Part 2

Kolme jalkaa piirongin yläpuolella ja kutakuinkin katon ja lattian keskivälillä oli seinässä puukko, joka oli työnnetty varsin syvään. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se oli Balthazarin oma. Se oli ulkomaalainen ase, jonka hän oli saanut eräältä ystävältään ja joka tavallisesti oli piirongissa. Mutta suurinta hämmästystä oli omansa herättämään se, miten sitä oli käytetty. Missä tarkoituksessa se oli isketty seinään? Samassa huomasi Tricamp, että soittokellon johto, joka kulki pitkin katon reunustaa, oli leikattu poikki ja riippui irtonaisena piirongin yläpuolella. Hän hyppäsi ketterästi tuolille ja tuolilta piirongille sekä rupesi läheltä tutkimaan asiaa. Mutta hän oli tuskin päässyt tilapäisille portailleen, kun hän huudahti voitonriemuisena. Itse asiassa hänen tarvitsi vain nostaa kättään ja kohottaa seinäpaperipalasta, joka oli kolmelta puolelta irroittunut liimauksesta, paljastaakseen sen alla seinässä olevan suuren pyöreän aukon, jota alasriippuva seinäpaperi oli siihen saakka peittänyt.

Tämä huomio oli niin odottamaton, että molemmat herrat, jotka seurasivat herra Tricampin puuhailua, rupesivat oikein tuijottamaan hämmästyksestä. Balthazar muisti kuitenkin pian, että tämä aukko, joka jo kauan oli ollut unhotuksissa, oli aikoinaan ollut silloin vain pukuhuoneena käytetyn viereisen kamarin ikkunana. Myöhemmin herra Van der Lys oli osittain uudestarakennuttanut talon, jolloin pieni pukuhuone oli muutettu makuuhuoneeksi ja siihen tehty uusi ikkuna kadulle päin. Tarpeeton aukko oli senjälkeen peitetty samoilla seinäpapereilla, joilla huoneen seinät entiseltään olivat verhotut.

Herra Tricamp käänsi huomiota siihen, kuinka taitavasti seinäpaperi oli irroitettu; nähtävästi oli niin tehty siinä mielessä, että sen myöhemmin voisi uudelleen liimata kiinni. Ojentautumalla hänen onnistui pistää käsivartensa aukkoon ja vakuuttautua siitä, että viereisen huoneen seinäpaperi oli irroitettu samalla tavalla, yhtä huolellisesti, yhtä taitavasti ja ilmeisesti samassa tarkoituksessa!...

Ei ollut enää epäilystäkään: tästä aukosta varas varmaankin oli tullut huoneeseen; se oli siksi suuri, että siitä pääsi kulkemaan. Herra Tricamp, joka oli laskeutunut jalustaltaan, oli nyt valmis luistavasti, pienimmittäkään epäilyksittä, kertomaan varkaan menettelytavat siitä asti kun hän oli tullut, siihen saakka kuin hän lähti.

"Puukon, joka on aukon ja piirongin välillä, on varas", sanoi hän, "ilmeisesti iskenyt seinään saadakseen jalalleen tukea ylöskiivetessään, mikä oli vaikeampaa kuin alaslaskeutuminen. Heti kun hän ulottui soittojohtoon, repi hän poikki rautalangan, joka sitten oli hänelle tukena; tietysti ei sitä, joka panee kellon soimaan, vaan toisen, ja vain se onkin väännetty ja taivutettu. Mitä tulee päällyksiin, jotka ovat tyhjinä matolla, ilman että oikeastaan voimme ymmärtää miksi ne on ryöstetty, niin voihan ajatella, että varas on tehnyt harkitsemattoman liikkeen ja menettänyt tasapainonsa, ollessaan paraikaa kiipeämässä takaisin ylös. No, siinä tapauksessa hän tietystikin on tarrautunut kiinni ensimäiseen ulottuvissa olevaan esineeseen. Hylly, jolla päällykset olivat, on korkeampi kuin piironki, ja juuri sitä hän tarvitsi. Saadessaan puukosta tuen oikealle jalalleen hän koetti hetkisen tukea vasenta päällyshyllyyn, mutta hylly rupesi silloin häilymään ja kaksi päällystä liukui lattialle — huomatkaa: kaksi ylimäistä, joiden kaiken luonnonjärjestyksen mukaan täytyi ensiksi pudota. Pieni jalantuki oli kuitenkin palauttanut hänet tasapainoon, ja hän pääsi luukulle enemmittä esteittä. Ja päällyshylly joutui tietysti myöskin tasapainotilaan, kun siihen ei enää nojattu. Katson tästä johtuneen sen huolimattomuuden, että varas ei liimannut uudestaan kiinni seinäpaperinpalasia, joita hän ei olisi irrottanut niin kovin huolellisesti, jollei hän olisi aikonut panna niitä kiinni samalla tavoin kuin ne olivat ennenkin. — Eikö tämä tunnu teistä päivänselvältä?"

Balthazar ja Cornelius kuuntelivat milteipä ihmetellen tätä kekseliästä selvittelyä. Mutta ensinmainittu ei ollut nyt siinä tilassa, että hänen ihailunsa olisi kauaa kestänyt; hän ei voinut ajatella muuta kuin yhtä asiaa, medaljongiaan. Ja kun hän nyt tiesi, miten varas oli tullut sisään, ei hän välittänyt saada selkoa muusta kuin siitä, miten ulosmeno oli tapahtunut...

"Kärsivällisyyttä", vastasi herra Tricamp ja otti voitonriemuisena hyppysellisen nuuskaa; "kun nyt tunnemme varkaan menettelytavat, niin tutkikaamme hänen luonnonlaatuaan."

"Hänen luonnonlaatuaan!" huudahti Balthazar.

"Siihen kai meillä on aikaa!"

"Anteeksi", sanoi herra Tricamp, "me emme voi tehdä mitään parempaa. Ystävänne, joka on oppinut mies, ymmärtää kyllä heti minut. Fysioloogisten tietojen käyttäminen tutkimuksissa, kuulusteluissa ja lainopillisissa harkinnoissa on nykyään aivan tavallista, ja vanhat puoskarinkeinot on tuomittu tuiki mitättömiksi..."

"Mutta", sanoi Balthazar, "sill'aikaa kuin tässä haastelemme, livahtaa varas käsistämme."

"Livahtakoonpa vain", vastasi herra Tricamp, "kyllä me hänet uudestaan saamme kiinni. Tahdon sanoa, että te ette koskaan voi saada rikosta perinjuurin selville, jos vapaaehtoisesti luovutte tutkimasta niitä luonteenpiirteitä, joissa rikoksellinen tavalla tai toisella paljastaa ja ilmaisee itsensä. Voiko tavata selvempiä piirteitä, parempia todistuksia, oivallisempia nimileimasimia kuin mitä ilmenee _toiminnan sivuseikoissa_? Varkaudet eivät ole toistensa kaltaisia, samaten kuin eivät murhatkaan. Voimme olla varmoja siitä, että rikollinen paljastaa itsensä tavassa, millä rikos on tehty, suorituksen enemmän tai vähemmän suuressa kekseliäisyydessä, kyvyssä, raakuudessa tai siroudessa. Täytyy vain kyetä se näkemään. — Niinpä eilen aamulla, kun edessäni oli kaksi palvelustyttöä, jotka molemmat olivat yhtä epäiltyjä siitä, että olivat varastaneet saalin emännältään, saatoin heti ensi silmäyksellä osoittaa rikoksellisen. Varkaalla oli ollut valittavinaan kaksi saalia, sininen ja ruskea. Hän oli ottanut sinisen! Toinen tytöistä oli vaalea ja toinen tumma. Olin varma siitä, etten erehtyisi, kun vangitsin vaalean — tumma olisi ilmeisesti valinnut ruskean saalin."

"Ihmeteltävää", sanoi Cornelius.

"No, mutta sanokaa minulle sitten varkaani nimi", huudahti Balthazar, "ja sanokaa se pian, minä aivan näännyn kärsimättömyydestä..."

"En sano teille heti hänen nimeään", jatkoi herra Tricamp, "mutta ensiksikin tahdon varmasti väittää, että hän on vielä aivan oppilasasteella. Se, että paperi on niin taitavasti irroitettu seinästä, voisi helposti antaa meille erehdyttävän kuvan hänen kyvystään, mutta seinäpaperi, joka on ollut kiinniliimattuna viisi, kuusi vuotta, irtautuu niin helposti, ettei siihen asiaan suurtakaan taitoa tarvita. — Aukko oli olemassa ennestään, se oli vain löydettävä; ja sen päälle kiinnitetty seinäpaperi oli kylläkin selvä viite. Minä en puhu mitään tästä kömpelösti aukirevitystä salkusta enkä piirongista, johon on murtauduttu niin häikäilemättömästi ja epähienosti. Ei voi muuta kuin kohauttaa olkapäitään. _Työ_ on tehty ihan mauttomasti. Katsokaa tätä lukkoa, kuinka se riippuu! Se on surkeaa!... Hän ei ole edes ymmärtänyt ottaa salpaa pois sinkilästä. — Hänellä lienee kerrassaan kehnot kojeet, ja se on aivan anteeksiantamatonta, kun Englannin teollisuus valmistaa mitä hienoimpia, herkullisimpia, erittäin helposti käsiteltäviä työkaluja!... Oh! Hyvät herrat! Voin milloin vain tahdotte saattaa teidät yhteyteen oikeiden taiteilijain kanssa, jotka murtavat lipastonne auki tavalla, minkä täytyy saattaa teidät ihastuksiinne..."

"Olemme siis tekemisissä alottelijan kanssa?" sanoi Cornelius.

