Chapter 2 of 2 · 2566 words · ~13 min read

Part 2

Tällaisen ääniasteikon räikeät, luonnottomat seuraukset ovat monet. Muutamat harvat suuriääniset ovat tilaisuudessa äänestämään kumoon kaikki muut äänioikeutetut. Muutamat numerot ovat tässä valaisevia. Niissä kaupungeissa, joissa korkein äänimäärä oli 25, oli v. 1884 8,232 valitsijaa. (Suhteet ovat vieläkin pääasiallisesti samat.) Heistä oli 1,400 eli 17 % yksiäänisiä, mutta näillä 17 %:lla oli ääniluetteloon otetuista äänistä ainoastaan 1,91 %; toisin sanoen, hiukan vähemmän kuin 60 25-äänista valitsijaa saattaa meidän kaupungeissamme äänestää kumoon 1,400 valitsijaa. Yksiääniset ovat tällaisessa vaalijärjestyksessä, niinkuin on sanottu, äänettömiä puukuvioita valtiollisessa ilvenäytelmässä. Eikä ole tätä alinta luokkaa lähinnä olevain luokkain asema sanottavasti parempi. Noin 1/5, tarkemmin 21,83 %, valitsijoista äänestää kaupungeissamme kumoon kaikki muut valitsijat. Niin on esim. maamme pääkaupungissa monien valtiopäivävaalien laita ollut se, että 21—25-ääniset valitsijat ovat saattaneet äänestää kumoon kaikki muut. Tämähän varsin selvästi osottaa, ettei nykyisen vaalioikeuden vallitessa vaaleista käy ilmi valitsijain mieli, vaan heidän — äänilukunsa. Ja vain hiukkasen valoisammat ovat olot niissä kaupungeissa, joissa korkein äänimäärä on 10. Niissä omistavat 9—10-ääniset yksin 72 prosenttia kaikista äänistä, s.o. he voivat lähes kahteen kertaan äänestää kumoon kaikki 1—8 -ääniset, joita miesluvulta on koko joukko enemmän kuin 9—10 -äänisiä.

Sitenpä onkin aivan tavallista kaupungeissamme se, mikä muualla maailmassa pidettäisiin suurimpana, naurettavimpana luonnottomuutena, että vähemmistöt määräävät vaalit. Niinpä on esim. Viipurissa aivan sääntönä, että vähemmistöt määräävät edustajat porvarissäätyyn, jopa niin pienet vähemmistöt, että valituksi tullutta usein on äänestänyt ainoastaan 160—180 miestä, kun sitä miestä, joka ei kumminkaan ole päässyt edustajaksi, on äänestänyt 340— 360 miestä, — taikka siinä suhteessa. Helsingissä valittiin v. 1890 henkilö, joka sai ääniä 489 äänestäjältä, mutta valtiopäiville ei tullut hänen vastaehdokkaansa, jolla oli 649 valitsijan äänet. Mutta myöskin niissä kaupungeissa, joissa 10 on korkeimpana äänimääränä, olemme nähneet vähemmistön ehdokkaita tulleen valituiksi. Niistä kaupungeista taas, joissa äänimäärä on aivan rajoittamaton, ei tässä kannata puhuakaan, niissä yksi tai kaksi miestä voi muista välittämättä lähettää eduskuntaan »kansan luottamusmiehet».

Vieläkö selvemmin on tarvis osottaa, minkälaisen epäkohdan nykyiset kaupunkiemme ääniasteikko-olot sisältävät? Jokainen käsittää, missä määrin moiset olot ovat omiaan riistämään vähempiäänisiltä äänioikeutetuiltakin kaiken valtiollisen harrastuksen ja tekemään mitättömäksi sen kasvattavan vaikutuksen, mikä vaaleilla muuten kansalaisiin on. Tilastotiedoilla on osotettu se, mikä muutenkin on luonnollista, että näet suuremmat äänimäärät antavat suuremman halun ottaa vaaleihin osaa — ja päinvastoin. Niinpä eivät 1—5-ääniset valitsijat v. 1890 kaupungeissamme ottaneet osaa vaaleihin kuin 27 %:lla koko äänimäärästään (v. 1884 25,8 %:lla), kun sitä vastoin 25-äänisten vastaavat prosenttimäärät nousivat 63:een ja 69:ään. Tämä suhde on vielä viime aikoinakin ollut jotenkin muuttumaton. Pääsyynä tähän on se voimattomuus, johon nykyinen vaalijärjestelmä tuomitsee vähempivaraiset valitsijat.

Ne syyt, joita on esilletuotu ääniasteikon alentamisen ja poistamisen vaatimuksia vastaan, ovat, kuten jo olemassaolevain epäkohtain räikeys osottaa, kestämättömät, ovat »katumattomain estelyjä» ja riippuvat ne, sanokaamme se suoraan, yksinomaan ruotsinmielisten pelosta kadottaa vaikutusvaltansa eduskunnassa. Heidän asiallisin vastaväitteensä on, että jos ääniasteikko kokonaan poistettaisiin, vaikutusvalta valtiollisissa asioissa liian suuressa määrin siirtyisi vähävaraisille ja yhteiskunnan pienimmille, jotka tavallisesti muka seisovat alhaisemmalla sivistyskannalla. Tuo väite on itse asiassa kumottu sen tosiasian kautta, ettei suurempi varallisuus ja veronmaksukyky suinkaan aina tuota suurempaa valtiollista kypsyyttä eikä asianharrastusta eikä millään tavalla edellytä korkeampaa sivistystäkään. Onhan useimmiten 2—3,000 markan tuloilla olevalla pikkuvirkamiehellä, kansakoulunopettajalla, käsityöläisellä tai sanomalehtimiehellä yhtä paljon sivistystä ja enemmän yleisten asiain harrastusta kuin 8—10,000 markan tuloilla olevalla halkokauppiaalla tai asioitsijalla tai voinvälittäjällä. Mutta sitäpaitse on tilastollisesti osotettu, että nykyiset pikkuääniset, 1—5-ääniset, eivät ääniasteikon poistettuakaan kumminkaan saisi kovinkaan ratkaisevaa sananvaltaa vaaleissa, joskin he olisivat yhtä mieslukuisasti kuin varakkaammat tilaisuudessa, ottamaan vaaleihin osan. Ainoastaan noin 1/3 kaikista äänistä nuo vähävaraisimmat omistaisivat. Mutta he eivät kumminkaan, vaikka heillä yhtä suuri äänimäärä olisikin kuin äveriäämmillä, voisi niin tehoisasti kuin nämä ottaa vaaleihin osaa, sillä työmiehet y.m. köyhät ovat usein työpaikkainsa, taloudellisten ahdinkojen y.m. asianhaarain pakosta estetyt vaalitilaisuuteen saapumasta. Vaan vaikkapa niinkin olisi laita, että nuo köyhimmät ja vähimmin sivistyneet saisivat ratkaisevan vallan vaaleissa — joka ei koskaan voi tapahtua, sillä vähemmin sivistyneet seuraavat aina edistyneempäin johtoa — ei siitä ainakaan meidän edustuselämällemme olisi mitään vaaraa, koska — edellyttäen senkin vielä, että talonpoikaissäädynkin edusmiehet tulisivat vähävaraisten määrättäviksi — nelijakoisilla valtiopäivillämme aina kumminkin olisi kaksi ylimys-, varakkuus- ja sivistysluokkia edustavaa, säätyä (pappis- ja aatelissäädyt), jotka täydellisesti kykeneisivät torjumaan ne kenties liian pitkälle menevät kansanvaltaiset pyyteet, joita kolmas ja neljäs sääty muka osoittaisivat. Mutta tuollaisia mahdollisuuksia ei meidän oloissa voi olettaakaan; vaikka sekä ääniasteikko että kaikki senssuskin poistettaisiin, jota viimemainittua ei tahdotakaan poistaa, tulisivat sittenkin kieltämättä kolmas ja neljäs sääty kokoonpantaviksi jotenkin samalla kannalla sivistyksessä ja varallisuudessa olevista miehistä kuin nykyjäänkin, mielipiteiltään vaan ehkä vähän vähemmin rahavaltaisista ja vanhoillisista. Mihinkään pienimpäänkään pelkoon ei siis ääniasteikon poistaminen antaisi aihetta.

