Part 1

language: Finnish

VALEKUOLLUT

3-näytöksinen ilveily

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsingissä, Kirjapaino Gutenberg Boktryckeri, 1913.

HENKILÖT:

EERO LEHMUS, kirjailija. ILMARI KALPA, kirjailija. ARMI KANERVA, kirjailijatar. VÄINÖ TURPAINEN, arvostelija. NESTOR NOKKONEN, uutisten kerääjä. EMMA NEMLANDER, leskirouva.

Tapaus Helsingissä nykyaikaan.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Eero Lehmuksen vuokrahuone leskirouva Nemlanderin asunnossa. Oikealla leveä ikkunasyvennys kirjoituspöytineen ja kiikkutuolineen. Etualalla samalla puelella leposohva ja tupakkapöytä, perällä kirjakaappi. Vasemmalla ovi rouva Nemlanderin puolelle, keskellä uuni, ja samassa seinässä taempana verhoilla varustettu vuodekomero. Peräseinässä ovi pieneen eteiseen, johon eri sisäänkäytävä portailta. Ovesta vasemmalle välisuojuksen takana pesulaite. Seinillä muutamia tauluja ja pari kuivettunutta laakeriseppelettä nauhoineen).

EERO LEHMUS (Istua, pää vasemman käden varassa, kirjoituspöydän ääressä, lukien sanomalehteä). Murhaavaa! Masennettu kokonaan! (Viskaa hermostuneesti sanomalehden pois, sytyttää paperossin ja ryhtyy kirjoittamaan. Kotvasen mietittyään hän viskaa kynänkin pöydälle.) Ei. Ei suju. (Nousee ylös ja lähtee kävelemään edestakaisin huoneessaan.)

EMMA NEMLANDER (kolkuttaa vasemmalle vievälle ovelle). Saako tulla sisään?

LEHMUS. Sisään, sisään!

EMMA. Huomenta, Eero!

LEHMUS. Huomenta, täti. Mitäs kuuluu?

EMMA. Kiitos. Mitäs itsellesi?

LEHMUS. Vielä häntä kysytte! — Mikäs lasku tuo on kädessänne?

EMMA. Pesusi tuotiin Elfsjön pesulaitoksesta.

LEHMUS. Tuotakoon se tänne sitte!

EMMA. Tyttö ei sano jättävänsä, ellei saa maksua.

LEHMUS. Maksakaa, täti! Tehän olette minun rahastonhoitajani.

EMMA. Mutta, Eero hyvä, minä en voi enää.

LEHMUS. Enkä minäkään. Vieköön tyttö pesun takaisin sitte!

EMMA. Eihän tämä nyt ole laitaa. Juurihan oli uuden näytelmäsi ensi-ilta.

LEHMUS. Jolloin minut tapettiin täydellisesti.

EMMA. Vaan saithan näytelmästäsi kuitenkin tekijäpalkkion?

LEHMUS. Se on jo aikoja sitte syöty.

EMMA. Ja sinä lupasit, kun näytelmäsi oli esitetty, suorittaa minulle vuokravelkasi, jota jo kolmatta kuukautta olen odottanut.

LEHMUS. Odotin prosentteja näytännöistä. Mutta toiveet pettävät, täti kulta, — meitä kirjailijoita varsinkin useimmiten.

EMMA. Ymmärräthän kuitenkin, poikaseni, etten ajan pitkään enää voi olla sinun tyhjän rahastosikaan hoitajana?

LEHMUS. Vaikeatahan se taitaa olla.

EMMA. Sillä eläähän minunkin pitää ja vuokrat maksaa myös.

LEHMUS. Niin, täti kulta, ei tässä nyt ole edessä muu kuin kuolla ruumiillisestikin. Kuolkaamme sitte yhdessä! Sehän on aina helpompi — hyvässä seurassa.

EMMA. Mitä sinä nyt, kultaseni, tuolla lailla leikkiä lasket vakavista asioista? (Perällä soi eteisen kello.)

LEHMUS (menee ja aukaisee oven. Eteisessä.) Terve mieheen!

ILMARI KALPA (tulee). Terve, terve!

LEHMUS (palaten huoneeseen.) Käy sisään!

KALPA (riisuu päällystakkinsa eteiseen). Taisin tulla häiritsemään? (Astuu sisään.)

LEHMUS. Et ollenkaan. Parahiksi tulit pelastajana. Täti tässä minua on karhuamassa.

EMMA (on aikonut poistua, mutta seisoo vielä huoneessa, käsi oven rivassa). Niin, ehkä herra Kalpa on niin hyvä ja auttaa ystävätään, koska satuitte parahiksi tulemaan?

KALPA (katellen rouva Nemlanderia). Huomenta, täti! Että täti kehtaakin ahdistella köyhiä nuoria miehiä ja näin varhain aamusella!

EMMA. Teitä, herra Kalpa, minä kehtaankin, sillä tehän saitte tuhat markkaa valtion palkintoa viimeisestä romaanistanne.

KALPA. Sillä ei pitkälle pääse. Mutta jos hankitte Eerolle ja minulle valtion eläkkeen, silloin lupaamme maksaa kaikki saatavanne.

LEHMUS. Niin, täti, pankaa parhaat voimanne liikkeelle, niin on elämämme pelastettu.

EMMA. Tuomoiset miehet, kuin te, joutavat siinä tapauksessa pikemmin kuolemaan. Sillä jos te eläkkeen saisitte, niin tuskinpa viitsisitte enää mitään kirjoittaakaan. Nälkä se teitä vielä pakoittaa työtä tekemään. Semmoisia te olette. (Poistuu vasemmalle.)

KALPA. Kuulitko mitä hän sanoi?

LEHMUS. Olikohan siinä vähän tottakin, hänen puheessaan?!

KALPA. Hän taitaa olla filosoofi, tämä sinun tätisi.

LEHMUS. Kuule! Onnistuitkos mitään hankkimaan?

KALPA. Tietysti. Tuossa ne viisisataa, (ottaa lompakostaan rahat ja antaa Lehmukselle) jotka toivoit saavasi.

LEHMUS (kätellen) Oletpas sinä koko kelpo takoja, seppo Ilmari!

KALPA. Katoakin sitte täältä maalle uutta näytelmääsi viimeistelemään, niinkuin halusit!

LEHMUS. Mistäs sinä nämät rahat hommasit?

KALPA. Mitä se sinua liikuttaa? Vai kadehditko vielä hyvää nimeäni?

LEHMUS. Siis vekselillä. No, sama se sitte. — Vaan voinhan nyt jäädä tännekin viimeistelemään.

KALPA. Itsehän valitit mielesi niin masentuneeksi, ettet sanonut kykeneväsi enää mitään aikaan saamaan. Siksipä arvelin, että sinun pitäisi päästä pois täältä vähän haihduttamaan synkkämielisyyttäsi. Ja samalla pääset karhujasikin näkemästä.

EMMA (tulee, tuoden pärekorissa Lehmuksen pesun). Tässä...

KALPA. Tuostakin!

LEHMUS. No, mitä nyt? Tätihän tuo ne sittenkin.

EMMA. Minä nyt vielä tämän viimeisen kerran maksoin Eeron pesun.

LEHMUS. Ihanko totta? Olettepa te kovin kiltti sittenkin, täti. Ihan minun pitää saada pussata teitä. (Halailee Emmaa).

KALPA. Ja minä sitte myös. Yhdyn siihen täydestä sydämestäni. (Halailee Emmaa toiselta puolen).

EMMA. Menkää matkaanne, senkin roikaleet! (Sysää heidät luotaan).

KALPA. Noin kiittämätön!

EMMA. He! No, ota sitte, Eero, ja korjaa paitasi tästä korista, että tyttö saa sen takaisin!

LEHMUS. Pankaa ne tuonne vuoteelle! Ei minulla nyt ole aikaa, vieraan läsnäollessa, niitä korjata.

EMMA. Vai vielä sekin minun pitää tehdä?! (Ottaa pesun korista ja sijoittaa vuoteelle). Olettepas te kohteliaita, hyvät nuoret herrat!

LEHMUS. Anteeksi nyt, täti, mutta minä olen niin epäkäytännöllinen talouden toimissa.

KALPA. Eikö täti ymmärrä, miksei Eero tahdo antaa koria tädille? Sehän ruotsalaisilla merkitsee rukkasien antamista. Ja Eerohan niin syvästi tätiä rakastaa. (Emmaa taputellen).

EMMA.(joka on sillä välin saanut pesun sijoitetuksi vuoteelle). Menkää jo tiehenne, sanoin minä!

KALPA. Ai, ai, nyt täti taisi suuttua?!

LEHMUS. Ole jo vähemmällä, seppo!

EMMA. Minä tässä parastani koetan...

KALPA. Kuulkaa, Rouva Nemlander, paljonko se Eeron pesulasku teki?

EMMA. Neljä markkaa yhdeksänkymmentä penniä.

KALPA. No, sen minä maksan, koska olette noin herttainen ja kiltti vuokralaistanne kohtaan. Kas tässä! (Ottaa lompakostaan viisimarkkaa). Kymmenen penniä saa jäädä asiatytölle.

EMMA (joka ihmeissään ja hieman epäröiden ottaa Kalvalta setelin). En minä uskonut, että herra Kalpa olisi näin hyväsydäminen.

LEHMUS. Mutta siinä sen näitte nyt.

EMMA. Oikein minun vuorostani pitää saada herra Kalpaa suudella — (Heittää kätensä Kalvan kaulaan ja suutelee häntä). täydestä sydämestäni.

KALPA. Menkää hiiteen, sanon minä! (Sysää Emman luotaan).

LEHMUS. Noin kiittämätön!

KALPA. Ja minä tahdon samalla varoittaa tätiä yhdestä asiasta.

EMMA. Minua? Mistä?

KALPA. Täti ei saa enää karhuta Eeroa vuokrasta, ennenkun hän itse tulee maksamaan.

LEHMUS. Mikä ehkä tapahtuu hyvinkin pian.

KALPA. Lupaakos täti sen?

EMMA. No, jos se niin on, kuin Eero sanoo?...

LEHMUS. On, on.

KALPA. Täti saa nyt mennä jo!

EMMA (leppoisasti). No, no! No, no! (Peräytyy ovelle.) Hyvästi sitte, mokomatkin...!

LEHMUS. Niin, anteeksi nyt, täti! Minä tulen toiste puheellenne asioissamme.

EMMA (pyörähtää ympäri ja poistuu vasemmalle).

LEHMUS. Ihanhan sinä isännöit täällä kuin omassa talossasi. Täti raukan melkein ajoit ulos.

KALPA. Sen se raha tekee. Sinä saat kuitenkin vielä jäädä.

LEHMUS. Vielä?

KALPA. Kunnes minä lähden. Tahdoin ensin kuulla, mitä sanot Turpaisen viimeisestä arvostelusta.

LEHMUS Sen juuri tässä äsken luin. — Sika!

KALPA. Kuin aina. Ilman edesvastuun tunnetta kokonaan, se mies.

LEHMUS. "Täytyy olla olemassa sellaisiakin lurjuksia."

KALPA. Tuo alkaa jo olla liikaa suvaitsevaisuutta meikäläisiä arvostelijoita kohtaan. Kun toinen valheella ja parjauksella, ilman minkäänlaisia todisteita, riistää toiselta kunnian ja maineen...

LEHMUS. Ja leivän.

KALPA. Niin siitä jo haastettaisiin kaksintaisteluun muualla maailmassa.

LEHMUS. Vaan ei meillä.

KALPA. Siinä olisi kuitenkin saatava aikaan muutos meilläkin.

LEHMUS. Millä keinoin? Vastalauseilla ei asia parane eikä oikeudessa, lauman silmissä maine puhdistu. Se on parjaustahra, joka ainoastaan aikaa myöten voi kulua pois. Ei auta muu kuin kuolla tahi ampua parjaaja kuoliaaksi.

KALPA. Ja sitte kirjailla Tuonentuvilla tahi tiilenpäitä lukiessa.

LEHMUS. Ainakaan ei tarvitsisi kummassakaan paikassa vuokrasta eikä ruumiin ravinnosta huolehtia. (Eteisen kello soi.)

KALPA. Joko taaskin karhu on luoksesi tulossa? Älä aukaise! Sano, ettet ole kotona!

LEHMUS (menee eteiseen). Kuka siellä.

ARMI KANERVA (ulkoa.) Ole huoleti! Minä se olen.

LEHMUS (huoneeseen päin). Se onkin Armi. (Aukaisee oven.)

KALPA (syrjään). Mielitietty! Tulee myötätuntoaan osoittamaan, hänkin.

ARMI (eteisessä). Häiritsenkö?

LEHMUS. Käy sisään vain! Ei täällä ole muita kuin Ilmari.

KALPA. Joka lähtee kohta pois.

ARMI (joka on riisunut päällysvaatteensa, tulee sisään ja tervehtii). Minun puolestani on hauskempi, jos ette pidä kiirettä, ellei siihen muuten pakkoa ole.

LEHMUS. Vapailla hengen lapsilla ei ole mitään pakkoa. — Sijoitelkaa tomumajojanne, ellette seisoa suvaitse!

KALPA. Siinä tapauksessa saanen suitsuttaa hiukan pyhää savuakin teille, neiti Kanerva? (Ottaa paperossin tupakkapöydältä.)

ARMI. Tehkää niin hyvin, herra Kalpa, koska minua niin jumaloitte! — Ja minä käyn tähän (istuutuu rentonaan leposohvalle) kuuntelemaan mielipiteitänne. Kuka haluaa ensin lausua ajatuksensa?

LEHMUS (ottaa tuolin, johon käy ratsain istumaan). Niistäkö hengen valtakunnan teloittajista, Jumalan armosta, kirjallisuuden vainion rikkaruohojen kitkijöistä?

ARMI. Juuri niistä... henkisesti köyhistä...

KALPA. Ja usein henkisen konkurssin tehneistä kirjailija-aluista.

LEHMUS. Hyvät ystävät, tiedättekös mitä?

ARMI ja KALPA (yht'aikaa.) No? No?

LEHMUS. Minäkin ai'on nyt ruveta arvostelijaksi.

KALPA. Niin surkeaan tilaan en luullut sinun vielä joutuneen, Eero Lehmus.

ARMI. Pelkään, Eero, kuitenkin, että sinut hyvin vähällä riemulla otettaisiin vastaan siihen seurakuntaan. Tuskinpa mikään sanomalehti sinusta huolisikaan palstantäyttäjäksi — ei edes senttimetripalkalla.

LEHMUS. Millä perustelet tuomiosi?

ARMI. Et ole tarpeeksi häikäilemätön väärinkäyttääksesi julkista sanaa pyövelin piiluna.

KALPA. Etkä osaa mahtailla tiedoillasi uhrisi kustannuksella.

ARMI. Et osaa filosofoida hänen mitättömyydestään oman suuruutesi rinnalla niin hämärästi, ettei kukaan lukija sitä ymmärrä.

KALPA. Etkä osaa panna arvosteluusi tarpeeksi omiasi.

ARMI. Et osaa ivan nuolilla ampua uhriasi kuoliaaksi.

KALPA. Sanalla sanoen: sinulla ei ole kynsiä.

ARMI. Eikä hampaita.

KALPA. Eikä sarvia.

ARMI. Ja niin edespäin.

LEHMUS. Joka oli todistettava.

ARMI. Ja on todistettu juuri niillä arvosteluilla, jotka viimeistä teostasi ovat kohdanneet. Eihän tuo Turpaisraukka selostele edes rehellisesti kappaleesi sisällystä. Ja pitäisihän ainakin se tehdä. Niin yli- ja kevytmielistä arvostelua en muista koskaan lukeneenikaan.

LEHMUS. Ja kuitenkin saa se mies vielä käydä vapaana kaduilla.

KALPA. Entäs H.H. sitte. Hänhän puhuu asioista, joita näytelmässäsi ei ollenkaan ollutkaan. Melkein voisi vannoa, ettei hän itse ole ollut sitä katsomassa. Ei ole vähääkään viitsinyt syventyä kappaleesesi. Vai eikö ole ymmärtänyt? Vai onko se tahallista, persoonallista, puolueellista?

LEHMUS. Kaikkihan on mahdollista tässä maassa.

ARMI. Ja suurien perässä juoksevat sitte pienet täällä ja pitkin maaseutua, haukkuen samaan äänilajiin.

LEHMUS. Tuo muistuttaa vähän sitä, että kun joku koira alkaa kadulla haukkua, niin lähtee porteista juoksemaan liuta muitakin koiria, jotka haukkuvat vain haukkuakseen tietämättä itse mille.

KALPA. Juuri niin. Mutta semmoinen arvostelu vaikuttaa "laumaan", jolla itsellään ei ole arvostelukykyä.

ARMI. Harva on, joka itse viitsii muodostaa mielipiteensä.

LEHMUS. Ja vielä harvempi uskaltaa lausua julki eroavan mielipiteensä.

KALPA. Siksipä moni jo sanoo ei enää viitsivänsä arvosteluja lukeakaan.

ARMI. Ja on vihdoin ostamatta kirjallisuuttakin.

LEHMUS. Ja loppujen lopuksi on kirjallisuutemme vaipuva mitä viheliäisimpään alennuksen tilaan. Aamen. (Kaikki ovat vaiti ja tuijottavat synkkinä eteensä.)

ARMI (hetkisen äänettömyyden jälkeen). No, miksi olette vaiti?

KALPA (nousee). Minä lähden pois.

LEHMUS. Niin. Kyllä se asia on auttamattomasti hukassa.

ARMI. Teillä siis ei ole mitään neuvoa?

KALPA. Ei minulla. Kysykää arvostelijoilta, niin ehkä saatte jonkun neuvon.

ARMI. Heiltäkö? Joista juuri olemme sanoneet, että ovat järjettömiä elukoita.

LEHMUS. Heidän neuvonsa tietysti on hyvin yksinkertainen. Sanovat: kirjoittakaa paremmin, niin saatte paremmat arvostelut!

KALPA. Johon me voimme tokaista vastaan: kirjoittakaa te ja näyttäkää, miten on hyvin kirjoitettava!

LEHMUS. Johon he tietysti sanovat: me emme yritäkkään olla kirjailijoita. Se ei siis ole meidän asiamme.

ARMI. Osoittakoot sitte siivoissa arvosteluissa, miten heidän mielestään olisi kirjoitettava. Opastaa kai on oikean arvostelun tehtävä eikä mikään muu. Mutta siihenpä tarvitaan pystyviä miehiä. Nuoret, tyhjänpäiväiset tuulenpieksijät siihen eivät kelpaa.

KALPA. Siinä se mätäpaise onkin. "Something is rotten", sanoi jo Hamlet-vainaja.

LEHMUS. Jonka jo olemme kauan tietäneet, niinkuin senkin, ettei siitä päästä yli eikä ympäri.

KALPA. Ja siksi minä nyt taas lähden. (Eteisen kello soi.) Kukas nyt?

LEHMUS. Katsokaamme! (Menee ja aukaisee eteisen oven.)

NESTOR NOKKONEN (astuu eteiseen). Nimeni on Nokkonen.

LEHMUS. Lehmus. (Kättely.)

NOKKONEN. Olettekos, herra kirjailija, puhuteltavissa?

LEHMUS. Niinkuin näette. Käykää sisään vain!

NOKKONEN. Minä tarkoitan: kahden kesken.

KALPA. Minä poistun. Olin juuri lähdössä.

ARMI. Ja minä siksi aikaa voin mennä rouva Nemlanderin luo.

LEHMUS (Armille ja Kalvalle). Minä pyydän: jääkää! (Nokkoselle.) Minä tahdon ensin tietää, mistä on kysymys. Minulla ei ole mitään salaisuuksia, joista ette voisi puhua ystävieni läsnäollessa.

NOKKONEN. Jos sallitte, riisun päällystakkini?

LEHMUS. Sanoinhan: käykää sisään vain. Se tarkoitti siis, että riisutte päältänne niin paljon kuin luulette voivanne.

NOKKONEN (riisuttuaan päällysvaatteensa astuu huoneeseen). Olen "Uuden ajan" toimituksessa uutisten kerääjänä.

LEHMUS. Luulen tietäväni sen ja nähneeni teidät (Esittää.) Neiti Kanerva, herra Kalpa. (Tervehdys.) Tehkää hyvin. (Tarjoo istuinta.)

NOKKONEN (käymättä istumaan). Kiitän. — Minulla on puolestani toimitettava luonanne, herra Lehmus, asia, jota varten pyytäisin saada kutsua sisään myöskin ne kaksi vierasta miestä, jotka tulivat mukanani ja ovat tuolla ulkona portailla.

LEHMUS. Olen aivan ymmällä. En käsitä yhtään mitään. Selittäkäähän ensin vähän tarkemmin!

KALPA (Lehmukselle). Mitä hittoa! Oletko sinä, miesparka, varkaissa käynyt?

ARMI. Tuntuu ihan kuin kunnianloukkausjuttu olisi tulossa.

LEHMUS (Nokkoselle). Niin. Suu puhtaaksi! Kenen puolesta puhutte, jos saan luvan kysyä?

NOKKONEN. Olen tullut "Uuden Ajan" teatteriarvostelijan, Maisteri Väinö Turpaisen puolesta.

LEHMUS, ARMI ja KALPA (purskahtavat yht'äkkiä sydämelliseen nauruun).

NOKKONEN (nolona). Minä pyydän, minä pyydän! Saanko minä kutsua vieraat miehet sisään?

LEHMUS (nauraen). Ette saa vielä.

KALPA (samoin). Ei, mutta tämähän on mainiota.

ARMI (samoin) Alkaa kuulostaa kovin hauskalta, todellakin.

LEHMUS. Istukaahan toki, herra Nokkonen!

NOKKONEN. Pyydän ensin saada sanoa, että Neiti Kanerva on oikeassa. Maisteri Turpainen katsoo, että kirjailija Lehmus on loukannut hänen kunniaansa ja — —

LEHMUS, KALPA ja ARMI (purskahtavat jälleen, kovaan pitkään nauruun).

LEHMUS. Minä?! — Turpaisen kunniata?

ARMI (Lehmukselle). Kaksintaisteluko, todellakin? Toivotan onnea, Eero!

KALPA (taputtaen Lehmusta olkapäälle). Cherchez la femme! Cherchez la femme! (Nokkoselle.) Rakkauden pohjalla, tietysti, eikö niin?

NOKKONEN (joka naurusta yhä enemmän on nolostunut ja kääntynyt jo ikäänkuin pois lähteäkseen vihastuu, mutta hillitsee itseään). Minä pyydän vieläkin, että vieraat miehet saavat tulla sisään.

LEHMUS. Asia siis on aivan vakava?

NOKKONEN. Minua kummastuttaa, että te, herra kirjailija — —

LEHMUS. Anteeksi! Siinä tapauksessa pyydän minä teitä puhumaan minun vieraitten miesteni, herra Kalvan ja Neiti — —

KALPA. Minä kyllä olen vieras mies.

LEHMUS. Olen sen verran lakijuristi, että tiedän Neiti Kanervankin kelpaavan vieraaksi mieheksi, vaikka hän suffragetti onkin.

ARMI (naurusuin.) Kyllä, kyllä.

NOKKONEN. Minulla ei ole valtuutta — muitten läsnäollessa —

LEHMUS. Mutta minun vieraitten miesteni läsnäollessa teidän nyt on velvollisuus puhua suunne puhtaaksi.

NOKKONEN. Velvollisuuteni siinä tapauksessa on poistua. (Aikoo mennä).

LEHMUS. Herra Nokkonen, minä pyydän.

KALPA. Älkää hiidessä menkö! Lystihän loppuu kesken.

ARMI. Odottakaahan! Me poistumme sitte. Minä ainakin.

NOKKONEN (jääden). Jos suvaitsette.

ARMI. Tulkaa tekin herra Kalpa! Menkäämme siksi aikaa rouva Nemlanderin puolelle!

KALPA. Mitäs arvelet, Eero menemmekö?

LEHMUS (puolikovaa Armille ja Kalvalle). Menkää! Kyllä minä hänen kanssaan yksinkin toimeen tulen. (Tekee käsillään semmoisia eleitä ikäänkuin hän aikoisi nyrkkivoimalla ajaa Nokkosen pellolle.) Parasta onkin, että se tapahtuu ilman vieraita miehiä.

ARMI. Hyvä, hyvä.

KALPA (taputtaen jälleen Lehmusta olkapäälle; leikillisesti). Ai, ai! Kyllä sinä oletkin ollut pahoissa pauloissa, kun et ilkiä enää ihmisten ja ystäviesi kuullen asioitasi selvitellä.

LEHMUS. Jaa, jaa! Kaikkeen sitä joutuu tässä matoisessa maailmassa.

ARMI ja KALPA (poistuvat nauraen vasemmalle).

LEHMUS. Siis?...

NOKKONEN. Siis saanen nyt pyytää vieraat miehet sisään?

LEHMUS. Kuulkaa, herra Nokkonen, sanokaa minulle ensin: onko se herra arvostelija, jonka puolesta olette luokseni tullut, ihan, tuota, kuinka minä sanoisin... (tekee sormillaan otsansa kohdalla liikkeitä ikäänkuin osoittaakseen, ettei tarkoitettu henkilö ole aivan täysijärkinen).

NOKKONEN. En ymmärrä oikein, mitä tarkoitatte?

LEHMUS. Minä kysyn sitte: tehän sanoitte, että minä muka olisin loukannut sen miehen kunniata?

NOKKONEN. Niin hän väittää.

LEHMUS. Ja millä perusteilla, sallikaa kysyäni?

NOKKONEN. Teidän omille sanoillenne olen juuri tullut saamaan vahvistusta todistajain läsnä ollessa.

LEHMUS. Minun sanoilleni?

NOKKONEN. Maisteri Turpainen väittää teidän eräälle henkilölle, jonka olette kadulla tavanneet, sanoneen hänen, nimittäin Maisteri Turpaisen, "Uudessa Ajassa" epärehellisesti arvostelleen teidän viimeistä näytelmäänne.

LEHMUS. Aa! Nyt minä ymmärrän. Kysymys on siis eräästä lyhyestä sananvaihdosta, joka minulla sivumennen oli Kirjailija Jorma Heinäsuon kanssa toissa päivänä Aleksanterinkadulla.

NOKKONEN. Saanko minä ehkä nyt vierasten miesteni läsnäollessa kuulla teidän myöntävän tuon väitteenne oikeaksi, jotta asia voidaan jättää joko sovinto-oikeuden kautta tahi jollakin muulla lailla ratkaistavaksi?

LEHMUS. Ette, sanon minä.

NOKKONEN. Mitä sillä tarkoitatte?

LEHMUS. Etten minä myönnä noita sanoja oikeiksi. Jorma on väärin tulkinnut sanani.

NOKKONEN. Te siis kiellätte mitään sellaista sanoneenne? Saanko sen kuulla vierasten miesten läsnäollessa.

LEHMUS. Ette sitäkään. Sillä minä en tahdo olla missään tekemisissä herra Turpaisen, en hänen lähettinsä enkä hänen vierasten miestensä kanssa.

NOKKONEN. Onhan tuo selvää kieltä kyllä. (Tekee lähtöä).

LEHMUS. Se olikin tarkoitus. Sillä väkevämpiä keinoja minun tässä tapauksessa ei tarvinne käyttää?

NOKKONEN. Ooho! Vieläkö uhkaus minulle?

LEHMUS. Ymmärtäkää kuinka tahdotte! Sillä tämä on jo liikaa. Ja sanokaa terveiset herra Turpaiselle, että hän, päinvastoin, on minulta riistänyt kunnian ja maineen, enkä minä hänen kunniaansa loukannut.

NOKKONEN. Johon voin siis lisätä teidän väittävän kirjailija Heinäsuon levittäneen teistä väärän huhun.

LEHMUS. Ette. Omianne ette saa siihen mitään panna. Minä sanoin Jorma Heinäsuolle että "Uuden Ajan" arvostelija Väinö Turpainen on kevytmielisesti selostanut ja ylimielisesti arvostellut viimeistä näytelmääni, vaan että hän sen olisi tehnyt _mala fide_, sitä en ole sanonut, ja siinä on ero, jopa suurikin. Sat sapienti! Ne sanat voitte levittää vaikka koko maailmalle. Ja nyt saatte mennä!

NOKKONEN. Te siis ajatte minut suoraan ulos ottamatta vastaan vieraita miehiä, joiden kanssa olen luoksenne tullut selvitystä saamaan?

LEHMUS. Minun mielestäni olisi Turpainen itse voinut tulla tuosta kunnianloukkausjutusta kanssani puhumaan, niin olisimme saanet nähdä toinen toisemme silmästä silmään ja puhua toisillemme suut puhtaiksi eikä lähettää parlamenttääriä ilvettä pitämään.

NOKKONEN. Onko minun siis ilmoitettava hänelle, että teidän toivomuksenne ja ehkä aikeenne on saada puhutella häntä itseään?

LEHMUS. Ei. Sanoinhan teille jo...

NOKKONEN. Minä luulen siis, ettei asia tähän näin vain pääty.

LEHMUS. Luulkaa, mitä tahdotte!

NOKKONEN (kumartaa kohteliaasti). Hyvästi! (Menee eteiseen ja pukeutua).

LEHMUS (hänen jälkeensä). Minä puolestani luulen, että herra Turpaisella nyt ainakin on sen verran järkeä, että hän tietää, mitä hänen ei ole tehtävä, jos hän on oikeasta kunniakäsitteestä selvillä.

NOKKONEN (joka sillä välin on pukenut päällystakin ylleen, kumartaa vielä kerran eteisessä, sanoen kohteliaasti) Hyvästi!

LEHMUS (lyhyesti, kuivasti). Hyvästi!

NOKKONEN (Menee ulos).

LEHMUS (Kävelee muutaman kerran hermostuneesti huoneessa edestakaisin). Kaikkia sitä pitää maailmassa kuullakin. Kaikkia sitä pitää kuullakin. (Purskahtaa sitten nauramaan). Hah-hah-hah-hah!

KALPA (Kurkistaa ovesta oikealta). Joko se on tapahtunut?

LEHMUS. Tulkaa sisään vain!

KALPA ja ARMI (tulevat).

ARMI. Sehän kävi niin siivosti, ettei kuultu yhtään mitään kolinaa.

LEHMUS. Mikä niin?

KALPA. Se pellolle ajaminen.

ARMI. Niin.

LEHMUS. Te olette kuunnelleet?

KALPA. Tietysti. Pitihän meidän olla varalla sinua auttamassa, jos olisit apua tarvinnut.

LEHMUS. Mitäs nyt sanotte?

KALPA. Minä en mitään. Olen mykkä.

ARMI. Ihmettelen vain tämän maailman menoa.

LEHMUS. Sen ääretöntä nurinkurisuutta. Eikö niin? Onkos koskaan kummempia kuultu, kuin tämä kunnianloukkausjuttu?

KALPA. Mutta mitäs itse nyt aiot tehdä?

ARMI. Niin. Sillä ei Turpainen sitä siihen jätä.

LEHMUS (hiukan mietittyään). Aion — kuolla.

KALPA. Häh?!

ARMI. Valekuoleman, tietysti. Lähtemällä pois maalle, niinkuin olet tahtonut, hermojasi lepuuttamaan ja jos jaksat, uutta näytelmääsi jatkamaan.

LEHMUS (iloisesti). Kuuleppas, Armi, sinäpä annoit minulle todellakin oivan ajatuksen. Mitäs jos minä todenperään ottaisin ja kuolisin? Olisin valekuollut olevinani?

KALPA. Ai, saamari! Se on oiva kepponen.

ARMI. "Elävä ruumis" à La Tolstoi.

LEHMUS. Lähden pois ihmisiä pakoon, tapan itseni ja saan sanomista lukea, mitä jälkimaailma ja arvostelijat varsinkin minusta sitte sanovat.

KALPA. Että olit pelkuri, sen Turpainen tietenkin tulee ihan ensimäiseksi sanomaan sen asian jälkeen, jossa vast'ikään olemme vieraina miehinä olleet.

ARMI. Se voi päinvastoin olla traagillinen syy Eeron kuolemaan. Tuommoinen ihmisettömyyshän syvästi koskee tuntehikkaaseen runoilijaluonteeseen.

LEHMUS. Luuletko ehkä, että Turpainen siitä saa omantunnonvaivoja?

ARMI. Mahdollisesti hän kirjoittaa sinusta kauniinpuoleisen nekroloogin.

LEHMUS. Hyvähän se olisi sekin; osoittaisihan se hänessä kääntymystä parempaan päin.

KALPA. Hirteen hän ei ainakaan mene sinun kuolemasi tähden, siitä saat olla varma.

ARMI. Mutta varoitukseksi ja ojennukseksi se kenties voi olla hänelle ja kumppaneille. Ehkäpä aletaan meitä paremmin ymmärtää ja kohdella, kun yksi kuolee puolestamme.

KALPA. Jos todellakin aika vaatii uhria, niin puhkaise tuo mätäpaise! Ehkä alkaa sitte tässä maassa uusi _aera_.

LEHMUS. Se on päätetty. Minä kuolen.

KALPA. Kuten näet, emme me, sinun virkaveljesi, itke sinua lainkaan.

ARMI. Minä kyllä lasken kolmen markan seppeleen haudallesi.

LEHMUS. Ne minä kiellän, kuten kaikki suuret miehet ainakin. Mutta hautapatsaan saatte kymmenen vuoden perästä juhlallisesti pystyttää tomulleni.

KALPA Ja mitä siihen on kirjoitettava?

LEHMUS. "Vihattu, vainottu."

ARMI. Eläessään, niin, mutta paremmin ymmärretty kuoltuaan.

LEHMUS. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Joka tapauksessa kiitos myötätunnostasi, Armi!

KALPA. Tässä taitaa alkaa hellät jäähyväiset, niin että minun lopultakin täytyy lähteä.

LEHMUS. Yksi sana vielä! Voinko teidän vaitioloonne luottaa?

ARMI ja KALPA (nostaen oikeat kätensä). Pyhästi lupaamme ja vannomme.

LEHMUS. No, niin! Olen kohta valmis matkalle — Tuonen tuville. Pesuni sain juuri. Vaatteet ja käsikirjoitukseni ynnä muut vehkeet paiskaan tuota pikaa matkalaukkuuni. Ja ensi junassa katoan Helsingistä.

KALPA. Joko minä saan alkaa laulaa "Tuonen viita, rauhan viita"?

LEHMUS. Älä laske leikkiä, Ilmari! Tämä on vakava hetki. Näetsen, että kaikki hyvin onnistuisi.

ARMI (hellästi). Kirjoitathan ainakin, minne pysähdyt lopullisesti asumaan?

LEHMUS (samaan sävyyn). Tietysti. Ole huoleti!

KALPA (syrjään). Se on sittenkin vähän kamala, tuo eron hetki, kahdelle lempivälle sydämelle.

LEHMUS. Ensi työkseni minun täytyy maksaa täti Nemlanderille yhden kuukauden vuokra, ettei hän ainakaan ole huolissaan minusta.

KALPA (ojentaa kätensä). No hyvästi nyt sitte ja terveisiä kaikille, jotka ovat ennen meitä sinne mennet.

LEHMUS (halaillen Ilmaria). Hyvästi, seppo Ilmari! Kiitos rahoista! Ja jos tarvitsen lisää, niin toivon, että niitä hankit yhtä auliisti kuin tähänkin saakka.

KALPA. Koeta nyt kuitenkin olla säästäväinen äläkä juo liian paljon, vaikka siellä hiukan kuuma tulisikin!

LEHMUS. Sano sinä parhaat terveiseni ystävilleni ja vihamiehilleni, lukijoilleni ja arvostelijoilleni, koko teatteriyleisölle, joka on kappaleitani katsoessa joko itkenyt tahi nauranut, käsiään paukutellut tahi selkäni takana panetellut minua, kaikille ruokarouville, joiden luona olen asunut, Osmolalle, Ekbergin kahvilalle, josta minulta on kaksi paria kalossia viety, Kansallis-Pankille ja muille saamamiehilleni, suutari Ahoselle, joka paikkasi saappaani viimeisen kerran, ja räätäli Kettuselle, jolle housuni jäivät korjattaviksi j.n.e., kaikille, kaikille, koko maailmalle, joka iloita mahtakoon edelleenkin niinkuin se on tehnyt tähän saakka! Amen!

KALPA. Kiitos jäähyväispuheestasi. Se oli tosin hieman pitkä, mutta liikuttava. (Puristaa Lehmuksen kättä.) Näkemiin siis — toisessa maailmassa!

LEHMUS. Se on ainakin varma, että siellä kerran tapaamme toisemme kaikki.

KALPA (ojentaen kättä Armille). Näkemiin, Neiti Kanerva!

ARMI. Toivottavasti vielä tällä puolen Tuonelan jokea?

KALPA (vakuuttavasti). Kyllä. Minä tulen ankarasti pitämän teitä silmällä, että pysytte uskollisena Eerolle vielä hänen kuolemansakin jälkeen.

LEHMUS. Niin, seppo, ole hyvä ja käy vähän Armia tervehtimässä, jos joudat!

KALPA. Jos suvaitsette? Albertinkatu... mikäs se olikaan taas?

ARMI. Minä aionkin muuttaa tänne Eeron huoneeseen. (Lehmukselle). Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan?

LEHMUS. Päinvastoin. Sehän sopii mainiosti.

ARMI. Olen jo kauan ollut tyytymätön asuntooni siellä. Niin että tervetuloa vain tänne, herra Kalpa!

KALPA (paatoksella). Oi, täällä, näiden rakkaiden seinien sisällähän meidän tulee niin hauska yhdessä muistella rakasta vainajata. (Puristaen Armin kättä). Kiitos kiitos, minä käyn täällä hyvin usein ja niin mielelläni, niin kovin mielelläni. (Lehmukselle). Vielä kerran kätesi, Eero!

LEHMUS (katellen). No, mene jo! Hyvästi!

KALPA. Aa! Minä tunnen jo, että alat kylmetä, kätesi on kuin jää. Melkein jo ruumiin haju pistää nokkaani. (Peräytyy, kauhun ilme kasvoissa, eteiseen ja poistuu).

ARMI ja LEHMUS (huiskuttavat nauraen hänelle käsiään jäähyväiseksi). Hyvästi, hyvästi!

LEHMUS. Minä luulen todellakin, että tästä tulee peevelin hauska juttu.

ARMI. Oikea huvinäytelmän aihe. Ajattelepas sitä siellä maalla, ehkä saat kokoon oikean kassakappaleen.

LEHMUS. Aihehan on sinun keksimäsi. Sinun pitää siis olla yhteistyössä kanssani edelleenkin.

ARMI. Tietysti. Minä johdan toimintaa täällä, sinä siellä. Teemme työtä kukin tahollamme ja olemme kuitenkin yhteistyössä. Siten valmistamme omankodin perustamiskassan.

LEHMUS (taputtaen Armia molemmin käsin poskille). Aa! Vai sitä se kassakappale tiesikin? Kuuleppas, Armi, sinä olet oikein nerokas kirjailijatar. Sinun pitää saada kunniadiploomi, koska varat eivät riitä rahapalkinnoksi. (Suutelee Armia). Kas tuossa!

ARMI (väistellen). Nenän päähän! Hyi, sinua! (Pyyhkien nenäänsä).

LEHMUS. Miksikäs painoit kasvojasi alaspäin? — Muutenhan nenä on ihmiskasvojen korkein ennätys. Ja minä rakastan ylänköjä, huippuja, niinkuin tiedät, joista ihmishenki voi vapaasti liidellä yli maailman alhaisuuden.

ARMI. Runoilija! Missä on matkalaukkusi? Minä autan sinua matkalle.

LEHMUS. Loiskis! Minä kyllä laitan sen itse. Nyt käyn pikimältäni täti Nemlanderin luona.

ARMI. Mutta älä hiisku hänelle mitään vielä siitä, että minä muutan tänne!

LEHMUS. Johan nyt! Minä lunnollisesti katoan täältä kenenkään aavistamatta. Polta paperossi sillä aikaa! (Menee vasemmalle).

ARMI (vetää oven hänen jälkeensä kiinni ja aikoo mennä kirjoituspöydän luo. Samassa soi eteisen kello. Miettii hetken, mennäkö aukaisemaan, ja juoksee sitte eteiseen avaamaan).

VÄINÖ TURPAINEN (ilmestyy eteiseen). Vai niin! Pyydän anteeksi! Eikö herra Lehmus ole tavattavissa?

ARMI. Ei ole.

TURPAINEN. Mutta hän lienee kuitenkin kotona? Ainakin kuuluu hän vielä äsken olleen kotona.

ARMI. Sopii katsoa huoneeseen.

TURPAINEN (astuu askeleen huoneeseen ja katsoo ympärilleen).

ARMI. Niinkuin näkyy, olen täällä vain minä.

TURPAINEN. Ja myöskin minä.

ARMI. Tuon röyhkeyden tunnen kyllä ennestään. Ja kuitenkin toi kai toimittaja Nokkonen jo Lehmuksen vastauksen?

TURPAINEN. Mutta minä tulin sittenkin, sillä minulla oli syytä otaksua, että se oli toisen henkilön innoittama.

ARMI. Mikä kuitenkin on suuri erehdys.

TURPAINEN. Kuulin, ketä oli täällä, ja siitä tein johtopäätökseni.

ARMI. Parasta on olla tekemättä mitään johtopäätöksiä.

TURPAINEN. Minä huomaan, että puheemme käy aivan personattomasti ja että vältetään kaikkia nimiä.

ARMI. Niitä on jo kauan vältetty ja syystä.

TURPAINEN. Ja kuitenkin olemme ennen olleet koko joukon likempänä toisiamme.

ARMI. Onko siis viittaus tuohon jonkinlainen avain koko tähän juttuun? Siinä tapauksessa olisi ollut parempi välttää myöskin personallista kohtausta kanssani ja jättää kokonaan käynti täällä.

TURPAINEN. Syy käyntiini ei ole kuitenkaan enää mikään salaisuus. Minulla lienee toki oikeus puolustaa kunniatani?