Part 3

"Mutta minun sydämeni nousee järkeäni vastaan. Jokin ääni rinnassani sanoo: Ei, ei, hänen sanansa, hänen ilmeensä, hänen epätoivonsa... ne eivät ole rikollisen, ja minä vannon sinulle, että hän on syytön! Minähän en voi todistaa sitä, mutta minä tunnen sen... minä olen varma siitä ja minä huudan sen sinulle kaikella voimallani, kaikella tuskallani, kaikilla kyyneleilläni! Älä kuuntele niitä, jotka syyttävät häntä! He valehtelevat! Heidän logiikkansa on tästä maailmasta, se vie harhaan, minun on ylempää eikä petä. Heidän logiikkansa nimenä on Järki. Minun on Usko..."

"Mutta joka tapauksessa..."

"Älä kuuntele niitä", jatkoi Cornelius yhä enemmän kiihtyneenä, "ja muista, että pahoina päivinä, kun tieteellisessä ylpeydessäsi olit kieltämäisilläsi itsensä Jumalan... tarvittiin vain vavahdus sydämessäsi, jotta uudestaan löytäisit Hänet! Kuinka siis tämä sydän voisi pettää sinua, kun on kysymys lapsen viattomuudesta; sehän ei pettänyt sinua, kun oli kysymys Jumalasta!"

"Miten kävisi", sanoi herra Tricamp, "jos poliisi päättelisi tuolla tavoin?"

"Ah, en toivo voivani saada teitä vakuutetuksi", sanoi Cornelius. "Tehkää te velvollisuutenne, minä teen omani!"

"Omanne?"

"Niin, niin... etsikää te, nuuskikaa, pankaa parastanne! Kootkaa todistus toisensa jälkeen tuon onnettoman lapsen musertamiseksi! Minä aion myöskin omalla tahollani koota kaikki, mikä voi todistaa hänen syyttömyytensä."

"Silloin", sanoi herra Tricamp, "teidän ei pidä todistustenne joukkoon lukea sitä, minkä äsken löysin tuon nuoren neidin laatikosta!"

"Mitä sitten?" kysyi Cornelius.

"Tätä mustaa helmeä, joka on ollut medaljongiin kiinnitettynä."

Cornelius tarttui helmeen; hän vapisi.

"Hänen laatikostaan?"

"Niin, ystäväni, niin", sanoi Balthazar. "Hänen lipastonsa laatikosta, aivan äsken, minä näin sen."

Cornelius seisoi kalpeana paikallaan, voitettuna! Todistus oli niin vakuuttava, niin kauhistuttava! Tämä onneton pikku helmi poltti hänen kättään, musersi hänet painollaan! Hän katsoi sitä koneellisesti, näkemättä sitä ja voimatta irroittaa siitä katsettaan. Balthazar otti kiinni hänen kädestään, mutta Cornelius ei tuntenut mitään, hän seisoi kuin mielenvikainen ja vain tuijotti helmeen...

"Cornelius!" huudahti Balthazar levottomasti.

Mutta Cornelius työnsi hänet kiivaasti luotansa ja kumartui katsomaan helmeä, jonka hän antoi välkkyä valossa ikäänkuin nähdäkseen sen paremmin.

"Mitä sinä teet?" mutisi Balthazar.

"Väisty!" vastasi Cornelius.

Hän siirsi toisen tylysti syrjään, kiiruhti ikkunan ääreen ja alkoi innokkaasti tutkia helmeä.

Balthazar ja Tricamp katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, samalla kuin Cornelius sanaakaan sanomalta syöksyi työhuoneeseen.

"Hän on hullu", jupisi herra Tricamp ja seurasi häntä katseellaan. "Sallitteko, herra Balthazar, että tarjoan miehilleni lasillisen curaçaota? Päivä koittaa, ja kadulla on varmasti hieman kylmä."

"Hyvin mielelläni", sanoi Balthazar.

Tricamp meni ulos. Kun Balthazar kääntyi, huomasi hän vanhan Gudulen, joka oli nurkassa polvillaan ja rukoili. Hän kiiruhti työhuoneeseen hakemaan Corneliusta.

