Part 1

language: Finnish

BARBARA VON TISENHUSEN

Liivinmaalainen tarina

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

Näin on aivoitukseni, ja sille Jumalan Kaikkivaltiaan apua anon, että sen tähdelliseen loppuun veisin, hyödyksi ja ylösrakennukseksi kuin myös murheelliseksi varoitukseksi. Amen!

Kirjoittakaa, mitä ihmeellisiä ja harvinaisia asioita itse olen näillä silmilläni nähnyt ja näillä korvillani kuullut nuoresta neitsykäisestä Barbara von Tisenhusenista, syntynyt Rannun linnassa Liivinmaalla, Anno 1533, Ordomestari Wolter von Plettenbergin hallituskautena, korkiasti kunnioitetun ja ankaran herra Reinhold von Tisenhusenin ja hänen siveän aviopuolisonsa Anna Sawheren tyttärestä, molemmat jo ammoin autuaasti Herrassa leponsa löytäneet.

Kuin myös, mitä itse olen nähnyt ja kuullut, elikkä toisten kautta tietooni on tullut yhdestä kauppakestistä ja kirjurista, nimitetty nimellä Franz Bonnius, tullut Braunschweigistä, Saksanmaalta, ja kirjurin toimessa Rõngun linnassa, sanotun neitsykäisen Barbaran isänsisaren Anna von Tödwenin luona, omaa sukua Tisenhusen.

Niinpä puhalla nyt, Herra, sieraimiini totuuden henki ja johdata palvelijasi kynä, että totuus sitä taluttaisi, ja se tasan oikeutta jakaisi, niin paljon kuin se ihmisen synnilliselle luonnolle mahdollista on.

Minä, Matthaeus Jeremias Friesner, Herramme armosta Rannan kirkkoherra hamaan moskovalaisen maahantuloon asti, olen sanotun neitsykäisen Barbara Reinholdintyttären Pyhälle Kasteelle kantanut, Wittenbergin puhtaan ja väärentämättömän Evankeliumin mukaisesti, samoin kuin hänen veljensä Jürgenin, Reinholdin ja Bartholomaeuksen sekä hänen seitsemän sisartansa. Niin olen minä tätä neitsykäistä paljon rakastanut, kuten hengellisen isän sopii, ja on hän ollut sielulleni läheisempi kuin yksikään kanssaveljistäni elikkä kanssasisaristani tässä murheen laaksossa.

Mutta vaikka tosin sanottu neitsykäinen Barbara oli nuorin yhdentoistakymmenen sisaruksen seasta, ja hänen vanhempansa jo ijällisiä hänen syntyessään, niin oli kuitenkin kuin olisi kaikki heidän voimansa ja väkensä juuri tähän lapsukaiseen vuodatettu. Sillä vieraatkin hämmästelivät tämän tyttölapsen kaunista katsantoa ja hänen puhettansa, joka tuli niinkuin aikuisten eikä niinkuin piskuisen lapsen suusta, kuin myös sitä hengen hehkua, joka hänessä jo vallan vähäisenä paloi. Ja hänen autuas rouva Äitinsä uskoi minulle, että hänen aivoituksensa oli lähettää Barbara ynnä veljensä Bartholomaeuksen kanssa Kuuriruhtinaan hoviin kunniallisia tapoja kuin myös hovikuria oppimaan marsalkoilta ynnä hovimestarinnoilta, sillä hän oli viisas nainen ja tiesi, ettei Liivinmaalla tähän aikaan voinut oppia muita aatelisia hyveitä kuin ovat juominen ja mässäys, ja neitsykäisille silmänpyynti ja koreus.

Mutta ennenkuin hänen aivoituksistansa totta tuli, temmattiin sekä hän että hänen hurskas puolisonsa pahantapaiselta polttotaudilta pois tästä ajallisesta elämästä, ja ritari Jürgen otti vanhimman veljen perintöoikeudella Rannun linnan haltuunsa. Ja neitsykäinen Barbara oli tällöin vain kymmenen ajastajan vanha, ja kaikki hänen muut sisaruksensa jo avioliiton siteissä. Silloin sanottu neitsykäinen, koska hän vähäisenä orvoksi jäi, joutui Rõngun linnaan, joka on Rannusta peninkuorman matkan päässä, kasvatettavaksi tätinsä, jalosukuisen rouvan, Anna von Tödwenin, luona, jolla ei omia rintaperillisiä ollut.

* * * * *

Mutta niinä aikoina, kuin nämä kaikki tapahtuivat, oli Liivinmaa vielä Ordon hallussa, ja sitä hallitsivat Ordon Suurmestarit yhdessä piispan kanssa. Ja se oli vielä silloin ylön äveriäs ja siunattu maa eikä ollut vielä ehtinyt joutua kaikilta _nation'eilta_ elikkä kansakunnilta surkeasti raadelluksi. Vaan sitä nimitettiin _Livland = Blivland_, koskapa jokainen, joka sinne kerran joutui, sinne myöskin jäädä halusi eikä enää pois pyrkinyt. Ja siitä asti kuin Wolter von Plettenberg oli saanut suuren _victoria'n_ elikkä voiton moskovalaisesta ja maalle ynnä rahvaalle pitkäaikaisen rauhan, kasvoi Liivinmaalla hyvinvointi ja rikkaus, mutta myös Saatanan kylvöstä kaikkinainen rikkaruoho, kuin on prameus ja hekuma sekä hallitsijain että alamaisten seassa. Sillä porvarit ja myöskin epäsaksalaiset talonpojat ovat herrojensa esimerkin jälkeen tehneet, niin ettei ole toista kansaa koko kristikunnassa, joka olisi elänyt tainkaltaisessa haureudessa ja sodomalaisten sekä epikurolaisten tavalla, itsekukin etsein hänen autuuttansa vain maallisessa ja synnillisessä ilonpidossa. Jonka takia ordoherroilla. tuomioherroilla ynnä aatelilla ei ollut muuta jokapäiväistä työtä elikkä ajanvietettä kuin suden-, karhun- ja ketunajot sekä metsästys ynnä vielä noppapeli ja ajo toisista hääpidoista ja ristiäisistä toisiin ja toisilta messumarkkinoilta toisille.

Mutta Johann von Tödwen, Rõngun herra, oli rikkaimpia ritareita, ei vain Tarton hiippakunnassa, vaan koko Liivinmaalla, ja Rõngun linnaan kuului kaksituhatta kaksisataa taloa. Niin Johann von Tödwen ja hänen aviopuolisonsa Anna, omaa sukua Tisenhusen, elivät suuressa ylellisyydessä, sillä he rakastivat rahaansa käyttää ja sitä myös näyttää eikä vakan alle piiloitella. Ja vaikka he silloin tällöin laupeudenkin töitä tekivät ja kirkolle ja vaivaisille almun antoivat, niin oli heidän sydämensä halu sentään tämän maallisen ja turhanaikaisen perään.

Niin Anna von Tödwen mielistyi suuresti veljentyttäreensä Barbaraan ja piti häntä kuin omaa lasta ikään, koska hän itse hedelmätöin oli. Ja vaikka tämä lapsukainen olisi kuuta kuusenlatvasta kurkoittanut, niin olisi hänen tahtonsa täytetty, niin hänen rouva Tätinsä häntä hellitteli. Niin minä, tämän lapsukaisen sielun parasta ajatellen, usein sanoin Rõngun rouvalle, Anna von Tödwenille: »Kavahtakaa, ettei tämä lapsukainen liian itsevaltaiseksi kävisi, sillä mitäs teetten, jos hän vastakin aina oman päänsä pitää? Mistäs siihen _remedium_ elikkä lääkitys löytään?» Niin Rõngun rouva, hänen Tätinsä, tähän vain naurahteli, sillä hänkin oli tämän lapsukaisen lumoissa niinkuin kaikki muutkin.

Mutta Barbara, koska hän neitsyeksi varttua alkoi, oli ihana näöltänsä, niin että minä usein ajattelin nuorta Ruthia, koska hän Boaksen jäljissä pellolta tähkäpäitä noukki. Sillä vaikka hän oli ylön hoikka varreltansa, ja hänen käyntinsä keinuva, olivat hänen muotonsa kuitenkin täydelliset ja muhkeat. Ja myöskin hänen kasvonsa olivat sangen kauniit, sillä Luoja oli antanut hänelle hipiän, valkean kuin merikaislan kuidut, mutta hänen hivuksensa olivat mustat ja kiiltäväiset kuin musta teräs. Nämä hivuksensa hän maalla ja kotosalla ollessaan suki kahdelle palmikolle ja ne korvallisille sykkyröiksi kiersi, niin että ne riippuivat kuin mustat rypäleet kahden puolen päätä. Ja vaikka häntä ei tainnutkaan turhanaikaiseksi sanoa, niin hän sentään suviseen aikaan koristeli päätänsä kedon kukkasilla niinkuin neitsykäisten tapa on, niin että kun hän kulki yli luhtaniityn elikkä yrttitarhassa käyskenteli, niin hän taittoi illakon elikkä angervaisen elikkä myös ruusunkukkaisen, — sillä hän väkevätuoksuisia kukkia rakasti! — ja sen hivuksiinsa pisti, näin luvallisesti itseänsä kaunistellen.

Niin tuli aika, että neitsykäisen Barbaran oli uudistettava Kasteen Liittonsa ja myös kaikissa kristillisissä tiedoissa opetusta saatava. Ja on neitsykäinen Barbara kolmasti viikossa tullut luokseni, milloin ratsastaen, milloin ajaen, mutta joskus myös jalkaisin, sillä tämän neitsykäisen halu oli piskuisesta pitäin samota metsiä ja maita. Niin on hän useasti edessäni istunut ja silmiensä tummuuden tutkivasti minuun kiinnittänyt, ja on hänen nuori sielunsa Jumalalliselle Armolle avoinna ollut. Ja on minut toisin kerroin vallannut varmuus, että tämä neitsykäinen on jokaisen sanani omistanut ja sieluunsa kätkenyt, mutta toisin kerroin on minussa taas kasvanut _suspicio_ elikkä epäily, sillä minusta tuntui kuin olisi hänen sielunsa tuoksunut kuin tuntematon kukka, ja hän vain omaa elämätänsä elänyt. Mutta monasti hänen mentyänsä olen minä palavasti Herraa rukoillut, että Hän tämän neitsykäisen sielun säilyttäisi puhtaana ja lujana hamaan loppuun saakka.

* * * * *

Mutta kun neitsykäinen Barbara oli seitsemäntoista ajastaikaa täyttänyt kuin myös ensi kertaa Herran Ehtoollisella käynyt, niin hänen rouva Tätinsä, joka samalla oli hänen holhoojansa, katsoi otollisen ajan tulleeksi näyttää neitsykäistä ja täten hänelle sopivaista ja säädynmukaista aviopuolisoa hakea Liivinmaan nuorten ritarien seasta. Sillä neitsykäisen veli, Rannun herra, ritari Jürgen, joka samoin lain mukaan hänen holhoojansa oli, ei tainkaltaisilla asioilla aikaansa kuluttanut.

Niin jalosukuinen rouva Anna von Tödwen, jonka sydän riippui kiinni maanpäällisessä koreudessa, niin että hän sitä palvoi kuten pakanat jumaliansa, laitatti veljentyttärellensä Barbaralle puvun, jota neljä neulaneitsyttä Rõngun linnassa kolme kuunkiertoa ompeli. Ja Anna von Tödwenin tahto oli, ettei kellään pitänyt oleman senkaltaista pukua kuin hänen veljentyttärellänsä. Niin tämä puku tuli puheeksi yli koko Liivinmaan ja vielä Liettuassa ja Puolan valtakunnassakin, sillä se oli kokonaan kultakuiduista kudottu, niin että sen olisi tainnut puhtaan ja selkiän kullan painosta myydä, kuin myös yltäyleensä kalliilla helmilöillä kirjaeltu aina kaulasta helmaan astikka. Ja vielä kuului tähän pukuun vaippa, joka oli sisältäpäin ilveksen nahkaa, mutta päältä purppuraista verkaa, näädännahalla päärmätty, ja kullattu käsilaukku ja suuret kultaiset kaulakäädyt ynnä vyötäisketjut, yhteensä kuusikymmentä luotia painavat.

Tainkaltaista prameutta ei oltu vielä nähty edes Liivinmaalla, ei aateliston eikä porvariston seassa, vaikka sekä Tallinnan että Tarton kuin myös Rakveren vaimopuolet tosin eivät syntisen ruumiinsa verhoituksessa ja pynttäyksessä juuri hevillä perään anna. Niin oli paljon sellaisiakin, jotka sekä salaa että julkisesti tätä koreutta kauhistuivat ja näin nuorelle neitsyelle säädyttömänä pitivät ja paremminkin aviovaimolle sopivana. Ja he varoittivat vakavasti, että se vielä katumukseen ja kyyneliin päättyisi.

Mutta neitsykäinen Barbara ei tosin itse ollut tähän koreuteen vikapää, vaan hänen rouva Tätinsä, jonka tahto se oli.

Niin Rõngun rouva Anna von Tödwen otti veljentyttärensä Barbaran mukaansa Tallinnan kaupunkiin, jossa piti vietettämän jalosukuisen Egbert von Uexkullin ja jalosukuisen ja hyvämaineisen neitsyen Alleth von Risebiterin häitä. Mutta kutsut näihin häihin oli lähetetty ympäri maata kaikkiin linnoihin ja moisioihin jo neljänneksen ajastaikaa aikaisemmin, ja oli palkattu yksi vasituinen kirjuri sitä varten. Koska ei yksikään moisio Liivinmaalla olisi ollut mahdollinen mahduttamaan itseensä näin suurta vierasten paljoutta, niin oli Tallinnan kaupungista vuokrattu iso killansali, sillä sekä sulhanen että morsian olivat suurta ja äveriästä sukua.

Mutta näistä hääpidoista ja muista senkaltaisista kuin tänä jumalattomana aikakautena toimeenpantiin Saatanan ja hänen valheenhenkiensä riemuksi, on minun häpiällä tunnustettava: »Voi teitä, sillä teidän tähtenne on kadotus ja perikato tähän maahan tullut!»

Kuitenkin ovat nämä häät olleet siitä sangen tähdelliset, että niissä on neitsykäisen Barbaran oikea sisu ja luonto itsensä ensi kertaa näyttänyt, kaikille hämmästykseksi ja monelle pahennukseksi.

Niin oli siis näihin pitoihin kerääntynyt perintöherroja ja ritareja Liivinmaan kaikilta kulmilta perhekuntiensa ynnä aseenkantajiensa sekä palkollistensa ja trenkiensä kanssa, niin että heitä yhteensä luettiin monta sataa henkeä. Eikä heille tosin piisanneet yhden kaupungin trummunlyöjät, vaan oli heille ilonpidoksi tilattu maan ruhtinaan ja sotaväenkin trummut ja kaukaisten kaupunkien pelimannit.

Niin ovat he sitten ilojansa pitäneet ja ratsastelleet monessa erää suuressa saatossa kaupungin muurien ulkopuolelle ja taas takaisin ja kahdesti ohi killansalin, trumpujen päristyksellä ja soiton kanssa, näin koreuttansa turulle tuoden, kaupungin porvareilta kuin myös epäsaksalaisilta katsottaa. Ja ovat he ylpistelleet ja pyssyillä paukutelleet, niinkuin olisivat hyvänkin linnoituksen valloittaneet. Ja ovat heidän orhinsa olleet yltäyleensä koristetut raskailla kultavitjoilla ja höyhentöyhdöillä, niin että yksi niistä oli tullut maksamaan yhdeksän kuormaa rukiita. Niin on sitten epäsaksalaisia esikaupungeista ja muurien ulkopuolelta, missä heidän asuntonsa ovat, juossut suurissa joukoissa heitä katsomaan, ja myös moni kunniallinen porvari ja hantvärkkäri on heittänyt kesken kuka savenvalunsa, kuka olvialtaansa tai myös saunoittaja parranajonsa nähdäkseen sitä menoa.

Niin ovat myös neitsykäinen Barbara ja hänen rouva Tätinsä joka kerta muitten mukana saatossa olleet, kukin hänen ratsullansa.

Vaan kun häävieraat näin itseänsä kyllin alhaiselle rahvaalle näytelleet olivat, menivät he killansaliin, minne heille oli pitopöydät valmistettu. Eikä siinä ruokarukousta pidetty eikä kiitosvirttä veisattu, vaan kohtapa alkoi mässäys ynnä ylönsyominen ja ylönjuominen. Eikä käänny myöskään kieli kertomaan, kuinka monta syöttöhärkää, sikaa, hanhea ja salvokukkoa, kuin myös metsäkaurista ja lohta tässä pitopöydässä on syöty. Niin ovat monet ritarit myös kilpaa olutta juoneet, puisista maljoista, jotka olivat niin isoja, että niissä vastasyntyneen lapsen olisi kylvettää tainnut, eivätkä ole herjenneet, ennenkuin kaikki ovat pöydän alle kuukertuneet. Mutta vaikka olutta oli niin viljalta, että killansalin permanto oli tulvillansa, ja tanssin ajaksi oli tuotava heiniä kuivikkeeksi, niin ovat he siinä sentään nöyryyttä näyttäneet, ettei viiniä juotu eikä hopeaisilla lusikoilla syöty.

Mutta neitsykäisen Barbaran ympärillä ovat nuoret ritarit surisseet niinkuin mettiäiset mesikukan vaiheilla. Ja muuan ijällinen tuomioherra sanoi ääneen ja kaikkien kuullen nuoremmallensa:

»Tuossapa korea mesipuu, vie se talosi nurkkaan, — kun perhe alkaa parveilla, ehkä piisaa minullekin.»

Tästä syntyi suuri hohotus ja remakka. Mutta minä näin, että Rannun rouvan, Anna von Tödwenin, sydän oli riemullinen kaikesta tähdellepanosta, kuin hänen veljentyttärensä osaksi tuli.

* * * * *

Niin he taas kerran ratsastivat saatossa kaupungille, ja neitsyt Barbara heidän mukanansa. Koska he olivat ehtineet lähelle sitä tornia kuin kutsutaan _Kiek in de Kök_, niin minun korvaani sattui, että yksi vaimopuoli sanoi maarahvaan kielellä:

»Katsokaas tuota kultahameista, eikös hän paista kuin alttarienkeli!»

Niin minäkin taakseni katsahdin ja näin neitsykäisen Barbaran hänen kultaisessa puvussansa, joka oli niin raskas, että hän oli nääntyä sen painon alle, ja hänen mustat hivuksensa oli kammattu ohimoilta korkialle ja kultaverkkoon kerätty.

Ja hän oli niin ylön kaunis katsoa, koska hän nuorena ja muhkeana saatossa ratsasti, että minun vanha sydämeni vavahti, sillä minä pelkäsin hänen kuolemattoman sielunsa autuuden takia, joka oli minulle hänen maanpäällistä menestystänsä kalliimpi.

Mutta muuan nilkku mies tienpuolessa, jolla oli nahkurin vyöliina, sanoi, ja tämän minä myöskin selkiästi kuulin:

»Eikös se olekin itse Paapelin portto Ilmestyskirjasta? Tuon samaisen klänningin kullalla voisi vaatettaa tuhatta viheliäistä.»

Kun minä nämä sanat Barbarasta kuulin, niin minä säpsähdin, sillä hän oli vielä lapsukainen minun silmissäni. Ja minä juuri nopiasti taas taakseni katsoin ja äkkäsin, että hänkin nämä sanat kuullut oli, sillä hän oli sangen kalvas, ja veri hänen nuorista kasvoistansa oli kadonnut.

Ja kun me taas killansaliin ennätimme, niin on neitsykäinen Barbara heti eronnut muista ja suoraan majataloonsa paennut, aatelisneitsyelle tuiki sopimattomalla tavalla. Niin on hän vielä samana ehtoona suin päin ja kenellekään ilmoittamatta lähtenyt ajamaan takaisin Rõnguun päin, vain yhden trengin kanssa, suureksi hämmennykseksi jalosukuiselle rouvalle Anna von Tödwenille, joka ei tiennyt, mikä hänen veljentyttärensä pään näin äkkiä ympärinsä käänsi.

Mutta näin suuria asioita ovat irralliset sanat aikaansaaneet, sillä tämän neitsykäisen mieli oli kuin vesi kaivossa, jonka pohjaa ei ole mitattu.

* * * * *

Niin Tallinnassa käyntinsä jälkeen neitsyt Barbara on ripustanut kaappiin kultakuituisen hameensa ja sanonut rouva Tädillensä:

»Voit myydä tämän puvun kullan painosta, rouva Tätini, jos niin tahdot, ja antaa vaivaisille, mutta minä en sitä enää ylleni pane!»

Niin Rõngun rouva, hänen Tätinsä, tästä närkästyy ja sanoo:

»Kiittämätöin lapsi, etkö ymmärrä arvostaa, mitä sinulle tehty on?»

Niin Barbara sanoo:

»Pois se, että kiittämätöin olisin! Vaan se kultahame on liian raskas minulle, rouva Tätini!»

Ja muutenkin on tässä nuoressa neitsykäisessä tapahtunut _mutatio_ elikkä mielenmuutos, niin että sen muutkin ovat havaita tainneet.

Tämä neitsykäinen Barbara on alkanut käydä epäsaksalaisten savupirteissä, joissa he yhdessä elukoittensa kanssa viheliäisesti asuvat, ja on ryhtynyt puheisiin heidän vaimojensa ja tyttäriensä kanssa, kuin myös opastamaan heitä erinäisissä taidoissa, kuten ovat ompeleminen ynnä hienompi kehruu. Myöskin on hän alkanut viettää aikaansa niin turhanpäiväisellä, etten sanoisi synnillisellä tavalla, kuin kuuntelemalla näitten epäsaksalaisten pakanallisia loitsuja ja viisuja, joita he työssä ollessaan kuin myös kotonansa jokaisessa tilaisuudessa laulavat. Sillä, Herra paratkoon, he ovat yhä vieläkin sydämensä perukoissa selviä pakanoita, vaikka ovatkin Kristuksen opin omistaneet ja Kasteen saaneet. Vieläpä hän on yrittänyt panna paperille ja ylöskirjoittaa puustaveilla näitä inhoittavia loruja, joilla ei ole päätä eikä perää, ja jotka ovat Saatanan villitystä alusta loppuun.

Ja kerran hän itsensä Rõngun herran, Johann von Tödwenin, kuullen rohkeni ottaa puheeksi, ettei näitä epäsaksalaisia elikkä epäihmisiä saisi piestä eikä kurittaa. Silloin kuitenkin herra Johann sen hänelle tarpeellisesti selväksi teki, että kuritus oli juuri välttämätöin epäsaksalaisten ruumiilliselle kuin myös hengelliselle menestykselle, ja samalla, ettei vaimonpuolen soveltunut sekaantua asioihin, jotka olivat hänen Luojalta saamansa ymmärryksen yläpuolella.

Mutta neitsykäinen Barbara ei kaikista nuhteista huolimatta heittänyt kanssakäymistänsä epäsaksalaisten kanssa, ja näytti, ikäänkuin se olisi ollut hänelle isompi ilo ja mielenratto, kuin istua säädyllisten ja siveellisten neitsyitten parissa hänen omasta säädystänsä elikkä pitää viatonta ja luvallista iloa nuorten ritarien kanssa.

Mitä tämän nuoren neitsykäisen mielessä tähän aikaan liikkui, ja missä hänen aivoituksensa vaelsi, sen tietää yksin Luoja, joka itse kaikkiviisaan ja salatun tarkoituksensa jälkeen hänet maan tomusta on tehnyt ja taitaa tutkia hänen sydämensä ja munaskuunsa.

* * * * *

Näihin aikoihin neitsykäinen Barbara sitten täytti kahdeksantoista ajastaikaansa ja oli siis jo ammoin naimaikään ehtinyt.

Mutta jälkeen Juhannuksen otettiin Rõngun moisioon uusi kirjuri, Franz Bonnius nimeltänsä, syntynyt kunniallisista vanhemmista Braunschweigissä, Saksanmaalla, ja ensin kauppakestinä Liivinmaalle tullut.

Niin yhtenä suviehtoona tapahtui, että Barbara tuli kahden orpanansa ja vielä kahden muun aatelisneitosen kanssa kävelyltä, mutta linnan portilla tuli heitä vastaan herra Jürgen sekä kaksi ritaria, ja heidän seurassansa Bonnius, joka juuri oli saapunut.

Ja minä seisoin taampana ja näin tämän kaiken.

Niin vanhan liivinmaalaisen tavan jälkeen, koska aateliset toisensa tapaavat kaupungeissa, kauppaloissa, moisioissa elikkä kylissä, niin he toisiansa ystävyydessä suunannolla vastaanottavat ja näin tervehtivät. Niin ei ole ritarien mentävä neitsykäisten ohitse, vaan pysähdyttävä ja järjestänsä itsekutakin syleiltävä ja hänelle suuta annettava, myöskin, joskaan he eivät neitsykäisiltä tunnetut olisi. Ja on tämä tapa ollut voimassa aina moskovalaiseen sotaan saakka, mutta sodan kestäessä se on kadonnut.

Eikä siitä ole muuta kuin hyvää sanottava, sillä se on sangen kunniallinen ja säädyllinen tapa, ja suunanto tapahtuu kaikessa siveydessä.

Niin ritari Jürgen ensinnä otti ja tervehti neitsykäisiä, itsekullekin suuta antaen, ja neitsykäiset salleivat mielisuosiolla näin tapahtua. Jonka jälkeen molemmat vieraat ritarit samoin suunannolla tervehtivät kaikkia viittä neitsykäistä, Barbaraa, hänen kahta orpanaansa ynnä kahta muuta.

Ja neitsykäiset olivat kaikki nuoria, niinkuin kasteheinä hänen kukoistuksessansa, ennenkuin hän lakastuu ja pätsiin heitetään. Ja ehtoo oli myös lauha ja ihana, ja taivaalla pilviä niinkuin lammaslaumoja.

Mutta Bonnius, se uusi kirjuri, pysähtyi odottaen, että kaikki ohitse olisi. Ja minun silmäni näki hänen miehisen muotonsa ja hänen vartensa pituuden, jonka hän kuitenkin kevyesti ja vaivatta kantoi. Ja hänen silmissänsä oli rohkia ja edesottavainen katse, kuten ihmisillä, joitten päähän usein veri nousee, ja hänen olentonsa paremminkin palkkasoturin kuin hanhenkynänkäyttäjän. Myös minä havaitsin, että hänen korvansa olivat vähäiset ja kauniit ja lähellä päätä, mikä on viisauden tunnustähti; eikä hänen kasvoissansa ollut liikaa lihaa missään, vaan ne pikemminkin laihat ja teräväiset olivat, niin että hän havukkalintua muistutti.

Niin Barbara, joka ei vielä ollut nähnyt Bonniusta eikä häntä sentautta tuntenut, sanoo näin naljaellen: »Kunnioitettu ja ankara ritari, etkös aio käyttää oikeutta, kuin sinullen maan tavan jälkeen on sallittu?»

Niin Bonnius vastaa säädyllisesti, kuten alempisäätyisen tulee:

»Armollinen neiti erehtyy, sillä en minä tosin ole ritari, vaan Rõngun linnan uusi kirjuri.»

Mutta minä, Matthaeus Jeremias Friesner, ijällinen mies, joka en koskaan ole vaimonpuoleen kajonnut enkä lihallisen rakkauden riemuista tiedä, minä silti ihmiset tunnen, niinkuin kellarimestari tuntee viininsä hänen holvissansa. Sillä monta on minun kätteni kautta käynyt, ja monet ovat ne, jotka ovat minulle sydämensä avanneet, ja monta tunnustusta olen minä vastaanottanut, vaikka _Augsburgin Confessio'n_ jälkeen korvarippi onkin Jumalan tahdon mukaisesti Liivinmaalta poistettu.

Niin on ihmisen luonto minulle aivan selkiäksi ja tajuttavaksi tullut.

Ja minä tunsin, koska nämä kaksi nuorta ihmistä toisillensa nämä sanat sanoivat, että heidän välillänsä tänä hetkenä tapahtui, mitä ei kenkään taida tekemättömäksi tehdä, ja mikä kaikilta salattu on, ja heidät toinen toiseensa sidottiin yhdellä väkevällä ja voimallisella siteellä, joka oli kestävä aina kuolemaan asti. Mutta tästä kaikesta eivät he vielä itsekään mitään tienneet.

Vaan neitsykäinen Barbara lennähti punaiseksi kuin puolukka kedolla ja keikahti ympärinsä kannoillansa ja orpanainsa kanssa tirskutteli ja sirkutteli, niinkuin ei olisi mitään ollut.

Mutta kun minä seuraavan kerran neitsykäisen Barbaran kuin myös Franz Bonniuksen näin, oli jo talvi ja kynttelinkuu. Ja se tapahtui karhuleikin aikana Rannun linnassa, jota nyt hallitsi autuaan isänsä jälkeen samaisen neitsyt Barbaran veli, korkiasti jalosukuinen herra ja ritari Jürgen von Tisenhusen, joka oli ottanut aviokseen Edde von Neylenin, Gotthardin tyttären.

Mutta ritari Jürgen, kuten myös useat muut hänen säätyisensä perintöherrat Liivinmaalla, piti linnassansa kerrallaan aina kahta tai kolmea nuorta karhua kahleilla kytkettynä, ja olivat nämä metsänpedot jo pentuina pesästä pyydetyt. Samoin piti sanottu herra Jürgen varalla kymmenen koiraa vakituisesti näitä karhuleikkejä varten, kaikella huolella opetetut, ja kullakin koiralla oli hänen trenkinsä, epäsaksalaisten seasta.

Kun nyt karhunpenikat olivat ennättäneet kahden ajast'ajan ikäisiksi, pantiin toimeen karhuleikit. Ja oli valittu suuri ja aukia ala linnan pihalla, ja jalosukuiset herrat ja naiset olivat verhonneet itsensä kalleilla turkiksilla, kuten näädän ja soopelin, kuin myös leopardin, sillä oli harmaa pakkanen.

Niin minä äkkäsin neitsykäisen Barbaran istuvan tätinsä vierellä portailla, pylväskatoksen alla. Mutta se kirjuri, se Franz Bonnius, oli myöskin tullut Rõngun rouvan mukana, vaan hän pysytteli taampana, kuten hänen säätyisellensä soveliasta oli.

Ja koko ajan koirat pitivät juuri pahaa elämätä, vinkuen ja ulvoen kuin vesikauhuiset, ettei heitä heti karhun kimppuun päästetty, kunne heidän sisunsa paloi, ja heidän silmänsä olivat nurin päässä, niin ettei muuta kuin valkuainen välähtänyt, niin he karhun verta himoitsivat.

Kun nyt sanottu karhu, joka oli nuori ja ylön voimallinen uros, oli tuotu kahleissa keskelle aukiata, niin kuljettaja päästi hänen valloillensa, jolloin hän lumessa piehtaroimaan rupesi. Mutta silloin ritari Jürgen, piiska kourassa, usuttaa: »Sultan!», ja kohta koira haukahtamatta mennä suhahtaa yli lumen karhun kimppuun ja suoraan korvaan kiinni. Vaan nytpä karhukin möräjämään ja turkkiaan pudistelemaan ja kämmenillään korvapuusteja läimäyttelemään, niin että olisi uskonut koiran viimeisen tiiman tulleeksi. Vaan silloin ritari Jürgen taas usutti: »Muri!» ja nyt Muri lensi karhun toisen korvan kimppuun.

Mutta nytpä metsänpeto karkasi takajalvoillensa ja alkoi sukia etukäpälillänsä päätänsä, niinkuin olisi tahtonut korviansa pestä. Ja jalosukuiset herrat ja myös naiset olivat ylön riemuissansa tästä näytöksestä, kun heille valmistettu oli, ja he kirkuivat suurella äänellä ja usuttivat koiria. Niin herra Jürgen usutti yhdellä kertaa kuusi koiraa karhun kimppuun, niin että ne pureutuivat sen kaulaan ja niskaan ja kelluivat sen takuissa kiinni kuin verimadot elikkä iiliäiset. Ja meni heiltä neljännestunti, ennenkuin saivat karhun kellolleen, joka puuskutti ja läähätti ja juuri kauhiasti mörisi, mutta ei enää pystyyn päässyt.

Mutta koska herra Jürgenin aivoitus ei ollut tällä kertaa karhua tappaa, vaan seuraaviin leikkeihin säästää, niin hän käski nyt koiratrengit paikalle. Niin koiratrengit, epäsaksalaiset, tulivat ja kiskoivat koiria hännästä ja hieroivat heidän hampaitansa ja ikeniänsä lumella ja jäällä, että he karhusta itsensä innoittaisivat. Ja tämä kaikki oli sangen otollista ja opettavaa nähdä kuin myös ylösrakentavaa mielelle.

Mutta juuri kun kaikki parhaassa touhussa olivat, niin nousee neitsykäinen Barbara ja punoittaa pakkasessa ja sanoo heliällä äänellä:

»Ettette häpiä luontokappaletta näin silmäinne huviksi kiusatessanne! Minä tätä en enää katsele!»

Niin neitsykäinen Barbara, koska hän nämä sanat oli sanonut, kääntyi ja meni ovesta sisään eikä itseänsä enää näyttänyt. Ja tästä syntyi supina ja puheenporina, ja hänen Tätinsä, jalosukuinen rouva Anna von Tödwen, häpesi suuresti veljentyttärensä säädyttömyyden takia, koska hän itse hänet orpolapsesta kasvattanut oli.

Mutta Jürgen von Tisenhusen, Rannun herra, hänen veljensä, sanoo kaikkien kuullen:

»Menköön minuun kaiken maailman rutto! Tämän neitsykäisen minä vielä nujerran!»

Ja tämän hän sanoi ilman kaikkea veljellistä _affect'ia_ elikkä rakkautta.

Silloin minun silmäni sattuivat juuri sen kirjurin, sen Franz Bonniuksen kohdalle, ja minä äkkäsin hänen muodossansa äkillisen muutoksen. Sillä hän oli sen näköinen, kuin hän olisi tahtonut siinä tuokiossa herra Jürgenin kurkkuun karata, niinkuin ajokoirat karhun kimppuun.

Mutta kaikki, jotka nämä ritari Jürgenin sanat kuulivat, muistivat ne jäljestäpäin, kun kaikki oli tapahtunut, minkä tapahtuman piti.

Niin tuli kevät lumisen ja pitkän talven jälkeen, ja tuli toukomettisen ja käen kukunnan aika, ja ihmiset, maan asujamet, aloittivat heidän askareensa, kylvönsä ja kyntönsä. Ja kirjoitettiin Anno 1553.

Ja minun korvaani tuli usein tietoja Rõngun uudesta kirjurista, Franz Bonniuksesta, että hän oli uskollinen ja mielevä toimessansa eikä olvimaljoja kallistellut eikä myöskään vedonlyönneistä eikä noppapeleistä välittänyt. Näin hän pantiin monen tähdellisen toimen päälle, jotka hän kaikki valtiaittensa mielisuosioksi suoritti. Mutta häntä pidettiin yht'aikaa ylpiänä ja kiivaana miehenä, jonka veri kiehui ilman viinanrahtuakin voimallisemmin, kuin muitten miesten _chablis'n_ ja _auxerre'n_ avulla.

Niin yhtenä varhaisena kevätehtoona, kun minä Rõngun linnasta palasin ja tieni oikaisin lehtimetsän halki, missä karja käyskenteli, ja paimenpoikaset koivujen kyljestä mahlajata juoksuttivat, niin minä kiitin Herraa minun Luojaani tämän alkavan suven ihanuudesta ja rukoilin Liivinmaalle rikkomattoman rauhan siunausta.

Ja minä kuulin epäsaksalaisten soittelevan suurilla säkkipilleillänsä, niinkuin heidän tapansa ehtoisin on, ja kuuluu tämä soitto peninkuorman päähän tyynenä ehtoona.

Mutta kun minä koivikosta luhtaniitylle laskeuin, niin minä näin jalosukuisen neitsykäisen Barbaran ja sen Rõngun kirjurin, sen Franz Bonniuksen Braunschweigistä, istuvan mättäällä lähekkäin niinkuin rakastavaiset ikään. Niin heillä oli siili edessänsä, jota he yhteisesti katselivat. Ja siili, niinkuin sen luonto on, koska se vaaraa vainuu, itsensä sykkyräksi keri ja pahoin papisi kuin kiehuva pata ja yhä sätkytteli, peloittaaksensa mukamas. Mutta kun he kyllin tätä siilin temppuilemista katselleet olivat, niin neitsykäinen Barbara sen juuri hellävaroin vyöliinaansa otti ja sen pähkinäpensaikkoon pani.

Mutta silloin se kirjuri, se Franz Bonnius, otti neitsykäisen Barbaran, kaksin käsin hänen poveansa painoi ja hänelle suuta antoi. Ja minä kuulin neitsykäisen huokaavan raskaasti, niinkuin olisi hänellä suuri murhe ollut, mutta hänen muotonsa oli autuas, niinkuin sen, joka rakastaa, ja hehkui kuin veren palosta.

Niin minä käännyin ympärinsä ja hiljaa menojani menin, ilman että olisin heiltä havaituksi tullut. Ja minä tunsin ahdistusta heidän tähtensä, ja minä sanoin itselleni: »Herra, onkos tämä syntiä?» Mutta minä en kuullut Herran vastausta, sillä katso, hän mykistyi minulle tänä hetkenä.

* * * * *

Mutta ei kauan tämän jälkeen, kun minä taas yhtenä lauantaiehtoona yksin istuin ja mietiskelin seuraavan päivän _sermon'ia_ elikkä saarnaa, niin avautui ovi, ja neitsykäinen Barbara astui sisään.

Minä hänen tuloansa hämmästelin, sillä oli jo myöhäistä, ja minä hänen kengistänsä näin, että hän oli tullut jalkaisin Rõngusta Rannuun, jota on runsas peninkuorman matka. Eikä hän senjälkeen ollut täten luonani käynyt, kuin hän ennen ripillepääsöänsä opetustani sai.

Sentähden minä kohta paperini ja postillani kuin myös Pyhän Raamatun syrjään työnsin ja odotin, mitä hän sanoisi.

Niin hän tervehdittyänsä kysyy minulta:

»Voitkos minulle sanoa, isä, mitenkä kuuluu Pärnun sopimus, ja mitä sillä ymmärretään?»

Mutta nyt on niin, että Pärnun sopimus on tehty, että jalosukuiset neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa, vaan verensä puhtaana säilyttäisivät.

Niin minä heti oivalsin hänen aivoituksensa, ja miksi hän näin ehtoomyöhällä tullut oli, ja minä vastasin: