Part 1

language: Finnish

YLEISKATSAUS ÄÄNIOIKEUSASIAAN SUOMESSA.

Kirj.

Santeri Ingman [Santeri Ivalo]

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino, 1899.

Suomen historiassa tulee 19:s vuosisata ja varsinkin sen loppupuolisko aina esiintymään loistavana esimerkkinä siitä, miten vilkasta ja suurenmoista kansojen kehitys, niiden sivistyksen karttuminen, niiden yhteiskuntaolojen varmistuminen ja taloudellinen vaurastuminen, niiden lainsäädännöllinen ja sisällis-poliitillinen edistyminen, lyhyessä ajassa voi olla, kun nuo kansat kerran pääsevät heräämään aikansa mukaan ja itsetietoisina rupeavat tarpeitaan valvomaan, kun ne saavat häiritsemättä ja edullisissa oloissa työskennellä rauhallisen viljelyksensä hyväksi. Pitkäin, pimeäin vuosisatain jälkeen, joiden kuluessa Suonien kansa eli itsenäisyystunnetta puuttuvaa, melkeinpä itsetiedotontakin elämää, osaksi äärimmäisyyksiin saakka ponnistaen henkensä pitimeksi sotain raivotessa, verotaakan myötään kasvaessa, kaikkien elinkeinojen pysyessä alkuperäisellä, matalalla kannallaan, osaksi unteloon umpimielisyyteen vaipuneena, josta sitä ei kukaan havautellut, — näiden toimettomain vuosisatain jälkeen muuttuivat yhtäkkiä maamme ulkonaiset olot ja kansa sai tuon muutoksen kautta ikäänkuin sysäyksen ruveta itse tarkemmin olojaan ja elämistään valvomaan, sai ainakin osaksi kohtalonsa omiin käsiinsä. Ja siitä se vähitellen havahtui torkkuvasta toimettomuudestaan itsetietoiseen elämään. Tämä herääminen kävi verkkaseen, vaan uutterat lietsojat eivät päästäneet kansaa vaipumaan uuteen uneen, he virittivät siinä itsenäisyydentunnetta, itseluottamusta ja elämänrohkeutta; ja tämän nyt loppumaisillaan olevan vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla alkoivat tuosta oraasta jo ensi hedelmät näyttäytyä. Valistuneen hallitsijan suosiosta uudelleen henkiin heränneet valtiopäivät alkoivat vuosisatamme jälkimmäisen puoliskon alulla toimintansa ja ryhtyivät toteuttamaan niitä tuumia ja tyydyttämään niitä tarpeita, jotka sillävälin olivat ikäänkuin salaa kyteneet ja kypsyneet. Ja niiden työstä läksi nousemaan kuin keväinen touko.

Me tunnemme tämän kauniin laihon, josta osia jo on sadoksi kypsynyt. Mitä kauniita satoja meillä onkaan jo nähtävänä! Katsomme taloudelliseen puoleen: mikä edistys maanviljelyksen ja karjanhoidon alalla, mikä suuremmoinen muutos on tapahtunut kulkuneuvoissa, mikä virkeä vilkastuminen on teollisuuden ja kaupan alalla meneillään. Katsomme sivistysoloja: täydellinen vallankumous tehty kansanvalistuksen ja opillisen kasvatuksen aloilla, ammattitaidon, taiteen ja kirjallisuuden vainioilla. Katsomme yhteiskunnallista kehitystä: lainsäädäntö ja oikeuslaitos on alkuperäisestä tilastaan muuttumassa ajanmukaiseksi, kunnallinen elämä on vilkastunut ja muodoissaan vakaantunut. Katsomme yleistä, julkista elämäämme: mikä rientojen ja pyrintöjen runsaus, minkä merkityksen on kansallistunto ja äidinkielen elvyttäminen ja oikeuksiinsa saattaminen tuottanut yhdyselämäämme, mikä toimeliaisuus yhdistys- ja kokouselämässä, mikä suuremmoinen kehitys onkaan aivan viime vuosikymmeninä tapahtunut sanomalehtioloissamme ja yleensä ihmisten harrastuksissa yleisiä asioita kohtaan.

Kukoistusaikaa seuraa kumminkin usein takatalvi ja se on tullut Suomellekin tuon lämpösen kehityskauden jälkeen. Ne perustukset, joille valtiollinen edistymisemme on rakentunut, ovat ruvenneet horjumaan, edustuslaitokseltamme, jonka Aleksanteri II uudelleen herätti ja jonka hän valtiopäiväjärjestyksen kautta varmalle, pysyvälle kannalle asetti, on riistetty tärkeä osa sen perustuslaeissa säädettyä päätösvaltaa. Siksi nyt huoli täyttää maamme, kansa kampoilee toivottomuutta vastaan ja olojemme uudelleen kehittämistä tuskin uskalletaan ajatellakaan.

Vaan juuri tämmöisinä takatalven aikoina vaatii järkevä huolenpito tulevaisuudesta, että pelottomasti ja viipymättä ryhdytään korjaamaan sellaisia oloihin vielä jääneitä epäkohtia, jotka sisältävät vääryyttä osaa maan asujamistoa kohtaan, idättäen siinä tyytymättömyyttä, ja jotka juuri senvuoksi ovat sitä vaarallisemmat. Jos sellaisia epäkohtia voidaan korjata, jos pahentavia paiseita sisällisistä oloistamme voidaan leikata pois, on siihen aristelematta ja uhraavalla mielellä käytävä. Sillä vasta siten aikaansaadaan kansassa sitä eheyttä ja yhteisvastuun tunnetta, jota juuri kireät ajat meikäläiseltä kansalta vaativat.

Sellaisia epäkohtia on olemassa. Muutamia puolia kansamme kehityskulussa rasittaa esim. yhä vielä pahana painajaisena, sitovana kahleena, eräs muinaisaikainen ja muun kehityskulun rinnalla horjumaton epäkohta yhteiskuntaoloissamme, epäkohta, jonka poistamattomuus jääpi ikuiseksi häpeäksi Suomen 19:nelle vuosisadalle ja joka siitä syystä tärkeimpänä ja polttavimpana kysymyksenä siirtyy perinnöksi alkavan vuosisadan selvennettäväksi. Loppuva yhdeksästoista vuosisata ei ole niin vilkkaasti kuin se muuten onkin ajan kehitystä seurannut, jaksanut Suomessa tasottaa kansalaisten oikeuksia yhteiskunnassa, se ei ole kyennyt järjestämään eri yhteiskuntaluokkain osallisuutta maan ja kuntain yhteisten asiain käsittelemiseen, se ei ole voinut murtaa etuoikeutettujen ja varallisuutensa vuoksi suosittujen kohtuutonta ylivaltaa, eikä vetää alempia, köyhempiä kansanluokkia mukaan yhteiskuntaelämään eikä suoda heille oikeuksia siihen. Ja siksi siirtyy Suomessa.

ÄÄNIOIKEUSKYSYMYS

tärkeimpänä ja polttavimpana kysymyksenä perinnöksi 20:lle vuosisadalle. Ja maamme arkaluontoinen asema, ulkonainen uhka, velvoittaa nousevaa vuosisataa heti ensi töikseen siihen käymään käsiksi, pikaisesti korjatakseen, mitä kulunut vuosisata onnellisemmissa olosuhteissa laiminlöi.

Tätä kysymystä on Suomessa etenkin kuluvalla vuosikymmenellä paljo pohdittu, vaan se onkin niin tärkeä, niin yhteiskuntaolojamme juuria syvästi koskeva ja samalla niin monihaarainen ja laaja kysymys, että siitä vielä täytyy paljo puhua, ennenkuin sen merkitys ja tärkeys oikein painuu jokaisen kansalaisen veriin. Näissäkin »Nuoren Suomen vihkosissa» tullaan varmaankin vielä useammissa koskettelemaan tämän laajan kysymyksen eri puolia, todistamaan olevia epäkohtia ja selvittämään pyrittäviä päämääriä. Tällä vihkosella on nyt tarkoituksena ainoastaan luoda yleissilmäys äänioikeuskysymykseen kokonaisuudessaan maassamme, sekä kunnalliseen että valtiolliseen, ja korjattaviin kohtiin viittaamalla osottaa, millin suuntaan on työskennelty ja työskenneltävä.

* * * * *

Äänioikeusliike Suomessa lähti voimakkaan kansallisen, suomenmielisen liikkeen helmasta, joka on perustuksiltaan ja tarkotuksiltaan puhdas kansanvaltainen liike sekin, ja tämä puolue sitä ensiksi pääasiassa, suomenkielen oikeuksien, yhteydessä ajoi, ja tämä puolue se on yhä vieläkin saman liikkeen kannattaja, vaikkakin nyt viime aikoina ne kansankerrokset ja kansalaisryhmät, joita Suomen nykyiset ääniolot enin polkevat ja sortavat, s.o. maan suurilukuinen työväestö ja yleensä varattomat kansanluokat, yhä enemmän itse ovat ruvenneet asettumaan tämän liikkeen etupäähän ja täsmällisiksi selventämään ohjelmansa, jota toteuttamaan pyrkivät. Tämän kehityksen seurausta oli, että ensimmäinen ryntäys äänioikeusasian puolesta tehtiin sitä rintamaa vastaan, jossa huomattiin käytännössä olevan pahimman epäkohdan, joka enin ehkäisi olojen kehitystä, s. o. porvarissäädyn vaalien äänimääräoloja vastaan. Tähän onkin taistelu näihin asti pääasiallisesti kohdistunut. Mutta yhä selvemmin on ruvettu tajuamaan, että äänioikeusolot yleensä maassamme, sekä kunnalliset että valtiolliset, ovat yhtä, takaperoisella, ylimys- ja rahavaltaisella, kohtuuttomalla kannalla ja siksi on taistelu maassamme ajanmukaisemman, oikeamman äänestystavan puolesta ruvennut levenemään pitkin koko rintamaa. Kaikkialla on epäkohtia, koko järjestelmä vaatii perinpohjaista muuttamista.

Onpa senvuoksi syytä tässä silmäillä, millä kannalla äänioikeus- ja äänimäärä-olot maassamme eri kunnallisissa ja valtiollisissa vaaleissa ovat ja miten ne olisivat parannettavat. Mitä tähän jälkimmäiseen puoleen, parannusvaatimuksiin tulee, olisi siinä, jos mieli olojemme kehittyä täydellisesti nykyaikaiselle, parlamenttaarisen yleisen äänioikeuden kannalle, esitettävä hyvinkin jyrkkiä ja pitkälle meneviä vaatimuksia, vaatimuksia, jotka edellyttäisivät nykyisen nelijakoisen säätyedustuksemme muuttamista yksi- tai kaksikamarijärjestelmän kannalle. Mutta koska tällainen toivomus, niin yleinen ja virkeä kuin se maassamme jo onkin, kumminkin erinäisistä syistä, jotka maan valtiollisesta asemasta riippuvat, lienee ainakin vastaiseksi luettava kauniiden unelmain joukkoon, ja meidän, jos mieli todellisia parannuksia aikaansaada, täytyy pysyä tosiolojen pohjalla, on kai viisainta lähimmässä tulevaisuudessa tyytyä ehdottamaan ja ajamaan sellaisia parannuksia, jotka nykyolojen perustuksella eivät kohtaa mitään voittamattomia esteitä eikä jyrkkää vastarintaa muulta kuin vanhoillisuuden, itsekkäisyyden ja ennakkoluulojen taholta, jotka muurit onneksi aina ovat mahdolliset suistaa.

Lähtiessämme siis äänioikeusolojamme tarkastamaan, käännymme ensiksi maaseudun vaalioloihin, kunnallisiin ja valtiollisiin, ja sitten kaupunkien yleisiin äänestyksiin, niiden kunnallisessa elämässä ja niiden vaaleissa porvarissäätyyn. Senjälkeen on vielä syytä luoda pikainen silmäys kirkollisiin äänioloihimme, äänestyksiin kirkonkokouksissa ja papinvaaleissa.

MAASEUDUN KUNNALLISET ÄÄNIOLOT

ovat äsken valmistuneen, v. 1898 vahvistetun, maalaiskuntien uuden kunnallisasetuksen kautta hiukan entisestään muuttuneet, vaikka oikeastaan hyvin vähän paranneet. Äänioikeus kunnallisessa elämässä maaseudulla on, ainakin useimmissa ja tärkeimmissä asioissa [kysymyksissä sellaisissa kuin teiden ja siltain rakentamisesta y.m. manttaalilta menevistä rasituksista on ainoastaan tilallisilla äänioikeus kuntain kokouksissa], jo näihin asti ollut siihen määrään yleinen, että kaikilla kuntalaisilla, miehillä ja naisilla, jotka kunnalle veroa maksavat, on ollut äänioikeus, riippumatta siitä, ovatko olleet maanomistajia tai eivät. Mutta kuntain vähävaraisemmilla, käsityöläisillä tai itsellisillä, jotka kumminkin useimmissa tapauksissa omistavat saman sivistysmäärän ja arvostelukyvyn kuin äveriäämmät tilalliset y.m., usein kyllä suuremman, on sittenkin ollut hyvin vähän vaikutusta kunnallisten kysymysten ratkaisemiseen, koska äänestykset vanhan kunnallisasetuksen mukaan ovat tapahtuneet siten, että jokainen on saanut äänestää niin monella äänellä, kuin hänellä on veroäyrejä, s.o. kuinka suurten tulojen puolesta hän maksaa kunnalle veroa. Jos veron perusteena on esim. 100 markkaa, saa tukkikeinottelija, jolla on tuloja vuodessa 8,000 markkaa, äänestää 80 äänellä, mutta itsenäinen käsityöläinen, jolla ei ole tuloja kuin 400 markkaa, hänellä ei ole kuin 4 ääntä. Hän on köyhä, siksi ei ole ääniä, vaikka ymmärrystä ja harrastusta kylläkin olisi. Hän on köyhä, ei jaksa maksaa kunnallisia veroja kuin ehkä 4 markkaa, joiden suorittaminen kumminkin hänelle tuntuu paljo raskaammalta, kuin tuon tukkihuijarin taskulle 80 markkaa. Siten on todellisuudessa tilattomain ja yleensä vähätuloisten vaikutus kunnissa ollut hyvin vähäinen. Tämä rajattomain äänimääräin järjestelmä on sitäpaitse tietysti omiaan aivan suuressa määrin lamauttamaan vähävaraisten kuntalaisten harrastuksen ja osanoton yleisiin asioihin, sillä mitäpä he viitsisivät mennä koko kunnankokouksiin, kun heidän sanansa ja äänensä eivät niissä kumminkaan mitään paina. Ainoastaan senvertainen rajoitus on tuohon rajattomain äänimääräin käyttämiseen pantu, ettei kukaan saa äänestää enemmällä kuin yhdellä kuudennellaosalla läsnäolevain yhteenlasketusta äänimäärästä, joka rajoitus useissakin tapauksissa on aivan mitätön, kun näet pikkuäänisten äänet laskettuina yhteen muutamain, esim. parin, kolmen, suuriäänisten kanssa, eivät itse alkuperäistä suhdetta sanottavasti muuta. Uudessa maalaiskuntain kunnallisasetuksessa on tuota rajoitusta vähän kiristetty, nim. siten, ettei kukaan saa äänestää enemmällä kuin 1/15:llä läsnäolevain yhteenlasketusta äänimäärästä. Tämä muutos on enemmän näennäinen, kuin todellisesti vaikuttava. Sillä jos ajattelemme, että kuntakokouksessa on saapuvilla esim. yksi, jolla on 600 veroäyriä ja toinen, jolla on 500 äyriä, sekä sen lisäksi 8 miestä, joilla on 8 veroäyriä kullakin, ja 18 miestä, joilla on 4 kullakin ja 10, joilla on 2 äyriä kullakin, saa kumpanenkin noista suuriäänisistä äänestää 84 äänellä ja heidän, kahden, äänet yhteensä (168) tekevät enemmän kuin noiden 36 vähemmän-äänisen äänet yhteensä (156), vaikka nämä kaikki olisivat yksimielisiä. Kaksi miestä voittaa 36! Eikä mitään harvinaista ole, että maaseudulla joillakin tehtailijoilla ja suurtilallisilla on noin suuret veroäyrimäärät.

Tuota uutta kunnallisasetusta v:n 1897:n valtiopäivillä käsiteltäessä koetettiin tuota äänimäärää maaseudun kunnallisissa vaaleissa saada rajoitetuksi samalla tavalla kuin se on rajoitettu kaupungeissa, nim. siten, ettei kukaan saisi äänestää vissiä määrää useammalla äänellä, että esim. 10 ääntä olisi korkein mahdollinen äänimäärä. Mutta vanhat ennakkoluulot, itsekkyys ja aaveidenpelko vaikuttivat, ettei tällaista rajoitusta, joka sentään todellisuudessa jotakin merkitseisi, saatu hyväksytyksi. Ja nyt, kun tuo uusi asetus juuri astuu voimaan, lie lähimmässä tulevaisuudessa vaikea saada sitä muutetuksi. Mutta sen muuttamiseen, kunnallisen äänimäärän rajoittamiseen, on kumminkin sekä oikeuden ja kohtuuden vaatimusten pakosta, että maaseudun kunnallisen elämän vilkastuttamiseksi pyrittävä ja ponnistettava. Ensiksi on saatava toimeen tuntuva, varma äänirajoitus ja siitä sitten ponnistettava edelleen, kunnes kaikkien kunnan veronalaisten yhtäläinen äänioikeus kerran saavutetaan, saavutetaan tulos: _mies ja ääni_.

* * * * *

Se on pidettävä päämääränä kunnallisissa äänioloissa, niinkuin se on pidettävä valtiollisissakin. Ja näissä jälkimmäisissä, jos mahdollista, vielä suuremmalla syyllä kuin edellisissä. Sillä jos kunnallisessa elämässä, jossa kunnan taloudelliset ja rahakysymykset ovat tärkeimmät, jonkinlaisen oikeuden varjolla voitaneekin väittää, että sillä, joka maksaa kunnalle suurimmat verot, pitäisi olla enemmän sananvaltaa myöskin näiden käyttämisessä, niin ei tätä väitettä ensinkään voida sovittaa valtiollisiin vaaleihin. Kysymykset isänmaan kohtaloista, lainsäädännöstä ja yhteisestä edistyskulusta, ovat näet yhtä tärkeitä ja kalliita kaikille, niin köyhille kuin rikkaille, eikä ole näillä jälkimmäisillä mitään järkisyillä puolustettavaa patenttioikeutta isänmaanrakkauteen eikä todellisen yhteishyvän valvomiseen.

MAASEUDUN VALTIOLLISISSA VAALEISSA

s.o. vaaleissa talonpoikaissäätyyn, vallitsee kumminkin nykyjään vielä paljo räikeämpiä epäkohtia, paljo pahempia ja kohtuuttomampia rajoituksia, kuin koskaan sen kunnallisissa äänioloissa. Sillä — silmäilläksemme ensiksi äänioikeuden laajuutta — näihin vaaleihin oikeutettu ei ensinkään ole kuin osa maalaisväestöstä, _tuskin kolmas osa_ maaseudun asukkaista. Ainoastaan _tilallisilla_, manttaaliin pannun maan omistajilla, on näet oikeus valita valtiopäivämiehiä talonpoikaissäätyyn, muilla, tilattomilla, itsellisillä, käsityöläisillä, maalaisvirkamiehillä, kansakoulunopettajilla, työmiehillä ei ole nimeksikään tätä äänioikeutta, maksoivatpa verojakin kuinka paljo tai vähän tahansa. Tämä seikka, joka on ilmeisessä ristiriidassa perustuslakimme määräyksen kanssa, että »Suomen säädyt edustavat koko Suomen kansaa», vaikuttaa, että suurimmalla osalla maamme asukkaista ei ole ensinkään edustajia valtiopäivillä, koska heillä ei ole oikeutta sinne ketään valita, — vaikuttaa, että valtiopäivämme eivät oikeastaan olekaan koko Suomen kansan edustuslaitos, vaan ainoastaan etuoikeutettujen kansanluokkien. Tämä kohta maaseudun valtiopäivämiesvaaleissa, joista suurin osa kansalaisia siten sysätään syrjään, on sangen arveluttava asianhaara jo yksin valtiopäiväimme arvon ja merkityksen vuoksi ulospäin katsoen, vaan luonnollisesti se on vielä arveluttavampi noiden edustusoikeutta vailla olevain kansalaisten oikeuden ja etujen kannalta. Sillä mikä oikeus on siinä, että maapalanen, turve, tekee ihmisestä täysivaltaisen kansalaisen, mutta sen vailla olo muiden huolehdittavaksi jätetyn holhokin?

_Äänioikeus talonpoikaissäätyyn olisi siitä syystä välttämättä ja viipymättä laajennettava kaikkiin maalla asuviin veroa maksaviin kansalaisiin ulottuvaksi._ Mitkään puolinaiset toimenpiteet, joita on ehdotettu, kuten esim., että äänioikeus annettaisiin vain muutamille erityisille kansalaisryhmille (kansakoulunopettajille, maalaisvirkamiehille y.m.), eivät tässä tepsi, se on annettava kaikille kansalaisille, joilla on hyvä maine ja jotka itse hallitsevat omaisuuttansa ja maksavat valtiolle ja kunnalle veroa. Vasta silloin saadaan, mikäli maaseutuun tulee, valtiopäivämme edustamaan koko kansaa, vasta silloin ovat tilattomatkin kansalaisia.

[Ovatko pestatut palkolliset tästä luvusta, samoin kuin kaupunkien kunnallisista ja valtiollisista vaaleista, erotettavat, koska he ovat toisen isäntä vallan alaisia, se on erikoiskysymys, johon ei ole tämän katsauksen puitteissa tilaisuutta syventyä. Vakinaisen sotaväen miehistölle taas yleensä ei katsota voitavan äänioikeutta antaa.]

Painavampia järkisyitä nykyisen järjestelmän puolesta talonpoikaissäädyn vaaleissa ei ole koetettukaan esille tuoda, ainoastaan hitaisuus ja saamattomuus ja yleinen muutosten kammo on näihin asti estänyt parannuksiin ryhtymästä. Mutta jokainen maaseutuoloja tunteva tietää, että tilattomilla useimmissa tapauksissa on sama sivistysmäärä kuin tilallisilla, useinhan ovat he saman perheen poikia, eikä ole yleisten asiain harrastuksessakaan, eroa. Sen myöntävät itse talollisetkin ja siksi ei toki tarvinne aivan sitkeää vastarintaa peljätäkään, kun, toivottavasti pian, käydään talonpoikaissäädyn vaaleihin vaatimaan sellaista äänioikeuden laajennusta, jonka kautta talonpoikaissääty olisi koko maalaisväestön edustus, jonka kautta tilattomatkin saisivat valtiollisen äänivallan.

Mutta muita yhtä pahoja ja kenties vaikeammin korjattavia epäkohtia on talonpoikaissäädyn vaalioloja rasittamassa. _Vaalit ovat välilliset._ Valitaan ensiksi joka kunnasta muutamia valitsijamiehiä ja nämä vasta valitsevat edusmiehen. Tämä välillisyys on suuressa määrin omiaan harrastusta laimentamaan, kun eivät kansalaiset ole tilaisuudessa suorastaan äänestämään sitä, jonka edusmiehekseen tahtoisivat. Tämä järjestelmä on vanhanaikuinen eikä sitä tietääksemme enää käytetä muualla kuin Norjassa ja osaksi Ruotsissa, jossa kunnat itse saavat päättää, tahtovatko valita välillisesti vaiko välittömästi. On väitetty käytännöllisten seikkain harvaanasutussa maassamme aiheuttavan tuon vaalien välillisyyden. Kokemus Ruotsista on kumminkin osottanut, että tuo pelko, että vaalit, jos olisivat välittömät, jäisivät sattuman varaan, on perusteeton. Kansalaisten harrastus ja osanotto käy siitä vilkkaammaksi, kun vaalit ovat välittömät, ja yhteisistä ehdokkaista voidaan kyllä jo etukäteen sopia, — sen parempihan olisi, jos valtiopäiville aikovat itse avonaisesti asettuisivat ehdokkaiksi. _Lainsäädännön kehitystä siihen suuntaan, että vaalit talonpoikaissäätyyn muutettaisiin välittömiksi, on siis harrastettava._

Masentavimmin rasittaa kumminkin niin talonpoikaissäädyn vaaleja kuin muita yleisiä äänestyksiämme niissä käytettävä äänimäärä, veronmaksun määrästä riippuva, joka talonpoikaissäädyn vaaleissa vielä on aivan _rajoittamaton_. Ei edes senvertaista rajoitusta ole näissä vaaleissa kuin kunnallisissa. Haitat tästä eivät käytännössä tosin niin pahasti tunnu sellaisissa paikkakunnissa, joissa tilat ovat jotenkin yhdenkokoiset ja varallisuus sekä äänimäärät siten maanomistajain kesken edes vähänkään tasaisesti jaetut. Vaan sellaisissa paikkakunnissa, kuten Länsisuomessa, joissa on sekä suurtilallisia että pikkutilallisia, joutuu näiden jälkimmäisten vaikutus valtiopäivämiesvaaleihin aivan mitättömäksi, muutamat varakkaimmat suurtilalliset voivat ominpäin määrätä valitsijamiehet ja siten lopullisen vaalin. Tämä seikka, supistetun äänioikeuden ja vaalien välillisyyden yhteydessä, selittää m.m. sen, miksi meillä vielä nykyjään, jolloin yleisten asiain harrastus kaikissa kansankerroksissa on käynyt entisestään toki paljo virkeämmäksi, osanotto talonpoikaissäädyn vaaleihin tilallisten keskenkin on niin vähäinen, kuin sen melkein kaikkialla huomaamme olevan: muutamat kirkonkylän suurimmat talolliset ovat meillä osallisina niihin tärkeihin valtiollisiin vaaleihin, joihin osanotto muualla maailmassa on niin vilkas, että harvinaisina poikkeusilmiöinä luetellaan ne äänioikeutetut, jotka eivät ole olleet suorittamassa kansalaisoikeuttaan ja velvollisuuttaan.

Meillä ei ole näistä talonpoikaissäädyn äänimääräolojen seurauksista käytettävissä numeroita, vaan esimerkkejä voisi siitä paljonkin esille tuoda, miltei samanlaisia kuin ylläoleva, kunnallisia äänioloja koskeva. Ne samat seuraukset, joita suuret äänimäärät yleensä tuovat mukanaan, kuten että vähemmistöt pääsevät määräämään valittavat luottamusmiehet (valitsijamiehet), ovat tässäkin huomattavat ja vaikuttavat katkeruutta ja välinpitämättömyyttä voimattomiksi tuomituissa vähä-äänisissä.

_Äänimäärän rajattomuus olisi senvuoksi talonpoikaissäädyn vaaleista välttämättä poistettava_ ja, ellei muuta sopivampaa perustusta löydetä, olisi kunnallisen verotuksen perustuksella määrättänsä joku alin raja, veroperuste, ja siihen nojautuva n.s. valtiollinen vaalisenssus, joka oikeuttaisi kaikkia maalaisia ottamaan osaa valtiopäivämiesvaaleihin. Tuo äänioikeutta myöntävä veroraja on ehdotettu sopivimmin asetettavaksi 200—400 markan tulojen vaiheille, koska tämä summa vastannee vähävaraisempainkin itsenäisten maalaisten vuotuista tulomäärää, — onhan yleensä vastaiseksi edellytettävä, että äänioikeuden nauttijan on jotakin veroa maksettava. Mutta tämän rajan yläpuolelle ei myöskään mitään ääniasteikkoa tarvita, kaikki, jotka tuon ehdon täyttävät, olkoot yhtäläisesti oikeutetut valtiopäiville edusmiehiä valitsemaan. Sillä kaiken sen lisäksi, mitä on kaupunkien varallisuusääniasteikkoa vastaan lausuttu, ja johon myöhemmin vielä tulemme, on näet maaseutuun nähden huomattava, että asteikko siellä on vielä kohtuuttomampi ja sopimattomampi, koska maaseudulla väestön sivistyskannassa yleensä ei ole hetikään niin suuria eroituksia kuin kaupungeissa ja asteikko siis tulisi antamaan vielä enemmän valtiollista valtaa yksistään rahalle, ilman että edes asian kaunistamiseksi voitaisiin puhua suuremmasta valtiollisesta kyvystä ja yleisten asiain harrastuksesta.

Suuri puute äänioikeusasian ajamisessa, mikäli maaseudun vaalioloihin tulee, on se, ettei ole olemassa minkäänlaista tilastollista selontekoa niistä osottamassa, kuinka räikeät siellä epäkohdat todellisuudessa ovat. Jos sellainen selvitys olisi olemassa, niin se, täytyypä sanoa, kauhistuttavassa määrässä osottaisi, kuinka harvoilla todellakin maassamme valtiollinen ja yhteiskunnallinen sananvalta on, nim. sellainen sananvalta, joka jotakin merkitsee, ja kuinka pelottavan harvainvaltaiselle pohjalle olomme perustuvat. Sellaisen tilastollisen selvityksen täytyy jo olla aivan huomispäivän tehtävän ja epäilemättä on juuri se osuttava, etteivät olomme parane, ennenkuin oikein suurella puukolla käydään perinpohjaisia muutoksia toimeenpanemaan.

Kun senvuoksi talonpoikaissäädyn vaalioloja kerran ryhdytään muuttamaan, vaatii tässä kohden kaikkinainen oikeus ja terve järki, että kerrassaan täysi askel astutaan ja määrätään

JOKAISELLE ÄÄNIVALTAISELLE ÄÄNI MIEHEEN,

ei enempää eikä vähempää. Tämä on sääntönä kaikissa kansanedustuslaitoksella varustetuissa maissa, — paitsi Belgiassa, jossa on koetteeksi säädetty n.s. sivistysasteikko, josta jälempänä vielä, tulee puhe — ja siihen meidän vielä Suomessakin täytyy päästä.

Ne muutokset, joita maaseudun vaalioloihin siten on vaadittava, ovat, kuten näkyy, varsin suuret ja perinpohjaiset, vaan vaaliolomme ovat jääneet niin vanhanaikaiselle kannalle, että ne eivät enää vähemmällä korjaannu. Siis:

Äänioikeus talonpoikaissäädyn vaaleihin on laajennettava kaikkiin maaseudulla asuviin, veroa maksaviin, hyvämaineisiin kansalaisiin ulottuvaksi. Vaalien välillisyys on poistettava. Sekä valtiollisista että kunnallisista vaaleista on maaseudulla rajaton äänimäärä hävitettävä ja, varman vaali-sensuksen asetettua, toteutettava kaikkien äänivaltaisten yhtäläinen äänioikeus. _Mies ja ääni!_

* * * * *

Siirrymme nyt tarkastamaan _kaupunkien vaalioloja_. Niistä on meillä viime vuosikymmenenä julkisuudessa ollut paljo enemmän puhetta kuin maalaisvaaleista, syystä että nämä kysymykset, kaupunkien nykyisiä vaalioloja koskevat epäkohdat, ovat olleet niin aivan läheisessä yhteydessä niiden suurten puolueryhmitysten, kielipuolueiden, kanssa, jotka ovat anastaneet eturinnan julkisen elämämme kysymyksistä. Äänioikeusliikkeellä on tässäkin suhteessa, välikappaleena kansan suuren enemmistön kielellisten ja kansallisten oikeuksien saavuttamiseksi, äärettömän suuri merkitys. Mutta siitä riippumattakin, puhtaan kansalaisoikeuden kannalta, vaativat kaupunkienkin sekä kunnalliset että valtiolliset vaaliolot perinpohjaista ja pikaista korjausta, jos ei edustuselämä Suomessa mieli jäädä harvainvaltaiseksi ja etuoikeutettujen varakkaimpain yksinoikeudeksi.

KAUPUNKIEN KUNNALLISIIN ÄÄNIOIKEUSOLOIHIN

saatiin valtiopäivillä v. 1897 pieni parannus toimeen, mikäli äänioikeuden laajuuteen tulee, ja sen on myös hallitus sen jälkeen hyväksynyt. Kaupunkien kunnallisasetuksen eräiden pykäläin ahdas rajoitus ja senlisäksi epäselvyys, joka antoi kaupunkien maistraateille liian paljo tilaisuutta mielivaltaiseen, ahtaaseen tulkitsemiseen, vaikutti, että useissa kaupungeissa, kuten Tampereella ja Porissa, suljettiin kaiken kunnallisen elämän osallisuudesta pois suuret määrät itsenäisiä, riippumattomia kansalaisia, nim. kaikki tehdastyömiehet, jopa työnjohtajatkin, yleensä kaikki, joita jollakin tavalla voitiin selittää »toisen palveluksessa oleviksi.» Tämä ilmeinen vääryys vapaita työmiehiä kohtaan, suurta osaa kohtaan kuntain jäsenistä, herätti vihdoin niin paljo ja yleistä paheksumista, että yksin senkin puolueen, joka yleensä maassamme vastustaa kaikkia, äänioikeusolojemme parannuksia, täytyi suostua sellaiseen mainittujen pykäläin selventämiseen, että äänioikeudesta jäivät poissuljetuiksi ainoastaan »pestatut palkolliset isännän ruoassa», ei enää itsenäiset työmiehet.

Tämän lainselvennyksen kautta ovat nyt kaikki kaupunkien veroamaksavat jäsenet, miehet ja naiset, — palkollisia ja sotaväen miehistöä lukuunottamatta — äänioikeutetut kaupunkien kunnallisessa elämässä. Mutta työväen ja yleensä vähävaraisemman väestön vaikutus on siltä vielä äärettömän vähäinen, niin kauan kuin

KUNNALLISET ÄÄNIMÄÄRÄOLOT KAUPUNGEISSAKIN

ovat sillä kannalla, että suuriääniset voivat ääntövaltaansa käyttää aina 25:teen ääneen saakka, siten äänestäen kumoon.

Yleiskatsaus äänioikeusasiaan Suomessa suuret määrät pieniäänisiä ja määräten vaalien tulokset. Tämä 25:den äänen asteikko on kaupunkien kunnallisasetuksessa säädetty yhteiseksi kaikille maamme kaupungeille eikä sitä missään kaupungissa saa muutetuksi tai alennetuksi, ellei lainsäädännöllistä tietä, kunnallisasetusta muuttamalla, valtiopäiväin avulla. Tuo nurinkurinen ilmiö, että toinen, usein samalla, usein korkeammalla sivistyskannalla oleva, äänestää 1:dellä tai 2:della äänellä, toinen 20:llä tai 25:llä, tulee siis kaupunkikunnissa vallitsemaan niin kauan, kunnes puolueolot maassamme saadaan siksi muutetuiksi ja järjestetyiksi, ettei raha- ja ylimysvalta enää yksinomaan määräile edustuslaitoksemme toisessa puoliskossa, kunnes ponnistelemalla on saatu valtiopäiväin porvarissäätyyn vapaamielisempi ja kansanvaltaisempi varma enemmistö.

Mutta siihen mennessäkin täytyy päämäärän äänirajoituksen ystävillä olla selvän. Varallisuuteen perustuvaa asteikkoa, pientäkin, on vaikea oikeuden kannalta puolustaa, yhteiskuntaa ei varsinkaan meikäläisissä oloissa, ja jos säilytetään veroperuste, senssus, joka nykyjään myöntää äänioikeuden vasta 400—800 mkan tuloista maksetusta verosta, mikään vaara uhkaa, jos koko asteikko poistetaankin. Siksi täytyy pyrintönä jo alunpitäin ja selvästi olla, _saada ääniasteikko kaupunkienkin kunnallisista äänestyksistä poistetuksi ja »mies ja ääni»-periaate toteutetuksi._

* * * * *

Kuten yleisesti tunnetaan ja kuten edellisestäkin selviää, on, jos mieli perinpohjaisia kansanvaltaisia muutoksia saada aikaan mihinkään osaan äänioikeusoloistamme, valtiopäiväimme porvarissääty ensiksi saatava luonteeltaan ja kokoonpanoltaan muutetuksi. Sinne on saatava enemmistö vapaamielisempiä ja kansanvaltaisempia aineksia, jotta valtiopäivämme, tuo vanhanaikainen, 4-osainen säätyedustus, voisi saada mitään äänioikeudellisia parannuksia aikaan, aina törmäämättä tuohon murhaavaan kariin: kaksi säätyä kahta vastaan. Tätä muuria vastaan, porvarissäädyn äänimääräoloja vastaan, on siitä syystä äänioikeusasian ystäväin päähyökkäys jo kauan sitten kohdistunut ja sen tulee niin kohdistua yhä edelleen, sillä juuri porvarissäädyn nykyiset äänimääräolot ehkäisevät tervettä ja ajanmukaista kehitystä äänioikeusasiamme kaikilla aloilla.

Niin usein on sanomalehdistössä, puheissa, aikakauskirjoissa ja kirjasissa meillä jo tehty selkoa porvarissäädyn nykyisistä vaalioloista ja niitä rasittavista epäkohdista, että nämä seikat jo suurellekin yleisölle epäilemättä ovat tutummat kuin muut vaaliolomme. Porvarissäädyn vaalit perustuvat valtiopäiväjärjestyksen määräykseen, joka säätää, että ne kaupunkikuntain täysi-ikäiset miehiset jäsenet, jotka eivät muuhun säätyyn ole äänioikeutetut, jotka maksavat kaupunkikunnalle veroa ja itse hallitsevat omaisuutensa eivätkä ole toisen palveluksessa, saavat valita edusmiehiä porvarissäätyyn; ja saavat kaupunkikunnat itse määrätä, mikä näissä vaaleissa on oleva veroperusteena ja kuinka monella äänellä kukin, veroäyriensä mukaan, saa äänestää, onko tuo äänimäärä oleva aivan rajaton ja mikä on korkeimpana luvallisena äänimääränä käytännössä oleva.

Mitä ensiksikin tulee

ÄÄNIMÄÄRÄN LAAJUUTEEN

porvarissäädyn vaaleissa, merkitsee tämä käytännössä sitä, että samoin kuin kaupunkien kunnallisissa äänestyksissä voidaan valtiopäivämiesvaalejakin varten ääntölistoja tehdessä lukea toisen palveluksessa ja siis äänioikeutta vailla oleviksi suuri määrä itsenäisiä työmiehiä, kauppapalvelijoita ja muita, jotka veronsa kunnalle maksavat ja kaikin puolin ovat omintakeisia kansalaisia. Jo siitä kysymyksestä, saatetaanko edes varsinaisilta, pestatuilta ja isännän ruuassa olevilta, palkollisilta kieltää äänioikeus, jos he muuten vaadittavat ehdot täyttävät, voi olla eri mieltä ja varsinkin kaupunkeihin nähden tällaisen kiellon kohtuus on epäilyttävä, koska niissä palkollisetkin tavallisesti ovat jonkunvertaisen sivistysmäärän saavuttaneet; voihan rengillä olla varsin itsenäiset, vapaat mielipiteet valtiollisista kysymyksistä. Mutta ainakin tulisi lain tässä kohden olla niin selvän, ettei missään tapauksissa itsenäisiltä, veroamaksavilta kansalaisilta voitaisi valtiollista äänivaltaa riistää.

VAALISENSSUS

on useimmissa suurimmissa kaupungeissamme liian korkea, estäen se jo suorastaan ja yksinään hyvin suurta, kaikkein suurinta osaa vähätuloisimmasta työväestöstä nauttimasta äänioikeutta, kunnallista tai valtiollista. Kun äänioikeuden, s.o. yhden äänen, saa — senssuksen ollessa 400 nukkaa — vasta ensimmäiseltä maksetulta veroäyriltä eli 800—1,200 markan tuloilta, eivät useimpain työmiesten tulot nouse edes tähän alimpaan määrään saakka, he eivät saa edes yhtään ääntä. Siinä on pahin syy, miksi meillä niin suuri osa työväestöstä on aivan äänioikeutta vailla. Tosin tähän tulokseen on työmiehissä itsessäkin syytä, kun näet eivät ilmoita itseään verotettaviksi, vaikka heillä yhden äyrin edestä tuloja olisikin, ja se on valitettava seikka, koska he niin ollen eivät ollenkaan joudu valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin mukaan. Mutta epäilemättä on itse veroperustekin liian korkea, liian rahavaltainen, ja vaatisi alentamista. Kuinka vähäiseksi tuo veroperuste kaupunkien valtiopäivämiesvaaleissa olisi laskettava, sen seikan määrääminen riippunee ainakin osaksi paikkakunnallisista oloista, mutta niin alhaiseksi se kaikissa tapauksissa olisi alennettava, ettei kukaan työstään ja tuloistaan elävä kansalainen pelkän vähätuloisuutensa vuoksi jäisi valtiollista äänivaltaa vaille. Noin 400—600 mkan tuloista maksetun veron pitäisi jo äänivaltaan oikeuttaa. Ja sitäpaitse olisi joku sopivampi, veroperuste määrättävä kuin kunnallinen veroäyrijärjestelmä on, josta valtiollisen äänioikeuden perusteet olisivat aivan erotettavat. Nämä perusteet olisivat vakinaisiksi määrättävät. Sillä eihän ole asianmukaista, että kunnat, jotka eivät kunnallisia, ääniolojaan saa ominpäin järjestää, voivat asetella ja muutella niin tärkeätä kansallista oikeutta, kuin on valtiollinen äänioikeus.

Siis: _kaikki rajoitukset, jotka riistävät valtiollisen äänioikeuden kaupunkien täysikäisiltä, veroamaksavilta jäseniltä, olisivat poistettavat ja vaalisenssus, joka olisi kunnallisesta veroäyristä erotettava, olisi alennettava, jottei kukaan työstään elävä jäisi vähätuloisuutensa vuoksi äänivaltaa vaille._

Vaan sittenkin, jos nämäkin parannukset saataisiin aikaan, jäisi porvarissäädyn vaalioloihin vielä pahin epäkohta jälelle, nimittäin

ÄÄNIASTEIKKO,

joka, kuten tunnettu, toisissa kaupungeissa vielä on kokonaan rajoittamatta ja jonka ylin raja vielä useimmissa on niin korkealla kuin 25:ssä; ainoastaan muutamissa varsinkin pienemmissä (suomalaisissa) kaupungeissa se on alennettu 10:neen.

[Aivan rajoittamatta on ääniasteikko vielä seuraavissa kaupungeissa: Uusikaupunki, Heinola, Kaskinen ja Kristiinankaupunki. Korkeimpana äänimääränä on Pietarsaaressa 50 ja 25 seuraavissa: Helsinki, Viipuri, Vaasa, Turku, Pori, Naantali, Raahe, Kokkola, Hämeenlinna, Kotka, Rauma, Hamina, Hanko, Tammisaari, Loviisa, Tornio, Uusikaarlepyy, Maarianhamina ja Porvoo. Kemissä oli viime valtiopäivillä 13 ääntä korkeimpana äänimääränä. Äänimäärä on rajoitettu 10:neen seuraavissa: Käkisalmi, Sortavala, Savonlinna, Oulu, Tampere, Jyväskylä, Mikkeli, Kuopio, Iisalmi, Joensuu ja Kajaani. Sitä alemma ei ole vielä missään kaupungissa päästy.]