II.

Säteissä ihmeellisen aamuruskon nyt välkkyy joka ruoho, puu. Ajoista kevään armahan ja uskon syysmetsä uneksuu. Soi hiljaisuuden herkät urut niin äänin hartain, hillityin. — Niin kaukana on mailman turut, joill' ennen riehuin, ostin, myin.

Kun maaten sammalilla päällä mäen väreissä aamun metsän suuren näen, kun tähtään taivaan lakeen katsehein ja kuolon sykintää mä kukkain kuulen, humua puiden, valitusta tuulen ja ääntä oman sairaan sydämein:

Niin on kuin joku tulla hyssyttäisi ja pehmein käsin kietois mun ja korvahani hiljaa nyyhkyttäisi satuja voitetun ja raukeen alakuloisuuden, satuja elon tyhjyyden, satuja mykän ikuisuuden, mi kerran tempaa jokaisen.