"Aivan varmaan... ja sitäpaitsi oikean tomppelin kanssa. Varas, jolla olisi hiukankaan omanarvontuntoa, ei milloinkaan jättäisi huoneeseen tällaista sekasortoa: parempi maku hänellä olisi... Saundersen, jonka tässä tuonnoin mestasimme, olisi palannut takaisin ja pannut kaikki järjestykseen. Hän oli todellinen taiteilija! — Voin lisätä, että kyseessäoleva henkilö ei ole varsin suuri eikä voimakas. Tämän seikan todistamiseksi minun tarvitsee viitata vain puukon ja kellojohdon käyttöön. Keskikokoinen ja väkevä mies olisi vaikeuksitta voinut vain käsiensä avulla hinata itsensä aukolle. Voimakas käsi olisi sitäpaitsi yhdellä lyönnillä iskenyt puukon seinään, mutta meidän varkaamme on ilmeisesti tehnyt kauan työtä saadakseen sen pysymään. Katsokaapa vain tätä uutta uurretta, joka on puukonpäässä."

"Se on totta", sanoi Balthazar, jonka tämä syvällinen selitys oli aivan häikäissyt.

"Ja kuitenkin", huomautti Cornelius, "kun katsoo tätä aukimurrettua lipastoa..."

"Oh, juuri siinä heikkous on ilmennytkin!" huudahti herra Tricamp. "Todellinen voima on keskitettyä ja rauhallista, sillä se on varma itsestään. Se suuntaa yhden ainoan nyrkiniskun lipaston laskulevyyn, ja levy menee rikki! Mutta sen, mitä tässä näemme, on tehnyt voimaton raukka, joka on joutunut päästään ihan pyörälle. Esine on vastustanut hänen ponnistuksiaan, hän on lyönyt sinne tänne, vääntänyt joka paikasta; hän on repinyt sen rikki, musertanut sen... Ei laisinkaan lihaksia! Ei hermoja!... Sen on tehnyt lapsi tai nainen."

"Nainen...?" huudahti Balthazar.

"Siitä saakka kuin tänne tulin", sanoi herra Tricamp, "olen koko ajan ollut ihan varma siitä."

Balthazar ja Cornelius katsoivat toisiinsa...

"Ja tehdäkseni kaikesta yhteenvedon", lisäsi Tricamp ja otti viimeisen hyppysellisen nuuskaa, "on hän nuori nainen... sillä hän osaa kiivetä... pieni — sillä hän tarvitsee tikapuita, — tumma — sillä hän on luonteeltaan kiivas, — tuntee tapanne, sillä hän on käyttänyt hyväkseen poissaoloanne voidakseen työskennellä häiritsemättä, ja murtautunut heti rahalaatikkoon, välittämättä muista laatikoista. Ja sanoakseni lopuksi kaikki aivan muutamin sanoin: jos tässä talossa on nuori nainen, palvelijatar tai muu... niin älkää etsikö muualta: se on hän!"

"Christiane!..." huudahtivat molemmat herrat yhtaikaa.

"Ohoo, on siis olemassa joku Christiane", sanoi herra Tricamp. "Siinä tapauksessa se on hän."

VI. SYYTÖS.

Balthazar ja Cornelius katsoivat toisiinsa, kalpeina ja hämmentyneinä!... Christiane!... Herttainen Christiane!... Heidän hyvä, hieno Cristianensa — varas!... Mahdotonta!... Ja kuitenkin — kun ajattelee, mistä hän on tullut taloon... Olihan hän vain mustalainen... Balthazar oli vaipunut tuolille kuin juopunut, ja Corneliuksesta tuntui siltä kuin häntä olisi pistetty hehkuvalla raudalla sydämeen ja kuin hän senvuoksi paraikaa heittäisi henkeään...

"On parasta, että otamme selvän tuosta Christianesta", sanoi herra Tricamp ja herätti heidät huumaannuksesta. "Meidän täytyy tarkastaa hänen huoneensa."

"Hänen huoneensa!" toisti Cornelius ja koetti nousta. "Hänen huoneensahan on tuolla!" ja hän viittasi aukkoon.

"Ettekä te kuitenkaan epäilleet mitään?" jatkoi poliisikomissaario hymyillen.

"Mutta", sanoi Cornelius ja teki ponnistuksen voidakseen puhua, "hänen on täytynyt kuulla kaikki mitä me olemme sanoneet!"

Tricamp sieppasi lampun, riensi ulos huoneesta, riuhtaisi auki Christianen huoneen oven ja astui sisään molempien nuorten miesten seuraamana. Huone oli tyhjä!...

"Hän on poissa!" huudahtivat kaikki kolme yht'aikaa.

Kädenkäänteessä vakuuttautui herra Tricamp siitä, ettei sänkyyn ollut kajottu ja ettei sänkyvaatteiden väliin ollut kätketty mitään.

"Hän ei ole edes pannut maata", sanoi hän.

Tässä silmänräpäyksessä kuului kolinaa alhaalta porraskäytävästä; suuren salin ovi avattiin äkkiä, ja ulko-ovea vahtinut poliisikonstaapeli astui sisään, työntäen edellään Christianea, joka kuitenkin näytti olevan enemmän hämmästynyt kuin peloissaan.

"Herra Tricamp", sanoi konstaapeli, "tämä tyttö oli menossa ulos. Minä pidätin hänet, kun hän rupesi avaamaan salpoja."

Christiane katsoi ympärilleen, kasvoillaan niin luonnollinen hämmästyksen ilme, että kaikki olisivat pettyneet — paitsi tietysti herra Tricamp.

"Mutta mitä te minusta sitten tahdotte?" sanoi Christiane konstaapelille, joka sulki oven hänen takanaan. "Herra Balthazar, sanokaa heille, kuka minä olen!"

"Missä sinä olet ollut?" kysyi Balthazar.

"Yläkerrassa", vastasi hän. "Gudule pelkää ukkosta. Se jyrisi vielä, kun hän lähti nukkumaan. Hän pyysi minua mukaansa, ja minä olen nukkunut hänen nojatuolissaan. Sitten minä heräsin ja näin että oli taas kaunis ilma ja silloin lähdin alas mennäkseni levolle. Ohimennessäni halusin katsoa, oliko ulko-ovi kunnollisesti lukittu, ja silloin tuli tuo herra ja esti minut sitä tekemästä... Hän pelästytti minua kauheasti, sen takaan!"

"Te valehtelette!" keskeytti herra Tricamp kiivaasti hänen puheensa. "Te aioitte avata salvat mennäksenne ulos, ja te olette ollut menemättä maata, jotta teidän ei tarvitsisi pukeutua uudelleen ja jotta paremmin voisitte valita paollenne sopivan hetken!"

Christiane katseli häntä mitä ihmettelevimmin ilmein:

"Paolleni?" toisti hän. "Mille paolle?"

"Ohoo", mutisi herra Tricamp. "Me olemme röyhkeä!"

"Tule minun kanssani", sanoi Balthazar, joka tunsi itsensä sairaaksi tällaisesta kohtauksesta, "tule, niin saat nähdä!..."

Hän tarttui Christianen käsivarteen ja veti hänet mukanaan työhuoneeseensa.

"Oh, hyvä Jumala!" huudahti nuori tyttö, kun hän ehti kynnykselle. "Kuka tämän on tehnyt?"

Hänen huudahduksensa oli siihen määrin vilpitön, että hänen syyttäjänsä epäili hetkisen. Mutta herra Tricampin epäröinti ei kestänyt kauaa: hän veti Christianen aina lipaston eteen asti, näytti hänelle murrettua laskulevyä ja sanoi häikäilemättömästi:

"Te. Juuri te!"

"Minä!" huudahti Christiane, joka ei näyttänyt ymmärtävän, mitä herra Tricamp tarkoitti.

Hän katsoi aivan ymmällään Balthazaria ja sitten Corneliusta. Hänen katseensa, joka sitten taas suuntautui lipastoon, pysähtyi aukivedettyyn laatikkoon. Ja silloin, ikäänkuin hän äkkiä olisi tajunnut kaiken, hän päästi sydäntä vihlovan haudon.

"Oh, te luulette, että minä olen varastanut teiltä!"

Kellään ei ollut rohkeutta sanoa mitään. Hän astui askeleen Balthazaria kohden, joka ei voinut vastata hänen katseeseensa, vaan katsoi maahan. Äkkiä hän nosti kätensä sydämelleen, kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan... koetti puhua... sai esiin pari yhteenkuulumatonta sanaa, joista voi ymmärtää ainoastaan: "Varastanut! Minä! Varastanut! Minä!..." ja kaatui sitten kuin kuolleena lattialle. Cornelius syöksyi hänen luoksensa ja nosti hänet käsivarsilleen.

"Ei!" huudahti hän. "Ei, se ei ole mahdollista! Tämä lapsi ei ole sitä tehnyt!"

Hän riensi Christianen huoneeseen ja laski hänet hänen vuoteelleen. Balthazar seurasi heitä liikutettuna. Herra Tricamp tuli tyytyväisesti hymyillen jäljestä, jolloin eräs konstaapeleista vetäisi häntä hiljaa hihasta.

"Luvalla sanoen, herra Tricamp, olemme jo saaneet erään tiedon tytöstä."

"Anna kuulua", sanoi Tricamp hiljaa.

"Kun toverini seisoi vahtimassa kadulla, tuli vastapäätä asuva leipuri ja kertoi hänelle, että hän tänä iltana juuri ennen rajuilmaa oli nähnyt Christiane-neidin pudottavan kadulle antavasta salin ikkunasta käärön jollekin miehelle, joka oli puettu päällystakkiin ja suureen hattuun.

"Käärön!" sanoi Tricamp vilkkaasti. "Hyvä! Erinomaista! Ota tarkka selko todistajan nimestä ja vartioi ympäristöä kuten tähänkin saakka. Mutta mene ensin noutamaan taloudenhoitajatarta. Hänen huoneensa on toisessa kerroksessa."

Konstaapelit poistuivat, ja herra Tricamp meni Christianen huoneeseen.

Christiane makasi edelleen pyörtyneenä vuoteellaan huolimatta Corneliuksen kokeista palauttaa hänet tajuntaan. Päästämättä häntä silmistään herra Tricamp alkoi nyt tutkia huonetta ja huomasi pian lipaston yläpuolella aukon, joka vei Balthazarin huoneeseen. Hän otti tuolin, asetti sen lipaston marmorilevylle ja vakuuttautui nopeasti siitä, että näiden tilapäisten tikapuiden avulla helposti ulottui aukkoon.

Tutkittuaan nopeasti myöskin lipaston hän uudelleen meni hymy huulillaan, Balthazarin luokse.

Tämä seisoi katsellen suruisena nuorta tyttöä.

"Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin mitä todistuksia on oikeastaan häntä vastaan?" sanoi hän.

"Tämä! vastasi herra Tricamp ja pani hänen käteensä medaljongin mustista helmistä yhden.

"Mistä te sen löysitte?" kysyi Balthazar.

"Tuolta", vastasi Tricamp ja viittasi erääseen piirongin laatikkoon päin, joka erehdyksestä oli jäänyt auki.

Balthazar syöksähti piirongin luo, pudisti leninkejä ja liinavaatteita ja kaikkea mitä oli siinä ja muissa laatikoissa... mutta turhaan. Medaljongia ei siellä ollut. Hän katsoi ympärilleen. Paitsi piironkia ei Christianen pienessä huoneessa ollut mitään muita huonekaluja kuin sänky ja laatikoton pöytä, ei mitään, ei kirstua eikä kaappia eikä muuta sellaista paikkaa, mihin varastettua tavaraa olisi voitu kätkeä.

Vihdoin nuori tyttö tuli taas tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Vähitellen hänen muistiinsa palasi, mitä tapahtunut oli, hän kätki kasvonsa patjaan ja tyrskähti valtoimeen itkuun.

"Ahaa!" mutisi herra Tricamp. "Kyyneleitä... me aiomme tunnustaa." Ja hän kumartui Christianen ylitse kasvoillaan lempein ilmeensä ja sanoi hellimmällä äänellään: "Kuulkaa, lapseni, seuratkaa sydämenne kehoitusta! Tunnustakaa, että olette joutunut huonon taipumuksen uhriksi! Herra Jumala, eihän sitä olla täydellisiä! Ja me olemme teille niin anteeksiantavaisia kuin noin ihastuttavalle tytölle täytyy olla... Olemme siis pikku kiemailija... mitä? Tahdomme tehdä itsemme hienoksi?... Ehkäpä on olemassa joku, jota tahdomme miellyttää?"

"Oh! Hyvä Jumala! Herra Tricamp!" sanoi Cornelius.

"Hiljaa, nuori ystäväni!" vastasi Tricamp matalalla äänellä. "Olkaa varma siitä, että on olemassa rikostoveri." Sitten hän kääntyi taas Christianen puoleen: "Sanokaahan, kullannupukkani, eikös se olekin teidän työtänne?"

"Oh!" huudahti Christiane ja nousi istualleen sängyssä, "tappakaa minut, jos tahdotte, mutta älkää sanoko tuota uudelleen!"

Hyökkäys tuli niin äkkiä, että herra Tricamp peräytyi askeleen taaksepäin.

"Olkaa hyvä ja jättäkää meidät yksin tytön kanssa", sanoi Balthazar hänelle; "näettehän, että läsnäolonne hermostuttaa häntä, ja meidän on helpompi kuin teidän tulla hänen kanssansa toimeen."

Herra Tricamp kumarsi.

"Kuten haluatte", sanoi hän. "Mikä piintynyt penikka!"

Ja hän meni ulos.

VII. YKSIN.

Cornelius sulki kiivaasti oven hänen poistuttuaan, ja molemmat nuoret miehet menivät hiljaa Christianen luokse, joka istui vuoteellaan, tuijottaen eteensä kuivin silmin, vilunväristysten puistattaessa hänen ruumistaan.

"Kuule, Christiane, rakas lapseni", sanoi Balthazar ja koetti tarttua hänen kokoonpuristettuun käteensä, "nyt me olemme yksin, vain ystäviä on ympärilläsi... Sano nyt meille kaikki!"

"Minä en tahdo jäädä tänne", sanoi Christiane kuivalla, käheällä äänellä, "minä tahdon pois... antakaa minun mennä!"

Cornelius pakotti hänet lempeästi takaisin istumaan.

"Te ette voi jättää meitä, Christiane", sanoi hän, "ette voi, ennenkuin olette vastannut meille."

"Sano meille totuus, Christiane", jatkoi Balthazar, "sano meille koko totuus, lapseni... Kukaan ei tee sinulle mitään... sen vannon kunniani kautta... Minä annan sinulle anteeksi, eikä kukaan saa tietää siitä mitään... minä vannon sen sinulle Christiane... Jumalan edessä: Etkö kuule minua?"

"Kuulen", vastasi Christiane, joka ei ollut kuullut sanaakaan. "Oh, minä en voi itkeä enää! Jospa minä vain voisin itkeä!... Tehkää jotakin saadaksenne minut itkemään!"

Cornelius katsoi levottomasti ystäväänsä. Hän tarttui nuoren tytön kuumeisiin käsiin, pusersi niitä hiljaa ja sanoi hellästi:

"Christiane, pieni ystäväni, armeliaisuutta on kaikille, ja me pidämme teistä liian paljon, ollaksemme tuntematta myötätuntoa teitä kohtaan! Koetelkaa kuunnella minua! Ettekö tunne minua?"

"Tunnen", sanoi Christiane ja katsoi häntä.

Ja hänen silmänsä kostuivat.

"Christiane, minä rakastan teitä, te tiedätte sen ... minä rakastan teitä täydestä sydämestäni!"

"Oh!" huudahti nuori tyttö aivan liikutettuna ja purskahti itkuun. "Ja te sanotte, että minä olen varastanut!"

"Ei, tuhat kertaa ei!" vastasi Cornelius vilkkaasti. "Ei, sitä en sano... sitä en usko! Mutta näettehän, rakas lapseni, että teidän täytyy auttaa minua todistamaan viattomuutenne, löytämään rikollinen, ja senvuoksi teidän pitää olla avomielinen ja sanoa minulle kaikki... kaikki!"

"Te olette hyvä, te!" vastasi Christiane itkien. "Teidän käy sääli minua, ettekä te usko, mitä muut sanovat! Puolustakaa minua! Ettekö ymmärrä, kuinka tyhmää tuo heidän puheensa varkaudesta on? Kuinka voi kukaan uskoa, että minä tahtoisin varastaa täältä! Tämä talo on minun elämäni. Näissä seinissä ei ole ainoatakaan kiveä, jota en rakasta!" jatkoi hän yhä kiihottuneempana ja löi käsillään seinään. "Varastaako kukaan omaa elämäänsä, omaa vertansa? Ja ajatelkaa, ettei rakas äiti ole täällä. (Sitä nimitystä hän käytti rouva Van der Lysistä.) Oi, jos hän olisi ollut täällä, olisi hän kyllä saanut vaikenemaan puheenne varkaudesta. Mutta nyt olen yksin, niinkö? Minua syytetään siksi, että olen mustalainen... siksi, että varastin pienenä... Ja minua sanotaan _varkaaksi! ... varkaaksi!_... varkaaksi! Minua sanotaan _varkaaksi_!!"

Hän vaipui jälleen itkien vuoteelleen.

Balthazar ei kestänyt kauempaa. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen, ja sanoi nöyrimmällä, rukoilevimmalla äänellään, aivan kuin hän olisi itse ollut syyllinen:

"Christiane, pieni siskoni, tyttöni, lapseni, katso minuun. Sinä näet, että olen tässä polvillani! Anna anteeksi kaikki paha, mitä olen sinulle tehnyt. Ei kukaan saa sanoa siitä enää mitään, se on lopussa. Kuuletko? Mutta kun kerran pidät minusta, niin et kai tahdo onnettomuuttani... et kai tahdo tuskalla ja murheella palkita niitä hyviätöitä, jotka tässä talossa ovat tulleet osaksesi? Jos tiedät, missä minun pieni medaljongini on, niin rukoilen sinua: sano se minulle... Minä en kysy, missä se on, kuuletko!... Minä en tahdo tietää sitä... se on minulle yhdentekevää... Mutta jos tiedät sen, niin... pyydän sinua äitini tähden auttamaan minua, että löydän sen... vain sen. Koko elämäni riippuu pienestä medaljongista, ja joka on sen varastanut, on varastanut koko minun onneni. Anna minulle takaisin medaljongini... etkö tahdo tehdä sitä, sano!... etkö tahdo antaa sitä minulle takaisin?"

"Ohi" huudahti Christiane epätoivoissaan, "vaikkapa se olisi verenä suonissani, niin olisitte jo saanut sen!"

"Christiane!"

"Mutta minulla ei sitä ole!... minulla ei ole sitä!" sanoi hän ja väänteli käsiään.

Balthazar hypähti seisomaan aivan epätoivoisena.

"Onneton lapsi!" huudahti hän.

Cornelius pidätti häntä, ja Christiane painoi molemmat kätensä otsaansa vasten.

"Oh", sanoi hän nauraen, "kun olen menettänyt järkeni... niin on kaikki kai lopussa, eikö niin?"

Hän vaipui uupuneena kokoon ja kätki kasvonsa, niinkuin olisi hän päättänyt olla mitään sanomatta.

VIII. GUDULEN TODISTUS.

Cornelius veti Balthazarin mukanaan pois huoneesta ja huomasi ystävänsä horjuvan kuin pyörtymyskohtauksen vallassa. Salissa he tapasivat herra Tricampin, joka ei ollut antanut ajan turhaan kulua. Hän oli tuottanut luoksensa Gudulen, joka puolikuurona ja vastikään heränneenä ei ymmärtänyt lainkaan mitä oli tekeillä ja joka kyynelsilmin ja ääneensä vaikeroiden vastasi hänen kysymyksiinsä.

"No, no", sanoi herra Tricamp, "rauhoittukaa!"

"Herra Jumala, minun hyvä isäntäni!" huudahti Gudule huomatessaan Balthazarin. "Mistä on kysymys? Minut herätettiin niin äkkiarvaamatta! Oh, Herra Jumala, mitä he minusta tahtovat?"

"Rauhoitu, rakas Gudule", vastasi Balthazar. "Sinua ei epäillä mistään... Mutta täällä on tehty varkaus, ja me etsimme varasta."

"Varkaus?"

"Niin."

"Oh, Herra Jumala!" toisti vanha, epätoivoinen palvelijatar, "Mutta sellaistahan ei ole koskaan ennen tapahtunut! Ja minä kun olen ollut tässä talossa kolmekymmentä vuotta, enkä usko, että koskaan on kadonnut nuppineulaakaan! Oh! Herra Jumala! Herrajumala! Ajatella, että jotakin sellaista piti tapahtua minun eläessäni!"

"No, no, rauhoittukaa nyt", sanoi herra Tricamp uudelleen. "Ja vastatkaa minulle vaikeroimatta tuolla tavoin, hyvä muori!"

"Puhukaa hiukan kovemmalla äänellä", sanoi Balthazar. "Hän on kuuro, kuten tiedätte."

"Me tahdomme tietää", sanoi herra Tricamp ääntään korottaen, "olitteko te kotona kun varkaus tapahtui?"

"Mutta minähän en ole ollut ovesta ulkona."

"Ettekö ollenkaan?"

"En, sillä minä tunsin ilmassa rajusään tulon, ja sellaisina päivinä on niin merkillinen tunne jaloissani. Vanhuuden raihnaisuutta, tietysti!"

"Sinä kai istuit huoneessasi?" kysyi Balthazar.

"Ei, koko iltapäivän minä olen istunut ja neulonut salissa, uunin edessä."

"Etkä ole ollut edes keittiössä?"

"En."

"Näettekö hyvin?" kysyi Tricamp.

"Mitä herra sanoi?"

"Minä kysyn", toisti Tricamp, "onko teillä hyvät silmät?"

"On, on kyllä. Mutta pahemmin on korvien laita. Minä kuulen hiukan huonosti. Mutta silmät ovat vielä hyvät ja muisti myöskin."

"Vai niin, teillä on hyvä muisti! No, ehkä sitten voitte sanoa, ketä täällä on ollut iltapäivällä?"

"Kirjeenkantaja, ja sitten eräs naapuri, joka halusi lainata leipäkaulia... ja sitten Petersen, jolla oli jotakin asiaa Christianelle."

"Ah!... Kuka tuo Petersen on?"

"Se on muuan naapuri, eräs yövahti. Herra tuntee hänet kyllä."

"Niin", sanoi Balthazar Tricampille, "se on muuan mies-parka, joka menetti vaimonsa viime kuussa. Molemmat hänen lapsensa sairastavat. Hän on kelpo mies, ja me autamme häntä yhdellä ja toisella."

"Ja oliko tuo Petersen täällä sisällä?" jatkoi herra Tricamp.

"Ei", vastasi Gudule, "hän puhui Christianen kanssa vain ikkunasta."

"Mitä hän sanoi?"

"Sitä minä en kuullut."

"Ja eikö täällä senjälkeen ollut ketään?"

Kysymys oli toistettava ennenkuin Gudule kuuli sen ja vastasi: "Ei, ei ketään."

"Ja missä Christiane oli teidän istuessanne neulomassa?" kysyi Tricamp.

"Hän kulki puuhaillen kuten tavallisesti, tuo rakas lapsi. Hän hoiti keittiötä minun puolestani, sillä minä en siihen kyennyt. Hän on niin avulias."

"Mutta ei kai hän ollut keittiössä koko aikaa?"

"Ei. Kun tuli hämärä, niin hän meni huoneeseensa."

"Vai niin, hän meni huoneeseensa!"

"Niin, pukeutumaan illaksi."

"Ja... viipyikö hän kauan huoneessaan?"

"Tunnin."

"Tunninko?"

"Niin, runsaan tunnin."

"Ettekä te kuullut mitään erityistä sillä aikaa?"

"Mitä herra sanoi?"

"Minä kysyn, kuulitteko mitään kolinaa... esimerkiksi koputuksia, lyöntejä?"

"En."

"Hän on kuuro", sanoi herra Tricamp molemmille nuorille miehille. Sitten hän kumartui Gudulen puoleen ja sanoi kovemmalla äänellä: "Ja ukkonen oli kai jo alkanut jyristä, vai kuinka?"

"Oh, ukkosen minä kyllä kuulin!"

"Hän on sekottanut toisiinsa molemmat äänet", mutisi Tricamp itsekseen. Sitten hän lisäsi ääneen:

"Mitä senjälkeen tapahtui?"

"Niin, tuli aivan pimeä, ja raju-ilma alkoi, eikä isäntää kuulunut kotiin. Minä pelästyin kovasti ja laskeuduin polvilleni ja luin rukouksiani... ja silloin tuli Christiane huoneestaan, aivan kalpeana kasvoiltaan ja vapisten... ja samassa silmänräpäyksessä räsähti ukkonen oikein kamalasti!"

"Ahaa", sanoi Tricamp huvitettuna, "te huomasitte, että hän oli kalpea ja vapisi?"

"Aivan niinkuin minäkin! Huomasin toki! Rajuilma oikein lamautti meidät. Minä en voinut silloin nousta... ja juuri samassa alkoi isäntä koputtaa, ja Christiane avasi oven. Ja nyt minä olen sanonut kaikki mitä tiedän. Se on niin totta kuin että minä olen rehellinen, kristitty nainen!"

"Mutta älähän itke, rakas Gudule", toisti Balthazar, "eihän kukaan sinua syytä!"

"Ketä sitten syytetään? Ketä? Ketä? — Pyhä neitsyt!" huudahti hän, äkkinäisen ajatuksen valtaamana. "Ei suinkaan Christianea?"

Kukaan ei vastannut.

"Ah!" jatkoi Gudule. "Te ette vastaa! Oi, herra Balthazar, se ei ole mahdollista!"

"Rakas Gudule!"

"Christianea, herra Balthazar!" toisti vanhus kuulematta häntä. "Lasta, jonka hyvä Jumala on meille lähettänyt!"

"Kas niin, kas niin!" sanoi herra Tricamp. "Kun kerran te ette ole..."

"Toivoisin mieluummin, että minä se olisin", keskeytti Gudule hänet epätoivoissaan. "Minä toivon, että mieluummin syytätte minua... niin, syyttäkää minua mielellään! Minunlaistani vanhaa muoria... jonka elämä on lopussa... mitäpä se tekee? Minä lähden pian pois täältä ja teen tilini tuolla ylhäällä... Mutta lapsi! Te ette saa tehdä hänelle mitään pahaa! Oh, herra Balthazar, älkää antako kenenkään koskea lapseen, hän on pyhä. Älkää kuulko, mitä tuo mies sanoo, hänestä se kaikki riippuu!"

Vihastuneen herra Tricampin viittauksesta kaksi konstaapelia tarttui kumpikin Gudulen käsivarteen viedäkseen hänet ulos.

Gudule astui pari askelta. Sitten hän vaipui polvilleen uunin eteen ja alkoi vaikeroida ja valittaa, ettei hän saanut kuolla ennenkuin sellainen kirous oli heitä kohdannut. Herra Tricamp antoi konstaapeleilleen merkin, että he jättäisivät hänet siihen jatkamaan rukouksiaan.

IX. SYDÄMEN TODISTUS.

"Niin, kuten näette", sanoi herra Tricamp ja kääntyi Corneliuksen puoleen, "ei täällä ole ollut ketään, jota voisi jonkunkaan syyn varjolla epäillä ... Vai mitä sanotte kirjeenkantajasta tai naapurista tai Petersenistä? Varkauden on siis tehnyt joko _vanha_ Gudule tai _nuori_ Christiane, ja kun en usko _vanhan_ kykenevän sillä tavoin voimistelemaan, niin pyydän teitä itseänne tekemään johtopäätöksen..."

"Ei, älkää kysykö minulta", sanoi Cornelius. "Minä en tiedä mitä uskoa. Minusta tuntuu siltä kuin uneksuisin ja kuin kaikki tämä olisi kauheata painajaista!"

"En tiedä", vastasi Tricamp, "onko se painajaista, mutta omasta mielestäni minä kuitenkin olen valveillani ja päättelen sangen hyvin."

"Niin, niin", sanoi Cornelius, joka hermostuneesti asteli edestakaisin. "Te päättelette hyvin!"

"Ja minun logiikkani on varsin sitovaa!"

"Kaikin mokomin sitovaa!"

"Ja tähän saakka on kaikki ollut omansa todistamaan päätelmäni oikeiksi."

"Niin, kaikki on omansa sitä todistamaan."

"No, myöntäkää siis, että nuori tyttö on syyllinen."

"En", vastasi Cornelius täydestä vakaumuksestaan ja pysähtyi aivan komissaarion eteen. "En, minä en koskaan usko sitä, en ainakaan ennenkuin hän itse sen sanoo! Ja Jumala tietää, että jos hän seisoisi itse tuossa edessämme ja sanoisi sen... niin sittenkin todistaisin hänet syyttömäksi."

"Totisesti", huomautti herra Tricamp hämmästyneenä, "hänet syyttömäksi! Mitä todistuksia teillä sitten on?"

"Oh, ei mitään, paha kyllä", vastasi Cornelius. "Ja minä tunnen liiankin hyvin teidän todistuksenne. Ja minun järkeni sanoo minulle, että teidän todistuksenne ovat selviä, kauheita, lahjomattomia!"

"No, siinä tapauksessa siis?..."