Mutta tuo epäilys, että alhaisimmalla sivistyskannalla olevat kumminkin saisivat »liian suuren» vaikutusvallan, on sentään pannut useat parannuksen ystävät ja nykyisen järjestelmän hylkääjät miettimään jotakin muuta pienempää asteikkoa. Monet puolustavat vielä pysähtymistä 10:neen ääneen ainakin vastaiseksi. He ovat kumminkin sangen epäjohdonmukaiset, sillä taistellessaan rahan määräämisvaltaa vastaan puolustavat he itse rahan määräämisvaltaa, vaikka vähän toisessa muodossa. Kuten edellä nähtiin, tulisi siinäkin tapauksessa vaikutusvalta vaaleihin hyvin epätasaisesti jaetuksi, sama vääryys, sama katkeruus jäisi jälelle. Ja yleensä aivan samat seikat voidaan huomauttaa 10:tä ääntä vastaan kuin 25:tä. — Toiset taas ovat haaveksineet varallisuusasteikon sijaan jonkinlaista toista asteikkoa siihen belgialaiseen tapaan, johon jo edellä viittasin, että näet ikä, sivistys, perhe- ja varallisuusolot tuottaisivat jonkun lisä-äänen, joten saataisiin n.s. sivistysasteikko. Mutta jo itse sen syntymämaassa on huomattu, ettei sekään asteikko ole täydellisesti oikeudenmukainen, nuo yllämainitut seikat eivät semmoisinaan anna valtiollista kypsyyttä eikä itsenäisyyttä, yhtä vähän ikä ja perheolot kuin täyteläinen kukkaro tai suoritetut yliopistotutkinnot. Tuollaisen asteikon merkitys olisi sitäpaitse hyvin vähäinen. Ja sivistyneillä on muutenkin aina niin paljo enemmän vaikutusvaltaa kuin oppimattomilla, ettei sitä tarvitakaan.

On siis ainoa johdonmukainen, suora ohjelma, ainoa oikeuden mukainen ratkaisu se, että porvarissäädyn vaaleissakin pyritään

KAIKESTA ÄÄNIASTEIKOSTA POIS,

ja työskennellään _kaikkien yhtäläisen, yhtä suuren_ äänioikeuden toteuttamiseksi.

Siitä taistelusta, jota jo on käyty luonnottoman korkeaa ääniasteikkoa vastaan maassamme, sietäisi vieläkin monta valaisevaa kohtaa esittää, vaan ei mahdu pitempää esitystä tämän kirjotuksen puitteisiin. Ilahduttavana ohjelman selvityksenä olemme viime aikoina voineet huomata, että mielipiteet ääniasian ystävissä yhä enemmän ovat ruvenneet kallistumaan tuon selvän päämäärän, »yhden äänen» saavuttamiseen, joten on toiveita, että ääniasian ajajista vähitellen keskenäinen erimielisyys vaatimusten määrästä häviää pois ja että yhteinen taistelu käy sitä tehoisammaksi.

Pääryntäys on näihin asti suunnattu porvarissäädyn vaalioloja vastaan. Se onkin tuiki tarpeellista, sillä vasta tämän säädyn vaaliolojen muututtua, vasta sen jälkeen kuin kolmanteen säätyyn on saatu enemmistö uudistukseen taipuvia jäseniä, voi suurempien parannusten toimeenpaneminen vaalioloihimme yleensä saavuttaa säätyjen enemmistön ja päästä voimaan. Onnellista on, vaikka se oikeastaan onkin epäjohdonmukaista, että kaupunkikunnat valtiopäiväjärjestyksemme mukaan itse saavat ääniasteikkoansa alentaa ja siten suoda enemmän vaikutusvaltaa varattomammille, — siinä on tie porvarissäädyn valloittamiseen ja sitä varten on eri kaupungeissa väsymättä työskenneltävä, yhä uusista tappioista säikähtämättä.

