IV.

Ja se saapuu, myrsky kiihtynyt, öin hourivin, ruoskivin tuulin, se ulvoo kuin peto ärtynyt vihan vimmasta hyrskivin huulin, kunis uupuu ja itkee raivon se valkeita kyyneleitä, — mies sieltä turhaan etsii enää uusia säveleitä.

Lumen alla valkean, raskaan nyt niin metsä kärsinyt nukkuu. Ken sinne on kerran eksynyt, hänen rinnastaan ilo hukkuu kuin on hukkunut elämä siellä ja laulut kylmään hankeen, vain kalpea taivas katsoo yli maiseman kuolleen, ankeen.

ELEGIA.

Yläällä: laki taivaan lyijynharmaan, alaalla: varjot, usvat paljaan maan Mies yksin sielussaan vain kuva armaan ainoona lohtunaan.

Sumusta jostain metsäin takaa kumaa ään' kirkonkellon, malmiin taotun, tuo viestiä se miehen kammoksumaa: »Hän kuoli, jätti sun.»

»Hän hautaan viedään, vyöryy virsi, saarna jäähyväisiksi armaan siunatun. Tie ihmisen: kuin lehti, kuiva kaarna tomusta tomuhun.»

»Ja paateen värsy: Niin, hän tuli, meni, välillä hieman eli, kapinoi.» Mies jatkaa: »Täys on munkin autuuteni, jo viime sävel soi.»