Part 2

»Pärnun sopimusta minulla ei tosin satu olemaan, tyttäreni, mutta jos niin on halusi, luen sinulle Wolter von Plettenbergin, autuaan Ordomestarimme, kirjeen, jonka hän tästä samasta asiasta Wolmarin maapäiville lähetti.»

Niin hän kumarsi juuri syvään mustasykkyräisen päänsä ja sanoi hiljaisella äänellä, niinkuin kuiskannut olisi:

»Lue, isäni!»

Ja minä etsein Wolter von Plettenbergin kirjeen, kirjoitettu Anno 1507, ja luin hänelle kuin seuraa:

»Samoin, jos jalosukuiset neitsyet tai leskivaimot mielensä muuttavat vastoin ystäväinsä, se on sukulaistensa, neuvoja ja tietoja ja ottavat avioksensa kelvottomia, niin pitää heidän tuleman halveksituiksi kaikilta kunniallisilta vaimoilta ja pitää heidän ynnä kanssarikollistensa kanssa tuomituiksi tuleman, ja mitä heidän omansa on, lankeeman heidän lähimmäisillensä elikkä ystävillensä, ja heidän molempain nälkäkuolemalla kuoleman.»

Kun minä tämän pykälän luetuksi sain, niin kohotti neitsykäinen Barbara taas päänsä ja sanoi, ja minä kuulin, että hänellä oli ynseys ja uppiniskaisuus mielessä:

»Onko siinä kaikki?»

Niin minä sanoin:

»Tosin siinä on kaikki, mitä tähän samaiseen asiaan kuuluu.»

Niin hän kysyi:

»Kuka on se, jota kelvottomaksi kutsutaan, isäni, voitkos sen minulle selvittää?»

Niin minä vastasin hänelle, näin lakia selvittäen:

»Kelvotoin, tyttäreni, on se, joka ei ole samaa verta eikä säätyä kuin jalosukuinen neitsyt elikkä leskivaimo.»

Niin neitsykäinen Barbara sanoo:

»Uskotkos itse tämän, että näin on?»

Niin minä suuresti hämmästyin hänen tiukkaa kysymystänsä ja vastasin:

»Se on maallinen laki, tyttäreni, joka ei ole sama kuin hengellinen elikkä Jumalan laki.»

Niin hän neitsykäinen nousi seisomaan ja näin tehden oli pitempi minua, ijällistä, kumaraista miestä, niin että hän katseli pääni ylitse. Ja hän sanoi, ja minä näin, että hänen henkensä oli ylön kiivas tällä hetkellä:

»Se on kelvotoin laki, kelvottomain kirjoittama, ja jotka sen ovat säätäneet, eivät ole eläissänsä mitään miehestä eikä vaimosta eivätkä rakkaudesta tienneet.»

Kun hän tämän sanoi, niin minä hänen sieluunsa näin, niinkuin se olisi lasia ollut, ja minun vanha sydämeni vapisi tämän neitsykäisen takia, sillä minä olin hänet piskuisesta pitäen nähnyt, ja hän oli sydämelleni läheinen kuten lihallinen tytär ikään.

Ja minä murheella katselin hänen vartensa muhkeutta, joka oli Luojalta luotu Hänen käskynsä mukaan lapsia kantamaan ja näin polvesta polveen uutta elämää luomaan.

Ja minä aavistelin hänen kohtalonsa, kaikki tulevaiset minä näin kuten kuvastimessa, ja minä sanoin:

»Barbara, Barbara, — ei ole sinulla äitiä eikä isää, vaan vähäisenä sinä orvoksi jäit. Niinpä avaakin nyt sydämesi minulle, ijälliselle, joka sinut olen kastanut ja myös Kasteesi Liiton uudistanut, — palatkos rakkaudessa tuohon kirjuriin, tuohon Franz Bonniukseen, joka tänne on tullut Braunschweigistä?»

Silloin hänen ylpeytensä varisi niinkuin vaahto, ja hän lattialle lankesi ja polviani halasi ja itki ja näin sanoi:

»Sinäpä sen sanoit, isäni, että minä Franz Bonniusta rakastan.»

Niin minä tähän sanoin:

»Voi sinua, Barbara Reinholdintytär, ja voi sinun autuaita vanhempiasi, että näin piti käymän! Mutta vielä on aikaa, heitä sielustasi ulos tuo mies, joka on tullut sinne kuin tienkävijä ja ryöväri.»

Niin hän vastasi:

»Isäni, katsotkos sinäkin hänet kelvottomaksi?»

Niin minä sanoin:

»En minä tosin hänestä mitään pahaa tiedä, mutta ei ole hän sinun arvoisesi sukunsa eikä säätynsä jälkeen, eivätkä Tisenhusenit tähän ikinä suostumustansa anna.»

Niin hän vastasi, taas nousten, eikä itkenyt enää:

»En minä eroa Franz Bonniuksesta, vaikka minun pitäisi nälkäkuolemalla kuoleman hänen takiansa.»

Ja silloin minä hänen silmistänsä näin, että se hänen totinen ja vakaa tahtonsa oli, ja että hän oli valmis antamaan henkensä tämän miehen edestä ja hänen kanssaan.

Ja minä tunsin tämän neitsykäisen luonnon, että se sangen luja oli.

Mutta hän oli minusta ennen ollut kirkas ja puhdas kuin vuorikristalli, vaan nyt hän hehkui kuin punainen rubiini. Ja tämän kaiken oli rakkaus aikaansaanut.

Niin minä vain hiljaisesti sanoin;

»Mitäs aiot nyt edesottaa, Barbara?»

Niin hän vastasi yhtä hiljaisesti:

»En tiedä, isäni. Ehkä annan tämän tietää rakkaille veljilleni. Mutta jos minusta jotain kuulet, niin älä ihmettele äläkä myös tuomitse, sillä näitä asioita ei sovi ihmisten mitalla mitata.»

Niin hän meni.

* * * * *

Mutta koska minä yksin jäin, niin minä mietein ihmisten rakkautta ja hänen mahtiansa, kuin hänelle ylitse sielun ja ruumiin annettu on, niin että hän kuolemankin pelvon ihmisten sydämistä poisottaa taitaa.

Ja minä mietein kauan aikaa, kunnes yö oli läsnä. Ja vielä sittenkin minä istuin ja mietein, mutta en minä selville päässyt, ja minä tuiki unhoitin _sermon'in_, joka minun kirjoitettava oli.

Sillä minun sieluni oli raskautettu murheella sinä ehtoona siitä, mitä tuleman piti, ja minä näin hengessäni, ettei tällä hyvää loppua ollut. Ja minä kamppailin sen yön Herrani ja Jumalani kanssa, sillä ääni minun sielussani käski minun ilmiantaa, mitä neitsykäisen Barbaran suusta kuullut olin, hänen lainmukaisille holhoojillensa, jalosukuiselle rouvalle Anna von Tödwenille elikkä Rannun herralle, Jürgen von Tisenhusenille. Enkä minä oivaltanut, oliko tämä ääni Jumalasta vaiko perkeleestä.

Mutta kun aamu koitti, niin minä sentään kaiken sydämeeni salasin.

* * * * *

Tämä suviaika meni sitten menojansa, eikä mitään sen eriskummaisempia tapahtunut. Kuitenkin oli paljon kuulopuhetta sodasta, sillä moskovalainen oli saanut suuren _victoria'n_ elikkä voiton tatarien päämiesten ylitse, ja tämän sanoman ovat kaikki kristilliset sydämet murheella vastaanottaneet, sillä he arvelivat nyt Liivinmaan vuoron tulevan. Mutta Liivinmaa ei ole herjennyt hekumastansa, vaan on jatkanut yhä ylitsekäymisiänsä ja mässäystänsä moskovalaisen ja Saatanan riemuksi. Ja aatelisto on maapäivillänsä senkaltaisista asioista neuvotellut, kuin mitenkä palkollisten elikkä muun alhaissukuisen on oltava, koska hän aatelisen kanssa tanssaa, mutta mitä moskovalaisen maahantuloon sopii, sitä ei ole yksikään kysynyt.

Ja vaikka taivas, aurinko, kuu ja tähdet selkiästi osoittivat heidän levottomuuttansa niin ei ole tämä kovakorvainen sukukunta kuitenkaan siitä oppia ottanut.

Niinpä elokuussa Tarton kaupungin porvarit äkkäsivät kuun, joka ei ollut senkaltainen, kuin kuulle luomisesta saakka säädetty on. Ja tämä kuu ei ole ollut ymmyrkäinen, vaan on se yhä kiiruhtanut kasvussansa, kunnes se on paisunut leviäksi kuin tavallisen olutkattilan pohja. Sitten se on yht'äkkiä alennut, niinkuin aivoituksensa pudota olisi, mutta taas siitä ylöskimmahtanut väkevällä voimalla ja kaikkea tienoota näin kauhialla valolla valaissut. Ja tässä valossa ovat ihmiset äkänneet kuolleen pään, jolla oli pitkät ja kähäräiset hivukset ja samankaltainen parta, ja sitä seurasi vaimonpää, silmät syvällä ja murheellisesti huntuun verhoitettu. Tämän ovat lähes kaksisataa henkeä vavistuksella nähneet Tarton kaupungin Suurella Turulla Raatihuoneen edessä seisoen, heidän seassansa monta hyvämaineista ja nimeltä tunnettua porvaria.

Myöskin on syyskuussa nähty yksi pyrstötähti elikkä komeetta, jolla oli tulisena palava pyrstö niinkuin luuta, ikäänkuin hänen aivoituksensa olisi ollut lakaista taivaan lattiat.

Ja ovat ihmiset näitten näkyjen johdosta paljon arvelleet ja ennustelleet, kuin myös muuan tuomioherra niistä _judicium'insa_ antanut.