* * * * *

Valtiollisesta äänioikeudesta riippuu kansaneduskunnan kokoonpano. Tuo kokoonpano on, kuten tiedämme, meillä hyvin vanhanaikaisella kannalla ja mikä pahempi, se on aivan epäoikeutetulla kannalla siihen nähden, että oikeastaan niin pieni osa kansasta on tilaisuudessa vaaleihin vaikuttamaan, että suuret kansalaisryhmät, korkeallakin sivistyskannalla olevat kansalaiset, ovat siitä aivan poissuljetut ja että köyhemmällä väestöllä niin kaupungeissa kuin maalla on ainoastaan näennäinen äänioikeus. Sitenpä, niin vaikeaa kuin se onkin, täytyy myöntää olojemme antavan aihetta itäisten pilkkaajain väitteisiin, että Suomen edustuslaitos ei todellisuudessa edusta koko Suomen kansaa, niinkuin sen valtiopäiväjärjestyksen mukaan oikeastaan pitäisi tehdä, vaan ainoastaan erästä joukkoa varakkaampia etuoikeutettuja. Käytännöllisissä tosioloissa on tosin edustuslaitoksemme aina edustanut Suomen kansaa kokonaisuudessaan, ja kaikki, huono-osaisimmatkin yhteiskuntaluokat, ovat sen valmiit tunnustamaan. Mutta kieltämätöntähän on, että suuri osa maan asujamistosta ei ole suoranaisessa vuorovaikutuksessa edustuslaitoksen kanssa. Missä määrin tämä on totta, näkyy seuraavista numeroista:

V:na 1890 oli (eikä suhteet ole senjälkeen juuri muuttuneet) Suomen väestöstä 29,64 prosenttia valtiopäivillä edustettuna, mutta 70,36 prosenttia eli enemmän kuin 2/3 oli aivan ilman itsehallintoa. Niistä, jotka olivat valtiollisesti »täysikäiset» kuului aatelissäätyyn 2,978 henkeä, pappissäätyyn 6,867 henkeä, porvarissäätyyn 174,000 henkeä, talonpoikaissäätyyn 622,312 henkeä. Pappissäätyyn on silloin myös luettu koulunopettajat perheineen, porvarissäätyyn kaikki kaupungeissa vaalioikeutta nauttivat perheineen ja talonpoikaissäätyyn ne maaseuduilla, joilla on oikeus ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin. Valtiollisesti täysikäisiä Suomen kansalaisia oli siis 785,601 henkeä, valtiollisesti alaikäisiä 1,674,539. Alaikäisiin kuuluvat kaikki virka- ja palvelusmiehet maalla, kansakoulunopettajat, lukkarit, käsityöläiset, kauppiaat, torpparit, itselliset, työmiehet, merimiehet, palkolliset y.m.

Miespuolisia henkilöitä, jotka ovat lain mukaan täysikäiset, siis 21 vuotta täyttäneet, oli näistä valtiollisesti täysikäisistä 785,601:stä aatelissäädyssä 700, pappissäädyssä 1,600, porvarissäädyssä 21,000, talonpoikaissäädyssä 164,000. Noista valtiollisesti alaikäisistä 1,674,539:stä oli taas lain mukaan täysikäisiä, 21 vuotta täyttäneitä 399,000. Jos näistä viimemainituista 110,000 onkin vakinaista sotaväkeä ja vaivaishoitolaisia, niin on kuitenkin vieläkin 288,000, joilla ei ole itsehallintoa.

Näitä lukuja kannattaa lähemmin tarkastaa. Ne sanovat, että Suomen kansaa hallitsevat edusmiesten kautta 187,000 kansalaista ja maassamme on 2 1/2 miljoonaa ihmistä. Ne sanovat vielä enemmänkin. Jokaisella säädyllä on yhtä suuri sananvalta, mutta kun aatelissäädyssä istuu 700:n edustajat ja papistossa 1,607:n edustajat, niin istuu talonpoikaissäädyssä 164,000:n edustajat. Talonpoikaissääty yksin edustaa seitsemän kertaa niin monta kansalaista kuin muut säädyt yhteensä ja 240 kertaa niin monta kuin aatelissääty. Ja vielä enemmän! 700 aatelismiestä säätää edustajain kautta lakia, mutta 289,000 kansalaista löytyy, joilla ei ole mitään sananvaltaa.