X. PAKO.

Oppinut tutki mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella puukonpään ja sen uurteen, jonka herra Tricamp oli ennen huomannut. Tämä tutkimus kesti lyhyen hetken, ja sen aikana seisoi Balthazar alakuloisena ja masentuneena ja katseli ystävänsä puuhaa osoittamatta vähintäkään mielenkiintoa. Cornelius nousi tuolille ja rupesi, syvän hiljaisuuden yhä vallitessa, tarkastamaan soittojohdon rautalankoja saadakseen selville, miten ne olivat menneet poikki.

"Missä kello on?" kysyi hän äkkiä.

"Salissa", vastasi Balthazar.

Cornelius veti siitä rautalangasta, jonka piti johtaa sinne, mutta mitään ääntä ei kuulunut.

"Oh", sanoi Balthazar, "hän on ottanut kaikki huomioon. Hän on ottanut pois kellon kielen."

Vastaamatta tarkasti Cornelius huolellisesti sitä paikkaa, jossa johtolanka meni seinään; siinä se kulki läpi läkkilieriön, jossa sille oli riittävästi tilaa. Ilmeisesti ei este ollut siinä.

"Mene katsomaan soittokelloa", sanoi hän Balthazarille. "Katso liikkuuko se, kun minä vedän tästä langasta."

Balthazar totteli häntä ja meni ovelle ymmärtämättä mitään.

"Liikkuuko se?" kysyi Cornelius taas ja veti useita kertoja rautalangasta.

"Hiukkasen", vastasi Balthazar, "mutta se ei voi soida. Se on aivan kierossa ja väärässä, ja se on kääntynyt ylösalaisin. Voisi luulla jonkun pitelevän sitä siinä asennossa."

"Hyvä", sanoi Cornelius, "katsotaanpa sitä hetken kuluttua. Pidä kiinni piirongista hieman, minä kiipeän sen päälle."

Balthazar palasi työhuoneeseensa ja teki niinkuin oli käsketty. Cornelius kapusi tuolilta piirongille ja hinautui siitä puukon avulla vaivaloisesti aukolle, ikäänkuin hän olisi tahtonut itse koetella, oliko se mahdollista.

Balthazar avasi juuri suunsa kysyäkseen jotakin, kun hän kuuli, että Gudule kutsui häntä viereisestä huoneesta. Hän kiiruhti nopeasti saliin ja tapasi siellä vanhan palvelijattaren aivan kauhistuneena sekä poliisikonstaapelit, jotka olivat rientäneet sinne hänen huutonsa kuullessaan.

"Herra Balthazar", huusi Gudule, "hän on juossut tiehensä".

"Christianeko?"

"Niin, herra Balthazar. Kun minä nousin seisomaan, näin hänen juoksevan tämän huoneen lävitse puutarhaan. Oh, Herra Jumala! Juoskaa nopeasti! Onnettomuus ei ole kaukana!"

"Oh, sepä vasta viekas oli!" huudahti herra Tricamp. "Tuossa se makasi ja oli olevinaan puolikuollut! Sukkelaan nyt, alas ja puutarhan halki!"

Konstaapelit riensivät pois herra Tricamp edellä; ja Balthazar juoksi tytön huoneeseen vakuuttautuakseen siitä, oliko Gudule nähnyt oikein.

Christiane oli tosiaankin kadonnut, mutta hän tapasi sensijaan huoneessa Corneliuksen, joka oli tullut sinne aukosta ja seisoi nyt pitäen syrjässä vuodeverhoja ja ilmaisten asennollaan mitä suurinta hämmästystä.

"Niin, etsi sinä häntä vain", sanoi Balthazar kiukkuisesti, vakuutettuna siitä, että Christianen katoaminen oli aiheuttanut ystävän hämmästyksen. "Etsi sinä häntä! Nyt kai näet, että hän on syyllinen, kun hän kerran karkaa tiehensä."

"Minä näen", vastasi Cornelius ja kääntyi ystäväänsä leimuavin katsein ja liikutuksesta vapisten, "minä näen, että hän on syytön ja että me sitä olemme syyllisiä... me sitä olemme mielettömiä!"

"Oletko hullu!"

"Ja nyt minä olen saanut sen kiinni, sen varkaan..." lisäsi hän yhä enemmän liikutettuna, "ja minä voin kertoa sinulle kaikki mitä se on tehnyt ja miten se on tullut sisään ja miten mennyt ulos! ... Ja minä voin sanoa sinulle sen nimen!... Ensiksikään se ei ole tullut sisään ovesta eikä tuosta aukosta! Se on tullut sinun työhuoneesi uunista!"

"Uunista?"

"Niin, juuri sitä tietä! Ja kun se tapansa mukaan pyrki käsiksi metalleihin, niin se ensiksi hyökkäsi salkkusi kimppuun ja mursi auki sen teräslukon. Sitten se kiiruhti pitelemään piironkia, rikkoi rautaisen lukon, sieppasi haltuunsa yhtenä sotkuna kaikki floriinisi ja tukaattisi ja korusi ja kaikki tyyni, jättäen sinulle viimeiseksi tervehdykseksi veitsen, joka oli pistetty seinään. Ja kun tämä oli tehty, niin se irroitti seinäpaperipalan ja hyppäsi tuon onnettoman lapsi-raukan huoneeseen, johon pudotti yhden helmen... Ja jos tahdot tietää, miten medaljonkisi on käynyt, niin katso tänne!"

Hän veti syrjään vuodeverhot ja näytti toverille Christianen pienen messingistä tehdyn ristiinnaulitun-kuvan, joka nyt oli tullut kokonaan kullatuksi ja välkkyi uutta loistoaan...

"Tuosta voit nähdä, mitä se on tehnyt kultakehykselle..."

Sitten hän pisti kätensä ristiinnaulitun-kuvan vieressä olevaan vihkivesimaljaan ja otti siitä medaljongin lasilevyt, jotka olivat sulaneet yhdeksi ainoaksi kappaleeksi; niiden välissä keskellä oli Balthazarin kukkanen.

"Ja tässä näet, mitä se on kaikella muulla tehnyt!..."

Balthazar katsoi ystäväänsä kauhistunein katsein.

"Ja jos tahdot tietää, miten se on mennyt ulos", jatkoi Cornelius ja veti hänet mukanaan ikkunan ääreen antamatta hänelle aikaa koota ajatuksiaan, "niin katso tuonne!..."

Hän viittasi ylimpään ruutuun, joka oli lävistetty. Siinä näkyi pieni reikä, niin suuri kuin tavallisen pyssynluodin tekemä, mutta niin täydellisen pyöreä, sileäreunainen ja kaunismuotoinen, että taitavinkaan lasinleikkaaja ei olisi kyennyt tekemään parempaa työtä.

"Mutta", huudahti vihdoin Balthazar, joka luuli unta näkevänsä, "kuka on kaiken tämän tehnyt?"

"Oh, sinä tyhmyri", vastasi Cornelius, "etkö käsitä, että se on ukkonen!..."

Jos salama olisi iskenyt suoraan Balthazarin eteen, ei se olisi voinut häneen syvemmin vaikuttaa... Ja hän aikoi juuri pyytää ystävältään tarkempia tietoja, kun tämä, viitaten häntä olemaan vaiti, lähestyi ikkunaa ja kuunteli. Alhaalta rannalta kuului kovaäänisiä huutoja, ne tuntuivat siirtyvän sieltä kadulle ja lähestyvän. — Ystävykset avasivat ikkunan ja näkivät kiihottuneen ihmisjoukon huutaen ja viittilöiden tulevan aina talon ulkoportaille saakka; siihen joukko pysähtyi ja avasi tien poliisien kantamille paareille, joilla Christiane liikkumattomana makasi.

XI. PELASTETTU.

Lapsi-raukka oli heittäytynyt Amstelniin. Yövartija, Petersen, oli vetänyt hänet virrasta maalle.

Nähdessään kalpeat kasvot, silmät, jotka näyttivät ainaiseksi sulkeutuneen, jäykät käsivarret, joihin kalman kylmyys jo ilmeisesti levisi, kiiruhtivat Balthazar ja Cornelius paarien ääreen, ottivat nuoren tytön käsivarsilleen ja kantoivat hänet saliin, sekä laskivat hänet uunin eteen patjalle, jonka herra Tricamp oli siihen tuottanut. Siinä he koettivat palauttaa häntä henkiin, lämmittäen häntä sylissään, pyytäen ja rukoillen ikäänkuin hän olisi voinut kuulla heitä. Mutta hänen kätensä olivat jääkylmät, sydän ei enää sykkinyt. — Kukaan, joka olisi nähnyt heidän epätoivonsa, ei olisi voinut olla itkemättä. He pyysivät häneltä anteeksi! He syyttivät itseään! Kaikki itkivät; kansanjoukko oli näet tunkeutunut sisään ja seisoi heidän ympärillään. Kesken surua Corneliuksen mieleen äkkiä juolahti jotakin; hän painoi huulensa Christianen huuliin, hengitti voimakkaasti sisään ja ulos, helpottaen kädellään keuhkojen toimintaa. Samalla herra Tricamp lämmitytti saviruukkuja, silitysrautoja ja muita sellaisia pannakseen niitä tyttö-raukan jalkojen ja käsivarsien alle. Se oli pelottava levottomuuden ja kamalan hiljaisuuden hetki. Naiset rukoilivat hiljaa, miehet kurkottivat kaulojaan ja katsoivat...

"Oih", sanoi silloin joku... "kylläpä tuossa nyt nähdään vaivaa varkaan takia!"

Balthazar hyppäsi pystyyn, mutta hänen ei tarvinnut mitään tehdä, sillä mies oli jo ajettu ulos.

"Hän hengittää!" huudahti Cornelius läähättäen.

Kuului ilon sorinaa. Kaikki luulivat hänen varastaneen, mutta mitäpä onnettomuus vaikuttaisi, jollei myötätuntoa rikoksellisiakin kohtaan!

Muutamaa hetkeä myöhemmin Christiane huoahti ja hieman väriä kohosi hänen poskilleen. Eräs paikalle saapunut lääkäri selitti hänet pelastetuksi ja antoi viedä hänet hänen huoneeseensa. Kun naiset olivat jääneet yksin hänen kanssansa, riisuivat he hänet ja panivat hänet vuoteeseen. Cornelius ja Balthazar juoksivat edestakaisin kuin hupsuina ilosta, antoivat neuvoja suljetun oven lävitse, kysyivät mitä tarvittiin, riensivät sitä hakemaan, ja kaiken tämän kestäessä he onnittelivat toisiaan ja puristivat toistensa käsiä. Miehet istuivat uunin ympärillä ja keskustelivat parhaasta hukkuneiden henkiin virvoittamistavasta.

"Herra Balthazar", sanoi herra Tricamp, "minä menen nyt miehineni, sillä tyttö ei ole siinä tilassa tänään, että hänet voisi vangita...

"Vangita!" huusi Balthazar. "Eikö Cornelius ole sanonut sitä teille? Hänhän on syytön! Me tiedämme kuka on varas."

"Varas!" sanoi herra Tricamp. "Kuka se sitten on?"

"Ukkonen", sanoi Balthazar.

Herra Tricamp katsoi silmät suurina.

"Ukkonen?"

"Niin, herra Tricamp", sanoi Cornelius miltei ilvehtien, "ukkonen tai oikeammin sanoen salama! Te sovellutatte fysiologiaa rikosten selvillesaamiseksi, minä sovellutan fysiikkaa."

"Ja te väitätte todellakin", huudahti herra Tricamp suuttuneena, "että salama on tehnyt kaiken tämän?"

"Sekä tämän, että paljon muuta", vastasi Cornelius. "Se painaa huonekalunauloja peiliin ilman että peili menee rikki; se sieppaa avaimen lukosta ja ripustaa sen naulaan; se haihduttaa hopean kukkaron silmukoiden lävitse, silmukoiden jäädessä koskemattomaksi; se sinkauttaa suutarin työkalut kattoon ja magnetisoi ne, niin että neulat ryntäävät kuin hupsut vasaran perässä; se kiskoo irti kokonaisen seinän ja siirtää sitä kaksikymmentä jalkaa pois sen entiseltä paikalta; se on tehnyt pienen kauniin reiän Christianen ikkunaan ja sangen kätevästi irroittanut seinäpaperin; se on sulattanut molemmat medaljongin lasit kukan siitä vahingoittumatta, lahjoittaen sangen kohteliaasti ystävällemme hienon hienon emaljiesineen ja hänen morsiamelleen häälahjan, jollaista ei yksikään työmies olisi kyennyt tekemään; ja kehyksen kullalla se vihdoin on tykkänään kullannut Christianen ristiinnaulitun-kuvan."

"Ei, kuulkaapas", sanoi herra Tricamp, "se ei ole mahdollista. Ja entäs sitten se käärö, jonka hän ikkunasta antoi jollekin miehelle?"

"Tässä on se mies", sanoi Petersen. "Se olin minä."

"Te?"

"Niin, herra Tricamp, ja käärössä oli liinavaatteita, jotka hän oli laittanut kuntoon sairaille pikku lapsilleni."

"Hyvä, hyvä, liinavaatteita", sanoi Tricamp ärtyisesti; "mutta missä on kulta, ja hopea, tukaatit, floriinit ja korut?"

"Sehän on totta", sanoi Cornelius lyöden kädellään otsaansa, "olin sen melkein unohtaa".

Hän hyppäsi seinän vieressä olevalle pöydälle, ja voimiaan ponnistamalla kääntäen kelloa hän huudahti:

"Katsokaa tänne!"

Suuri harkko kultaa, hopeaa ja jalokiviä putosi kellosta, irtautuneen heilurin muassa; kaikki oli sulatettua ja yhteenjuotettua, niin kuin vain salama voi sulattaa ja juottaa. Sula metalli, johon oli yhtynyt helmiä ja jalokiviä, oli kulkenut kellojohdon lankaa pitkin, osoittaen sellaista ketteryyttä ja oikullisuutta, joka on ominaista sähkölle ja kuuluu puolittain ihmeiden maailmaan.

Herra Tricamp otti harkon lattialta ja tarkasti sitä hämmästyneenä.

"Mutta millä ihmeellä", sanoi hän Corneliukseen kääntyen, "olette voinut saada tämän selville?"

Cornelius hymyili.

"Tämän mustan helmen avulla, herra Tricamp, tämän, jonka itse minulle annoitte, pitäen varmana, ettei se voisi todistaa kenenkään syyttömyyttä."

"Mustan helmen!"

"Niin, herra Tricamp, silmätkäähän tuota miltei näkymätöntä valkoista pilkkua... Se on polttomerkki! Enempää ei kohtalo tarvitse pelastaakseen ihmisolennon."

"Kunniani kautta", sanoi Tricamp kumartaen, "tiedemies vie minusta voiton. Minä kumarran. Ja minä rupean tutkimaan fysiikkaa ja meteorologiaa. Mutta mikään vähempi kuin tämä todistus ei olisikaan riittänyt vapauttamaan minua epäluulosta, joka alkoi käydä yhä varmemmaksi ja jota pyydän teiltä anteeksi, nimittäin, että te olitte tuon nuoren naisen rikostoveri."

"No niin", sanoi Cornelius nauraen, "sanokaamme teidän lohdutukseksenne, että rikoksen on tehnyt salamatar, siis nainen, ja myöntäkäämme teidän sikäli olleen oikeassa!"

Herra Tricamp poistui ja häntä seurasivat paikalle kerääntyneet ihmiset, jotka tahtoivat rientää levittämään ihmeellistä uutista. Gudule tuli ja kertoi, että Christiane oli parempi ja tiesi kaikki ja tahtoi tavata heitä.

Mitä sanoisimme tästä kohtauksesta? Balthazar nauroi, Cornelius itki; Christiane, jolla ei ollut lupa puhua, sekä nauroi että itki.

"Minun pikku Christianeni", sanoi Balthazar, joka seisoi sängyn vieressä, "jos et tahdo tehdä minua surulliseksi, niin sinun täytyy ottaa vastaan tämä lahja, jonka sinulle annan".

Ja hän pani vuoteelle kultaa, hopeaa ja jalokiviä sisältävän harkon.

Christiane teki torjuvan liikkeen.

"Niin", sanoi Balthazar vilkkaasti ja pani kätensä hänen suulleen, "tarvitsethan sinä myötäjäiset".

"... Jos tahdot minut mieheksesi?" lisäsi Cornelius.

Christiane ei vastannut mitään, katsoi vain kostein silmin jaloa tiedemiestä, joka oli antanut hänelle takaisin kunnian ja hengen... Ja minä, joka olin läsnä, voin vakuuttaa teille, että se katse ei merkinnyt kieltävää vastausta.