Part 3

HELENA (on saavuttanut tasapainonsa, tekeytyy hymyileväksi ja leikkiä laskevaksi). No, mutta — rakas Reino! Miksi sinä olet noin kiihkoinen? Siksikö, että olet täällä. Ethän ennen ole tullut tuollaisena minua tapaamaan!

VALTALA (voi tuskin hillitä raivoaan). Tiedäthän, etten ole tullut vapaaehtoisesti — enkä leikkiä laskemaan.

HELENA (hymyillen). Etkö vapaehtoisesti rakastettusi luo?

VALTALA (purskahtaen). Tiedäthän, mitä olet tehnyt. Sano minkätähden!

HELENA (ihmetellen). Tehnytkö? Sinunko suhteesi. En yhtään mitään. Tyttäreni olen tuottanut kotia. Sinua en. (Hymyillen.) Mutta — koska olet sellaisen ilon minulle tehnyt, että olet tänne tullut — (ivallisesti) — ja ritarillisesti turvannut tyttäreni paluumatkan — niin — (iloisesti) — terve tuloa! Tee hyvin ja käy istumaan tuonne sohvaan — Sirkan viereen. (Istuutuu itse pöydän ääreen, sen enempää välittämättä Valtalasta. Valtala seisoo neuvottomana, sivellen tukkaansa.)

HEMMINKI (levollisesti ja vähän ivallisesti). Niin, istukashan toki! Eihän tästä nyt enää ole mihinkään kiirettä. (Valtala katsoo äkäisesti Hemminkiä, aikoo sanoa jotakin, mutta on vaiti.)

HELENA. Ei kiirettä mihinkään! Heti kun Suoma tulee asioilta, saamme virvokkeita.

SIRKKA (on tästä kevyestä puhelusta tullut siihen päätökseen, että kaikki ikävä on jo ohi). Onhan siellä Liisa — ja voinhan minä mennä auttamaan.

HELENA (katsoo Sirkkaa pitkään). Sinä olet matkasta väsynyt — jaksamme kai nyt odottaa hetkisen. (Kääntyy katsomaan Valtalaa, iloisesti.) No, mutta — Reino — rakas — sinähän vielä seisot! Ole hyvä!

VALTALA (menee istumaan, oikeastaan vain siksi, ettei voi keksiä, mitä muutakaan tekisi, mutisee mennessään). Kiitos!

HELENA (tyytyväisenä, kun sai Valtalan ja Sirkan itseään vastapäätä). Noin! (Katselee kumpaistakin, hymyilee.) Vai niin! Vai on sinusta, Reino, tullut romaanisankari — etsiskelet ritarilinnoja ja ryöstelet tornineitoja.

SIRKKA. Kyllä minä ehdoin tahdoin — ei minua ryöstetty.

HEMMINKI (hymyilee). »Vie sinä, minä vikisen — olet — vievinäs väkisin!»

HELENA. Minun pikku Sirkkani minua ihmetyttää. Eilen pääsi koulun penkiltä — ja tänään —

SIRKKA (pyytäen). Äiti!

HELENA. —-ja tänään menee miehen kainaloon. (Äkkiä.) Olet ehkä lukenut viime aikoina pilaantunutta kirjallisuutta — huonoja romaaneja —?

SIRKKA (loukkaantuen). En minä ole lukenut — romaaneja.

HELENA (ivallisesti). Ehkä et. — Tahdot elää — romaanin.

VALTALA (tuskallisesti). Minä pyydän sinua — Helena.

HELENA. Mitä? Mitä sinä pyydät?

VALTALA. Vaikenemista.

HELENA (ylimielisesti). Kaino rakastaja — ujo poikanen — lähes neljänkymmenen ikäinen — ensi kertaa rakastunut — vaikenee kernaammin kuin puhuu. — Tunteet vain puhuvat. (Valtala tekee hermostuneen liikkeen. Helena jatkaa yhä ilakoivammin.) Ei, ei! Anna anteeksi, Reino! Sanani sattuivat ihan väärin. Et sinä ole mikään kaino rakastaja etkä ujo vanhapoika — et myöskään ole romaanihullu — sinä yksinkertaisesti teet romaaneja — elämällä niitä.

VALTALA (nousee hermostuneena). Minä pyydän, että sinä lopetat tämän jonninjoutavan lörpötyksen — Sirkan kuullen —

HELENA (välittämättä Valtalasta, tarkastelee Sirkkaa). Kuulehan, Sirkka! Kohta kai lähenee päivällisaika. Sinun pukusi on matkasta pilaantunut — menehän muuttamaan leninkiä — ja järjestämään vähän tukkaasi!

SIRKKA (katsoo pukuaan ja koettelee vaistomaisesti tukkaansa).. Ai, niin! (Nousee.)

HELENA (korostaen ensimmäistä sanaa). Kypsynyt nainen ei koskaan unohda ulkomuotoaan — (Sirkka yrittää salaa puristaa Valtalan kättä, lähtee sohvasta.)

HEMMINKI (nousee, katsoo Valtalaa). — eikä mies tekojaan.

SIRKKA (lähtee vastenmielisesti). Näkemiin sitten!

HELENA (katsoo Valtalaa). Näkemiin — pikku tyttöseni! (Valtala nyökäyttää Sirkalle sangen epäonnistuneesti, kun Helena katsoo häneen koko ajan. Sirkka yrittää vielä ovelta katsoa, mutta ei saa keltään vastakatsetta, menee oikealle.) Mitä taata sanoikaan?

VALTALA (koko lailla rohkeampi ja vapaampi nyt, Sirkan mentyä). Tyhmyyksiä — ne kaikki voidaan nyt jo lopettaa.

HEMMINKI (levollisesti). Minä vain tarkoitin, että oikea mies on tekojensa tuomari — ja itse korjaa erehdyksensä.

VALTALA (ivallisesti). Minun ainoa erehdykseni isäntään nähden olisi siinä, että nyt antautuisin vastaamaan teille. (Hemminki on aikeissa lähteä, mutta pysähtyy.)

HELENA (keskeyttää hauskasti). Ai, ai, kuinka vanhanaikaiset mielipiteet tuolla taatalla on. Niin teki entisen ajan mies, mutta — (tuijottaa Valtalaa) — nykyajan mies on vapaa kaikesta joutavasta — omanarvon tunteesta, velvollisuuksista — häveliäisyydestä, kunniasta — ja muusta krimskramsusta. (Hemminki lähtee. Helena jatkaa pikaisesti.) Jättääkö taata minut nyt tänne kahdenkesken? (Nauraa hermostuneesti.) Tämä Reino on kovin vaarallinen naisille. Hän valloittaisi vielä isoäidinkin — jos sellainen olisi elossa.

HEMMINKI. Lie hänellä ensin selvittämistä tarpeeksi teissäkin — (katsoo Valtalaa) — ja sitten vielä lopuksi — ehkä minussakin. (Menee ulos. Äänettömyys. Helena nojaa kyynärpäänsä pöytään ja leuan käteensä, alkaen katsoa Valtalaa.)

VALTALA (sytyttää tupakan). Uh! Sinähän panit tässä toimeen aika inhoittavan ilvenäytelmän. Minä en aio sallia enää mokomaa lörpötystä! Sano nyt — mitä sinulla on sanottavaa! Mutta jaarituksia minä en viitsi kuunnella. (Äänettömyys. Helena yhä tuijottaa Valtalaa.) No? (Helena ei liikahda. Valtala hermostuneesti.) Asioita, jotka koskevat ihmisten tunteita — ei tavallisesti viedä markkinapaikalle — eikä anneta — poliisin haltuun. Se mitä on — mitä on tapahtunut tai ollut — se ratkaistaan hälyä nostamatta — tavallisissa oloissa. Mutta sinä — sinä riisut itsesi ja meidät kaikki alastomiksi — ja ajat kujalle. (On katsonut Helenaa silloin tällöin ja tullut yhä hermostuneemmaksi.) Ja mitä sinä sillä voitat? Teet tyttäresi onnettomaksi ja itsesi naurunalaiseksi — meidät kaikki koko paikkakunnan pilkaksi. (On taas hetken vaiti. Helenan katse vaivaa häntä yhä enemmän.) Sinä syytät minua ryöstämisestä! Naurettavaa! Itse kuulit äsken Sirkan omasta suusta — että hän lähti vapaaehtoisesti. (Koettaa hillitä hermostustaan, mutta ei onnistu, purskahtaa.) Puhu jotakin! Mitä sinä tuijotat?

HELENA (tyynesti). Minä odotan, että sinä alkaisit — puhua.

VALTALA. Puhua? Oletko sinä aivan —!

HELENA (korottaa vähän ääntään). Niin! Puhua —_asiasta_ — ja lakkaisit lörpöttelemästä joutavia.

VALTALA (liikahtelee aivan kuin hänen olisi hyvin epämukava olla; epävarmasti). Niin — Sirkka ja minä —

HELENA (tiukasti). Ei Sirkka! Vaan minä! Vielä ei olla Sirkassa asti.

VALTALA (epäröiden). Minä arvelin, että —

HELENA. Mitä?

VALTALA. — että Sirkan ja minun nykyiset — että meidän suhteemme — valaisevat sinulle —

HELENA. Valaisevat meidän suhteemme?

VALTALA (alakuloisesti). Niin.

HELENA (luopuu nyt vasta asennostaan ja pudottaa kätensä jotenkin voimakkaasti pöytään). No! — Nyt sinä olet häväissyt minua tässä koko ajan — jättämällä sivuseikaksi pääasian. Olet häväissyt minua välinpitämättömyydelläsi minun tunteistani — sivuuttamalla kaiken sen — mitä meillä molemmilla on ollut. Olet häväissyt minua sillä, että minun itse täytyi sanoa tuo ratkaiseva sana —

VALTALA (nolona). Minä luulin sinun jo pitemmän aikaa huomanneen, että meidän tunteemme —

HELENA (kiivaasti, mutta hilliten ääntään). Älä sano — meidän tunteemme. Puhu vain itsestäsi! Minussa sinä et ole mitään muutosta nähnyt — sillä muutosta ei ole tapahtunut. Se on keksitty — epärehellinen väite! (Voi vaikeasti hillitä itseään.) Sinä tiedät — mitä ponnistuksia sinulla oli, ennenkuin voitit minun rakkauteni. Ja — kun sen voitit — niin sait minut kokonaan. (Nousee.) Sait uskoni — luottamukseni — ja kunniani. Siinä tietoisuudessa sinulle antauduin — että sinä minua rakastit — ja että sinä teet minut vaimoksesi — (vaikeasti) — myöskin ihmisten edessä — niinkuin olen jo — sinun edessäsi — (Kävelee tuskassa edestakaisin.)

VALTALA (katsellen oville). Koeta nyt rauhoittua!

HELENA (syöksyy pöydän ääreen). Rauhoittua? Minunko pitää rauhoittua — kun sinä tallaat minut lokaan? Sinä käsket minun rauhoittua, kun poljet minut jalkoihisi! (Ottaa päästään ja pakottaa itsensä hillityksi.) No, hyvä! Minä rauhoitun. Entä sitten?

VALTALA (hiljaisella ja sovittavalla äänellä). Olethan sinä järkevä nainen — ymmärräthän sinä — elämän — — ja tunteet — ja sattumat —

HELENA (ivallisesti). Että tunteet kuolevat —

VALTALA. — ja syntyy uusia —

HELENA. — jotka elävät?

VALTALA. Niin — minä uskon — (painaa päänsä alas) — Sirkkaan nähden.

HELENA (raivossa). Vai niin! Sinä hyökkäät nuoreen viattomaan tyttöön kuin peto — raiskataksesi hänen elämänsä, hänen nuoruutensa — heittääksesi hänet alastomana kujalle — kuten äitinsä.

VALTALA (kiivastuu, mutta hillitsee ääntään). Hillitse nyt itsesi — ja käytä järkeäsi! Minkä minä sille voin — ettei meidän tiemme — sinun ja minun — enää veisi muualle kuin onnettomuuteen. Ja Sirkan kanssa me menisimme naimisiin.

HELENA. Vai niin! Vai naimisiin — yhtaikaa äidin ja tyttären kanssa!

VALTALA. Älä huuda!

HELENA (hillittömästi). Minä huudan sinulle vasten silmiä — sinä olet konna!

VALTALA (hypähtää ylös). Vaikene!

HELENA. Luuletko sinä — että äiti antaa oman tyttärensä miehelleen — sille miehelle, jonka vaimo hän on ollut! Etkö sinä ymmärrä — että sinä rikot sukusiteet, — raiskaat pyhät tunteet — solvaat rakkauden käsitteet ja häpäiset itse luonnon —!

VALTALA (torjuen). En. Minä näen vain, että sinussa puhuu hurja mustasukkaisuus — eikä siveellisyyden into —

HELENA (vihalla). Minussa puhuu kauhu sinua ja sinun menettelyäsi vastaan. (Naputtaa rystöllään pöytään.) Ja luuletko sinä, että minä annan tällaisen koskaan tapahtua? En ikinä! Sinun pitäisi ymmärtää, että minä yksin olen alaikäisen tyttäreni naittaja.

SIRKKA (syöksyy sisään kalpeana ja tukka hajalla, puoliksi muutetussa puvussa). Äiti! Reino! (Tuijottaa toiseen ja toiseen. Helena on kääntynyt, seisoo sanattomana. Valtala polkee jalkaa kiukkuisena ja tyytymättömänä, kääntyy vähän sivuttain epätietoisena, mitä tehdä tai sanoa. Sirkka sydän kurkussa, silmät suurina, voi tuskin hengittää.) Reino! Äiti! Mitä tämä merkitsee? Minä olen kuullut kaikki.

HELENA (purskahtaa itkemään, ja syleilee Sirkkaa, kuin suojellakseen). Oma, rakas kyyhkyseni!

SIRKKA (vetäytyy hiljaa äitinsä syleilystä). Ei, ei! (Panee kätensä ristiin ja painaa sydäntään, puhuu katkonaisesti.) Sano-kaa mi-nulle —?! (Helena kuivaa kyyneleensä ja pakottaa itsensä tyyntymään.) Rakas — rakas Reino! (Aikoo mennä Valtalan luo.)

HELENA (estää). Lapsikultani — sinä et voi mennä Reinon kanssa naimisiin, — sillä —

VALTALA (kauhulla Helenalle). Ei, ei! Vaiti!

SIRKKA (soinnuttomasti). Juuri sen — tahdon — kuulla — tiedän jo — mutta nyt tässä — tahdon kuulla —

HELENA (hiljaa ja vaikeasti). Sillä — minä — sinun — äitisi — olen häneen rakastunut.

SIRKKA. Ja?

HELENA (tuskin kuuluvasti). Ja — olen hänen — vaimonsa. (Valtala katsoo Sirkkaa, lyyhistyy istumaan, pää käsiin, Sirkan pää painuu rinnoille, kuin kuoleentuneen kukkasen.) Sirkka! Oma Sirkkaseni! (Ohjaa Sirkan tuolille, jolla itse on istunut. Valtala nousee hitaasti, katsoo Sirkkaa, sitten kaameasti Helenaa, menee hitaasti ulos. Helena ei voi hillitä itkuaan, kauhea tuska valtaa hänet. Niitä peittääkseen hän menee nopeasti oikealle ovelle, mutta pysähtyy, ja meneekin ovesta vasemmalle, purskahtaen valtavaan itkuun. Sirkan kädet putoavat helmaan, hän istuu liikkumattomana, tuijottaen eteensä elottomilla silmillä.)

LASSI (tulee oikealta, katselee ihmetellen ympärilleen). No, missä toiset ovat? (Kun ei saa vastausta, menee lähemmäksi Sirkkaa.) Mihin kaikki muut ovat menneet? (Kun ei nytkään saa vastausta, menee nopeasti ulos.)

REETTA (kurkistaa varovasti ovesta vasemmalta, tulee hiipien sisään, katselee Sirkkaa, kuiskaa). Neiti! (Sirkka ei kuule. Reetta koskettaa Sirkkaa olkapäähän.) Kuulkaa, neiti!

SIRKKA (katsoo tylsästi Reettaa, puhuu hiljaa ja elottomasti). Ei, ei! Ei muu kuin kuolema. (Pää vaipuu käden nojaan.)

REETTA (katselee ympärilleen, menee kaapille, ottaa sieltä pistoolin, luo sen pöydälle Sirkan eteen, kuiskaa). Ei muu kuin kuolema. Minä tiedän sen — kuulin kaikki. Ettehän te heitä voi erottaa —. (Siirtää Sirkan käden pistoolin päälle.) Kuolemassa on onni — siellä ei ole tuskia eikä onnettomuutta — yksi ainoa veto liipasimesta — ja sorrettu sydän tyyntyy heti. (Hiipii ovelle, katsoo taakseen, katoaa vasemmalle.)

SIRKKA (kohottaa hitaasti päänsä). Niin — tyyntyy heti. (Huomaa pistoolin kädessään, katselee sitä elottomasti, nousee, ottaa vapaalla kädellä sydämestään.) Sorrettu sydän — tyyntyy heti. (Menee hitaasti ja epävarmasti oikeasta ovesta. Näyttämö hetken tyhjänä. Hemminki tulee ulkoa.)

REETTA (tulee vasemmalta, puhuu puoli-ääneen). Olipa hyvä, että tulitte.

HEMMINKI. No?

REETTA. Kyllä täällä vain paholaisen sorkka vilahtelee — sen Suoman haamussa.

HEMMINKI (äreästi). Mitä sinä —?

REETTA. Tuli tänne, ja otti pistoolin tuolta kaapista —

HEMMINKI (hämillään). Suoma? (Menee ja kurkistaa kaappiin.)

REETTA. Niin — Suoma — mutta ei pidä sanoa sille — se kumminkin kieltää.

HEMMINKI. Milloin otti?

REETTA. Äsken — nyt juuri.

HEMMINKI (ärjäisee). Valehtelet! Suoma oli ulkona — tulee juuri — ehkä pihalla — on ehkä juuri ehtinyt tuonne sisään —

REETTA (hädissään). Niin minusta näytti —

HEMMINKI (raivostuu). Sinä täällä olet paholainen — sinä kirottu. (Kohottaa nyrkkinsä ja aikoo lyödä Reettaa. Laukaus kuuluu oikealta, ja heti sen jälkeen Suoman parkaisu.)

HEMMINKI (kauhistuneena). Mitä?

HELENA (syöksyy vasemmalta). Mitä se oli?

LASSI (juoksee ulkoa). Kuka ampui?

SUOMA (syöksyy kauhistuneena oikealta). Auttakaa, auttakaa — Sirkka on ampunut itsensä.

LASSI. Sirkka! (Syöksyy oikealle.)

HEMMINKI (nopeasti Lassin jälkeen, mutta pysähtyy ovelle). Herra armahda!

HELENA (kalpenee, horjuu, kuuluu vain koriseva ääni). O—oh!

SUOMA (rientää tukemaan Helenaa). Rouva!

LASSI (oikealla). Kuollut — sydämeensä ampunut.

HEMMINKI (kääntyy näyttämölle päin, nojaa ovipieleen). Kuollut! — Nyt tuli turma!

HELENA (seisoo kivettyneenä kauhusta; hiljaa, tuskin kuuluvasti). Syyttömästi — syyttömästi! — Ikuinen turma!

Väliverho.