Mutta ääniasteikot talonpoikais- ja porvarissäädyissäkin vaikuttavat, että niistäkin, jotka näissä vaaleissa ovat äänioikeutetut, on suurimmalla osalla ainoastaan näennäinen vaikutusvalta eduskunnan kokoonpanoon, todellisuudessa ei vähävaraisempain pienet äänet merkitse juuri mitään, koska harvat suuriääniset voivat äänestää kumoon kokonaiset laumat pieniäänisiä, (jotka siis nekin oikeastaan ovat alaikäisiksi luettavat), ja tahtonsa mukaan määrätä edusmiehet. Siten todellisuudessa ainoastaan sangen, sangen harvat — numeroita siitä ei voi esittää — ovat maassamme valtiopäivillä edustetut, sangen pieni prosentti Suomen asujamistosta. Suuri, suuri enemmistö katselee päältä.

Tämän seikan täytyy suuressa määrin heikentää edustuslaitoksemme merkitystä sisältäpäin ja pitää vireillä katkeruutta laajoissa kansankerroksissa, joille isänmaan kohtalo ei ole yhdentekevä. Mutta — ja se on, kuten jo huomautimme, yleiseltä kannalta varsin arveluttavaa, — se alentaa valtiopäiväimme arvoa myöskin ulospäin ja antaa pahansuoville pilkkaajillemme alituista tilaisuutta yhä uusiin hyökkäyksiin. _Sen vuoksi on äänioikeusolojemme parantamista pidettävä ei ainoastaan tärkeänä pyrintönä kansalaisoikeuksien tasoittamisen kannalta, vaan sitäpaitse suurena, isänmaallisena tehtävänä. Suomen kansallisen olemassaolon ja itsehallinnon turvaamiseksi._ Sitä on pidettävä pyhänä taisteluna, jota ei kukaan saa kylmänä katsella.

Sitä muistakaa, kansalaiset, kun teille niin usein puhutaan äänioikeusasiasta, että se väliin melkein tuntuu käyvän yksitoikkoiseksi. Siitä on puhuttava vielä useammin, huudettava joka nurkkaan ja joka korvaan. Ja ennen kaikkia on toimittava.

* * * * *

Valtiollisten ja kunnallisten äänioikeusolojen rinnalla on

KIRKOLLISILLA ÄÄNIOIKEUSOLOILLA

verrattain vähäinen ja rajoitettu merkitys. Mutta parantamista nekin tottatosiaan kaipaavat, sillä tuiki vanhettuneella kannalla ovat nekin.

Kirkollisia äänestyksiä on meillä huomattavana kolmenlaisia, nim. vaalit kirkolliskokouksiin, papinvaalit ja äänestykset seurakuntain kirkonkokouksissa. Näistä ovat maallikkoedusmiesten vaalit

KIRKOLLISKOKOUKSIIN,

noihin joka 5:s vuosi palaaviin, luterilaisen kirkon yleisiin lainvalmistuslaitoksiin, meikäläisiin muihin vaalioloihin verraten varsin ajanmukaisella ja vapaamielisellä kannalla. Nämäkin vaalit ovat tosin, samoin kuin talonpoikaissäädyn vaalit, välilliset siten, että useammista seurakunnista valitaan valitsijamiehiä, jotka sitten valitsevat tuon maallikkoedusmiehen, ja se seikka on luonnollisesti tässäkin omiaan osanottoa vaaliin laimentamaan. Mutta noita valitsijamiehiä valittaessa ovat kaikki seurakuntalaiset yhtäläisesti äänioikeutetut, kellään ei ole enempää kuin yksi ääni ja jokaisella kirkollismaksuja maksavalla seurakuntalaisella on tuo yksi äänensä. Yhden äänen periaate on siis näissä vaaleissa toteutettu. Ja käytännössä on tämä »yleinen ja yhtäläinen äänioikeus» osottanut, ettei siitä suinkaan ole mitään vaaroja pelättävissä siinä suhteessa, että köyhimmät vallattomasti käyttäisivät sitä vaikutusvaltaansa, joka heillä on yhtäläinen kuin rikkailla. Siitä pitäisi jo arimpainkin huomata, ettei yhden äänen periaate voi muissakaan vaaleissamme olla peljättävä eikä vaarallinen.

Mutta jos vaalit kirkolliskokouksiin ovatkin verrattain vapaamieliset, ovat muut varsinaiset ja tavallisimmat kirkolliset ääniolot, sellaisina kuin ne ilmestyvät

PAPINVAALEISSA JA ÄÄNESTYKSISSÄ KIRKONKOKOUKSISSA,

sitä rahavaltaisemmat ja vanhoillisemmat. Näissä äänestyksissä saa näet kukin käyttää äänivaltaa koko sen määrän puolesta markoissa ja penneissä laskettuina, millä hän ottaa osaa seurakunnan papinpalkkaukseen, siis aivan, pennittäin suuremman tai pienemmän veronmaksukykynsä, s.o. varakkuutensa mukaan. Se vain on rajoituksena, että enemmällä kuin yhdellä kuudennellaosalla koko seurakunnan yhteenlasketusta äänimäärästä älköön kukaan äänestäkö. Kuinka mitätön tämä rajoitus on meidän harvaanasutuissa seurakunnissa, joissa ei milloinkaan taikka ei ainakaan muuta kuin poikkeustiloissa voi kirkonkokouksiin saapua kuin aivan pieni osa seurakuntalaisia, sen huomaa jokainen; kaikki vaikutusvalta jää kirkonkylän muutamille äveriäämmille ja niidenhän tiedämmekin niissä isännöivän. Mutta kumminkin juuri tällaisissa äänestyksissä, kuten papinvaaleissa, joissa omantunnon vakaumus ja uskonnollinen hartaus tulee kysymykseen, pitäisi köyhimmälläkin olla sama äänimäärä kuin rikkaimmalla, sillä ei kukaan toki väittäne, että varakkuus tuottaa suurempaa uskonnollista harrastusta taikka hartautta: onpa kokemus (esim. pääkaupungissamme) päinvastoin osottanut, että juuri vähävaraisimpain osanotto näihin vaaleihin on suurin ja vilkkain.

Tasottamista, rahalle myönnetyn määräämisvallan supistamista, tarvitaan siis tässäkin kohden, jotta seurakuntalaiset itse saisivat valita pappia ja omistaa puhevallan, eikä, niinkuin nyt, heidän »markkansa ja penninsä». Kirkollisen äänimäärän rajoittamista onkin meillä jo kauvan ja sangen yleisesti vaadittu. Jo viisikolmatta vuotta sitten ehdotettiin kirkolliskokouksessa edes senvertainen rajoitus käytäntöön otettavaksi, ettei kukaan saisi kirkonkokouksissa eikä papinvaaleissa äänestää enemmällä kuin 1/6:lla läsnäolevain yhteenlasketuista äänimääristä, mutta tätäkään muutosta ei ole kirkkolakiin aikaansaatu. Nykyään on taas muutoksia tekeillä puheenaolevain kirkollisten ääniolojen korjaamiseksi ja useampia, jyrkempiä ja maltillisempia, ehdotuksia on parastaikaa käsiteltävänä. Vaan yhdessäkään niistä ei ole uskallettu astua sitä täyttä askelta, jonka kumminkin varsinkin näissä kirkollisissa vaaleissa ja äänestyksissä pitäisi olla luonnollisimman, nim. että kirkollinen äänivalta tasotettaisiin yhtäläiseksi kaikkien seurakuntalaisten kesken, aivan markkoihin ja penneihin katsomatta, että siis, samoin kuin on laita valitsijamiehiä valittaessa kirkolliskokoukseen, jokaisella olisi _yksi ääni_ eikä kellään sitä enempää. Tehdyistä ehdotuksista ovat toiset, (joilla näyttää olevan enin menestyksen toivoa), sangen monimutkaisia, semmoisia, että niiden mukaan talokunnan isännälle myönnettäisiin yksi ääni »kunkin hänen huonekuntaansa kuuluvan tai hänen isäntävaltansa alaisen seurakunnan jäsenen puolesta» ja sitä paitse, jos hän maksaa papistolle palkkaa muutakin kuin henkilömaksua, »yksi ääni kultakin täydeltä maksamaltaan markalta aina kymmeneen asti». Tämän ehdotuksen mukaan tulisi äänioikeus papinvaaleissa vielä olemaan vähän erilainen kuin muissa kirkonkokouksien äänestyksissä, joissa noita lisä-ääniä isännille myönnettäisiin »aina viiteentoista asti». Papinvaaleissa olisi korkein äänimäärä siten rajoitettu 20:neen, muissa äänestyksissä 25:teen.

Tätä muutosehdotusta on, jos todellisia parannuksia tarkoitetaan, vielä pidettävä liian kapeana ja arkana, markoille vieläkin liikaa valtaa myöntävänä, ja sitäpaitse se on aivan, sopimaton sen puolesta, että se myöntäisi joillekuille henkilöille, isännille, oikeuden käyttää ääniä toistenkin huonekuntaansa kuuluvain henkilöjen puolesta, sellaistenkin (renkien y.m.), jotka itse suorittavat henkilömaksunsa papinpalkkaukseen. Tämän järjestelmän mukaan ei voitaisi välttää, että isäntä usein tulisi äänestämään vastoin näiden holhottavikseen laskettujen täysikäisten kansalaisten tahtoa ja vakaumusta ja sellainen järjestelmä on siis ehdottomasti epäoikeudenmukainen ja hyljättävä. Eikähän ole mitään, mikä tällaista järjestelmää aiheuttaisi, sillä osanneehan jokainen täysijärkinen ja täysi-ikäinen, joka papille palkkaa maksaa, myöskin mieleistään pappia anoa ja yleensä »henkirahansa» puolesta puhua. Jos tästä ehdotuksesta nyt syntyisi laki, olisi siis yleisen äänioikeuden ystäväin Suomessa pysähtymättä edelleen työskenneltävä tämänkin äänimääräjärjestelmän muuttamiseksi oikeudenmukaisemmalle ja vapaammalle kannalle.

Toinen ehdotus, paljo yksinkertaisempi, paljo käytännöllisempi ja paljo oikeudenmukaisempi, on myös nykyjään olemassa, niin, että käytäntöön otettaisiin kirkollisissa äänestyksissä sama äänestämistapa, mikä useiden kaupunkien valtiopäivämiesvaaleissa jo on käytännössä, että näet, kuten ehdotus kuuluu, »kukaan älköön papinvaaleissa eikä kirkonkokouksissa äänestäkö kymmentä ääntä korkeammalla äänimäärällä». Siitä siis saataisiin aluksi mutkaton ja selvä kymmenen äänen asteikko kirkollisia äänestyksiä varten, asteikko, josta sitten ajan oloon voitaisiin pyrkiä yhä alemmas, supistamalla tuota korkeinta äänimäärää vielä pienemmäksi, kunnes kaikkien yhtäläinen äänioikeus näissäkin äänestyksissä kerran saavutettaisiin. Miten tahansa nyt parhaillaan käsiteltävinä olevat muutosehdotukset lähimmässä tulevaisuudessa ratkaistaneekin, mielipiteitä on kaikissa tapauksissa, tulevaisuutta silmälläpitäen, valmistettava tätä ehyttä, ainoata johdonmukaista tarkoitusperää varten, jota ääniolojemme lopullisen korjaamisen yhteisenä päämääränä on pidettävä.

* * * * *

Ne kuvat, joita tässä olemme esittäneet Suomen nykyisistä äänioloista, ovat synkät, masentavat, ja niiden perinpohjaisten parannusten aikaansaamiseen, joihin olemme viitanneet, tuntuu taival vielä olevan epätoivoisen pitkä ja vaikea. Onko Suomen kansalla oleva tarmoa ja rohkeutta käydäkseen kukistamaan noita nykyisiä vanhettuneita järjestelmiä, jotka sisältävät niin suuren vääryyden ja sen kautta ilmeisen kansallisen vaaran, ja onko sillä kestävyyttä ponnistaa ääniolojen aikaansaamiseksi, jotka perustuisivat oikeuden ja ihmisyyden pohjalle? Ovatko kansan eturivin miehet, joilla siihen tilaisuus on, huomaavat, mitä ajan tarve tässäkin kohden vaatii?

Lähimmän tulevaisuuden äänioikeustaistelu on tähän kysymykseen vastauksen antava. Suomen kansa on kulussa kohden kohtaloita, joista se ei itse voi kaikista määräillä. Mutta meillä on nyt ehkä enemmän syytä kuin ennen toivoa, ettei se, mitä se itse sisällisissä oloissaan voi eheytensä lujittamiseksi vaikuttaa, jää tekemättä.