Part 3

TURPAINEN. Ette liene epätietoinen siitä, että minussa on teitä kohtaan paljon enemmänkin kuin kunnioitusta, paljon syvempiäkin tunteita.

ARMI. Vakuutuksenne nyt ainakin täydentää sen, mikä tiedoissani mahdollisesti vielä on ollut puutteellista.

TURPAINEN. Ja sen tähden lupaan koettaa täyttää pyyntönne.

ARMI. Pyyntöni on, että tekonne myös tyydyttää minua täydellisesti.

TURPAINEN. Minun toivomuksenihan te sen kautta olette luvannut tyydyttää. Jos minä siitä voin olla varma, niin voitte tekin olla varma, että tulette tyydytetyksi.

ARMI. Varman vastaukseni saatte huomenna, kun kirjoittamanne muistosanat olen lukenut.

TURPAINEN. Kiitos siitä lupauksesta jo... Saanko sanoa: Armi, kuin ennen.

ARMI. Sen myönnytyksen voin tehdä näin kahden kesken.

TURPAINEN. Tunnen, että jo alkaa sulaa jää sydämeltäsi. (Tavoittelee Armin kättä).

ARMI. (vetää kätensä pois) Anteeksi, etukäteen minä kuitenkaan en anna niin paljoa.

TURPAINEN. Olet sama omituisen oikullinen kuin ennenkin.

ARMI. Kaikki pysymme, näen mä, jossakin määrin muuttumattomina, oikeammin kehittymättöminä, tapoihimme nähden.

TURPAINEN. Sinun rinnallasi voi minussa kuitenkin paljon muuttua... (Yrittää istuutua likemmäksi Armia)... likempänä, vieressäsi ollen.

ARMI (väistyen etemmäksi). Anteeksi: me emme nyt ole Punkaharjulla.

TURPAINEN. Niitä aikoja olisin kuitenkin tahtonut muistella.

ARMI. Täällä Helsingissä, tässä ympäristössä, on liian runotonta sitä varten.

TURPAINEN. Sinun seurassasi saa mikä ympäristö tahansa kuitenkin ihmeellisen tenhoavan runohohteen. Silloin unohtaa kaikki, kaikki.

ARMI. Se on kovin varomatonta.

TURPAINEN. Kärsimyksensä, loukkauksensa, niin hyvin entiset kuin nykyiset, ja mieli lekottelee perhosena toiveiden kultaisessa päivänpaisteessa.

ARMI. Se oli tosirunoilijan arvoinen runokuva.

TURPAINEN. Suottailuun tahdot peittää sieluni sisimmät sykähtelyt, Armi. Mutta uskon sittenkin, että ne vielä tapaavat oikean kaikupohjan sinunkin sydämessäsi. Ja siksi toivon, että oikein olet arvioiva nämä vilpittömät tunteitteni ilmaisut.

ARMI. Sen teen. Sen lupaan. Sillä todellakin olen tällä hetkellä nähnyt, kuinka syvällä ne piilevät ja ovat piilleet.

TURPAINEN. Ja sitä olet sinä voinut tähän saakka epäillä?

ARMI. Syy ei ole minun. Todisteet ovat olleet niin... niin kieltoperäiset.

TURPAINEN. Mutta nyt olet näkevä toisellaiset... huomenna jo.

ARMI. Sen toivon vakavasti nyt minäkin.

TURPAINEN. Oi, Armi, salli, salli minun edes puristaa kättäsi, ellen sitä suudella saa. (Tavoittelee jälleen Armin kättä.)

ARMI. Tiedäthän, etten rakasta mitään orjuuden merkkejä. Minun mieheni ei saa myöskään olla herrani. Hänen on oltava samalla tasolla kuin minä.

TURPAINEN. Minä siis kumarran sinulle ja sanon: sinä olet nero.

ARMI. Tuopa oli jo hauska kuulla — arvostelijaltaan. Virkaveljiltään sen kyllä saa kuulla toisinaan, vaikka harvoin heiltäkin. Ojennan siis käteni. Tuossa!

TURPAINEN (tarttua siihen intohimoisesti ja painaa sitä huulilleen). Minun täytyy, — minun täytyy.

ARMI. Sittenkin — tottelematon! (Vetää kätensä pois). Se oli kovin varomaton teko.

TURPAINEN. Ihmisen onnellisimmalla hetkellä on hänelle paljon anteeksi annettava.

ARMI. Oli hyvä, ettei herra Kalpa sattunut tänne tulemaan. Hän on tuolla Rouva Nemlanderin puolella.

TURPAINEN. Hänelle olisin kyllä tahtonut onneni näyttää.

ARMI. Mutta hänen tähtensä on meidän nyt erottava heti.

TURPAINEN. Poistun käskemättäkin.

ARMI. Niin, meidän on molempien nyt huomiseksi oikein kunnollisesti tuuletettava sielujamme, rakas ystävä.

TURPAINEN. Siinä tunteessa yhtyvät nyt sielumme. Näkemiin, rakas ystävä! (Poistuu perälle).

ARMI jää Turpaisen mentyä keskelle huonetta seisomaan ja korottaa ristiinpannut kätensä taivasta kohti. Mikä hölmö, mikä hölmö! Herra suo hänelle anteeksi, sillä hän ei tiedä mitä tekee! (Menee sitte ja aukaisee vasemmalle vievän oven.) Herra Kalpa! Saatte tulla!

