Part 2

Kai Calcedonia neiti tarkoittaa? Moni on sitä mulle kiittänyt. Surumielen se kohta karkoittaa.

KOLMAS NEITO:

Ma neuvoisin keinoksi sympatian, Jos on myrkky-henkäys siittänyt Tai ilkeä silmäys moisen vian. Oma rakkaani jos noin sairas oisi, Sitä koettamatta en olla voisi.

TOINEN:

Mitä koettaisit?

KOLMAS:

Se on salaista, vait! Sen jos joku toinen kuulla saisi, Salamahtinsa siitä se kadottaisi.

TOINEN:

Sa mistä sen keinon kuulla sait?

KOLMAS:

Sit' en ilmaise, kun se on tiedossain. Sanon hälle sen hiljaa korvaan vain.

(Nousee ja kuiskuttaa Mielitietyn korvaan. Samaan aikaan puhelevat useat pöydän päässä seuraavasti.)

MUUAN VIERAS:

Ylellistä ken viettää elämätä, Veren häitä se viimein tahmentaa, Ketä vainonnut on köyhyys, hätä, Surumieli ei häntä valtaan saa.

MUUAN NEITO:

Miks ei ole käsketty soittoniekkain Sorapillejä, viuluja, huiluja soittaa; Se aina synkeän mielen voittaa.

TOINEN NEITO:

Iloksemme nyt jotain laulakaamme, Siten varmasti riemua seuraan saamme.

VIERAS:

Ei laulaa saa kuin siivolla suulla.

TOINEN:

Hän ei muuta kuin hienoa anna kuulla.

ENSIMÄINEN VIERAS:

Te tunnetteko laulun tään? »On riemussa hetket menneet meiltä.» Ken vain sen kerran kuulla saapi, Heti kohta se hänet parantaapi.

ENSIMÄINEN NEITO:

Ei, olkoot rauhassa pappislaulut Ja huomensaarnat ja huoneentaulut!

VIERAS:

Papeista kaukana on sen tahti, Sitä laulaa aamuisin torninvahti.

ENSIMÄINEN NEITO:

Ma tunnen toisen, se laulakaamme.

TOINEN NEITO:

No?

ENSIMÄINEN VIERAS (suudellen häntä):

No, kun sataa, vettä saamme.

TOINEN NEITO:

»Metsät kukkii kaikkialla» — »Mun kultani kulkee maailmalla.»

ENSIMÄINEN VIERAS (matkii häntä):

»Metsät kukkii kaikkialla» — »Hänen kultansa kulkee maailmalla.»

SAMA NEITO:

»Hän ratsasti kaukomaille» — »Jäin yksin, lempeä vaille!»

TOINEN VIERAS (yhtyy lauluun): »Nyt metsät kaikki viherjöi», »vaan kultaansa tyttö ikävöi».

(Jokamies on tällä välin tyhjentänyt hehkuviinimaljan ja katselee iloisin ilmein ympärilleen.)

JOKAMIES:

Hyvät serkut ja ystävät, riemuitkaatte, Pahan vointini anteeksi antaa saatte, Teki viini mun terveeksi sairahasta, Nyt tervehdän teitä pöytääni vasta. Suli raskas paino mun rinnastain, Elonriemuni kaksin kerroin sain, ilo nähdä on teidän seuraanne taas, Se viinin parhaimman maljaani kaas. Sydän tulvii täynnä mun rinnassani, Vaan tulkita taida en tunteitani. Miten paljon onkaan riemua maista, Kuink' onkaan elämä ihanaista! Ylin kaikest' on rakkaus, ystävyys, Niiss' on paras autuus ja iäisyys. Kun viel' ilon kruunaa viinillä, soitolla, Muu liika jo kaikki olkoon loitolla! Te rakkaat serkkuni, vieraani, juokaa, iloitkaa, älkää hylkikö ruokaa! Myös laululle sija kunnian suotakoon, Ulos laulu, sisälle viini vuotakoon! Nyt äänet soimaan soinnuin yksin Ja laulakaa näin sylityksin! Siten nauttia hetkeä ihanaa Käsin, silmin, suin ja sydämin saa. Rakas serkkuni, kuinka on kurkkusi laita, Älä nyt ole taidoistasi saita!

PAKSU SERKKU:

Nyt laiha serkkuni — ah, mua säästä! — Virittää laulunsa kylmästä jäästä.

(He laulavat nauraen.)

LAIHA SERKKU (laulaa):

Oi, liennä tuskaa, Lempi, Oi, liennä tuskaa, Lempi! Ei sydän poltteisempi Voi olla yhdenkään! Sulattaa voi tää palo Jo kylmän, kylmän jään. Mua auta, Lempi jalo, Tulesta tuskan tään!

(Kaikki laulavat mukana. Laulun seasta kuuluu kumeata kellonsoittoa. Jokamies sysää lasin kädestään.)

JOKAMIES:

Mitä moinen kellojensoitto on? Ma luulen, se enne on onneton, Kuin kuolinkellot ne jylhinä soivat, — Pelon, ahdistuksen ne rintaani toivat. Mitä näihin aikoihin soitetaan?

MUUAN VIERAS:

Ei kuulu soittoa laisinkaan.

TOINEN:

Joku onko kuullut kellonsoittoa?

MUUAN NEITO:

Mitä, soittoa, vai? En kuulla saata.

TOINEN:

Ei messua ennen aamunkoittoa!

MIELITIETTY:

Te älkää antako laulun laata.

VIERAS:

Joku onko teistä soittoa kuullut?

TOINEN (nauraen):

Ei soittoa kuullut eikä luullut.

MIELITIETTY:

Hyvät ystävät, laulua jatkakaas!

JOKAMIES:

Ma anteeksi pyydän, täss' ei hätä peri. Sit' en enää ma kuule, nyt on hyvä taas.

PAKSU SERKKU:

On kaikkeen syynä hidas veri. Lasin viiniä annan sulle keittää.

JOKAMIES:

Suur' kiitos, serkku, voit huolesi heittää.

(Hän istuutuu jälleen, Mielitietty painautuu hänen puoleensa. Pöydän alapäässä lauletaan:)

»Metsät kukkii kaikkialla» — (j.n.e. kiertolauluna.)

(Heidän laulaessaan tulee Jokamiehen hyvä ystävä ja asettuu pöydässä olevalle tyhjälle paikalle. Laulun vaimentuessa kuullaan useitten äänten huutavan):

ÄÄNET:

Jokamies! Jokamies! Jokamies!

(Jokamies hypähtää levottomana pystyyn.)

JOKAMIES:

Hyvä Jumala, ken mua huutaa noin? Tuo huuto, se mistä mahtoi tulla? Ilonhetkeä ei ole koskaan mulla.

YSTÄVÄ:

Jokamies, olen jälleen tullut luoksesi.

MIELITIETTY:

Jokamies, kas ystäväs tullut on vuoksesi.

JOKAMIES:

Hyvät ystävät, sanoa voitte kenties, Kuka huusi kolkosti »Jokamies»?

LAIHA SERKKU:

Sa ehkä huutavanääneksi luulit, Kun heidän laulunsa kaiun kuulit.

JOKAMIES:

Ei, ei! se karjasi kauheasti, Ei hiljaa, vaan perin mahtavasti. Jokamies! Jokamies! se huusi noin, Vaan toisin kuin minä huutaa voin. Perin vieraalta, vaan myös tuttavalta Se kaikui aivankuin maan alta. Manan kutsua tuota unhota kai Ei koskaan hän, ken kuulla sen sai. Nyt, nyt! jo taas! no, kuulkaahan vaan, »Jokamiestä» kuin julmasti huudetaan!

(Kuullaan samat huudot kuin edellä.)

MIELITIETTY:

En mitään ma kuule.

PAKSU SERKKU:

En äänen raikua.

LAIHA SERKKU:

En kuule ma edes hiljaista kaikua.

(Ystävä astuu Jokamiehen luokse.)

YSTÄVÄ:

Soi korvasi vain, olet voinnilta heikko, Sinut saatanko kotiin, sairas veikko?

JOKAMIES:

Heti, teihin kun ma katson vaan, Takaisin voimani ma saan. Tuo huuto, tuskin kertaa toista Se kaikunee maan onkaloista. Valoa kynttelien rakastan, Hyvä ystävä, viereeni istuhan, Ja te vieraani kaikki, juokaa, syökää, Koko kummitusjuttu leikiksi lyökää! Kun saan ma aikaa huomenna, Kysyn lääkärin mieltä ja neuvoa, Hänen taitonsa eikö vaivaa moista Mua kiusaamasta poista.

MIELITIETTY:

Rakastettuni, lupaathan tehdä niin! Taas huonommaksi jos vointisi kääntyy, Sydän multa tuskaan ja huoleen nääntyy.

(He murkinoivat kaikki edelleen ja seurustelevat rakkaasti. Jokamies nousee tuskaisena.)

JOKAMIES:

Sano, rakkaani, tää mitä merkitsee! Valo kynttelien miks himmenee? Ja ken mun taakseni hiipii konna? Niin ei käy ihminen kuulumatonna.

(Kuolema seisoo hänen takanaan jonkun askeleen päässä. Vieraat kavahtavat pystyyn.)

KUOLEMA:

Jokamies! sinä kait elit riemun humussa? Liet Luojasi vallan unhoittanut?

JOKAMIES:

Miks nyt kysyt multa seikkaa moista? Mitä sulle se kuuluu? Ken sa olet?

KUOLEMA:

Sun Luojasi Majesteetti minut Sua noutamaan on lähettänyt, Ja kiire on: siks seison tässä.

JOKAMIES:

Mua noutamaan, sa niinkö sanot?

(Painaa sydäntään.)

Voi sydän raukkaa, sun tääll' ois hyvä!

KUOLEMA:

Vaikk' et sa häntä kunnioita, Hän taivaassansa muistaa sinut: Ja millä tavoin, sen tiedät kohta.

JOKAMIES (peräytyy askeleen katse maahan luotuna):

Mitä tahtoo Luojani minulta?

KUOLEMA:

Sen sulle näyttää tahdon, Jokamies. Tilinteolle vaatii hän sinut. Ja heti!

JOKAMIES:

En valmistunut vielä laisinkaan Ole moiseen tilintekoon ankaraan. Minut sielun hätään saattaa Luoja. Sua tunne en liioin, ken oot, sanantuoja?

KUOLEMA:

Olen Kuolema, en pelkää ketään, En ketään säästä, käyn kaikkien luo.

(Useat pakenevat.)

JOKAMIES:

Mitä? näinkö viet minut liian varhain, Et armoa hetken vertaa suo, Yhtäkkiä viet, kun on elo parhain? Kies' auta! tää on peliä kieroa, Sua moisesta alkavat kaikki vieroa, En viel' ole valmis, en jouda nyt, Ei viel' ole tilini päätetyt, Jos annat kymmenen, kaksioista vuotta, Ne siksi jo järjestykseen saisin, Ettei mua valtaa pelko laisin, Ettei mene armonaikani suotta. Siks armosta Luojan suo mun olla, Ett' oisin valmis ma tuomiolla!

KUOLEMA:

Ei auta tässä nyt pyynnöt, ei porut, Heti matkaan vain ja heitä lorut.

JOKAMIES:

Oi armon Herra, Valtijas taivaan, Alas säälien katso mun vaikeaan vaivaan! Sa etkö tälle matkalleni Suo mulle muita seurakseni? Mun täytyykö kulkea Tuonen mailla Ypöyksin, kunnon seuraa vailla? En yksin koskaan ollut täälläkään, Nyt aivan seuraako vaille jään?

KUOLEMA:

Pidot päässä on nyt, sua seuraa ei kukaan, On turhaa kätten vääntely tuo, Käy joutuin nyt Herran istuimen luo, Saat siellä palkkasi ansion mukaan. Sa narreilta kaiketi lienet kuullut, Ett' elämäs tää ja mammonas mainen ikiomaksi sulle ois annettu vainen?

JOKAMIES:

Siten ain' olen toden teolla luullut.

KUOLEMA:

Ei sull' ole mitään, se kaikk' oli lainaa. Se toiselle joutuu, sa kun olet vainaa, Ja toinen kun ehtii viime hetkelle, Hänen täytyy se jättää ja lähteä retkelle. Ma saavun kohta.

JOKAMIES:

Vain yksi päivä! Tämä yö edes, kunnes aamu koittaa, Ett' ehdin ma katua, syntini voittaa, Papin suusta kuulla siunauksen Ja tehdä vaatimas parannuksen.

KUOLEMA:

Ken sellaista minulta pyytää tohti! Kun astun ma ihmistä kohti, Hänet viikatteellani maahan lyön, Ei tietää anneta hetkeä työn.

JOKAMIES:

Voi kauhua, voi! Nyt on itkun aika!

KUOLEMA:

On itkusi tässä vain turha taika.

JOKAMIES:

Voi, ethän hetkeä lyhyttä kiellä, Ett' etsin jonkun, ken saattaa tiellä, Ett' yksin, kaukana kumppaneista Ei tarvitse tuomarin eessä seista?

KUOLEMA:

Sa luuletko saavasi kumppanin mukaan? Sanon sulle sen, ei tule kanssasi kukaan.

JOKAMIES:

Ei yksin, ei, Kristuksen armon tähden! Vain hetkinen viel', olen pyörällä päästä, Vähän miettiä, pohtia suo! Mua säästä!

KUOLEMA:

Oli menneeksi, luotasi hetkeksi lähden, Sitä nyt älä tuhlaa, kuin elonaikasi kalliin, Vaan käytä se kunnon kristityn malliin.

(Nousee ylöspäin ja katoaa.)

JOKAMIES (astuu ystävänsä luo):

Hyvä ystävä, tiedäthän —

YSTÄVÄ:

Ma tiedän. Olithan aivan lähelläin, Kun Kuoleman luoksesi saapuvan näin! Ma haastelunne kaiken kuulin Ja sydämeni pakahtuvan luulin! Rikas mies olit, ain' elit iloisesti, Ja terveytes tähän hetkeen kesti, Nyt liikutus tunteesi kaikki turtaa, Sun onnettomuutesi mieleni murtaa.

JOKAMIES:

Hyvä ystävä, kiitos sanoistasi.

YSTÄVÄ?

Sano pian, mikä vielä on taakkanasi.

JOKAMIES:

Tosi ystävä ain' olet ollut mulle, Sen uskollisemmaks ei ystävä tulle.

YSTÄVÄ:

Ma seuraan uskollisesti sua, Sun tiesi vaikka, sa usko mua, Veis hornan tuuttiin päätä pahkaa, On tässä mies, jok' ei säästä nahkaa.

JOKAMIES:

Rakas mies, sua Herra palkitkoon, Mill' ansainnut moisen ystävän oon!

YSTÄVÄ:

Nyt ansiost' ei ole kysymys, Olis mulle se suurin häväistys, Jos sanoja suuria käyttäisin Ja kehnosti työni täyttäisin.

JOKAMIES:

Hyvä ystävä!

YSTÄVÄ:

Tiedän: et liikoja ano! Mikä mieltäsi painaa, se suoraan sano, Olen luonasi viime hetkeen saakka, Ja'a kanssani suurten huoltesi taakka.

(Jokamies aikoo avata suunsa.)

YSTÄVÄ:

Valituksesi viiltää sydäntäni. Sen kaiken, mikä alla taivaan Sinut saattaa murheeseen ja vaivaan, Ma huollan kuin oman elämäni. Sano, loukannut sua onko ken, Vihamiehesi kaikki rankaisen, Ma heitä vastaan tartun miekkaan, Vaikk' itse kaatuisinkin hiekkaan!

JOKAMIES:

Sen kaltaista en sure, ystävä hyvä!

YSTÄVÄ:

Siis siitä sulla on murhe syvä, Veli, rikkautesi kelle jää, Kun sulla ei ole perijää.

JOKAMIES:

Ei, rakkaani, ei!

YSTÄVÄ:

Sana riittää vain, Sinut ymmärrän kuin itseni oman. On kauppakirja hallussain, Ja huomaan lemmittysi soman Niin paljon voin rikkauksistasi liittää, Ett' iäksensä hälle riittää.

JOKAMIES:

Rakas ystävä, ei, mua kuule hetki.

YSTÄVÄ:

Älä tuhlaa aikaa, Jokamies, On kohta päättynyt sun ties.

JOKAMIES:

Ah! aivan toinen on tuskani aihe, Sisempi huoli mun sieluuni saihe.

YSTÄVÄ:

Sano pois, pian anna kuulua tuo, Sana ystävän sentään lohtua suo.

JOKAMIES:

Niin, ystäväni!

YSTÄVÄ:

Sa etkö haasta? Pian hetket sulta loppua voi!

JOKAMIES:

Ois katkera tuska se mulle, oi!

YSTÄVÄ:

Jokamies, pura joutuin huolesi pois. Mitä ystävyytemme muuten ois?

JOKAMIES:

Jos avaan sydämeni sulle, Ja sa, sa käännät selkäsi mulle Ja harmistut mun puheilleni, Ois kymmenkertainen mureheni!

YSTÄVÄ:

Lupaukseni aina täyttänyt oon.

JOKAMIES:

Niin Luoja siis sua palkitkoon! Heti lähteä täältä ma käskyn sain, Tie pitkä ja täynnä vaivaa on, Ja lisäksi vaatimus horjumaton: Mun on tilikirjani mukanain Heti käytävä korkeimman tuomarin luo Ja rikkauksista ja toimista elon Saan Herralle tehdä ma ankaran selon. Siks, ystävä, matkani vaivat ja'a, Tule kanssani Kalman porttien taa!

YSTÄVÄ:

Kas, siinä jo taisi asia tulla. En lupaa ja kiellä, se tapana ei mulla, Veren kuohuksiin jo se aatos saa.

JOKAMIES:

Oo sinä!

YSTÄVÄ:

Vaan ennenkuin retkeen ma yhdyn, Ma tarkkaan mietintähän ryhdyn.

JOKAMIES:

Mitä? etkö sa luvannut äsken vielä Mua seurata elämän, kuoleman tiellä, Jopa hornan tuuttiin suoraa kättä.

YSTÄVÄ:

Oikein, niin kuuluivat sanani juuri! Vaan tiedäthän itsekin epäilemättä, Ett' on ero toden ja leikin suuri. On asia ankara, vakaa aivan. Jos kestäisimmekin matkan vaivan, Niin milloinka pääsemme palaamaan? He, vastaa, sano!

JOKAMIES:

Ei milloinkaan. Ei ennen viimeisen tuomion päivää.

YSTÄVÄ:

Jos niin oli käsky, sa jonka sait, Niin silloin jään minä tänne kait, En matkalle moiselle kanssasi lähde.

JOKAMIES:

Et lähde?

YSTÄVÄ:

En, jos moiset on ehdot. Sanon sulle, mikä on tässä mieleni, Ja tiedäthän, että on suora kieleni. Se on sanottu, matkalle en lähde, Mua ykskään sielu ei sille saisi, Ei kantajani, ei eloni tuoja, — ikirauhan suokoon heille Luoja.

JOKAMIES:

Voi Herra! Ja mulle sa vannoit toista!

YSTÄVÄ:

Hyvin muistan! Tein sen vakaalla miellä, Ja jos mihin muuhun sa houkuttaisit, Naisjuttuun, vaaroihin seikkailutiellä, Tai siihen malliin, kumppanin saisit Ja rinnallas minut näkisit siellä, Niin kauan kuin ollaan päivän valossa Tai myöskin yöllä soihtujen palossa. Sen kaikessa ystävyydessä sanon.

(Laittautuu lähtemään.)

JOKAMIES:

Ah, nyt jos koskaan tarvitsen sua, Nyt pyydän: ystävä, muista mua!

YSTÄVÄ:

Olinpa ystäväs, tai en, se ei tee tenää, Nyt en ota kanssasi askelta enää.

JOKAMIES:

Sua pyydän, hyväkseni siis sen verran Tee armosta Kristuksen, taivaan Herran, Ett' oot mulle lohtuna matkallani Edes kaupungin portille.

YSTÄVÄ (riistäytyy irti):

Ei, sit' en tee, En myötäsi hievahda paikaltani, Vaikk' uuden juhlapuvun työntäisit. Jos hiemankin aikaa mulle myöntäisit, Ma uhrautuisin sun vuoksesi, Vaan nyt en voi ma jäädä luoksesi.

(Yli olkansa.)

Ma toivon sulle joutuista matkaa, Ja rauhaisa, arvokas loppusi olkoon. Mun täytyy kiireesti tietäni jatkaa.

JOKAMIES (ottaen askeleen hänen jälkeensä):

Mihin, ystäväin? Minut aijotko jättää kokonaan?

YSTÄVÄ:

Mun täytyy. Heitä sielusi Herran haltuun vaan!

JOKAMIES:

Hyvästi, ystäväin, ylen murheelliseksi nyt mieleni jää. Hyvästi iäksi! En sinua enää koskaan nää.

YSTÄVÄ:

Hyvästi, Jokamies, mun kättäni vielä kerran paina, Ero karvas on, sen tämän jälkeen muistan aina.

(Lähtee.)

JOKAMIES:

Ah, minne nyt käännyn, mistä nyt apua saan? Oli ystävä silloin, kun hauskaa riitti, Suruviesti kun sai, nyt läksi ja kiitti. Olen ennen kuullut tästä kaskun, Se minuun koskenut ei lain, Vaan nyt sen itse kokea sain. Se tietää todeksi sananlaskun: Kun ihmisellä on onni myötä, On ympärillä tungos ja hoppu, Vaan kun onni on loppu, Niin ystävät: hyvää yötä! Ah! siltä kohtaloni näyttää, Nyt kauhea tuska rintani täyttää.

(Hän huomaa serkut, jotka seisovat syrjässä, ja hänen kasvonsa kirkastuvat.)

Sukulaiseni, serkkuni rakkahat Mua tuossa vielä oottavat. Oi, kiitos teille, että jäitte! Mik' onkaan lausetta ihanampi Tätä: veri on vettä sakeampi! Nyt itse sen todistitte ja näitte, Kun rohkealla mielellä Mua autatte kädellä, kielellä.

PAKSU SERKKU:

Veri tyynnä, serkkuni Jokamies, Veri tyynnä, ken muuta neuvoksi ties!

JOKAMIES:

Jätä ettekö mua —

PAKSU SERKKU:

Veri tyynnä vain! Ei jättämisest' ole puhetta laisin, Sinut jättääkö, siitäpä häpeän saisin!

LAIHA SERKKU:

Sinut jättääkö, vai, mitä meistä sa luulet? Sun kanssasi ja'amme tuiskut ja tuulet.

PAKSU SERKKU:

Kuten sanottu, niin — — sa meidän tässä Näät seisovan uskollisina lässä.

JOKAMIES:

Ma sydämestäni kiitän teitä!

PAKSU SERKKU:

Veri velvoittaa ja vaatii meitä!

JOKAMIES:

Te näitte sanansaattajan, Joka ilmoitti Herran sanoman.

PAKSU SERKKU:

Niin — — kuulin sen, serkkuni Jokamies — — Vaan seikka se on sillä lailla, Ett' olen vallan neuvoa vailla.

JOKAMIES:

Ma käskyn matkalle lähteä sain.

PAKSU SERKKU:

Kuten sanottu —

JOKAMIES:

Tältä matkaltain — —

PAKSU SERKKU:

Niin, veri on vettä sakeampi!

JOKAMIES:

Niin, tältä matkalta, tiedän sen, Ei koskaan palaa ihminen.

PAKSU SERKKU:

Ei koskaan! Niin, miss' on tyhjää vaan, Siit' ei voi ottaa keisarikaan!

JOKAMIES:

Hyvä serkkuni, kuulitko puheeni lainkaan?

PAKSU SERKKU:

Et kuuroille korville haastele vainkaan.

LAIHA SERKKU:

Ehei, se totta on, Jokamies.

JOKAMIES:

En sieltä palaa minäkään.

PAKSU SERKKU:

Sa väärin ymmärsit kenties?

JOKAMIES:

Ma väärin —?

PAKSU SERKKU:

Matkan ja määränpään Sa oivalsitko täydellisesti?

JOKAMIES:

Ma oivalsinko? —

PAKSU SERKKU:

Sen vielä sanon — Toden totta, kutsumaton kesti. Hm, serkku.

LAIHA SERKKU:

Ma Herralta armoa anon —

PAKSU SERKKU:

Ma pyydän Häntä myös armonsa suomaan. Jokamies, rakas serkkuni, Herran huomaan! En muuta neuvoa tiedä, sen sanon.

JOKAMIES:

Te serkkuni, jääkää, kuulkaa mua!

EAIHA SERKKU:

Joku seikkako vielä vaivaa sua? Sano suoraan, pelkosi karkoita.

JOKAMIES:

Tilit täytyy mulla selvät olla, Kun siellä seison ma tutkinnolla, Ja siell' on tuomari mahtava, Joka tieni kaikki katkasi, sulki.

PAKSU SERKKU:

Tilit mitkä, meille ne sano julki.

JOKAMIES:

Tilit kaiken maallisen vaelluksen: Miten Herran käskyt olen täyttänyt, Ja kaiken synnin ja rikkomuksen, Miten päivät ja yöt olen käyttänyt; Siis seuratkaa mua luokse Herran Ja auttakaa mua viimeisen kerran!

LAIHA SERKKU:

Vai sinne, sinnekö käy sun ties? En lähde kanssasi, Jokamies, Et saa mua sinne sa millään pelin. Mulle mieluisampi on vankilan soppi Ja kymmenvuotinen vesi-leipäkoppi.

JOKAMIES:

Oi, että synnyin ja synnissä elin! Mies murtunut, rinnassa raskas suru, Kun hukkui viimeinen toivonmuru!

PAKSU SERKKU:

Mitä nyt! Suru pois! Pysy miesnä vaan! Älä veisaa virttä Jeremiaan! Sen tahdon vain ma sulle sanoa, Ett' on mua suotta sun matkaasi anoa!

(Lähtee.)

JOKAMIES (laihalle serkulle):

Sinä serkkuni, etkö sa seuraa mua?

LAIHA SERKKU:

Hiis vie, sai kouristuksen varvas! Jokamies, se tauti on varsin karvas, Voi jalkani vaikka halvaantua.

PAKSU SERKKU (pysähtyy vielä ja sanoo olkansa yli):

Et houkuta meitä, sen tiedän varmaan, Vaan multa saat sa lapsen armaan. Sa ehkä taakkasi helpoitat, Jos hänet matkaasi kelpoitat, Hän mielellään on retkellä, Hänet saat vaikka tällä hetkellä.

JOKAMIES:

Ei, vastaa, mik' on mieli sulla! Sa etkö itse voi seuraksi tulla? Näin valtaan ankaran tuskan ja vaivan Sa voitko hyljätä minut aivan? Sa jäätkö vai lähdetkö kerallani, Sen tietää tahdon ma kuollessani?

PAKSU SERKKU:

Ma jään. Nyt onnea matkalle vaan! Näkemiin, jos joskus kohdataan!

(Lähtevät.)

JOKAMIES:

Ah, Jeesus, näinkö päättyy kaikki! He suuria, koreita sanoja käyttävät, Ja näinkö he lupauksensa täyttävät!

LAIHA SERKKU (kääntyy takaisin ja tulee vielä kerran Jokamiehen luo):

Tapa huono on pyytää toista näin Mananmatkalle seurakseen suin päin, Ei hienoa vaatimus ole moinen, Ja käytössä on tapa hieman toinen. Maaorjia, renkejä liuta on sulla, He matkaasi kyllä joutavat tulla. Vaan rakkaita heimolaisiasi Älä vaadi retkelle kerallasi.

(Lähtee.)

JOKAMIES:

Maaorjani, renkini, mitäpäs heistä, Ma vaikka mukaani moiset saisin, Ei lohtua heistä lähde laisin!

(Katsahtaa ympärilleen.)

Iloatria päättyikö, riemuko tuhkaa, Ypöyksinkö jäin ja kuolema uhkaa?

(Hän astuu pöydän luo. Ne, jotka siellä vielä ovat istuneet syömässä ja juomassa, huomaavat hänet, kavahtavat pystyyn ja pakenevat. Pöytä vajoaa.)

Näin onko nyt lopussa kaikk' avun lähteet, Kaikk' onko jo murskana toivon tähteet? Näin yksin, hylkynä elämän armaan Ja tuomittuna kuoloon varmaan, Joko Hän minut niin on saanut omaksi, Putipuhtaaksi, mahdittomaksi, Kuin nukkuisin jo haudassani? Veri lämmin kiertäähän suoniani, Ja renkejä mull' on ja taloja, maita Ja arkkuja, aarteita arvokkaita. Ylös, rengit! laiskottelette siellä, Vaikk' isäntänne on Tuonen tiellä! Ulos kaikki, hoi! ja joutuisaan! Palokello paikalla kaikumaan!

(Vouti tulee muutamien renkien kanssa.)

JOKAMIES:

Heti paikalla pitkän matkan alan, Ei ratsastain, ei vaunuin, vaan jalan. Ei rengeistä pois saa jäädä kukaan, rahakirstuni suuret myös otan mukaan. Heti paikalla tänne ne kannettakoon Ja sitte matkaan kuin ruttoa pakoon! On matka tuima kuin sotaretki, Siks aarteita tarvitsen joka hetki.

VOUTI:

Sen raskaan arkunko huoneesta tuolta?

JOKAMIES:

Niin, joutuin, ilman juttua, huolta!

(Renkejä kokoontuu enemmän, kahdeksan heistä kantaa ulos raskaan arkun.)

Ma teidät myötäni matkalle vien, Käyn kautta pitkän ja oudon tien, Siks uskollisuutenne näyttäkää Ja käskyni tarkoin täyttäkää. On kaikki tehtävä hiljaa, jotta Käy lähtömme salaa, huomiotta.

RENKI:

On kauhean raskas arkku tää.

VOUTI:

Mitä herranne käskee, täyttäkää.

JOKAMIES:

Nyt matkaan, miehet, hiljaa, salaa, Ennenkuin sanansaattaja palaa!

(Kuolema astuu esiin etäämpää.)

ENSIMÄINEN RENKI:

Piru seisoo tuolla ja viittaa: seis!

VOUTI:

Ei, Kuoleman julma hahmo se on, Se meitä uhkaa, armoton.

(Rengit jättävät arkun ja pakenevat, samoin vouti.)

KUOLEMA:

Sua narria, kohta on eessäsi hauta, Eik' ensinkään sua neuvot auta. Sa järjetön, et tiedä kunne Sa kääntyisit, et turvaasi tunne.

(Katoaa.)

JOKAMIES:

Ah! kuin mua kuolema kauhistaa, Se tuskanhikeen ruumiini saa. Se sielunko ruumiissamme murhaa? Ah, onko nyt jo kaikki turhaa? Tähän saakka, kun surujen hetket saivat, Joku lohtu aina karkoitti vaivat. En koskaan ollut neuvoa vailla, En toiminut kurjan narrin lailla. Jalansijaa jostain aina keksi Surun, vastoinkäymisen suistimeksi. Nyt onko kaikki voimani murtunut, Ja niin jo mieleni onko turtunut, Ett' on nimikin jo mielestä mennyt? Ken olen, ken olin, ma tiedänkö sen nyt: Jokamies, rikas, mahtava Jokamies! Käsi tässä ja vaatteet nää, sen ties, Ne on mun, ja tää rahakirstuni tässä, Se on aarteeni, jolla ma elämässä Kuin leikillä tahtoni voittoon vein, Mihin ryhdyinkin, mitä toivoin, tein. Hyvä olla on, tässä kun edessäni Sen näen, sitä koittelen käsilläni. Jos vain sen luona ma olla saan, En kauhua tunne milloinkaan. Mut ah! sain kutsun ma tutkinnolle, Mun täytyy lähteä tuomiolle. Sanansaattaja oottaa, ja kolkko on tie, Pian Kuolema matkassaan minut vie.

(Heittäytyy kirstulle.)

Sua ilman en lähde, sun täytyy tulla, Sua jättää en voi, ole seurana mulla! Nyt saat sa muuttaa toiseen taloon. Ylös siis ja astu päivän valoon!

(Kirstun kansi avautuu ja Mammona nousee esiin valtavana.)

MAMMONA:

Kuink' on sun laitasi, Jokamies? Mikä syynä on moisen kiireen ja vaivan, On kasvosi liidunkalpeat aivan?

JOKAMIES:

Ken olet?

MAMMONA:

Etkö mua tunne, tiedä Ja aijot kuitenkin kanssasi viedä? Olen mahtisi, rikkautes maan päällä, Sun kaikkesi maailmassa täällä.

JOKAMIES (katsoo häntä):

Ilomieltä ei mulle sun muotosi tuota, En täyttä lohtua sulta ma vuota, Vaan olkoon, sun täytyy kanssani tulla.

MAMMONA:

Hyvin tiedät sen, mikä valta on mulla. Mitä tahdot, mikä painaa mieltäsi nyt? Sana vain, niin käskys on täytetyt.

JOKAMIES:

Ei, toisin on laita, sen sanon nyt sulle, Tuli muilta mailta nyt kutsu mulle.

MAMMONA:

Mistä —?

JOKAMIES (luo katseensa maahan):

Toi sanansaattaja tiedon juuri.

MAMMONA:

Sull' on kai eessä muutto suuri?! No niin, mitäs muuta, lähde reisuun, Ma peijaat maksan ja virrenveisuun. Tuli lähtö sulle äkkiä, luulen, Kosk' ensi kertaa ma siitä nyt kuulen.

JOKAMIES:

Sa kanssani käyt, sen tahdoin sanoa.

MAMMONA:

Ei, kiitos, sinne en tunne janoa.

JOKAMIES:

Olet omaisuuttani, rahaani, kultaa.

MAMMONA:

Sun omaasi! hah-hah — sinä olet multaa!

JOKAMIES:

Kapinoitko vastaani, kirottu! tavara!

MAMMONA (työntää hänet luotaan):

He, raivoa vain, on maailma avara! Vaan toisin on silti sen seikan laita. Olen jätti ma, kääpiö pieni sinä, Siks oot sinä renki ja herra minä. Jos sull' oli seikasta luulo toinen, Perin narrimainen oli aatos moinen.

JOKAMIES:

Olit astinlautani, päätäsi polin.

MAMMONA:

Epäjumalas, sielusi valtijas olin.

JOKAMIES:

Sa seurasit minua aina, jos kukaan.

MAMMONA:

Sua tanssitin nuorassa tahtoni mukaan.

JOKAMIES:

Olit käskyläiseni, renkini, orja.

MAMMONA:

Ei, sinä olit hyppynukkeni norja.

JOKAMIES:

Mua kunniassa ja loistossa kannoit.

MAMMONA:

Sa itseäs nenästä vetää annoit. Sa hölmö, narri, pölkkypää, Jokamies, pahin narri, sa etkö nää, Ken kuolee ja ken jälkeen jää? Sa kaiken olet saanut multa, On sulle kaiken tehnyt kulta. Sun loistosi ja kunniasi, Sun pöyhkä arvoasemasi Ja hummaus hurja ja hekkumainen, Mun avullani sait ne vainen. Ja yksin kiiltävä kulta Se nytkin vielä sulle antaa Elinvoimaa ja jalkeilla sua kantaa, Ettei ole anturat pystyssä sulta, Ettet ole maassa jo nahkoinesi. Kas, tässä on elämänrohkeutesi!

(Nostaa kirstusta kourallisen kultaa ja antaa sen jälleen valua takaisin.)

Vaan kirstuun sillä on hoppu jälleen, Ja onnesi sun on loppu tälleen. Pian aistit sulta katoaa, Etk' enää mua nähdä saa. Elinaikanas sulle ma annoin lainaa, Nyt en sua seuraa, olet kohta jo vainaa, Ma tänne jään, sa lähdet kyllä, Ypöyksin ja tuskin riepua yllä. Ei auta kättenvääntelys, Ei itkus, ei hammastenkiristys, Niin paljaana käyt nyt Tuonen taloon Kuin äitisi kohdusta päivän valoon.

(Kyyristyy, kirstun kansi sulkeutuu.)

(Jokamies on vaiti, pitkä äänettömyys.)

(Hyvät työt ilmaantuu näkyviin sairaan naisen hahmossa, joka lepää kurjalla vuoteella, kohoutuu puoliksi ja huutaa heikolla äänellä):

HYVÄT TYÖT:

Jokamies!

(Jokamies ei kuule.)

HYVÄT TYÖT:

Jokamies, mua etkö kuule?

JOKAMIES (itsekseen):

Oli kuin joku kaukaa huutanut ois, Kovin heikosti kyllä, vaan selvään sen kuulin, Sitä ensin äitini ääneksi luulin. Hän vanha on, pian kuolee pois, Tään näyn hältä säästää vois. Oi Herra, sääli mua kuolontiellä, Suo, ettei ollut mun äitini siellä!

HYVÄT TYÖT:

Jokamies!

JOKAMIES:

Ken liekin, nyt ei ole aikaa moiseen, Ma kuulun maailmaan jo toiseen.

HYVÄT TYÖT:

Mua etkö kuule, Jokamies?

JOKAMIES:

Joku sairas nainen, ei liikuta mua. — Mitä hälle on mahtanut tapahtua?

HYVÄT TYÖT:

Jokamies, omas oon ma ainiaan, Sun tähtesi oljilla maata saan.

JOKAMIES:

Mitä haastat? Tuota en ymmärrä lain.

HYVÄT TYÖT (kohoutuu puoliksi):

Hyvät työsi ma oon, elon sulta sain.

JOKAMIES:

Ma kohta kuolen, nyt pilkka pois!

HYVÄT TYÖT:

Sa etkö luokseni tulla vois?

(Vaipuu jälleen vuoteelle.)

JOKAMIES:

Sit' en tee mielisuosiolla. Ma kohta seison tutkinnolla, En töitäni nähdä tahdo nyt!

HYVÄT TYÖT:

Olen surkean heikko, mun täytyy maata, Sen vuoksi en luoksesi rientää saata.

JOKAMIES:

En tahdo toisten vaivoja kantaa, Omat tuskani kyllin jo taakkaa antaa.

HYVÄT TYÖT:

Mua tarvitset, on pitkä tie, Eik' ilman seuraa hyvä lie.

JOKAMIES:

Sen tien ma yksin kulkea saan.

HYVÄT TYÖT:

Ma lähden kanssasi kunne vaan.

JOKAMIES (katsoo hänen puoleensa).

HYVÄT TYÖT:

Ma rampaama oon monen tuskan ja vaivan, Sa kun olet unhottanut minut aivan. Sun syyttäsi olisin nopsa ja norja, En näin olis vaivainen vuoteen orja.

JOKAMIES (menee hänen luokseen);

Oi Työni, on huonosti laitani aivan. On mieleni raskas ja toivoton, Hyvät neuvot ja auttaja tarpeen on.

HYVÄT TYÖT (nousee vaivoin kainalosauvojensa varassa):

Jokamies, ma tiedän sielusi vaivan, Sait Herralta kutsun tilille tulla, On eessä ankara hetki sulla! Jos tahdo et joutua kadotukseen, Älä yksin käy kuoleman kurimukseen, Sen sulle neuvoen, pyytäen sanon!

JOKAMIES:

Sa tahdotko kanssani tulla, jos anon?

HYVÄT TYÖT:

Ma tahdonko tulla, sa vielä kysyt, Jokamies, sinä omanani aina pysyt!

JOKAMIES (katsoo häntä silmiin):

Mikä kaipaus katseestasi hohtaa, En keltään muulta sellaista kohtaa. Rakastettuni ei, ei ystäväin Mua milloinkaan ole katsonut näin!

HYVÄT TYÖT:

Jokamies, oi, että silmäsi keksi Näin myöhään sen sielusi autuudeksi!

JOKAMIES: