi ajatellakaan, miten suuri joukko nuoria miehiä tahtoi nyt mennä hänen kanssansa naimisiin. Ensi kerran kohtasin hänet, senjälkeen kuin onni oli alkanut hänelle hymyillä, eläintieteellisessä puutarhassa. Hänen ympärillään oli puolisen tusinaa kaiken ikäisiä 'ritareita', ja kuinka kohteliaita he olivatkaan, kuinka avuliaita!... En olisi koskaan rohjennut mennä hänen luoksensa. On myönnettävä, että hän se lähestyi minua. 'Noo, herra Balthazar', sanoi hän, 'oletteko unohtanut vanhat ystäviänne?' Minä takerruin kohteliaisuuksiin. Toiset nauroivat minulle salaa. Mutta kun hän tarttui käsivarteeni ja kun hänen äitinsä kutsui minut heidän luoksensa päivälliselle, niin eivät he ensinkään nauraneet, nuo toiset, joita ei kutsuttu... Ja minä vietin illan heidän luonansa!... Oh, hyvä Jumala, kuinka ihana ilta!"

"Ja sitten?" kysyi Cornelius.

"Ja sitten jätin häntä tuskin milloinkaan. Minä rakastin häntä hulluuteen saakka, mutta en olisi koskaan sanonut sitä hänelle. Hänen äitinsä se sai minut puhumaan... Kelpo nainen, joka pitää minusta siksi, että olin hänelle kohtelias hänen köyhänä ollessaan. Tässä muuanna päivänä, kun hän saattoi minua eteiseen, hän sanoi minulle: 'Mutta puhukaahan toki tyttäreni kanssa, herra Balthazar. Te olette enemmänarvoinen kuin kaikki nuo muut yhteensä, ja minä olisin onnellinen, jos saisin sanoa teitä pojakseni! Näetkös, se ratkaisi asian. Rohkaisin mieleni, ja illalla, jäädessäni hetkiseksi yksin Suzannen kanssa, sanoin hänelle tuon tärkeän sanan!... Näytti kyllä siltä kuin hän olisi sitä odottanut, mutta se ei estänyt häntä olemasta yhtä liikutettu kuin minäkin. Hän punastui, mutta katsoi minuun kuitenkin. Oh, hän katsoi aina sieluni sisimpään saakka, siksi kunnes en enää tietänyt, seisoinko päälläni vai jaloillani'. — Vihdoin hän virkkoi: 'Balthazar, ette saa pahastua siitä mitä nyt aion sanoa teille; mutta senjälkeen kuin tulin rikkaaksi, olen ollut hyvin onneton. En voi enää erottaa toisistaan niitä, jotka minua rakastavat, ja niitä, jotka eivät rakasta minua. Minulle osoittavat kunnioitustaan niin monet, että epäilen kaikkia. Ja mieluummin heittäisin koko omaisuuteni Amstelniin kuin menisin naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota epäilisin alhaisten laskelmain teosta'".

"'Oh! Neiti!' Ymmärrät, että jouduin mielenliikutuksen valtaan! Mutta hän jatkoi: 'Tiedän kyllä, että te, herra Balthazar, ette kuulu heihin... Se olisi liian surullista!... Mutta se ei riitä. Saatte kuulla unelmani. Tahtoisin mennä naimisiin miehen kanssa, joka on rakastanut minua silloin kun olin vielä köyhä... Oh, tuntisin itseni varmaksi sen miehen rakkaudesta, ja minä rakastaisin puolestani häntä yhtä hartaasti!...' — 'Mutta, neiti', huudahdin, 'minä olen se mies! Olen rakastanut teitä kuusi vuotta, ja vaikka en ole uskaltanut sitä koskaan teille sanoa, on teidän täytynyt se huomata!' Hän vastasi minulle aivan hiljaa: 'Niin, kenties...' Ja hän katsoi minuun yhä niin omituisesti... Huomasin aivan hyvin, ettei hän parempaa pyytänyt kuin että voisi uskoa minua, ja ettei hän sitä uskaltanut tehdä..."

"'Kuulkaa minua', jatkoi hän; 'te voisitte saada minut varmaksi rakkaudestanne. Muistatteko erään kesäpäivän, jolloin minä ja äitini olimme teillä neulomassa? Puutarhaan tuli kukkaslähetys.'Oh sen muistan aivan hyvin, neiti. Ne olivat kämmeköitä.' 'Niin, ja minä sain tulla kanssanne katsomaan niitä. Siinä oli muodoltaan mitä erilaisimpia, niin omituisia kukkia! Muutamat olivat perhosen, muutamat ampiaisen näköisiä, yksi taas muistutti miltei ihmisen kasvoja. Mutta erittäinkin yksi kukka oli kaikkia muita kauniimpi, ja kymmenen samasta juuresta kasvavan kukan joukossa ei ollut ainoatakaan sen näköistä. Se oli kuin ruusunvärinen pikku sydän, kaksi pientä sinistä siipeä kummallakin puolen!... En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Ja sitten... — 'Ja sitten, antakaa minun kertoa jatko, neiti... Ja sitten, kun me molemmat kumarruimme katsomaan kukkaa, en tiedä, miten se tapahtui, mutta teidän hiuksenne sattuivat hiukan koskettamaan minun hiuksiani. Teitte nopean liikkeen vetäytyäksenne syrjään, ja silloin osuitte kiskaisemaan irti kukan, josta piditte kiinni paremmin nähdäksenne sen... voin vieläkin nähdä teidän seisovan siinä valmiina purskahtamaan itkuun ja pyytämään minulta anteeksi... Silloin tuli äitinne ikkunaan ja huusi teitä. Ja minä...'" — 'Mitä te teitte?' — 'Minä otin taittuneen kukan maasta!!' — 'Otitteko sen maasta?' — 'Ja kätkin sen muistoksi tuosta lyhyestä, ihanasta hetkestä.' — 'Oletteko kätkenyt sen?' — 'Mitä suurimmalla huolella, neiti, ja voin näyttää sen teille milloin tahdotte!'

"Olisitpa nähnyt Suzannen sillä hetkellä! Se ei ollut enää hän, ei, se oli uusi Suzanne, jos mahdollista sadoin verroin kauniimpi... Hänen silmänsä säikkyivät, hänen kasvonsa loistivat. Hän ojensi minulle molemmat kätensä niin hurmaavalla liikkeellä, ettei enkelikään olisi osannut sellaista tehdä. — 'Vain sen tahdoin tietää, ystäväni', sanoi hän, 'ja minä olen hyvin onnellinen!... Kun kerran panitte kukan talteen muistoksi minusta, niin varmaan rakastitte minua jo silloin, ja kun teillä on se vielä, niin rakastatte minua yhä edelleen. Tuokaa se mukananne tänne huomenna, tuo pieni kukka sinisine siipineen... Rakkaampaa lahjaa ette häissäni voisi antaa minulle!...' Oh, Cornelius!... vakuutan sinulle, että olin pyörtyä, kun kuulin sanat _häät ja lahja_... Minä nousin, ja olisin varmaankin tehnyt jotain hullua, ellei hänen äitinsä olisi tullut sisälle juuri silloin. Syleilin tuota hyvää naista ja suutelin hänen tyttärensä poskia vähintään kymmenen kertaa. Se tyynnytti minua jonkun verran. Otin hattuni ja riensin juosten pois, toivoen saavani jo tänään jättää Suzannelle pienen kukkamme... Mutta tämä kirottu rajuilma teki aikomukseni tyhjäksi, ja minä saan odottaa onneani huomiseen saakka... Nyt olet kuullut koko jutun!"

"Paratiisin kaikkien pyhimysten nimessä", huudahti Cornelius ja heittäytyi hänen syliinsä, "kahdet häät samalla kertaa!" Ja aivan kuten pienet katupojat kirkon portailla hän alkoi heittää lakkiaan ilmaan ja huutaa: "Eläkööt häät! Eläköön morsiuspari! Eläköön rouva Balthazar! Eläköön rouva Cornelius! Eläkööt kaikki pienet Van der Lysit! Eläkööt kaikki pikku Pampit!"

"Hiljaa!" sanoi Balthazar nauraen. "Sinä herätät Christianen..."

"Oh!" sanoi Cornelius ja hiljensi ääntään. "Emme saa herättää Christianea. Näytä minulle sinisiipinen kukkasi, että saan ihailla sitä..."

"Se on pienessä rautalippaassa piirongissani", sanoi Balthazar, "äitini kaikkien korujen joukossa. Olen pannut sen pieneen lasimedaljonkiin, jonka olen reunustuttanut kullalla ja mustilla helmillä. Katsoin sitä viimeksi tänä aamuna. Se on ihastuttava... Saatpa nähdä!"

Hän otti lampun käteensä, veti avainkimpun taskustaan ja avasi työhuoneensa oven...

Heti senjälkeen Cornelius kuuli hänen huudahtavan tuskaisesti. Hän nousi paikaltaan... Balthazar näkyi taas oviaukossa, kasvoiltaan aivan kalpeana.

"Cornelius!... Oh Jumala!" sammalsi hän.

"Mikä on? Mitä on tapahtunut?" huudahti ystävä kauhistuneena.

"Oh, Jumalani... tule... katso, katso!"

Ja Balthazar nosti lamppua, jotta valo paremmin lankeaisi huoneen perälle.

III. MURTOVARKAUS.

Se, mitä Cornelius näki; osoitti ystävän huudahdukseen olleen kylläkin syytä. Lattia oli ihan täynnänsä kaikenlaatuisia papereita; ne olivat lähtöisin kahdesta rikkirevitystä, viheliäisestä päällyksestä, jotka oli siepattu hyllyltä ja nyt olivat räsyisinä matolla. Niiden vieressä, samaten aukaistuna, teräslukostaan huolimatta, oli suuri nahkasalkku, jossa Balthazar säilytti kirjeenvaihtoaan. Se oli tyhjä, ja kirjeet, joita oli pari sataa kappaletta, olivat hajallaan kaikkialla huoneessa!...

Mutta se ei ollut kuitenkaan pahinta. Silmiensä edessä kaikki tämä hävitys, jonka laajuutta hän ei vielä ollut tajunnut. Balthazar ajatteli ensimäiseksi piironkia. Sen rautalukon vastustusvoima oli kuitenkin ollut suurempi kuin salkun lukon, ja salpa oli yhä vielä kiinni sinkilässä. Sen sijaan oli laskulevy pahoin runneltu. Lukon ympärillä oleva osa oli kokonaan, aivan kirjaimellisesti rikki hakattu, pois kaavittu, muruiksi jauhettu. Ja itse lukko riippui irrallaan ja oli aivan surkean näköinen katkottuine ja käyristyneine ruuveineen. Kaarteinen, liikkuva laskulevy oli avattu niin paljon, että käden saattoi pistää sisään ja tutkia kaikki laatikot ynnä lokerot.

Mutta merkillisintä on se, mikä nyt seuraa. Useimmat laatikoista, jotka laskulevyn auettua olisi esteettömästi voinut ryöstää ja joissa oli arvokkaita papereita, oli jätetty silleen; näytti melkein siltä kuin varas ei olisi välittänyt avatakaan niitä. Hänen koko huomionsa oli suuntautunut siihen laatikkoon, joka sisälsi kulta- ja hopearahoja — noin puolitoistatuhatta tukaattia ja kaksisataa floriinia — sekä sen pienen koruja sisältävän teräslippaan, josta Balthazar oli puhunut. Tämä laatikko oli vedetty auki ja oli niin tyhjä kuin olisi se käännetty ylösalaisin; kaikki olivat poissa, — kulta, hopea, korut, — jäljettömiin kadonneina. Mutta tuskaisimmalta tuntui Balthazarista onnettomuus, kun hän otti pienen teräslippaan lattialta ja tuli vakuutetuksi siitä, että se todellakin oli tyhjä ja että medaljongi oli varastettu muiden tavarain mukana!...

Tämä hirveä menetys, joka koski häneen kovemmin kuin kaikki muu, saattoi hänet ensi lamaannuksen ohi mentyä täydellisen hulluudenpuuskan valtaan. Hän avasi kiivaasti kadunpuolisen ikkunan ja alkoi huutaa kaikin voimin: "Ottakaa varas kiinni!" Ja koko kaupunki olisi vanhan tapansa mukaan vastannut: "Tuli on irti!" jollei muutamia rajuilman aikaansaamaa vahinkoa tutkimaan lähteneitä poliisikonstaapeleita olisi samassa sattunut kulkemaan ohitse. He kiiruhtivat lähemmäs ikkunaa, jossa Balthazar seisoi turhaan koettaen noitumalla ja viittilöimällä selittää mitä oli tapahtunut. Herra Tricamp, konstaapelijoukon johtaja, ymmärsi kuitenkin hänen puhuvan varastetuista tavaroista, ja lausuttuaan kehotuksen, että Balthazar oman etunsa vuoksi hiljentäisi hiukan ääntään, hän sijoitti kaksi konstaapelia vartioimaan lähintä ympäristöä ja pyysi itse päästä sisään.

IV. POLIISIKOMISAARIO.

Portti avattiin äänettömästi. Herra Tricamp astui sisään varpaillaan, ja häntä seurasi kolmas konstaapeli, jonka hän jätti alas eteiseen antaen hänelle määräyksen, ettei hän saisi sallia kenenkään tulla sisään eikä kenenkään mennä ulos. Kello lienee ollut noin kahdentoista paikkeilla yöllä; koko kaupunki nukkui, ja talossa vallitsevasta hiljaisuudesta päätettiin, ettei hälinä ollut häirinnyt hiukan kuuroa Gudulea ja päivän mielenliikutusten uuvuttamaa Christianea, vaan että he edelleen nukkuivat levollisesti.

"Mistä on oikeastaan kysymys?" sanoi herra Tricamp ääntänsä hiljentäen.

Balthazar veti hänet mukanaan työhuoneeseensa ja näytti hänelle sanaakaan sanomatta siellä tapahtuneen hävityksen.

Herra Tricamp oli lyhytkasvuinen, lihavahko, mutta vilkas ja vikkelä mies. Hän näytti iloiselta, hänen ilmeissään oli jotakin itseensätyytyväistä — selityksenä sille oli hänen suuri arvonsa —, tahtoi käydä hienosta, kaunopuheisesta, taidokkaasta!... Muutoin liukas ja kykenevä mies, jossa ei ollut muuta vikaa kuin tavaton lyhytnäköisyys, mikä puutteellisuus on hänen ammatissaan erittäin kiusallinen, kun se näet pakotti hänet katsomaan kaikkea läheltä, eikä se ole aina paras keino nähdä hyvin.

Hän aivan ilmeisesti hämmästyi, mutta kaikissa ammateissa on sääntönä, että yleisön edessä ei saa näyttää hämmästyneeltä, ja siksi hän tyytyi vain mutisemaan:

"Hyvin hyvä!... Hyvin hyvä!" ja silmäilemään ympärilleen kuin mies, joka täydellisesti vallitsee tilannetta.

"Näette itse", sammalsi Balthazar kuohuksissaan, "näette itse!"

"Hyvin hyvä!" sanoi herra Tricamp. "Salkku on murrettu auki, piironki murrettu auki! Hyvin hyvä, oivallista!..."

"Oivallista! Mitä tarkoitatte?" huudahti Balthazar.

"Rahat ovat poissa, vai kuinka?" jatkoi herra Tricamp.

"Kaikki rahat."

"Hyvä."

"Ja korut!... Ja minun medaljonkini!"

"Hyvä! Murtovarkaus asutussa talossa!... Erinomaista!... Ja ettekö epäile ketään?"

"En ketään."

"Sen parempi! Siten saamme koko kunnian asian selvittämisestä."

Balthazar ja Cornelius katsoivat kummastuneina toisiaan, mutta herra Tricamp jatkoi levollisesti ja mistään välittämättä:

"Tutkikaamme ovi."

Balthazar näytti hänelle huoneen ainoan oven. Siinä oli kaunis vanhanaikuinen lukko, mestariteos, jollaisen vain harvoin nykyään näkee hyvässä Hollannissamme. Tricamp väänsi avainta pari kertaa; lukko kääntyi helposti edes ja takaisin helakasti näpsähtäen. Hän veti avaimen pois reiästä ja näki ensi silmäyksellä, että tätä lukkoa ei voinut avata tavallisilla työkaluilla. Avain oli kaksinkertaisen apilanlehden muotoinen ja siihen kätkeytyi salaisuus, jonka hyvin harvat tunsivat.

"No, entä ikkuna?" sanoi herra Tricamp ja antoi avaimen Balthazarille.

"Ikkuna oli suljettu," sanoi Cornelius, "me avasimme sen, kun huusimme teitä. Voitte muutoin itse nähdä, että siinä on tukeva, hyvin tiheä rautaristikko."

Herra Tricamp otti selvän siitä, että ristikon lävitse tosiaankaan ei olisi päässyt edes kaksivuotinen lapsi, ja sulki sitten itse ikkunan. Senjälkeen hän tietystikin kääntyi tarkastamaan tulisijaa. Balthazar seuraisi hänen pienintäkin liikettään yhtä luottavaisin katsein kuin sairas lääkäriään hänen kirjoittaessaan lääkemääräystänsä.

Herra Tricamp kumartui ja silmäili tarkkaavaisesti tulisijan sisustaa. Mutta taaskin hänen laskelmansa kumoutuivat. Hiljakkoin toimitettu uusintamuuraus oli miltei tykkänään sulkenut savuaukon ja jättänyt tilaa vain kapealle kamiininputkelle. Itse kamiini, joka otettiin joka kevät pois puhdistettavaksi ja jota ei pantu takaisin paikalleen ennenkuin kylmän taas tultua, oli vinnillä, ja tulisija oli typötyhjä. Herra Tricamp ei voinut hetkeäkään epäillä, että joku olisi tullut sisään tuollaisen savutorven kautta, ja hän suoristautui jälleen, enemmän hämillään kuin tahtoi näyttääkään.

"Hyvin hyvä!" sanoi hän. "Sepä peijakasta!" Ja hän rupesi katselemaan kattoa, vaihdettuaan ensin lornettinsa tavallisiin silmälaseihin. "Ei mitään epäiltävää sielläkään, ei edes mitään arveluttavaa!" Hän otti lampun Balthazarilta, asetti sen piirongille ja nosti pois kaihtimen. Ja silloin he äkkiä huomasivat jotakin, mikä siihen saakka oli jäänyt heiltä huomaamatta...

V. SALAPERÄINEN AUKKO.