KALPA (tulee). Olipas se pitkä istunto.

ARMI. Ja tulinen.

KALPA. Vaikka kaikki kävi kuin haudan hiljaisuudessa. Täältähän ei kuulunut muuta kuin kaukaista kuisketta vain.

ARMI. Niinhän ne todelliset diplomaatit keskustelevatkin.

KALPA. Te näytätte, Neiti Kanerva, niin omituiselta. Kun ei vaan teidän olisi käynyt hullusti?

ARMI. Te olette todellakin, herra Kalpa, huonosti valvonut minua Eeron poissa ollessa.

KALPA. Joko sittenkin lankesitte viettelijän verkkoihin?

ARMI. Minun on teille se tunnustus tehtävä.

KALPA. Ei ole vielä sulhasenne haudattu, niin jo ehditte antautua toiselle!

ARMI. Mitäpä sitä ei tee rakkaan vainajan kunniata puolustaakseen.

KALPA. Niin ylevässä tarkoituksessa on pieni harha-askelkin anteeksi annettava. Mitä olette sillä sitte voittanut?

ARMI. Väinö Turpaisen sydämen ainakin täydellisesti.

KALPA. Siis kihlausilmoitus huomisessa lehdessä?

ARMI. Päinvastoin muistosanat vainajan kunniaksi.

KALPA. Sehän oli Napoleonin voitto teille.

ARMI. Ja Pyrrhon voitto on tämä oleva Turpaiselle.

KALPA. Ellei ystävämme sitä ennen herää kuolleista.

ARMI. Se olisi kauheata. Se on meidän nyt kaikilla tavoin estettävä, herra Kalpa. Eero on oleva kuollut kunnes Turpaisen muistosanat ovat painetut "Uudessa Ajassa".

KALPA. Minä kyllä teen voitavani tappaakseni hänet. Mutta jos Turpainen pettää teidät, Neiti Kanerva? Kuinkas silloin käy?

ARMI. Millä lailla?

KALPA. Kirjoittamalla murhaavat muistosanat Eerosta.

ARMI. Sitä en ole hetkeäkään edes ajatellut.

KALPA. Olette siis niin varma asiastanne?

ARMI (miettien). Kyllä. Niin. Minä olen varma.

KALPA. Mietitte sitä mahdollisuutta kuitenkin?

ARMI (varmasti). En. En mieti. Meidän naisten sydän ei erehdy koskaan näissä asioissa.

KALPA. Noin varmoja emme me, miehet, koskaan ole teistä. Sentähden olemmekin epäilijöitä.

ARMI. Sillä me voitamme sydämillämme.

KALPA. Tahi kauneudellanne.

ARMI. Te taas voimallanne, joko henkisellä tahi ruumiillisella. Mutta kun se kerran on jalkaimme juuressa, niin ovat aivonne pimitetyt, silmänne so'aistut...

KALPA. Miesraukkoja!

ARMI. Ja silloin emme epäile enää. Miehet ovat valmiit vaikka mihin.

KALPA. Teillä on kuitenkin — pieneksi lohdutukseksi aika hyvä ajatus miehistä ylimalkaan, päättäen kysymyksessä olevasta esimerkistä.

ARMI. Tahdoitteko sillä ehkä sanoa, että ainoastaan me, naiset, kykenemme tällä lailla pettämään kuin minä?

KALPA. Kyllä minä tahdoin, mutta minä olin niin hienotunteinen, etten sitä sanonut.

ARMI. Kysymyksessä olevassa tapauksessa olette varmaan kuitenkin meidän, naisten, puolella — pieneksi lohdutukseksi minulle?

KALPA. Olen — kokonaan. Jopa ihaelen suuruuttanne.

ARMI. Kiitän kunniasta.

KALPA. Toivotan vain täydellistä menestystä.

ARMI. Mutta jos epäonnistun, kuten pelkäsitte?

KALPA. Silloin pesen käteni, kuin Pilatus.

ARMI. Siinä olette sitte koko mies, kuin miehet ainakin!

KALPA. En ole uhkapelaaja. Antaa tahrata ystäväni muutenkin syyttä tahrattua nimeä olisi, lievimmin sanoen kevytmielistä.

ARMI. Niin kevytmielinen olen kuitenkin minä, että sydänverelläni tahdon puhdistaa ystäväni tahratun nimen.

KALPA. Siinä mielessä kyllä kunnioitan aiettanne.

ARMI. Vaan jos se epäonnistuu, jota en luule, niin osaan kyllä uhrata elämäni hänen hyväkseen vielä toisellakin lailla.

KALPA. Rakkauttanne, Neiti Kanerva, Eeroon, tunteenne pyhyyttä ja syvyyttä en ole koskaan epäillyt. Loimutkoon se elämänne loppuun asti! (Kolkutus ovelle vasemmalla).

EMMAN ÄÄNI. Neiti Kanerva! Herra Kalpa!

ARMI. Tulkaa sisään vain, rouva Nemlander!

EMMA (tulee hätääntyneenä, kädessä painettu sähkösanoma). Tässä on sähkösanoma, — kaduilla juuri myydään. Voi minun päiviäni!

ARMI. Mitä siinä on?

KALPA (ottaa ja lukee). "Adrianopoli kaatunut. — Runoilija Eero Lehmuksen ruumis on, saamiemme erikoistietojen mukaan, löydetty."

EMMA. Se on siis ihan varma sittenkin?

ARMI. Minä en epäillyt sitä enää vähääkään.

KALPA. Hyvin vähän oli minullakin jälellä toivoa.

EMMA. Poika parka! Ja eilen tähän aikaan oli hän tässä vielä iloisena keskellämme. (Pyyhkii silmiään).

ARMI. Se on maailman meno.

KALPA. "Tänäpänä sinä, huomenna minä", niinkuin virsikirjassa lauletaan.

EMMA. Niin, niin, kaikkien on meidän sinne kerran mentävä eikä kukaan sieltä koskaan palaa.

KALPA. Tulee mies merentakainen, vaan ei tule turpeenalainen, sanoo sananparsi.

ARMI (Emmaa lohdutellen). Ei nyt pidä kuitenkaan noin itkeä, Rouva Nemlander! Säästäkää toki kyyneleitänne ja silmiänne.

KALPA. Jäikös Lehmus vielä paljon velkaa rouva Nemlanderille?

EMMA (hiukan rauhoittuneena). Kaikeksi onneksi sain häneltä yhden kuukauden vuokran. Toiselta hän lupasi maksaa palattuaan.

KALPA. No, sen hän kyllä tekeekin. Tuota, ihanhan minä olen päästä sekaisin. Minä sen kyllä maksan, olkaa huoleti.

ARMI. Niin, olkaa nyt ihan huoleti vain. Kyllä me asiat selvitämme.

EMMA. No, no, enhän minä mitään kiirettä pidä. Tiedänhän minä saavani.

KALPA. Nyt vain on niin paljon muita menoja ensin, välttämättömiä.

EMMA. Tiedänhän minä, tiedänhän minä. Hautajaiset ja muut sen semmoiset.

ARMI. Herra Kalvan on nyt ihan ensimmäiseksi lähdettävä pitämään huolta vainajan tänne tuomisesta.

KALPA. Tietysti. Ensi junassa lähden.

EMMA. Ei suinkaan hän tänne minun luokseni tuoda?

ARMI. Ei, ei, olkaa huoleti, rouva Nemlander.

KALPA. Patoloogiseen laitokseen tietysti.

ARMI. Ja minun on lähdettävä surupukua itselleni tilaamaan.

EMMA. Voi, teitä raukkoja! Kuinka paljon onkaan huolia ja puuhia, kun ihminen kuolee. Niin, niin! Niin, niin! (Poistuu vasemmalle).

ARMI. Siltä puolen on siis asia varma.

KALPA. Herra Nokkonen on jo aika lailla polttanut näppinsä. (Eteisen kello soi).

ARMI. Mikäs nyt? (Menee aukaisemaan oven. Pikku tyttö tulee eteiseen sanomalehteen kääritty kukkavihko kädessä ja kysyy "Neiti Kanervaa"). Minä olen. Kiitos. (Sulkee oven ja tulee huoneeseen).

KALPA. Pelästyin jo kovin.

ARMI (repien paperin pois). Katsokaas tätä!

KALPA. Mitä ihania ruusuja!

ARMI. Tätä vain odotinkin.

KALPA. Mitä tarkoitatte?

ARMI (ojentaa hänelle mukana seurannutta korttia). Lukekaa!

KALPA (lukee). "Armilleni — armaalleni. Väinö."

ARMI. Sh! Hiljaa! Ette saa nauraa. Ette saa nauraa!

KALPA. Siinä tapauksessa minä vain istuudun hämmästyksestä. (Vaipuu tuolille).

ARMI. Eikö tämä ole suuremmoista todellakin?

KALPA. Mainiota! Mainiota!

ARMI. Vieläkö nyt epäilette aikeeni onnistumista, herra Kalpa?

KALPA. Nyt olen yhtä varma sen onnistumisesta kuin te.

ARMI. Ja tämä ihana ruusukimppu, tiedättekös mitä sillä teen?

KALPA. Ettehän toki sitä uuniin viskaa?

ARMI. Johan nyt! Sen lasken Eero Lehmuksen tomulle hautajaispuhetta pidettäessä hänen arvostelijansa, herra Väinö Turpaisen puolesta.

KALPA. Minä olen mykkä hämmästyksestä.

ARMI. Teidän on kuitenkin siitä heti toinnuttava ja lähdettävä vainajaa hakemaan, niinkuin oli aikomuksenne.

KALPA (nousten). Mutta mistä? Tiedämmekö, mistä hän on löydetty ja löydettävissä?

ARMI. Sen hän itse minulle kirjeessään ilmoitti: Lohjan aseman läheisimmästä majatalosta.

KALPA. Ensi junassa olen matkalla.

ARMI. Ja huomenna tuotte hänet tänne. Mutta muistakaa tehtävänne on mitä arkaluontoisin! Ei kellään saa olla vähintäkään aavistusta asiasta ennenkuin hän on täällä omassa asunnossaan taas.

KALPA. Toimi, jonka minulle annatte, neiti Kanerva, tuottaa minulle suurta kunniaa ja minä koetan parastani tyydyttääkseni korkeimmatkin vaatimuksenne, mutta minun täytyy tunnustaa, että minua koko lailla pelottaa matkustaa valekuolleen seurassa.

ARMI. Sitä suurempi on teidän ja meidän kaikkien ilo oleva, kun hän herää kuolleista jälleen. Siis näkemiin!

KALPA. Näkemiin, te suuri... suuri nero!

Rientää eteisen kautta ulos.

ARMI (pysähtyen haltioissaan). Minä voisin melkein jo itse luulla, että olen nero.

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

(Sama huone kuin edellisissä näytöksissä).

ARMI (istuu pöydän ääressä, juoden kiireesti aamukahvia. Lopetettuaan, hän menee eteiseen oven luo katsomaan, mutta palaa heti takaisin). Ei vieläkään! Missä ihmeessä se "Uusi Aika" tänään viipyy? (Kävelee hermostuneesti edestakaisin huoneessa). Jos sittenkin olisi jotakin tielle tullut? (Pysähtyy.) Silloinhan minä olisin nolattu ja oikein surkealla tavalla. (Kävelee taas ja pysähtyy, kotvan kuluttua peräovelle kuuntelemaan). Nyt siellä joku juoksee portailla. Varmaan sanomalehtipoika. (Kuuntelee.) Hän! Hän! (Sanomalehti putoaa ra'osta eteisen lattialle). Siinä se on. Vihdoinkin! (Sieppaa lehden, juoksee takaisin huoneeseen ja aukaisee lehden vapisevin käsin). Oo! Tuossa! Jumalan kiitos! (Istuutuu leposohvalle ja silmäilee kiireesti, huudahtaen silloin tällöin, hypähtäen palkaltaan ja osoittaen kaikin tavoin iloisuutta). Ei ole hullumpaa! — Tietysti! — Mainiosti! — Erinomaisesti! Totta kai! — No. No! — Ihan paikalleen! — Suuremmoisesti! — Se nyt vielä puuttui! — "Ei kukaan ole ennen kuolemaansa onnellinen" — juuri niin, juuri niin. — (Vasemman puoliselle ovelle kolkutetaan). Sisään. Sisään.

EMMA (tulee). Kuulin, että jo kauan olette ollut ylhäällä, Neiti Kanerva.

ARMI. Niinkuin näette, rouva Nemlander, on huoneeni jo siivottu ja kahvinikin ehdin juuri juoda. Eipä muuten ole paljon nukutuksikaan tullut. Tuossa vain sohvalla olen loikonut koko yön.

EMMA. Voi voi! Arvaahan sen, neiti kulta, semmoisen odottamattoman tapauksen jälkeen.

ARMI. Niin, paljon olen miettinyt sitä asiaa. Ajatukset ovat pyörineet päässäni oikeana pyörremyrskynä.

EMMA. Kun en minä tullut teille eilen Valerianaakaan tarjonneeksi. Mutta ehkä minä nyt saan tuoda 30 tippaa? Se rauhoittaa niin sydäntä.

ARMI. Ei, kiitos, rouva Nemlander. En minä välitä. Kahvi tekee minuun saman virkistävän vaikutuksen.

EMMA. No, kuinka vain. Mutta te näytätte niin kalpealta ja väsyneeltä, neiti. — Onkos muuten jo lehdissä mitään mainittu tuosta tapauksesta?

ARMI. On. — tässä pitkät muistosanat vainajasta.

EMMA. Mitäs niissä sanotaan?

ARMI. Hyvää, paljon hyvää, pelkkää hyvää.

EMMA. Tietysti. Mitäs muuta voisikaan. Semmoinen herttainen mieshän hän oli.

ARMI. Ja etevä kirjailija.

EMMA. Niinkö siinä sanotaan?

ARMI. Niin... tietysti.

EMMA. Sen minä kyllä uskon. Vaikka en ole lukenutkaan hänen teoksiaan. Silmäni ovat viime aikoina yhä enemmän heikontuneet. En jaksa kaikkia lukea, neiti hyvä, enkä ostaa.

ARMI. Kukapa sitä jaksaisikaan nykyään kaikkea kirjallisuutta seurata.

EMMA. Niin, neiti, kun sitä ilmestyy niin äärettömän paljo ja niinkuin sanomalehdet arvostelevat, semmoista roskaa, semmoista roskaa! Minä en suinkaan puhu vainajasta, enkä herra Kalvasta, enkä teistä, neiti. Tehän myöskin olette kirjailijatar, minä tiedän sen.

ARMI. Läsnä olevat kuuluvat aina poikkeuksiin.

EMMA. Niin. — Matkustikos herra Kalpa sitte hakemaan ystävänsä ruumista?

ARMI. Tietysti. Häntä nyt odotankin tahi ainakin tietoja häneltä niin pian kuin suinkin. (Telefooni soi rouva Nemlanderin puolella).

EMMA. Anteeksi! Siellä kuului telefoni soivan. (Rientää vasemmalle).

ARMI. Jokohan olisi minulle? Mutta mistäpäin? (Kävelee odotellen edestakaisin).

EMMA (palaa) Neiti Kanervaa pyydetään telefoniin.

ARMI. Minua? (Aikoo juosta vasemmalle mutta pysähtyy.) Kysyittekö, rouva Nemlander, kuka se on?

EMMA. Se on mieshenkilö. Hän sanoi: Turpa, Turpa...

ARMI. Sanokaa sitte, etten ole kotona... etten ole tavattavissa, etten nyt voi tulla puhelimelle.

EMMA. No! Hyvä on. Minä sanon. (Menee jälleen vasemmalle).

ARMI (iloisesti lyöden kätensä yhteen). Turpainen! Sulhasmies! Jo näin varhain aamusella! Ei malta odottaa! Varmaan ei ole hänkään nukkunut koko yönä.

EMMA (palaa). Herra Turpa pyytää kuitenkin vielä kysyä, milloin hän saisi neitiä tavata, — tulla neidin luo?

ARMI. Milloin? En minä osaa sanoa. En minä tiedä.

EMMA. Niin no, mitäs minä sitte hänelle sanon?

ARMI. Sanokaa... sanokaa: päivemmällä... silloin kuin muutkin ihmiset käyvät toistensa luona.

EMMA. Mikä tunti se on? Eihän meillä täällä Helsingissä mitään visiittiaikaa ole.

ARMI. Onpas. Kyllä hän tietää, jos sanotte hänelle vain, että hän olisi niin hyvä ja tulisi tavalliseen visiittiaikaan.

EMMA. No, voinhan sen sanoa sitte. Neidilläpä on omat omituiset tapansa! Näkemiin nyt sitte, neiti Kanerva!

ARMI. Näkemiin, rouva Nemlander!

EMMA. Minun on vielä torillakin käytävä. (Menee vasemmalle).

ARMI. Tässä alkaa todella korvia vähän kuumottaa. (Taputtaa molemmin käsin korviaan). Mitenkähän tässä lopulta oikein selviydytään? (Yrittää ottaa sanomalehden). (Eteisen kello soi). Jokohan he ovat siinä? (Juoksee avaamaan ovea).

NOKKONEN (ilmestyy eteiseen hyvin hätääntyneenä). Hyvää huomenta, neiti Kanerva! Anteeksi, että teitä vaivaan näin kovin varhain! Saisinko minä teitä vähän puhutella?

ARMI. Tehkää niin! Käykää sisään!

NOKKONEN (heitettyään päällystakkinsa eteiseen). Pieni silmänräpäys vain!

ARMI (istuutuu). Istukaa, olkaa niin hyvä! Mistä on kysymys?

NOKKONEN (istuutuen myös). Olkaa niin hyvä ja selittäkää minulle se eilinen uutinen kirjailija Lehmuksen kuolemasta!

ARMI. Mitä tarkoitatte?

NOKKONEN. Nähkääs, kun Uutistoimisto tähän saakka ei ole saanut, huolimatta kyselyistään, mitään varmaa tietoa siitä, että kirjailija Lehmus olisi löydetty.

ARMI. Mutta levittihän lehtenne siitä eilen erikoissähkösanoman.

NOKKONEN. Se tapahtui juuri teidän tiedonantonne nojalla, neiti Kanerva.

ARMI. Sehän oli sitte kovin varomatonta teiltä levittää semmoinen kuolinuutinen tarkistamatta sitä.

NOKKONEN. Mutta, hyvä neiti, sitähän juuri kävin tarkistamassa teidän luonanne.

ARMI. Mutta, hyvä herra, minähän en ole mikään uutistoimisto.

NOKKONEN. Sehän olisi kamalata, jos tässä todellakin olisi tapahtunut erehdys.

ARMI. Päinvastoinhan se erehdys olisi kovin ilahduttava.

NOKKONEN. Ehkä teille, vaan ei minulle, ei lehdellemme. Sehän olisi kauhea skandaali.

ARMI. Eivätkös muut lehdet sitte tiedä siitä tapahtumasta mitään.

NOKKONEN. Siinähän se on, että ne ivallisesti kertovat meidän vain levittäneen tuon erikoissähkösanoman Adrianopolin kaatumisesta ja kirjailija Lehmuksen kuolemasta.

ARMI. Ovatko molemmat tiedot sitte väärät?

NOKKONEN. Ainakin on jo edellinen peruutettu.

ARMI. Toivokaamme sitte hartaasti, että jälkimäinenkin vielä peruutetaan.

NOKKONEN. Tämä häpeähän joutuu sitte kokonaan minun niskoilleni.

ARMI. Niin, ei suinkaan minun.

NOKKONEN. Mutta tehän olitte niin varma saamastanne tiedosta, neiti Kanerva. Mistä lähteestä se sitte oli kotoisin?

ARMI. Aivan yksityisestä, jota minulla ei ole oikeus enkä tahdo ilmaista. Sen luotettavaisuutta en voinut tarkistaa, mutta epäillä sitä en saattanut missään tapauksessa.

NOKKONEN. Näin ollen ei auta muu, kuin jäädä odottamaan lisätietoja.

ARMI. Niinkuin sanoin: odottakaamme parasta!

NOKKONEN. Ja lehtemme arvostelija kun jo ehti kirjoittaa muistosanatkin kirjailija Lehmuksesta!

ARMI. Siitä kiittäkää puolestani Herra Turpaista vilpittömästi! Niin kauniisti ei hän ole koskaan vielä kirjoittanut.

NOKKONEN. Olen varma, että hän suuttuu silmittömästi, jos kirjailija Lehmuksen kuolema osottautuu perättömäksi.

ARMI. Sen uskon minäkin. Kunpa hän ei vain tekisi itsemurhaa!

NOKKONEN. Sen tapaista on minulla itsellänikin edessäni.

ARMI. Älkää nyt toki, herra Nokkonen! Sehän olisi korvaamaton vahinko sanomalehdistöllemme.

NOKKONEN. Kyllä tämän jälkeen sanomalehtimiesurani on katkaistu, se on varma.

ARMI. Joutavia! Tuommoisia "ankkojahan" sanomalehdet laskevat lentoon melkein joka ikinen päivä. Kun ne ovat aikansa lentäneet, niin ne unhottuvat. Toivon, että niin käy tässäkin tapauksessa. Älkää sitä siis niin sydämelle ottako, herra Nokkonen!

NOKKONEN. Kiitän teitä myötätunnostanne, neiti Kanerva, mutta rauhaa minä en saa ennenkuin asia on selvä. (Nousee.) Pyydän vielä kerran anteeksi, että näin varhain tulin vaivaamaan.

ARMI. Ei mitään. Minä pyydän päinvastoin vieläkin, että jos jotakin saatte tästä asiasta kuulla, niin tuokaa tieto minulle heti. Olette tervetullut mihin aikaan päivästä tahansa.

NOKKONEN. Ja jos te, arvoisa neiti, saatte joitakin lisäuutisia, niin voisinko minä...? Vai kuinka olisi minun meneteltävä saadakseni heti ne tietooni?

ARMI. Voisittehan kyllä soittaa rouva Nemlanderin puhelimeen. Mutta näin arkaluontoisessa asiassa...

NOKKONEN. Tietysti, tietysti! Minä kyllä hyvin mielelläni käväisen täällä personallisesti milloin tahansa, kun niin suvaitsette.

ARMI. Tehkää niin hyvin!

NOKKONEN. Kiitoksia hyvin paljon! Näkemiin, neiti!

ARMI. Näkemiin, herra Nokkonen!

NOKKONEN (poistuu kiireesti).

ARMI. Poika parka! Minun on häntä ikäänkuin vähän sääli. Hän on kuitenkin tehnyt niin suuren palveluksen minulle, että minä kyllä mielelläni otan kaiken syyn niskoilleni, jahka aika tulee. (Ottaa jälleen sanomalehden, heittäytyy leposohvalle ja alkaa sitä lukea kovin hilpeällä mielellä. Kotvan kuluttua soi jälleen eteisen kello.) Siinä he ovat! Nyt se on varma. (Juoksee ovea avaamaan).

KALPA (tulee, matkalaukkua kantaen, eteiseen). Huomenta! Terveisiä Tuonelasta!

ARMI. No? Löytyikö kuollut?

KALPA (tulee palttoo päällä sisään). Tietysti! Elää ja voi hyvin.

ARMI. Minnekäs hänen jätitte?

KALPA. Tuolla istuu valtaoven edessä ajopelissä kuomin peitossa. Enhän minä uskaltanut, — te kun eilen niin ankarasti varoititte, — tuoda häntä tänne, ennenkuin olin käynyt katsomassa, saako hän tulla vai ei.

ARMI. Jos olisitte tulleet muutamia minuutteja aikaisemmin, niin olisitte törmänneet yhteen täällä Nokkosen kanssa.

KALPA. Täälläkö hän kävi? Näin hänen kadulla juoksevan kuin hullu.

ARMI. Tieto Eeron kuolemasta alkaa näyttäytyä perättömäksi. Mutta voitto on meidän. Tuossa on "Uusi Aika" ja risti Eeron muistosanojen yläpuolella.

KALPA. Siinähän saadaan sitte paikalla tuliaiset!

ARMI. Ja hyvät! Käykää hakemassa hänet pian tänne!

KALPA. En. Se on teidän tehtävä.

ARMI. Minun? Kuinka niin?

KALPA. Teidän, teidän. Se sopii teille paremmin. Menkää, menkää! Joutuun!

ARMI (ihmeissään). Minkäs yllätyksen te nyt olette minulle valmistaneet?

KALPA. Minkä kuollut valmistaa voi. Ei muuta. Joutuun nyt vain!

ARMI (heittää nopeasti jotakin päälleen). Ettehän te vain minulle konnankoukkuja laita? Varokaa silloin teitänne! (Rientää perälle).

KALPA (hänen jälkeensä). Tuokaa mies tänne nyt pian! (Ottaa, riisuttuaan päällysvaatteensa, sanomalehden, jota silmäilee, ja purskahtaa hillittyyn nauruun.) Niin sitä on kirjoitettava! — Sen minä ymmärrän! — Turpaisestahan on tullut Eeron paras ystävä.

ARMI (tulee juosten takaisin, molemmin käsin painaen suutaan naurua pidättääkseen).

EERO (seuraa hänen jälessään. Hän on puettu homsuiseksi vanhaksi tädiksi, jolla on vanhanaikuinen hattu päässä, kasvot harson peitossa ja puuhka kädessä). Saakeli vieköön tätä reisua!

ARMI (käsiään paukuttaen ja räjähtäen nauruun). Mainiosti! Erinomainen! Suurenmoinen!

KALPA. Olkaa toki hiljemmällä, kun on kuollut talossa!

ARMI (hoksaa yht'äkkiä, juoksee vasemmalle, katsoo sisälle ja panee sitte oven lukkoon). Ei ole hätää. Emäntä meni torille. Katsokaa, herra Kalpa, onko eteisen ovi oikein kiinni!

KALPA (tekee niin). Kiinni on.

EERO (Armille). Tämmöinen naamiaistäti minä nyt olen sinun armostasi.

ARMI. No, terve tuloa, rakas täti! Oikein minun täytyy suudella sinua. (Heittäytyy Eeron kaulaan ja suutelee häntä).

EERO. No, sainhan minä nyt ainakin palkinnon vaivoistani.

KALPA (syrjään). Mutta minä taisin jäädä ilman?

ARMI (Eerolle). Annas, kun minä ihaelen sinua oikein joka puolelta! (Pyörittelee Eeroa ja kiertää itse hänen ympärinsä).

EERO. Tämä taideteos on kuitenkin seppo Ilmarin ansiota.

ARMI. Niinkö? No, ihanhan minun pitäisi sitte teitäkin...

EERO. Suutele nyt kerta häntäkin!

KALPA. Niin, suudelkaa vain!

EERO. Pikimältään! Minä käännyn pois. (Kääntyy).

ARMI (suutelee Kalpaa). Noin! Te olette ansainnut tämän palkinnon, herra Kalpa.

EERO (kääntyy takaisin). Joko se on tehty?

KALPA. Sepä maistui! Kovin lyhyt vain.

ARMI. Mutta kuulkaa nyt, rakkaat lapset. Nyt alkaa vyyhden selvittäminen.

EERO. Sen saat sinä tehdä.

ARMI. Ja teenkin.

KALPA. Sillä me olemme tehtävämme tehneet. Näin vaivaloista matkaa ei tässä maailmassa tehdä.

ARMI. Saatan uskoa. Mistä tuon oivallisen puvun saitte?

KALPA. Jaa-a! Sanokaas muuta!

EERO. Kaikki on omaani, joka rimpsu. Seppo on ne minulle lahjoittanut.

KALPA. Ja minä ne ostin. Tuossa Tuonelan majatalossa oli viime kesänä asunut eräs vanha täti. Hän oli todellakin kuollut ja ylisille oli jäänyt tämä hänen juhlapukunsa. Sanoin tarvitsevani sen maatilalleni variksenpelättimeksi ja se myytiin minulle heti. Tänä aamuna pimeän ollessa, Eero, siihen puettuna, katosi ennen minua majatalosta ja suoritettuani laskun, seurasin minä häntä asemalle. Kukaan ei ole luullut muuta, kuin että minä matkustan vanhan fasterini seurassa. Ja näin saavuimme onnellisesti tänne, hänen komeutensa ja minä.

EERO. Hänen komeutensa olen minä.

ARMI. Minun täydellinen hyväksymiseni teille molemmille!

EERO. Joka merkitsee, että saan riisua yltäni tämän komeuden?

ARMI. Ei vielä, ei vielä. Ennenkuin poistun saadaksesi muuttaa pukua, on meidän luettava tämän päivän "Uusi Aika", se on omistettu sinulle, Eero. (Ottaa lehden).

KALPA. Ehdin jo vilaista siihen ja näin, että nimesi ja maineesi todellakin vihdoinkin ovat asetetut oikeaan arvoonsa.

EERO. Todellako? Sen en olisi uskonut tapahtuvan kuoltuanikaan.

ARMI. Mutta nyt saat sen vielä kuulla eläessäsikin omin korvin.

EERO. Lue se sitte, Armi! Seppo ja minä muodostamme taiteellisen ryhmän viereesi.

KALPA. Ja kuuntelemme mitä suurimmalla hartaudella.

ARMI (ottaa tuolin ja istuutuu keskelle lattiaa, Eeron ja Kalvan asettuessa kummallekin puolen häntä). Tässä on risti kuvasi yllä, Eero.

EERO. Minä huomaan sen. Tämä on ylen harvinainen tapaus.

KALPA. Totta tosiaan ei tapahtu monelle ihmiselle, että itse saa kuulla tässä maailmassa, mitä jälkimaailma hänestä arvelee.

ARMI. Vaiti nyt! Minä alan. (Lukee) "Surullinen velvollisuutemme".

KALPA. Kuuletko, Eero?

EERO (rykäisee). H-öm!

ARMI. "... surullinen velvollisuutemme on tänään piirtää risti sen nimen päälle, jonka tässä luemme".

KALPA. Nenäliinat esille!

ARMI. "Aivan odottamatta tulee meille tieto, että nerokas."

EERO. Älä hiidessä!

ARMI. Siinä sen kuulit!

KALPA. Alku on jo kovin lupaava.

ARMI. "... että nerokas kirjailijamme Eero Lehmus eilen on muuttanut manalan majoille".

KALPA. Kukas olisi uskonut!

ARMI. "Tämä kuolinsanoma on sitä valitettavampi, kun on syytä epäillä, että hän itse on päättänyt päivänsä".

KALPA. Eikös olekin mainio tyyli?!

ARMI. "... vieläpä elämänsä ja kirjailija-uransa parhaimmillaan, kukkeimmillaan ollessa".

KALPA. Kuinka liikuttavan kaunista!

EERO. En todellakaan olisi luullut Turpaista noin helläsydämiseksi.

ARMI "Vainaja oli syntynyt..."

EERO. Älä viitsi tuota lukea! Senhän tiedämme kyllä, milloin ja niissä.

KALPA. Ja sinun curriculum vltaesihän kyllä tunnemme. Ylioppilastutkintoa etemmäksihän et ole ehtinyt.

ARMI. Minä hyppään sitte niiden tietojen yli. Mutta tässä on joukossa hauskakin uutinen. Muudan sinun isoäitisi serkku kuuluu nuoruudessaan kirjoittaneen runoja ja hänestä otaksutaan runoilijalahjan sinuun periytyneen.

EERO. Kylläpäs Turpainen ottaa asian oikein perinpohjaisesti!

ARMI. Kun hyvä arvostelija ainakin!

KALPA. Joka saa maksun palstamitalta!

ARMI. Myöskin todistaa se arvostelijan suurta rakkautta vainajaa kohtaan, mikä ilmenee vielä seuraavasta. Kuulkaa! (Jatkaa lukemista). "Vainajan ensimäinen runokokoelma 'Hiirenkorvia', joka ilmestyi hänen tuskin vielä koulupenkiltä päästyään, osoittaa kyllä jossakin määrin kypsymättömyyttä, — eihän voikaan niin nuorelta runoilija-alulta täydellisyyttä odottaa. —"

KALPA. Eipä tietenkään!

ARMI. "... mutta sittenkin ilmenee siinä jo niin paljon todellista, omaperäistä runollisuutta, syvää, väärentämätöntä tunnetta ja niin ihmeteltävä muodon hallitsemiskyky..."

EERO. Ooo-ho?!

KALPA. Aivan toista, mitä hän tätä ennen on sinusta sanonut.

ARMI. "... että yksin tästä teoksesta päättäen saattoi Eero Lehmukselle ennustaa suurta tulevaisuutta".

KALPA. Mikä jo on toteutunut.

ARMI. "Esimerkkinä mainitsemme tuon viehättävän pikku runon 'Kissankellot', jonka sydämeen käyvät sanat suurimman säveltäjämme siivestäminä..."

EERO (rykäisee). H-öm!

KALPA. Oivallinen tyylikukkanen!

ARMI "... kaikuvat jokaisen kansalaisen huulilta".

EERO. Tuo lause kuulostaa niin ihmeen tutulta!

KALPA. Älähän toki! Minusta se kuulostaa niin tavattoman "omaperäiseltä", — tämä sana alleviivattuna.

ARMI. Kuulkaas nyt! (jatkaa). "Ei vähemmän onnistunut..."

KALPA. Onko se ruotsia?

ARMI. Siltä kuuluu.

EERO. Turpainenhan on käynyt Kuopion ruotsalaisen yhteiskoulun.

ARMI. "Ei vähemmin onnistunut ollut Eero Lehmuksen ensimäinen novellikokoelma 'Kuusen juurella'."

EERO. Jonka Turpainen itse aikoinaan pani pataluhaksi.

KALPA. _Tempora mutantur_ eli suomeksi: niin ajat muuttuvat.

ARMI. "Mutta erittäin on muistettava hänen näytelmäesikoisensa 'Vipusen vatsassa', jossa tekijä astuu aivan uusia uria ja aukoo kauas-kantavia näköaloja vanhalle, ränstyneelle näytelmätaiteelle".

KALPA (Eerolle). Mitäs virkaveli siihen sanoo?

EERO. Sanon vain: sillä lailla!

ARMI. Turpaisparka siinä suorastaan kieltää vapahtajansa. Hän, joka tähän saakka on ollut tuon uuden suunnan verivihollinen!

EERO. Entä sitte? Uteliaisuuteni ei ole enää pysyä aisoissakaan.

ARMI (jatkaa). "Seurasi sitte erittäin sukkela ja henkevä huvinäytelmä 'Lorujen loppu', joka on käynyt jo klassilliseksi ja jäänyt pysyväiseksi Kansallisteatterimme ohjelmistoon..."

KALPA. Nyt maalataan jo kohta nimesi Aleksis Kiven ja Minna Canthin rinnalle Kansallisteatterin katsomon katonrajaan — näkymättömälle paikalle.

EERO (Armille). Annas tulla, annas tulla!

ARMI (jatkaa). "Mainitussa näytelmässä tekijä mitä purevimmalla tavalla, satiirin hienolla attikalaisella suolalla, ruoskii..."

KALPA. "Ruoskii — suolalla"! Jopas tuli pikkunen kömpelyys!

EERO. Kompastuuhan hevonenkin neljältä jalalta!

ARMI. "... ruoskii omituisia, mädänneitä kotoisia olojamme, antaen ansion mukaan, mutta silti kiitettävän ulkokohtaisesti, sekä oikealle että vasemmalle..."

EERO. Siitä tunnustuksesta kiitän sydämeni pohjasta.

KALPA. Nyt puhutaan romaaneistasi.

ARMI "Tämän lisäksi on vainaja kansalleen lahjoittanut."

KALPA "Se on totta. Tekijäpalkkiosi on suhteellisesti ollut kovin vähäinen."

ARMI "... kansalleen lahjoittanut koko joukon mieltäkiinnittäviä romaaneja..."

EERO. Ennen niitä sanottiin pitkäpiimäisiksi.

ARMI "... joiden aiheet ovat valitut mitä erilaisimmilta yhteiskunnan, sanottakoonpa suorastaan elämän aloilta, niin rikkaita ovat ne sekä sisällykseensä, että mielikuvituksen valtavuuteen nähden".

KALPA. Kuulittekos, hyvät ihmiset?!

EERO. Tuntuu kuin yht'äkkiä köyhästä suomalaisesta salokylän pojasta olisin muuttunut amerikkalaiseksi miljardööriksi.

ARMI. "Kaikkia suuren vainajan..."

EERO (rykäisee jälleen). H-öm!