Mutta kun taivaankappaleet, jotka kuitenkin luomisesta saakka on säädetty vaeltamaan nuhteettomasti, näin heidän lakinsa unhoittavat ja muotoansa muuttavat, mitä on sitten sanottava ihmisen sukukunnasta, joka aina on ollut häilyväinen hänen hengessänsä?

Yksi on varmaa: Jumala tahtoi rangaista Liivinmaata, niinkuin hän tätä ennen on rangaissut Sodomaa, Konstantinopolia ynnä muita kaupunkeja ja maita.

* * * * *

Niin tuli syksy ja marraskuu, ja sen lopulla jäätyivät järvet, niin myös se suuri vesi, Võrtsjärveksi kutsuttu, joka on Rannusta talvella neljänneksen, mutta suviseen aikaan puolen peninkuorman, mutta Rõngusta peninkuorman päässä, suvet talvet.

Niin eräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen, kun kirkkorahvas jo poistunut oli, ja minä juuri hankitsin sakaristosta lähtiäkseni, niin minä kirkosta rasahduksen kuulin. Ja minä arvelin unilukkarin elikkä kellonsoittajan kirkkoon jääneen, mutta kun minä sakariston ovelta katsoin, näin minä neitsykäisen Barbaran kumollansa kivipaadella alttarin permannolla.

Mutta hänen autuaat vanhempansa, Reinhold von Tisenhusen ja Anna Sawhere, ovat haudatut tähän kivipermannon alle, ja heidän nimensä kivipaateen piirretyt.

Ja minä näin neitsykäisen Barbaran suuressa tuskassa nyyhkyttävän ja kylmää kivipaatta halaavan, niinkuin se elävä ja lämmin ollut olisi, ja siihen povensa painavan.

Niin minä astuin lähemmäksi ja sanoin:

»Barbara, mitäs on tapahtunut?»

Niin hän minun tuloani säpsähti, ja meni tuokio, ennenkuin hän taisi itsensä koota.

Niin hän sanoi:

»Minä puhelin autuaan äitini kanssa.»

Senjälkeen hän minuun katsomatta turkkinsa ympärillensä kietaisi ja meni ovelle saakka.

Mutta sinne ehdittyänsä hän yhtäkkiä takaisin palasi ja sanoi nöyrästi:

»Lue minun ylitseni siunaus, isä.»

Niin sen enempää kysymättä minä luin hänen ylitsensä Herran siunauksen, ja hän kuunteli sitä kädet ristissä ja pää rinnalla ja näytti rauhoittuvan.

Ja minä sanoin aivan hiljaa, niinkuin henkäyksenä:

»Menetkös sinä nyt, Barbara?»

Niin hän vastasi:

»Nyt minä menen.»

Ja vaikka hän sanoi ne kuin tavalliset sanat vain, niin oli ikäänkuin hän niillä suuren salaisuuden olisi minulle tietää antanut.

Niin minä näin hänen ajavan reessänsä Rõnguun päin.

Mutta seuraavana aamuna ratsastaa jalosukuinen ritari ja Rannun herra Jürgen von Tisenhusen pappilan pihalle, heittää trengeille hevosensa ja tulee kammiooni ja istuutuu juuri samaiselle istuimelle, millä kuusi kuukautta takaperin oli istunut neitsykäinen Barbara.

Ja sinä hetkenä minä näin, että herra Jürgen kaikista sisaruksistansa oli enimmän sisarensa Barbaran näköinen. Mutta hänen vihansuonensa olivat paisuneet ja poskessa lovi, niinkuin hän hammasta kiivaasti kiristäisi.

Ja ennenkuin hän suutansa aukaista ennätti, tiesin minä kaiken, mitä hänen minulle sanoman piti.

Niin hän jo sanookin:

»Nyt se on tapahtunut, että sisareni Barbara on mennyt sen kirjurin, sen kirotun Bonniuksen rekeen.»

Ja koska minä pyhästi luvannut olen tähän totuuden ja vain totuuden kirjoittaa, niin minä häpiällä ja murheella tunnustan, että minun sydämeni hyppäsi rinnassani näitten kahden rakastavaisen takia.

Niin minä sain sanotuksi:

»Kuinkas sanot? Kuinkas tämä tapahtui?»

Niin ritari Jürgen sanoo:

»Olenko minä sisareni vartija? Jollei Tisenhusenin veri häntä varjele, kuka hänet varjella taitaa? Hän on mennyt. Hän antoi meidän tietää tahtovansa astua aviosäätyyn sen alhaissukuisen pirun kanssa, ja kun minä kielsin, niin on hän nyt mennyt. He ovat ottaneet aamuyöstä Rõngusta reet ja hevoset ja ajaneet Riigaan päin.»

Niin minä vielä kysyin:

»Ajetaanko heitä takaa?»

Niin herra Jürgen sanoo:

»Ja vaikka he itse helvettiin heitänsä kätkisivät, niin minä heidät saavutan. Jollen minä ole sisartani varjella tainnut, niin taidan minä kuitenkin Tisenhusenin kunnian varjella.»

Niin hän meni, vihapäissään.

* * * * *

Mutta Tisenhusenit ovat perin väkevä sukukunta Liivinmaalla ja yksi vanhimmista tässä maassa, ja heidän nimellisiänsä on paljon aina Engelbrecht von Tisenhusenista alkaen, joka arkkipiispa Johann von Wallenrodelta sai oikeudet moisioihinsa. Niin ovat he myös avioittensa kautta sidotut Liivinmaan tähdellisimpiin sukukuntiin. Ja heimohenki on aina ollut luja heidän keskellänsä, niin että mitä yhdelle heistä tapahtuu, se koskee itsekutakin, niinkuin se olisi hänelle tapahtunut.

Niinpä he nytkin katsoivat kaikki heitänsä loukatuiksi, että tämä häpiä tapahtui heille yhden neitsykäisen, yhden Tisenhusenin takia. Niin he yhteisesti kääntyivät Ordon ja Veljeskunnan puoleen, ja Ordo antoi käskykirjeen Riigan Raadille, ettei pakenijoille sieltä lupakirjaa annettaisi, ei Puolaan eikä Liettuaan, koska tämä kirjuri Franz Bonnius vastoin neitsykäisen ystävien tahtoa ja heille häpiäksi oli hänet kanssaan viekoitellut ja näin häväissyt sekä hänet että hänen sukukuntansa. Ja meni tämä sama käskykirje myös kaikille Ordon vasalleille.

* * * * *

Mutta minulle alkoivat päivät ja yöt, joiden kaltaisia en vielä ole nähnyt.

Yöt olivat myrskyisiä tähän aikaan, ja sudet, koska he nälkäisinä vaeltivat, uskalsivat suuressa parvessa aina pappilan riihen taakse, metsän laitaan, jossa he juuri kauhiasti ulvoivat ja metelöivät, niin että monelta hivukset päässä pystyyn nousivat.

Ja ihmiset sanoivat heidän ulvovan suurten sota-aikojen ja ruton ja kuolemankin tuloa.

Mutta minä tiesin, että he neitsykäisen Barbaran takia ja hänen kuolematansa ulvoivat. Sillä en ole minä hetkeäkään uskonut, etteikö häntä saavutettaisi. Ja kun minä susien meteliä kuuntelin enkä unta silmääni saanut, niin neitsykäisen Barbaran haahmo oli edessäni kaiken aikaa, ja minun täytyi nähdä hänen vähäiset kasvonsa, minne minä käännyin. Sillä paljon olen minä tätä neitsykäistä rakastanut, tosin vain hengessä ja totuudessa.

Niin olen minä valvonut monta yötä aina kukonlauluun asti.

Ja jos minun olisi ollut vastaaminen niinkuin Jumalan edessä, mitä minä tahdoin ja mitä minä toivoin, niin totisesti, en olisi minä siihen kyennyt.

Mutta tällä välin ajettiin pakenijoita takaa kaikilla teillä, kuin vievät Riigaan päin, ja kaikki nuoret ritarit Tisenhusenin suvusta ottivat tähän ajoon osaa, niinkuin se olisi ollut suden- elikkä myös ketunajo. Myöskin oli epäsaksalaisia paljon takaa-ajajien seassa, jotka tunsivat metsät ja suot, sillä pakenijat olivat odottaneet talvikeliä, päästäksensä yli suurien soitten.

Mutta kun minä eräänä huomenena astuin kammiostani, niin Malle, se epäsaksalainen palkkapiika, tulee ja sanoo maarahvaan kielellä:

»Juba käes!»

Niin minä kysyin:

»Kuka on saatu kiinni?»

Niin Malle vastaa:

»Eks ikka Rõngu armuline preili!»

Niin minä vain sanoin:

»Jesus Kristus, Jumalan ainosyntyinen Poika, armahda meitä!»

Enkä minä muuta sanotuksi saanut.

* * * * *

Vaan vielä samana päivänä sain minä kutsun Jürgen von Tisenhusenilta saapua juuri nopiasti Rannun linnaan.

Koska minä sinne saavuin, oli laskusillat nostettu, ja vartiat valveilla, niinkuin vihollisen hyökkäyksen varalta, ja linnan piha täynnä ratsutrenkejä ja isoisten herrojen palkollisia.

Mutta Jürgen von Tisenhusen tulee jo pihalla luokseni ja sanoo:

»Nyt on Barbara käsissämme, vaan se kirjuri, se Franz Bonnius, pääsi pakoon.»

Niin minä hänen äänestänsä heti kuulin, ettei Barbaralle mitään maallista armahdusta enää pitänyt oleman.

Niin minä vain kysyin:

»Miksis minut kutsuit? Mitäs on minun täällä tekeminen?»

Niin herra Jürgen vastaa:

»Sinun on istuttava neuvoskunnassa, koska tuomitsemme sisareni Barbaran.»

Niin minä sitten sisään astuin.

Ja olivat Rannun linnaan kokoontuneet neuvoa pitämään suvun vanhin, Reinhold von Tisenhusen, Kongutan perintöherra, kuin myös Johann von Tödwen, jonka aviovaimo Anna oli omaa sukua Tisenhusen, kuin myös sanotun neitsykäisen lihalliset veljet, ritarit Bartholomaeus, Reinhold ja Jürgen, Rannun herra, ja vielä Johann von Buxhoevden, hänen lankomiehensä, ja Gotthard von Neylen, samoin hänen lankomiehensä, ja vielä kahdeksan muuta Tisenhusenia.

Vaan minä suuresti halasin lähemmin tietääkseni, kuinka kaikki tämä oli tapahtunut, mutta en minä keltään kysynyt, sillä minä olin kuin vihollisten seassa, ja permanto poltti jalkojani.

* * * * *

Niin oli meitä kaikkiansa koolla kuusitoistakymmentä miestä Rannun linnassa tuomitsemassa yhtä neitsykäistä.

Kun siis kaikki kuusitoistakymmentä olivat istuimillensa asettuneet isoon linnansaliin, ja Kongutan herra suvun vanhimpana heidän keskellensä, niin tuotiin sisään neitsykäinen Barbara.

Mutta seinälle oli ripustettu Tisenhusenien perintövaakuna, kuin on musta härkä kultaisella pohjalla.

Ja ensin minun silmäni hämärti, mutta kun minä taas selittää taisin, näin minä, että neitsykäiseltä Barbaralta hänen muotonsa pyöreys oli kadonnut, ja hänen silmänsä syvällä, mutta hän ei luonut niitä alas, vaan ne tiukkoina ja hehkuvina itsekuhunkin järjestänsä kiinnitti. Ja oli kuin olisi hän elänyt kymmenen pitkää ajastaikaa tällä välin.

Niin Kongutan herra kysyy läsnäolevilta:

»Kuka syyttää?»

Niin herra Jürgen vastaa:

»Minä syytän.»

Niin Kongutan herra kysyy:

»Ketä sinä syytät?»

Niin herra Jürgen vastaa:

»Barbara von Tisenhusenia, Reinholdintytärtä.»

Niin Kongutan herra kysyy:

»Mistä sinä syytät Barbara von Tisenhusenia, Reinholdintytärtä?»

Niin herra Jürgen vastaa:

»Minä syytän häntä heimoni ja sukulaisteni kuin myös Jumalan Kaikkivaltiaan kasvoin edessä luvattomasta yhteydestä Franz Bonniuksen kanssa, kauppakestin ja kirjurin Braunschweigistä, Saksanmaalta, virassa Rõngun linnassa, ja väitän Barbara Reinholdintyttären näin rikkoneen Pärnun sopimusta vastaan.»

Niin Kongutan herra kääntyy läsnäolevien puoleen, jotka tähän saakka vain kuunnelleet olivat, ja kysyy:

»Kuulitteko kaikki tämän syytöksen?»

Niin he vastaavat yhdestä suusta:

»Kuulimme!»

Niin Kongutan herra kääntyy neitsykäisen Barbaran puoleen ja kysyy samoin häneltä:

»Neitsyt Barbara Reinholdintytär, oletkos kuullut, mistä veljesi sinua syyttää?»

Niin neitsykäinen Barbara vastaa:

»Olen.»

Niin Kongutan herra kysyy herra Jürgeniltä:

»Tahdotkos tietää antaa tälle neuvoskunnalle, mistä tavoititte tämän neitsyen?»

Niin herra Jürgen vastaa:

»Hänet tavoitettiin Hyvänmiehen luolasta, kuin on Segewoldissa elikkä Siguldissa, Kõivajoen rannalla.»

Niin Kongutan herra taas kääntyy neitsykäisen Barbaran puoleen ja näin kysyy:

»Niin vastaa nyt meille, Barbara Reinholdintytär, mitä sinulla on tähän ankaraan syytökseen sanomista, ja muista, että ijankaikkinen Jumala kuulee sanasi.»

Niin neitsykäinen Barbara koroittaa äänensä ja näin vastaa:

»Minulla ei ole tähän muuta sanomista, kuin että lain mukaan ilmoitin rakkaille veljilleni tahtovani astua aviosäätyyn sanotun Franz Bonniuksen kanssa, jolloin rakkaat veljeni uhkasivat minut ilman myötäjäisiä jättää. Tällöin minä ilmoitin rakkaille veljilleni, etten minä mitään myötäjäisiä halunnut, vaan olen valmis lähtemään isäni kodista yhtä tyhjänä kuin olen tähän maailmaan tullutkin. Kun tämä ei kuitenkaan kelvannut rakkaille veljilleni, vaan he kiellossansa yhä lujina pysyivät, niin pakenin minä sanotun Franz Bonniuksen kanssa, elääkseni hänen kanssansa aviosäädyssä vieraalla maalla, ja täten hänet teidän kaikkien edessä aviomiehekseni tunnustan.»

Niin Kongutan herra sanoo:

»Taidatkos sanoa meille, kuka teidät on vihkinyt, ja niissä se tapahtui?»

Niin neitsykäinen Barbara vastaa:

»Taidan kyllä.»

Niin Kongutan herra sanoo:

»Jos sen taidat, niin tee se.»

Niin neitsykäinen Barbara vastaa:

»Meidät on vihkinyt Jumala, joka on taivaassa.»

Niin minä koroitin ääneni tässä neuvoskunnassa ja tähän kohtaan sanoin:

»Ei tosin Jumala itse ihmisiä vihi, vaan kirkko, joka on hänen palvelijansa maan päällä.»

Niin herra Jürgen sanoo kovalla äänellä:

»Et ole sinä Bonniuksen aviovaimo, vaan hänen porttonsa, ja metsän sudet ovat sinun hääsaattosi olleet.» Niin Kongutan herra kysyy neitsykäiseltä Barbaralta: »Nyt sano meille totuuden mukaisesti, missä on Franz Bonnius, joka sinut hädässä yksin jätti?»

Niin neitsykäinen Barbara vastaa ylön kiivaasti:

»Ei ole Franz Bonnius milloinkaan minua yksin hädässä jättänyt. Vaan jos minä jotain tiedänkin, niin en sitä teille ilmoittaisi, vaikka minut teilauspöydälle panisitte ja jäseneni yksitellen ruhtoisitte. Mutta minä uskon ja lujasti luotan, että te kerran olette hänestä vielä kuulevat, mutta sen päivän huomenta ja ehtoota ette te siunaa.»

Niin Kongutan herran viha nousi tästä uppiniskaisesta ja kovakorvaisesta vastauksesta, ja hän kysyi neitsykäiseltä Barbaralta:

»Tiedätkös, mikä sinua odottaa tämän rikkomuksen jälkeen?»

Niin neitsykäinen Barbara vastaa:

»Tiedän.»

Niin Kongutan herra vielä kysyy:

»Tiedätkös, että sinun lain jälkeen on kuoltava?»

Niin neitsykäinen Barbara vastaa:

»Tiedän.»

Niin Kongutan herra sanoo leppeämmin:

»Onko sinulla ketään, jonka tahtoisit esiinkutsua syytäsi puolustamaan?»

Niin neitsykäisen Barbaran silmät vaeltivat ympäri salia ja vihdoin minun kohdalleni pysähtyivät. Ja hän vastasi:

»Ei ole, — sillä kuka taitaa yhtä neitsykäistä puolustaa, kun se, joka hänen tukensa oli, on hänen rinnaltaan riistetty, ja ne, joitten verensiteen jälkeen hänen kaitsijansa oleman pitäisi, hänet ylönantavat.»

Niin herra Jürgen sanoo:

»Eivät tosin he ole sinua ylönantaneet, vaan itse sinä olet juossut pois kotoasi kuin narttu.»

Niin minä nousin ja sanoin:

»En minä puhu teille maallisen lain jälkeen, sillä te tunnette sen puustavin paremmin kuin minä. Vaan minä rukoilen: armahtakaa yhtä neitsykäistä, jonka syy on se, että hän ylenpalttisesti rakasti, ja tältä rakkaudeltansa sokaistiin. Niin antakaa hänelle anteeksi rakkauden lain nimessä.»

Vaan ei kukaan näihin minun sanoihini mitään vastannut, ja minä tunsin, että ne tuiki turhia olivat.

* * * * *

Niin Kongutan herra tämän jälkeen tarttui Pärnun sopimukseen ja luki sen kaikkien kuullen ja samoin vielä lisäksi Ordomestarin Wolter von Plettenbergin kirjeen, jonka hän oli lähettänyt Wolmarin maapäiville, saman, minkä minä kerran ehtoolla olin neitsykäiselle Barbaralle kammiossani lukenut.

Ja tämän luettuansa hän kääntyi kaikkien läsnäolevien Tisenhusenien ja heidän heimolaistensa puoleen ja näin sanoi:

»Minä kysyn kaikilta tässä salissa, jotka Tisenhusenien nimeä kantavat elikkä muuten verisukulaisuuden kautta tähän nimeen yhdistetyt ovat, mitä meidän on lain jälkeen tehtävä tälle neitsykäiselle Barbaralle, joka on rikkonut Pärnun sopimusta ja samalla jumalallista kuin myös inhimillistä lakia vastaan?»

Niin Jürgen, Rannun herra, ottaa sanan ja vastaa tähän:

»Minä vaadin kahden veljeni nimessä ja samoin omassani, että sisareni Barbara von Tisenhusen, Reinholdintytär, jätetään meidän käsiimme rangaistavaksi meidän aivoituksemme jälkeen, niinkuin oikeaksi ja kohtuulliseksi näemme, sillä me olemme tästä häpiän kantaneet.»

Niin Kongutan herra kysyy:

»Ovatko läsnäolijat tyytyväisiä tähän?»

Niin kaikki muut Tisenhusenit, samoin neitsykäisen Barbaran langot Johann von Buxhoevden ja Gotthard von Neylen ynnä kaikki hänen kolme lihallista veljeänsä, Bartholomaeus, Reinhold ja Jürgen, nousivat pystyyn, näin mieltänsä ilmoittaen; ainoastaan Johann von Tödwen, neitsykäisen Barbaran tädin mies, jäi paikallensa istumaan.

Ja salissa vallitsi suuri hiljaisuus, eikä toviin aikaan kukaan puhunut.

Niin Kongutan herra sanoo:

»Se on siis päätetty, ja minä täten luovutan neitsykäisen Barbaran, Reinholdintyttären, hänen veljiensä käsiin, että hän sen rangaistuksen saisi, kuin hänelle tuleva on.»

Ja Jürgen, Rannun herra, sanoi:

»Olkoon niin!»

Tämän jälkeen kaikki hajaantuivat kukin tahollensa, ja itsekukin ajoi moisioihinsa elikkä linnoihinsa, kuka lähemmä, kuka kauemmas. Niin myös minä istuin rekeeni ja ajoin kotiini Rannun pappilaan.

Ja taas neitsykäisen Barbaran kasvot näkyivät edessäni koko tien, milloin lumessa, milloin pilvissä.

Ja minä näin ajattelin itsekseni:

»Voi, ettes syntynytkin, Barbara, syntymästäsi raihnaisena tai muuten rupisena, niin että ihmiset olisivat sinusta inholla kasvonsa poiskääntäneet, niin ei tätä päivää ja tätä tuntia tullut olisi! Vaan sinun ihanainen näkösi on tähän vikapää, ja myös sinun sydämesi, joka on ollut ylön altis maalliseen rakkauteen!»

Mutta minun luontoni on senkaltainen, että minä olen ikäni kaiken vain ajatellut ja aprikoinut, vaan en milloinkaan tekoja tehnyt.

Niin meni kolme päivää, joitten kuluessa en minä ruokaan kajonnut, niin suuri oli vaiva minun sydämessäni.

Mutta sitten tuli lauantai, ja alkoi hämärtää jo puolipäivästä alkaen. Niin Jürgen, Rannun herra, ajaa portaitteni eteen kuomureessä ja kutsuttaa minut ja sanoo, juuri lyhyeen:

»Nyt on sinun mukaan tultava, sillä Barbaran on lähdettävä viimeiselle retkelleen ja vielä tänään.»

Kun hän nämä sanat sanoi, oli hänen muotonsa ylen tuima. Mutta minä otin sudennahkaturkit ylleni ja vielä karhunvällyt jalvoilleni, sillä oli pakkanen.

Ja minun oli niinkuin olisin ollut kuollutta kyydissä koko tien, sillä herra Jürgen ei puhunut yhtään sanaa.

Mutta kun me Rannun linnan tykö ennätimme, äkkäsin minä kaksi muuta rekeä portin ulkopuolella odottamassa, ja me lähdimme heti ajamaan, metsätietä pitkin.

Niin me ajoimme kolmessa reessä, joista kaksi oli kuomullista, ja oli ensimmäisessä neitsykäinen Barbara korkiasti jalosukuisten veljiensä Reinholdin ja Bartholomaeuksen kanssa, mutta toisessa herra Jürgen ja minä. Ja kolmannessa, joka oli avonainen lantareki, niinkuin rahvas käyttää, oli kaksi epäsaksalaista. Mutta meillä ei ollut ajajaa, vaan herra Jürgen itse ajoi.

Tie kulki kuusimetsän halki, eikä paljon valoa ollut, sillä oli jo myöhä, ja kuudes tiima läsnä, ja kuu oli ensimmäisellä neljänneksellänsä.

Mutta kun me jonkun matkaa näin olimme ajaneet kukin hänen aivoituksissansa, mitään puhumatta, niin minä puitten välitse näin kuin lakeutta haahmoittavan, ja minä ymmärsin, että se oli Võrtsjärvi, sillä minä tunnen hyvin nämä tienoot ja olen ne kulkenut ristiin ja rastiin.

Niin se oli minusta _malum omen_ elikkä paha enne.

Ja ennenkuin tie kääntyi järven jäälle, niin minä koroitin ääneni, näin sanoen ritari Jürgenille:

»Mitäs aiot tehdä, Jürgen von Tisenhusen? Aiotkos upottaa sisaresi Barbaran?»

Niin hän vastasi:

»Sinäpä sen sanoit, että näin on tapahtuva.»

Niin minä sanoin:

»Kuule minua, Jürgen von Tisenhusen, autuaasti nukkuneitten vanhempaisi nimessä! Älä satuta kättäsi sisareesi Barbaraan, joka on siinnyt samasta isästä ja saman äidin kohdun kantama.»

Niin Jürgen von Tisenhusen, Rannun herra, vastasi:

»Hän ei ole enää sisareni, vaan on heitetty ulos heimokunnastamme. Hän on sekaantunut kelvottomaan mieheen, ja hänen verensä on saastainen.»

Niin minun vanhaan ruumiiseeni iski kuin horkka, ja minun hartiani ja raajani vapisivat, ja minun hampaani loukkua löivät, vaikka minulla oli sudenturkki ylläni.

Ja minä rohkaisin luontoni ja näin sanoin:

»Jätä tuomio Jumalalle, mutta sinä, joka olet ihminen, niinkuin sisaresikin, armahda häntä!»

Niin ritari Jürgen vastaa:

»Sinua ei ole otettu mukaan, ettäs saarnaisit, vaan ettäs sisareni kuolemaan valmistaisit.»

Niin minä en enää mitään puhunut, sillä sanat kuivuivat minun kurkkuuni.

Ja jäällä oli vain vähän lunta, niin että hevoset kompastelivat iljanteella.

* * * * *

Kun me näin olimme ajaneet neljännespeninkuorman verran jäätä pitkin, niin ettei pimeässä enää metsää eroittanut, niin näin minä ensimmäisen reen pysähtyvän, ja neitsykäisen Barbaran ynnä hänen veljiensä kanssa astuvan jäälle.

Ja ritari Jürgen sanoi epäsaksalaisille:

»Nyt ottakaatte kankenne ja kirveenne, että jäähän avannon hakkaisitte.»

Niin molemmat epäsaksalaiset silloin ottivat reestä kirveensä ja kankensa, kuin he myötänsä tuoneet olivat, ja ryhtyivät hakkaamaan jäähän avantoa.

Mutta minulle sanoi ritari Jürgen:

»Nyt mene ja täytä tehtäväsi, sillä sisareni Barbaran on kuoltava, ennenkuin tiima on täysi.»

Niin minä menin Barbaran tykö, joka seisoi jäällä taampana, ja hänen kätensä olivat sidotut köydellä.

Ja minä sanoin hänelle:

»Barbara, sinun on kuoltava, tiedätkös tämän?»

Niin hän vastasi kuin unesta havaten:

»Tiedän.»

Minä sanoin:

»Kuinkas on sielusi laita, Barbara? Kadutkos syntiäsi?»

Niin hän vastasi:

»Minä en tiedä, mitä syntiä tarkoitat, isäni.»

Silloin minä sanoin murheellisena:

»Barbara, Barbara, sinä olet minulle rakas kuin lihallinen tytär, — miksis minulle näin ynsiästi vastaat tänä totisena hetkenä?»

Niin neitsykäinen sanoi:

»Isäni, anna minulle anteeksi, jos olen mieltäsi pahoittanut. Mutta jos sinä synniksi sitä nimität, että minä sieluni ja ruumiini rakkaudessa Franz Bonniukselle annoin, niin tiedä, etten minä sitä kadu, vaan riemulla kuolemaan menen, sillä minä olen suuren autuuden nähnyt.»

Niin minä kysyin:

»Onko tässä kaikki, mitä sinulla on sanomista?»

Niin hän miettei hetken ja sanoi sitten:

»Minä erkanen elämästä, ja minun sydämeni on täytetty vihalla veljiäni vastaan. Taidatkos rukoilla puolestani, että jaksaisin heille anteeksi antaa?»

Minä sanoin:

»Mitäpä minä muuta taidan, kuin rukoilla sinun sielusi puolesta, Barbara!»

Hän sanoi:

»Niin tee se.»

* * * * *

Silloin minä menin pois hänen tyköänsä ja näin, että avanto oli jo valmis, sillä jää ei ollut vielä vallan vahvaa.

Ja vaikka minä olen ijällinen ja ankarana aikana elänyt ja myöhemmin paljon sotaa ja ryöstöä ja murhia ja kaikkinaista väkivaltaa omin silmin nähnyt, niin myös monta ajallista kuolemaa ja vielä moskovalaisen vankeudenkin kestänyt, — niin tainkaltaista en minä vielä ole nähnyt, en ennen enkä jälkeen.

Ja minä lankesin polvilleni jäälle ja huusin Herraa avukseni neitsykäisen Barbaran ja meidän kaikkien tähden ja meidän syntiemme tähden.

Ja minä olin yhä rukouksessa, kun he ottivat neitsykäisen Barbaran ja veivät hänet avannon partaalle.

Niin minä kuulin neitsykäisen sanovan, — sillä mikä minä olen hänen neitsyyttään arvostelemaan! — niin neitsykäinen sanoi heikolla äänellä:

»Veljeni, — vesi on kylmää!»

Ja tämä oli ainoa kerta, että hänen lihansa oli hänen henkeänsä heikompi.

Silloin molemmat epäsaksalaiset sanoivat: