Part 2
ARMI (nauraa pilkallisesti). Tämä on todellakin jo kovin naurettavaa. Minä ymmärrän mainiosti, miksi tällä lailla sekä sanoin että teoin olette käynyt Eero Lehmuksen kimppuun. Mutta kaikki tuo on liian halpamaista. Minä en ole koskaan ollut millään lailla sidottu teihin. Ja että ystävyyteni Eero Lehmuksen kanssa on vienyt teitä, arvostelijana ja julkisen sanan palvelijana suorastaan kostoon, se on... se on — en tiedä mitä sanoa — enemmän kuin inhoittavaa. Hyi! Menkää tiehenne!
TURPAINEN. Kyllä, minä menen. Mutta minä tulen takaisin... ja jo huomenna. Sillä minä tahdon tavata vain herra Lehmusta. Hänen tähtensä tulinkin tänne enkä kenenkään muun. Hyvästi! (Poistuu).
ARMI. Hyvästi! Hyvästi! Menkää! Menkää! (Riennättää Turpaisen ulos ja sulkee oven hänen jälkeensä). Oo! Onpas nämä oloja tässä meidän rakkaassa Suomenmaassamme! Personallista, puolueellista kaikki, kaikki! Kateutta, kostoa, panettelua, parjausta, vihaa, vainoa vain, — hyi, kuinka inhoittavaa! Suoruus, rehellisyys, puhtaus, — niin hengen kuin ruumiin, — kaikki on mennyttä, kuin pois pyyhitty hyveiden joukosta! Riekaleissa vain rehentelee kansamme henki ulkonaisen rikkinäisyytensä ohessa. (Heittäytyy istumaan kirjoituspöydän ääreen, pää käsien nojassa).
LEHMUS (tulee vasemmalta). Kas niin! Nyt sekin asia on selvä. — No? Mitäs sinä niin olet siihen mietteihisi vajonnut?
ARMI (heittäen päätään taaksepäin). Ah! En tiedä pitääkö itkeä vai nauraa?
LEHMUS. Nauraa, tietysti. Maailmassa pitää kaikelle nauraa, kaikkein surullisimmallekin, niin on helppo elää, ainakin helpompi. — Mutta mitäs oikeastaan on tapahtunut? Siitäkö olet pahoillasi, etten sallinut sinun taannoin matkalaukkuani valmistaa?
ARMI. Minun pitäisi sinulle, Eero, ehkä tehdä pieni tunnustus ennenkuin lähdet.
LEHMUS. Ja se on?
ARMI. En tiedä oikeastaan, mikä olisi parempi, puhuako vai olla vaiti.
LEHMUS. Sano suoraan vain, kuinka paljon tarvitset. Minä annan niin paljon kuin liikenee. Ja jos pitää, niin pyydän tädiltä takaisin, minkä hänelle juuri vein.
ARMI. Äsh! Joutavia!
LEHMUS. Tuo sinun maailmantuskasi on kiusoittava. Jos olet synnytyspoltteissa, niin pane runosi paperille läsnäolostani vähääkään välittämättä!
ARMI. No, niin, minä puhun sittenkin.
LEHMUS. Tulee kai jotakin kauheata?
ARMI (nousee). Tule tähän leposohvalle viereeni istumaan! (vetää Lehmusta kädestä viereensä).
LEHMUS (yhä edelleen leikkisästi). Ihan sinä, Armi, pelotat minua. (Istuutuu.)
ARMI. Minä tahdoin sanoa sinulle, että minä oikeastaan olen syypää tuohon juttuusi Turpaisen kanssa.
LEHMUS (peräytyy). Sinä? Millä lailla?
ARMI. Näetkös, vuosi sitte, kesällä me tutustuimme toisiimme Punkaharjulla.
LEHMUS (mielenkiinnolla). Alku on lupaava. — Ja rakastuitte toisiinne?
ARMI. Minun puoleltani ei mitään semmoista ollut, sen tunnen nyt.
LEHMUS. Kunko olet minuun rakastunut?
ARMI. Älä viitsi! Odotahan nyt!
LEHMUS. Mutta silloin sitä semmoista kuitenkin oli — hänen puoleltaan, niinkö?
ARMI. Otaksun, — koska hän minua kosi.
LEHMUS. Mutta sai rukkaset?
ARMI. Muuta hän ei voinutkaan saada.
LEHMUS. Miesparka! En olisi tahtonut olla hänen sijassaan.
ARMI. Ja siitä tietysti johtuu! tuo hänen kiukkunsa meitä ja kirjallista tointamme kohtaan.
LEHMUS. No, nyt minä olen selvillä! Mustasukkaisuutta, kateutta, kostoa, — kun me olemme löytäneet toisemme.
ARMI. Se on niin, Eero, olkoonpa kuinka paha tahansa otaksua tuommoisia syitä. Mutta nuo intohimot ovat niin inhimillisiä ja siksi niin oikeutettuja, jos niitä sillä voi puolustaa.
LEHMUS. Sinä olet jalo vihamiestäsikin kohtaan. Mutta kuinkas minun silloin käy poissa ollessani? Kun en vain saisi Kalvalta toiseen maailmaan mustareunaista kirjettä ilmoituksella, että minut sittenkin olet hyljännyt Väinö Turpaisen tähden?
ARMI (viekkaasti). Sen saat sitte nähdä.
LEHMUS (katsoen pitkältä Armiin ja viivytellen repliikkiään). Vaimo, sinun nimesi on — kavaluus.
ARMI. Ei puhuta siitä, nyt sen enempää. Sanon vain vielä kerran: sen saat sitte nähdä.
LEHMUS. Aivoissani alkaa päivä sarastaa. Sinä aioit jollakin lailla käyttää hyväksesi tuota vanhaa rakkautta.
ARMI. Sinun luvallasi vain, ei muutoin.
LEHMUS. Hyvä! Minä annan luvan. Minä luotan sinuun, Armi.
ARMI (Suutelee Lehmusta). Tuossa sinetti! Ja nyt ei enempää siitä asiasta. (Nousee.) Minäkin nyt lähden. Ja sinä saat sonnustautua matkalle.
LEHMUS (katsoen kelloaan). Kello yksi ja kymmenen lähtee minun junani. Minulla on vielä tunti ja viisi minuuttia jälellä. Ja valmistautuminen ei vie kuin neljännes tuntia aikaa.
ARMI. Siis — kuulumisiin ensin, niin pian kuin suinkin? (Molemmista käsistä Lehmusta pidellen).
LEHMUS. Kuolleenakin pidän sinua _au courant des affaires_. (Suutelee Armia).
ARMI (eteisessä). Hyvästi! Onnistukoon matkasi hyvin. (Poistuu).
LEHMUS. Iloksi ja huviksi koko maailmalle — tämä varsin harvinainen kepponen! Niin toivon. (Sulkee oven Armin jälkeen ja palaa huoneeseen. Hän näpäyttää iloisesti sormiaan, viheltää, vetää vuoteen alta esille matkalaukkunsa, sulloo siihen sikin sokin vaatteitaan ja käsikirjoituksiaan ja häärää kiireesti toimissaan, milloin lievästi kiraisten, milloin nauraen omille ajatuksilleen).
EMMA (oven takana vasemmalla, kolkuttaen). Saanko minä häiritä vieläkin?
LEHMUS. Tulkaa sisään vain, täti!
EMMA (tulee). Minä tahdoin vain kysyä, kuinka kauan Eero viipyy matkallaan?
LEHMUS. En tiedä mitään, täti. Ehkä tulen hyvinkin pian, mutta ehkä en tule koskaan enää.
EMMA. Taivas varjelkoon! Ei nyt saa tuolla lailla puhua!
LEHMUS. Mistä sen tietää, täti? Kuolevaisiahan olemme kaikki.
EMMA. Se on kyllä niin. Mutta jos elää?
LEHMUS. Niin tulen jokatapauksessa heti, kun rahat ovat loppuneet. Silloin saa täti minut varmasti takaisin.
EMMA (hiljaisesti). Sen minä kyllä luulen.
LEHMUS. Eikös se ole hauskaa, se? Ja minä kun luulin, että täti ottaa minut avosylin vastaan.
EMMA. Mutta jos Eeroa kysytään, mitä minun on sanottava?
LEHMUS. Sanokaa vain, että "otti ja lähti sanomatta minne ja miten pitkäksi aikaa. Ei kukaan tiedä minne hän on matkustanut, eivät edes hänen läheisimmät ystävänsä."
EMMA. Nyt Eero laskee leikkiä. Eikös Eero maininnut mitään niille tovereilleenkaan, jotka vast'ikään olivat täällä?
LEHMUS. Herran tähden, täti, niitähän minä juuri pakoonkin lähden, kuin pahimpia karhujani. Ystäväthän ne aina hädässä hylkäävät, kun taas pahimmat vihamiehet siinä aina ovat mukana puulla päähän lyömässä, jos hiukankin yrittää päätään ylös nostaa.
EMMA. Eerohan nyt on kovin katkeralla ja synkällä tuulella.
LEHMUS. Sen luontoinen minä pohjaltani oikeastaan olenkin, vaikka vain suottailen surustani ja olen iloinen olevinani, täti kulta. (On saanut laukkunsa valmiiksi).
EMMA (silmiään pyyhkien ja Eeroa hyväillen). Rakas Eero! Et saa puhua noin! Minun käy sinua jo kovin sääliksi.
LEHMUS (irroittautuen hänestä). Joutavia, täti! Hyvästi nyt! Ei ole aikaa enää. (Pukeutuu eteisessä).
EMMA. Onnea nyt matkallesi, Eero kulta!
LEHMUS. Kiitos, täti! Ja terveisiä koko maailmalle, kaikille ihmisille, niin hyville kuin pahoille! Pilvien tuolla puolen näemme toisemme jälleen! (Menee).
Esirippu.
TOINEN NÄYTÖS.
(Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä).
ARMI (tulee vasemmalta). Minä saan siis asua tässä huoneessa niin kauan kuin herra Lehmus on poissa?
EMMA (joka tulee hänen jäljessään). Samahan se minulle on, kuka tästä vuokran maksaa.
ARMI. Eikös herra Lehmus pidättänyt tätä itselleen palatakseen?
EMMA. Kyllä, — tavallaan. Mutta hän oli niin omituinen lähtiessään, — puhui niin ristiin ja sekaisin. Nähtävästi koetti hän teennäisellä iloisuudella peittää synkkämielisyyttään.
ARMI. Niinkö? Ihanko totta?
EMMA. Eikös teistäkin sitte siltä näyttänyt, neiti? Tehän olitte myöskin täällä vähää ennen hänen lähtöään?
ARMI. Ehkä vähän. Mutta minä olen jo niin tottunut hänen omituisuuksiinsa.
EMMA. No, eikös hän teille mitään maininnut siitä, kuinka kauan aikoi viipyä poissa?
ARMI. Tuossa kuukauden vaiheille hän arveli tarvitsevansa työtään lopettaakseen jossakin maalla, rauhassa, kenenkään häiritsemättä.
EMMA. Sillä aikaahan neiti kyllä ehtii löytää itselleen toisen sopivan asunnon. Niin että jääkää vain sitte toistaiseksi tähän huoneeseen, niinkuin sanoin.
ARMI. Olen jo aikoja sitte sanonut itseni irti nykyisestä huoneestani. Minä siis lähden noutamaan tavarani tänne heti paikalla.
EMMA. Tehkää niin hyvin, tehkää niin hyvin! — Niinkuin näette: huone on jo siivottu ja laitettu siihen kuntoon, jossa se olla voi.
(Eteisen kello soi).
ARMI. Mitäs vieraita tänne nyt on tulossa?
EMMA. Kai entisen vuokralaisen tuttavia, jotka eivät tiedä hänen matkustaneen pois. (Menee ovea aukaisemaan).
NOKKONEN (astuu eteiseen). Eikös kirjailija Lehmus ole kotona?
EMMA. Ei ole.
NOKKONEN. Saanko kysyä: onko hän kaupungilla ja kaupungissa, vai...?
EMMA. Ei. Hän on matkustanut maalle.
NOKKONEN (tullen huoneeseen). Anteeksi! Koska näen Neiti Kanervan olevan täällä, niin pyydän saada kysyä, tietääkö Neiti mitään kirjailija Lehmuksen olinpaikasta?
ARMI. En, en mitään. Mutta kuinka niin, jos saan luvan kysyä?
NOKKONEN. Minä pyydän, että kysymyksiini suhtauduttaisiin ihan rauhallisesti.
ARMI (pelästyvinään). Onko siis jotakin tapahtunut?
EMMA (pelästyen tosi teossa). Herra Jumala! Mitä on tapahtunut?
NOKKONEN. Varmaan ei tiedetä mitään ja sen tautta juuri tulin tänne saadakseni tiedon joko todetuksi tahi kumotuksi.
ARMI. Minkä tiedon?
EMMA. Niin, minkä tiedon? Puhukaa!
NOKKONEN. Pyydän, rauhoittukaa, hyvät naiset! Asia on yksinkertaisesti tämä. Olin juuri Uutistoimistossa. Sinne tuli Tammisaaresta sähkösanoma...
EMMA (Armille). Hän lähti siis sinnepäin.
NOKKONEN. ... sähkösanoma, että rautatiesillan kohdalta oli löydetty muutamia käsikirjoituslehtiä, joista yhdessä oli kirjailija Lehmuksen nimi.
EMMA. Voi, taivas!
ARMI. Entä sitte? Entä sitte?
NOKKONEN. Ja koska järvestä löytyi miehen leveälierinen hattu, jonka joku matkustaja tunsi kirjailija Lehmuksen hatuksi, hän kun oli nähnyt hänet junassa...
EMMA. Enkös minä aavistanut jo jotakin semmoista?
ARMI. Sehän olisi kamalata! Mutta eihän se ole sanottu, että se oli juuri hänen?
NOKKONEN. Sepäs se on, että kirjailija Lehmus oli sille matkustajalle sanonut olevansa matkalla Hankoon, mutta kun häntä sitte ei junassa ollutkaan, niin otaksutaan, että joku tapaturma todella olisi tapahtunut.
ARMI (ottaa nenäliinansa, kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään).
EMMA. Voi, neiti hyvä! Voi, neiti hyvä!
NOKKONEN. Huomatkaa, hyvät naiset, että minä sanoin: otaksutaan. Sehän ei vielä merkitse mitään varmaa.
EMMA. Mutta hyvin mahdollista se kyllä on.
NOKKONEN. Saanko luvan kysyä: millä perusteilla rouva niin luulee?
EMMA. Hänhän oli niin kovin synkkämielinen täältä lähtiessään, niin äärettömän masentunut ja alakuloinen.
NOKKONEN. Todellakin? Todellakin? Sehän jotakin viittaisi sinnepäin myös.
EMMA. Hänhän melkein puhui kuin olisi ollut valmis kuolemaan.
ARMI. Ei rouva Nemlander, se ei voi olla totta, se ei voi olla totta!
NOKKONEN. Mutta tietäähän Neiti Kanerva syyn tuohon synkkämielisyyteen? Tunnettehan asian, joka koski herrojen Lehmuksen ja Turpaisen välejä?
EMMA. Minkä asian? Kertokaa!
ARMI Oi, joutavia! Siitä ei maksa puhua.
NOKKONEN. Minun mielestäni se ei ole joutava. Päinvastoin luulen, että siinä syy mahdollisesti piileekin.
ARMI. No, jos niin todellakin on, niin on se kurja teko herra Turpaisen puolelta.
EMMA. Minä en ymmärrä mitään.
NOKKONEN. Anteeksi, neiti, ja malttakaahan mielenne! Liian aikaista on vielä ruveta ketään tuomitsemaan. Niinkuin sanoin, niin on tämä kaikki vielä pelkkää otaksumista vain.
ARMI. Mitäs te sitte, herra Toimittaja, tuommoisia "ankkoja" laskette liikkeelle, ennenkuin olette asiasta varma?
EMMA. En mitään ymmärrä.
NOKKONEN. Anteeksi, neiti, että pyydän teitä hiukan hillitsemään kiukkuanne. Minä olen tänne tullut, niinkuin sanoin, saamaan valaistusta tälle asialle. Ja sitä olen saanut jo osaksi. Ensiksi tiedän nyt, että herra Lehmus on matkustanut kaupungista pois, ja toiseksi, että hän lähtiessään on ollut kovin synkkämielinen, niinkuin rouva Nemlander voi todistaa.
EMMA. Sen voin, vaikka valallani.
NOKKONEN. Ja siinä on koko lailla tukea otaksumisille tuon surullisen sähkösanoman johdosta.
ARMI. No niin. Minä en kiellä. Päinvastoin pyydän nyt, että jos jotakin vielä saatte kuulla, niin heti paikalla tuotte tiedon minulle.
EMMA. Niin, niin! Olkaa niin hyvä!
ARMI. Sillä minä tulen asumaan täällä.
NOKKONEN. Niinkö?
ARMI. Juuri tässä huoneessa. (Emmalle.) Lähden nyt siis vain hakemaan tavarani. Näkemiin siis, rouva Nemlander! (On mennä eteiseen).
EMMA. Neidin vaatteet jäivät sinne minun puolelleni.
ARMI. Se on totta. Minähän tulin sitä kautta. Menenkin siis sitä tietä. (Poistua vasemmalle).
NOKKONEN. Anteeksi, rouva Nemlander, minä pyytäisin nöyrimmästi, äskeisten sanojenne johdosta, vielä saada haastatella teitä.
EMMA. Tehkää niin hyvin! Olen itsekin kovin utelias kuulemaan jotakin lisää tästä asiasta.
NOKKONEN. En ole vielä tullut esitelleeksi itseäni: nimeni on Nokkonen.
EMMA. Tehkää hyvin ja istukaa, herra Nokkonen! (Istuutuvat.) Kuulin, että olette sanomalehdentoimitlaja?
NOKKONEN. Niin, "Uuden Ajan" toimituksesta.
EMMA. Minä pyytäisin vain, hyvä herra Nokkonen, ettette minua mainitsisi lehdessänne, ettette ainakaan mitään pahaa minusta puhuisi.
NOKKONEN. Varjelkoon! Ei se ole tapani. Eikähän ole vähintäkään syytä.
EMMA. Ei vähääkään, sen voin vakuuttaa. Mutta sanomalehdet kun niin pian nimiä mainitsevat ja kaikellaisia "ankkoja", niinkuin sanotaan, levittävät, niin...
NOKKONEN. "Uusi Aika" ei sitä tee. Virkaveljillemme se kyllä usemmiten sattuu.
EMMA. Niin no, kun sen lupaatte... Minkä sanojeni johdosta, äsken tarkoititte?
NOKKONEN ottaa esille muistikirjan ja lyijykynän. Sanoitte että kirjailija Lehmus oli kovin synkkämielinen lähtiessään, — masentunut ja alakuloinen.
EMMA. Niin, niin oli, — kovin, kovin.
NOKKONEN. Sanoiko hän olevansa valmis kuolemaan?
EMMA. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Pilvien tuolla puolen näemme toisemme jälleen".
NOKKONEN. Niinkö? (Kirjoittaa.) Nämä sanathan todellakin ovat paljon merkitseviä.
EMMA. Ne ovat todellakin hirvittäviä.
NOKKONEN. Muistatteko ehkä vielä joitakin muita hänen lauseitaan?
EMMA. Sanasta sanaan en. Mutta jotakin sinnepäin hän puhui, etteivät hänen läheisimmät ystävänsäkään tiedä, minne hän matkustaa ja kuinka pitkäksi aikaa, että ystävät kyllä hädässä aina hylkäävät, mutta että vihamiehet silloin aina muistavat ja lyövät puulla päähän ja... ja ... Niin, en minä todellakaan muuta muista. Mutta kovin eriskummainen ja synkkämielinen hän vain oli lähtiessään.
NOKKONEN (joka sillä aikaa myös on tehnyt muistiinpanoja). Anteeksi: hän siis vain lähtiessään oli eriskummainen?
EMMA. Niin, niin. Ennen en minä ainakaan ollut mitään semmoista huomannut. Päinvastoin hän oli aina hyvin iloinen ja hauska.
NOKKONEN. Tämä on myöskin kovin tärkeä seikka. Se selvittää myös paljon tätä tekoa, sen motiiveja oikeastaan.
EMMA. Kuinka niin, herra Nokkonen? Minä olen myös kovin utelias kuulemaan. Teidän äskeisistä sanoistanne olin huomaavinani, että jotakin oli tapahtunut, joka... Enkö minä, vuorostani, nyt saisi vähän teitä haastatella? Olen niin kovin utelias kuulemaan.
NOKKONEN. Se nyt on vain eräs syrjäinen tapaus, joka voi olla yhteydessä tämän asian kanssa. Mutta koska sitä ei ole täydellisesti selvitetty, niin minun todellakin on vähän vaikea...
EMMA. Joku rakkausjuttu, eikö niin?
NOKKONEN. Ei, ei. Ei, ei.
EMMA. Sanokaa suoraan vain! Tietysti se on niin. Minä olen varma siitä.
NOKKONEN. Mutta minä vakuutan. Ainakaan en minä tiedä mitään sellaista.
EMMA. Mitäs sitte? Selittäkäähän! Parempihan on, ettei ruveta mitään vääriä huhuja levittämään.
NOKKONEN. Niitä tietysti on vältettävä jo sanomalehtien oman arvon ja kunnian vuoksi.
EMMA. Voittehan sen nyt minulle sanoa, herra Nokkonen — näin meidän kesken. Minä lupaan, etten puhu kenellekään. Minä pyydän. No! No!
NOKKONEN. Lyhyesti sanoen: eräs... kirjallinen jupakka erään toisen... kirjailijan kanssa eräästä kirjallisesta asiasta.
EMMA. Mitä se on? Minä en oikein ymmärrä. Kirjallinen tupakka? Mitä se on?
NOKKONEN. Jupakka! Jupakka! Erimielisyys...
EMMA. Riita siis jonkun kanssa?
NOKKONEN. Niin, mutta hyvin kunnialle käypä.
EMMA. No, että se herra Lehmus viitsikin sitä niin sydämelleen ottaa! Ja minä jo luulin jotakin pahempaa siinä olevan. Meillähän, Jumala paratkoon, on riitaa ja erimielisyyttä joka päivä ja joka paikassa ja joka ainoasta asiasta, jopa hyvinkin kunnialle käypää, niin että olisihan sitä jo pitänyt siihen tottua. Jos kaikki kunniansa tähden järveen juoksisivat, niin ei, totta tosiaan, montakaan henkeä meidän maassamme enää kuivalle maalle jäisi. (Eteisen kello soi hyvin kiireesti ja monia kertaa peräkkäin) Kas niin! Joko se Neiti Kanerva ehti takaisin?
NOKKONEN (hyvästellen). Pyydän siis saada kiittää tiedoista. (Kello soi jälleen monta kertaa.)
EMMA. Silläpäs nyt on kiire! (Rientää eteiseen.) Minä tulen aukaisemaan, minä tulen. (Aukaisee oven.)
KALPA (hätääntyneenä, tulee). Hyvä päivää, rouva Nemlander! Onko Neiti Kanerva täällä?
EMMA. Ei ole enää. Hän kävi taannoin, mutta läksi taas.
KALPA. Sepä nyt ikävä! Tiedättekö, minne hän meni?
EMMA. Kotiaan... asuntoonsa.
KALPA. Mutta minähän tulen juuri sieltä. Ei häntä kotona ollut.
EMMA. Sitte olette ehkä kulkeneet ristiin. Hän sanoi vain käyvänsä tavaroitaan hakemassa.
KALPA. Hän siis tulee takaisin?
EMMA. Hän muuttaa tänne asumaan kokonaan.
KALPA. Sitte minä odotan häntä. (Riisuu päällysvaatteensa eteiseen).
EMMA. Tehkää niin hyvin, herra Kalpa. Täällä on toinenkin vieras, joka voi kertoa teille uutisia, vaikka...
KALPA (tulee sisään ja tervehtii Nokkosta).
NOKKONEN. Ikävä kyllä — ikäviä.
KALPA. Te siis jo tiedätte?
NOKKONEN (pöyhkeilevästi). Kuinkas?... Mehän elämme aina muista edellä.
KALPA. Entäs Neiti Kanerva?
NOKKONEN. Hänkin.
EMMA. Mutta kuinka se on mahdollista, herra Kalpa? Kuinka se on mahdollista?
KALPA. Minun on vaikea selittää. Se on aivan käsittämätöntä. En olisi uskonut.
EMMA. Niin minunkin. En minäkään.
NOKKONEN. Onko teillä, herra Kalpa, siis ehkä varmoja tietoja asiasta? Olen iloinen, että sain tavata teitä täällä. Sillä tulin juuri tarkistamaan Uutistoimiston saaman sähkösanoman todenperäisyyttä.
EMMA. Niin, herra Kalpa, olisiko sittenkin siinä joku onneton rakkausjuttu alla?
KALPA. Ei alla eikä yllä. Olkaa nyt huoleti, rouva Nemlander! Ja anteeksi, että pyytäisin saada puhua muutaman minuutin kahden kesken herra Nokkosen kanssa.
NOKKONEN. Niin, minäkin pyytäisin.
EMMA. Tehkää niin hyvin! Minä menen. Minä menen. (Menee vasemmalle).
KALPA (saattaen Emman ovelle). Anteeksi nyt ja kiitos! (Nokkoselle.) Minä tunnen jo saamanne sähkösanoman sisällyksen.
NOKKONEN. Mitäs arvelette? Onko ehkä syytä epäillä sen todenperäisyyttä?
KALPA. Valitettavasti ei. En uskoisi sitä, ellen itse tänään olisi saanut kirjettä ystävältäni.
NOKKONEN. Saanko ehkä tietää...?
KALPA. Kernaasti. Hän ilmoittaa suoraan, ettei jaksa kauempaa tätä ilvettä kestää. "Kun luet nämä rivit", kirjoittaa hän minulle, "niin olen jo Vellamon neitojen oma".
NOKKONEN. Ei siis tapaturma, niinkuin olisi voinut olettaa sähkösanoman mukaan, vaan itsemurha?
KALPA. Sellaiseen epätoivon tekoon en todellakaan olisi luullut hänen ryhtyvän.
NOKKONEN. Se on kovin surullinen tapaus, tosiaankin.
KALPA. Niin, mutta mikä siihen on syynä, sen te, herra Nokkonen, tiedätte yhtä hyvin kuin minä.
NOKKONEN. Tekin luulette siis, että se kunnianloukkausjuttu...?
KALPA. Tietysti! Mikäs muu? Siinä sen näette, ettei saa laskea leikkiä vakavilla asioilla. Minäkin luulin, että ystäväni otti kaikki vain kevyesti kuin leikin kannalta, mutta nyt sen näen, kuinka syvästi kaikki häneen oli koskenut. Hän ei jaksanut tuota häväistystä ja parjausta enää kestää.
NOKKONEN. Voinko siis olla ihan varma siitä, että hän todellakin on päättänyt päivänsä?
KALPA. Varma? Kuinka te voitte minulta semmoista kysyä?
NOKKONEN. Niin, tuota, — te pidätte sen ainakin mahdollisena, todenmukaisena?
KALPA. Se on aivan toinen kysymys. Päinvastoin pyytäisin teitä niin pian kuin suinkin hankkimaan lisää tietoja. Varmoja voimme olla vasta sitte kun runoilijan ruumis on löydetty.
NOKKONEN. Aivan oikein. Niitä tietoja Uutistoimisto juuri odottaakin joka hetki.
KALPA. No niin! Olkaa siis te niin hyvä ja ilmoittakaa minulle, mitä saatte kuulla, heti paikalla! Tiedättehän, kuinka kallis tämä asia on minulle. Lehmushan oli maamme eturivin kirjailijoita, vaikka häntä niin väärin ymmärrettiin. Hän oli minun paras ystäväni. Minun on siis ensi tilassa, kun tieto on saatu, lähdettävä pitämään huolta hänen maallisista jäännöksistään.
NOKKONEN. Kyllä, kyllä. Minä lupaan sen. (Aikoo mennä perälle. Eteisen kello soi).
KALPA. Varmaan neiti Kanerva. (Menee aukaisemaan ovea.)
ARMI (tulee, vetäen perässään juurikoria). Te, herra Kalpa?
KALPA. Kävin ensin turhaan tapaamassa teitä Albertinkadun varrelta, kiirehdin sitte tänne ja päätin odottaa, kun kuulin teidän palaavan.
ARMI. Hyvin teitte (tullen sisään.) Aa! Toimittajakin on täällä.
NOKKONEN. Sanon nyt samalla hyvästi, saatuani herra Kalvalta uutta vahvistusta tuolle surulliselle asialle.
ARMI. Silmänräpäys, minä pyydän.
NOKKONEN (jää ovensuuhun odottamaan).
KALPA. Kuulin, Neiti Kanerva, että olette jo selvillä kaikesta. Eikös se ole kauheata?
ARMI. En tiedä mitä sanoa! En sanoja löydä.
KALPA. Jos se nyt vain on ihan varma?
ARMI. Kuinka niin? Mitä epäilemistä siinä enää on? Minä juuri sain viestin, että hän on löydetty.
KALPA. Kuuletteko, herra Nokkonen? Ruumis on löydetty.
NOKKONEN. Nyt ei siis ole epäilemistä enää mitään. Se on varma. Se oli tärkeä tieto. Minun täytyy kiirehtiä, pyydän anteeksi. Nöyrin palvelijanne. Sulkeudun suosioonne. (Kumartaa, pyörähtää ympäri ja rientää pois).
KALPA (katsellen pitkään Armiin). Te näytätte niin kummalliselta?!
ARMI (joka heittäytyy leposohvaan, kädet pään alle). Te olette saaneet kirjeen — myöskin?
KALPA. En olisi uskonut, että Eero tekisi toden tästä leikistä.
ARMI. En olisi uskonut, että te piditte tätä hänen leikkiään totena.
KALPA. Mitä sanotte?
ARMI. Hänen kirjeensä teille oli tietysti vain pilaa.
KALPA. Saakelin veitikka!
ARMI. Mutta kun hän sen jo oli pannut postiin, niin hän tuli ajatelleeksi, että ehkä se vaikuttaa teihin kovinkin pahasti....
KALPA. Niinkuin se on tehnytkin.
ARMI. Ja niin kirjoitti hän heti minulle ja pyysi selittämään... Sitä paitsi hän pelkäsi, että voitte vielä panna poliisiviranomaiset liikkeelle ja pilata koko asian.
KALPA. No, entäs Nokkonen sitte? Hänhän jäi siihen uskoon, että...
ARMI. Sehän oli tarkoituskin. Olette vastoin tahtoanne hyvin näytellyt osanne.
KALPA. Mutta te, kuinka te voitte sanoa, että hän on löydetty?
ARMI. Minä en sanonut että ruumis oli löydetty. Sen lisäsitte te ja Nokkonen uskoi sen heti.
KALPA. Kyllä te olette koko kavalaa sukua!
ARMI. Vastoin tahtoanne toimitte ihan niinkuin piti.
KALPA. Minä alan jo vähän pelätä koko tätä juonta. Siitähän voi johtua ikäviä seurauksia, kun asia joutuu sanomiin.
ARMI. Mitä seurauksia? Ei mitään muuta kuin että vihamiehemme tulevat aikalailla nolatuiksi.
KALPA. Nyt minä sitten jätän jo edesvastuun kokonaan teidän niskoillenne.
ARMI. Sen otan mielelläni, olkaa huoleti, ja johdan toimintaa edelleenkin. Mutta teidän täytyy vain auttaa minua — vaitiololla etupäässä.
KALPA. No, jos ei muuta tarvita, niin kernaasti. Nyt minun tekisi jo kuitenkin vähän mieli ruveta nauramaan.
ARMI. Sen saatte jättää tekemättä. Päinvastoin teidän pitää olla niin surullisen näköinen kuin suinkin. Nyt olemme vasta huippukohdalle pääsemässä. Muistattehan, että Turpainen uhkasi tulla tänään tänne?
KALPA. Oh yes, sanoi englantilainen.
ARMI. Mahdollista on että hänkin jo on saanut tiedon Eeron vedenpinnalla kelluvasta leveälierisestä hatusta.
KALPA. Epäilemättä. Mutta ehkäpähän sen vuoksi ei enää tulekaan.
ARMI. Minäpä olen aivan varma, että hän tulee juuri sen tähden. Jos hän tietäisi, että Eero tahallaan meni ulos vaunusta ja viskasi muutaman joutavan käsikirjoituslehden tuulen viedä, jolloin samalla hänen hattunsakin joutui tuulen uhriksi, sekä sitte, ostettuaan Tammisaaressa lakin, matkusti yöllä Lohjalle...
KALPA. Semmoinenko se hänen katoamisensa sitte olikin?
ARMI. Semmoinen... Niin silloin Turpainen ehkä ei tulisi. Mutta nyt hän on jo Nokkoselta kuullut minun muuttaneen tänne, — meillähän Helsingissä huhut leviävät salaman nopeudella, — niin... (Eteisen kello soi). Enkös minä sanonut?
KALPA. Olisiko todellakin hän?
ARMI. Minä pyydän saada yksin ottaa vieraani vastaan.
KALPA. Minä poistun siksi aikaa Rouva Nemlanderin luo.
ARMI. Sanokaa, että olen jo täällä. Mutta olkoon sydämenne kaipuuta täynnä, muotonne kuin surullisen haahmon ritarin ja kielenne puhukoon vain parasta lingottua hunajaa! (Uusi soitto.) Näkemiin!
KALPA. Te olette nero, Neiti Kanerva. (Menee vasemmalle).
ARMI. Todellakin, mitähän tästä lapsesta on vielä tuleva? (Juoksee avaamaan eteisen ovea).
TURPAINEN (tulee). Toivon, ettei tuloni ole aivan odottamaton?
ARMI. Päinvastoin.
TURPAINEN. Niin. Minähän eilen uhkasin tänään käydä täällä.
ARMI. Aivan oikein.
TURPAINEN. Sen jälkeen ovat kuitenkin asiat paljon muuttuneet.
ARMI. Paljon.
TURPAINEN. Saanko näin ollen sittenkin tulla sisään?
ARMI. En kiellä.
TURPAINEN (riisuttuaan polttoonsa eteiseen, tulee huoneeseen). Suvaitsetteko, että istumme?
ARMI. Voimme tehdä niinkin. (Istuu).
TURPAINEN (istuu myös). Olen kuullut toimittaja Nokkoselta mitä on tapahtunut.
ARMI. Sen arvasin.
TURPAINEN. Ehkä siis näyttää hieman kummalliselta, että kuitenkin tulin tänne?
ARMI. Minua ei kummastuta mikään.
TURPAINEN. Olen kuitenkin kovin pahoillani...
ARMI. Se todellakin minua hieman kummastuttaa.
TURPAINEN. En olisi luullut, että asia ottaisi tämmöisen käänteen.
ARMI. Tuo surunvalitus on kovin liikuttavaa.
TURPAINEN. Tuon pisteliäisyyden tunnen kyllä entuudestaan.
ARMI. Minä sitävastoin olen kaikki unhottanut.
TURPAINEN. Naiset puhuvat usein kuitenkin vastoin parempaa tietoaan.
ARMI. Minä tunnen vain yhden ja voin vastata hänen puolestaan.
TURPAINEN. Mutta että he osaisivat salata suruaan yhtä paljon kuin tämä yksi, sitä en minä usko.
ARMI. Myönnän että siihen tarvitaan harvinainen sielun voima, mutta sittenkin on tuo ylistys sen kunniaksi tällä hetkellä aivan liikaa.
TURPAINEN. Enkö minä siinä tapauksessa — tällä hetkellä voisi jollakin lailla olla hyödyksi?
ARMI. En tullut ajatelleeksi että se saattoi olla käyntinne tarkoitus — tänään.
TURPAINEN. Kentiesi se nyt sitte voisi todistaa, etten olekaan niin tunnoton kuin miltä olen saattanut näyttää.
ARMI. Itseään kohtaan ei yksikään ihminen ole tunnoton.
TURPAINEN. Itsekkäisyys on suurin siinä tunteessa, joka on pyhin.
ARMI. Jopa siinä määrin, ettei se kunnioita toisen tunteen pyhyyttä lainkaan.
TURPAINEN. Jos se on kunnioituksen puutetta, että kerran sen kaiun kuultuaan, tilaisuuden tultua, huutaa sille uudelleen saadakseen vastauksen.
ARMI. Tämäkö siis olisi se tilaisuus?
TURPAINEN. Otaksuin niin olevan.
ARMI. Otaksukaamme sitte, että se on oikein valittu.
TURPAINEN. Mitä olisi silloin minun tehtävä!
ARMI. Mitä tahtoisitte silloin tehdä?
TURPAINEN. Langeta eteenne.
ARMI. Se lankeemus olisi suuri.
TURPAINEN. Ei liian suuri sovitukseksi.
ARMI. Vaan sittenkin liian vähäinen voittaaksenne, mitä tarkoitatte.
TURPAINEN. Ehtojen määrääminen on siis teidän vallassanne.
ARMI. Ja ne suostutte täyttämään?
TURPAINEN. Koetan, elleivät ne ole ylivoimaisia.
ARMI. Millä voi sovittaa toiselta riistämänsä kunnian.
TURPAINEN. Minultako sitä kysytään?
ARMI. Otaksukaamme: — a priori.
TURPAINEN. Antamalla kunnia takaisin. Kelpaako se?
ARMI. Miten siinä tapauksessa vaatisitte teitä kohtaan menettelemään sen, joka on teiltä kunnian riistänyt?
TURPAINEN. Puhdistamalla minut julkisesti, tietenkin.
ARMI. Taikka myös kaksintaistelulla: europalaisella tahi amerikalaisella? Taikka harakirilla?
TURPAINEN. Vaikkapa niinkin.
ARMI. Kunniannehan on sitte jo pelastettu.
TURPAINEN. Kunniallinen mies on siitä aina hyvillään.
ARMI. Jalous on aina ihailtavin, kun uskaltaa uhrata elämänsä.
TURPAINEN. Osaan kyllä sille antaa arvoa.
ARMI. _De mortuis nil nisi bene_. Puhdistakaa nyt sitte vainajankin maine!
TURPAINEN. Jos sillä voin tehdä vähäisen palveluksen.
ARMI. Ja täyttää velvollisuutenne.
TURPAINEN. Siinäkö siis ehtonne?
ARMI. Elleivät ne tule täytetyiksi vilpittömässä mielessä, omantunnon mukaisesti, niin käännän teille selkäni.
TURPAINEN. Epäilettekö minun tähän saakka menetelleen toisin julkisen sanan palveluksessa?
ARMI. Erehtyminen on inhimillistä. Jätän sen mietelauseen suosiollisesti harkittavaksenne.
TURPAINEN. Vilpittömästi olen aina erehdykseni tunnustanut.
ARMI. Kun on ollut pakko. Se on siis tehtävä nytkin.
TURPAINEN. Ehdoissanne näkyy siis olevan tarkat määritelmät.
ARMI. Päinvastoin hyvin vapaat rajat. Kirjoittakaa vain huomiseen lehteen vainajasta rehelliset muistosanat!
TURPAINEN. Rehelliset?
ARMI. Niin juuri. Rehellisyyden rajat ovat aina vapaimmat. Niiden sisällä ei tarvitse luikerrella, ei kierrellä eikä kaarrella, eikä aitojen yli loikkia.
TURPAINEN. Viittauksenne ovat kokolailla loukkaavia minulle.
ARMI. Taaskin päinvastoin. Kun tämmöisen luottamustoimen teille annan, niin todistaa se, että uskon rehellisyyteenne täydellisesti.
TURPAINEN. Mutta voinkos minäkin puolestani uskoa ja luottaa...?
ARMI. Kummallinen kysymys! Milloinkas naiseen on voinut luottaa?!
TURPAINEN. Tuo oli ainakin rehellisesti lausuttu.
ARMI. Kunnioituksenne minua kohtaan ilahuttaa minua suuresti.