Part 1

language: Finnish

MAAILMAN TOINEN PUOLI

Kuvauksia

Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1929.

SISÄLTÖ:

I.

Vapaus ja vapaus. Lakkautuspalkalla. Hullu nainen. Maailman toinen puoli.

II.

Ihmeelliset ovat kohtalon tiet. Siperian joulu. Kun sanoma vallankumouksesta saapui Siperiaan.

III.

Ihminen — maailma. Sydänsuvi — sydänten suvi.

IV.

Pormestarin Jorri. Kohtalon suosikki. Iso rymä. Monni. Ratkaiseva askel.

V.

Runoilijan herääminen.

VAPAUS JA VAPAUS

Valkoinen ja punainen viha olivat purskahtaneet toisiaan vastaan pohjoisessa kaupungissa.

Tämä oli säilynyt sodan hävitykseltä toista sataa vuotta, mutta nyt leimusi osa kaupunkia liekeissä, ja tummia haamuja ryömi yön himmeästi tuikkivissa kinoksissa kohti kaupungin laitaa. Ne hukkuivat väliin näkymättömiin pehmeän lumen syliin, mutta silloin sieltä hangesta sävähteli äkäisiä tulia ja lähti valittavasti ulvovia luoteja kaupunkiin, jonka etumaisten talojen suojassa kyyhötti toisia tummia haamuja myöskin välähdyttäen kiukkuisia leimauksia.

Valkoinen viha oli tulossa kaupunkiin, jota punainen viha puolusti. Tämä oli ihmeellistä taistelua: hyökkääjä ei tietänyt, vaikka hänen lähettämänsä luoti olisi tunkeutunut hänen omaan asuntoonsa ja surmannut siellä rakkaimman maan päällä, eikä puolustaja ajatellut, oliko mahdollisesti hänen oma veljensä tuolla kinoksissa, jonne hän laukauksensa suuntasi.

Valkoinen viha oli voimakkaampi, koska se yhä läheni kaupunkia, hitaasti tosin, mutta varmasti. Onnistunut valmistava tykkituli oli sytyttänyt osan kaupunkia, ja hätääntyneet naiset ja lapset juoksivat palavista taloista tulelta säilyneitten talojen kellareihin, väristen pelosta kuka hyökkääjien, kuka puolustajien vuoksi.

Kaksi vihaa taisteli vastakkain, ne hävittivät toinen toistaan — ja kumpikin omaansa.

Mutta jossakin kaupungin kulmassa oli suuri valkoinen talo, jonka katolla liehui punainen risti. Se oli sairaala, joka ei ollut vielä ennen milloinkaan saanut sellaisia potilaita, kuin tänä onnettomuuden ja ison vihan yönä. Sinne oli ennen tuotu sisällisesti kituvia ihmisiä, tavallisessa työssä tapaturman uhriksi joutuneita tahi korkeintaan pienessä keskinäisessä tappelussa haavoittuneita, hetkellisen mieskohtaisen vihanpurkauksen murjomia. Mutta nyt sinne tuotiin kansalaisvihan kaatamia ja ruhjomia. Tämä rauhallinen sairashuone eli olemassaolonsa hirveintä yötä.

Se oli kuitenkin puolueeton alue, jolla huolehdittiin yhtäläisesti molempien vihojen raatelemista ihmisistä, sillä siellä ei enää oikeastaan olisi saanutkaan olla vihaa. Viha on terveen ihmisen tunne; sairaan ja kuoleman kanssa kamppailevan mielestä se tavallisesti sulaa. Suurilla sotatantereilla on monesti nähty äskeisten vihollisten kuolevan sylitysten.

Mutta veljessodassa on viha paljon julmempaa. Se ei aina sammu edes kuolemankaan edessä. Sinne sairaalaan tuotiin punaisen vihan puolelta mies, jolta luoti oli reväissyt leuan riekaleiksi ja vioittanut joitakin tärkeimpiä elimiä. Hän viittasi heikolla liikkeellä punanauhaisen sanitäärin luokseen ja sihisi jostakin veristen rentaleittensa seasta:

— Pääsevätkö ne p—leet lävitse?... ja siihen hän pian kuoli verta purskuvaan kiroukseensa.

Sinne kannettiin paareilla kohmettunut mies, joka miten kuten liekään maannut hengissä, ennen kuin sanitäärit pääsivät hänen luokseen. Hänellä oli haava päässä ja kivääri kädessä, sillä sitä ei oltu voitu luotituiskussa irroittaa kangistuneista hyppysistä. Kun se nyt nyhtäistiin pois, kahmaisi hän oman nyrkkinsä suuhunsa, ja kähisi.

— Puren kurkkusi poikki, isänmaan petturi! Hän raateli oman jäsenensä verille, heittelehti muutamia hetkiä kuumehoureissa ja hiutui olemattomuuteen.

Niin tuotiin edelleen sairaalaan silvottuja miehiä, kummankin vihan runtelemia. Useat heistä kuolivat kohta sen saman vihan vallassa, jota olivat viimeiset terveet hetkensä hehkuneet. Toiset jäivät sinne näkemään kuumeen ihmeellisiä kuvia, vannomaan ja sadattelemaan, vähin valittamaankin, kunnes tuoni korjasi heidät selkeää hetkeä suomatta, tahi he myöhemmin taistelun jo aikoja sitten siinä kaupungissa tauottua siirtyivät elävään elämään ehkä talttuneina, ehkä salaisesti kantaen rinnassaan yhä entistä vihaa.

* * * * *

Sitten kannettiin sisälle yht'aikaa kaksi nuorukaista, joilla oli eri leirien merkit. Kumpikin oli tuupertunut hankeen luoti rinnassaan. Olivatko ehkä saaneet toisiltaan nämä kansalaistaistelun antimet?

Vaikka he olivat molemmat kasvoiltaan valkeita kuin palttina, sykki elämä heidän suonissaan vielä niin rajusti, ettei rinnassa vihlova tuska ollut jaksanut heidän tajuaan sumentaa.

Hellät naiskädet antoivat nuorukaisille tilanteen vaatiman ensimmäisen hoidon, ja sitten heidät asetettiin rinnakkain lepäämään — ei kaiketi ollut tilaa muuten, eikä täällä juuri enää luokiteltu ihmisiä eri puolille.

Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan rintamalla käänsi hetken kuluttua kasvonsa varovasti toiseen päin ja kuiskasi hiljaa:

— Kuka sinä olet?

Toinen käänsi niinikään päätään vierustoveriaan kohti ja vastasi:

— Työmies tuolta tehtaasta...

— Minkä takia sinä taistelit?

— Vapauden puolesta...

Toisen hennoille, melkein lapsellisille piirteille värähti omituinen ilme. Hän oli hetken vaiti ja äännähti sitten kuin kummastuneena:

— Niin minäkin...

Tuokiot liukuivat iäisyyteen, ja jokainen niistä vei mennessään kahdesta nuoresta rinnasta pisaran elämänvoimaa. Ne rinnat oli äsken ammuttu rikki tuolla ulkona, kahden vihan välisessä taistelussa, mutta niissä paloi vielä elämisen tahto.

Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan puolella, tunsi joutuneensa jonkin selittämättömän eteen, johon ei kuitenkaan saanut pysähtyä, vaan josta oli päästävä pois. Hän tahtoi vielä selventää omaa ajatustaan toiselle:

— Minä kamppailin kansani vapauden puolesta.

Toinen vastasi välittömästi ja niin varmasti kuin yhä lisääntyvältä heikkoudeltaan jaksoi:

— Niin minäkin.

Molempien nuorukaisten palttinaposkille alkaa levitä väriä. Se tietää kuumeen kohoamista, jota väkeväkään elämäntahto ei voi ajanpitkään estää. Joku palveleva sisar kulkee ohitse, korjaa jotakin kummankin särkyneen rinnan päällä ja jatkaa sitten kulkuaan kehoitettuaan kumpaakin pysymään levollisena.

Mutta hän, joka oli ollut valkoisen vihan puolella, ei pääse siitä selvittämättömästä. Hänen sieluunsa nousee hätä, ja hän tuntee olevansa kuin tuomarin edessä. Hän kysyy vielä:

— Kumpiko meistä sitten oli oikeassa?

Toisenkin kasvoille on kehittynyt punaisia läikkiä. Nuori elämä käy epätoivoista kamppailua vihan luodin levittämää kuumeen myrkkyä vastaan. Hän vastaa kuitenkin vielä aivan selvästi:

— Kumpikin, sikäli kuin lienemme oman rehellisen käsityksemme mukaan taisteluun lähteneet.

Valkoisen vihan haavoittunut soturi tuntee hädän paisuvan sielussaan. Hänen täytyy edelleen kysyä:

— Eikö vapaus ole kaikille sama?

— Ei.

Sitten voittaa kuume elämäntahdon.

Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan riveissä, sanoo näkevänsä vapaan kansan, joka harrastaa tieteitä ja taiteita ja jonka keskuudessa kaikkinainen hengenelämä kukoistaa.

Toinen, punaisen vihan mies, rakentaa kuumeunissaan konetta, joka on vapauttava kaikki työn raskauttamat, nostava muiden koneiden ja isänmaan kamaran orjat elämäniloon ja ihmisyyden kunniaan.

Ulkona leimahtelee ikkunoihin punainen kajastus. Siellä yhteinen kansalaisviha polttaa kaupunkia.

Sisällä sairaalassa liitelee kaksi rehellistä sielua pois ajallisesta ruumiista.

LAKKAUTUSPALKALLA

Kyllä oli, kyllä oli eläjä sekin mies.

Katsoit häntä, ja mieleesi astui ajatus: Näkisipä Herra Jumala nyt tämän kuvansa, niin eiköhän häneltä heltymyksen kyynel herahtaisi silmäkulmaan?

Miehen vartalo oli hintelä ja kapea. Se muistutti vesikelkan jalasta tai ehkä myös luokin paininta, jota on pikkuisen toisesta päästä oikaistu, ja sitten siihen päähän pistetty tapin nenään huomattavan kulmikkaaksi vuoltu möhkäle — pistetty huolimattomasti ja tarkemmin sovittamatta, jotta kunhan hänessä on. Sellainen kapea ja väärä oli tämä jumalankuva. Muodoton ja surkastunut ruumis, ja jos sitä katseli alastomana, huomasi sydämen läpättävän ihan pinnassa, ja sen kuvainen kuulsi keltaisen ihon läpi kuin puristettu nyrkki. Se sydän ikään kuin halusi pompahtaa pois vaivaisesta rinnasta väljempään oloon, mutta ei jaksanut ja tyytyi ahdistavaan vankilaansa. Kulmikkaat kasvot olivat vanhan miehen, mutta niillä asui alituinen lapsen ilme.

Lapsihan hän olikin, täydellinen lapsi — sekä kooltaan että mieleltään, vaikka hänellä lienee ollut ikää jo hyvän matkaa neljättäkymmentä. Vielä lapsekkaammaksi hänet oikeastaan teki se ehdoton miehekkyys, jota hän yritteli osoittaa. Tietysti jossakin hänen sielunsa syvyydessä piili vaistomainen tunne siitä, että hän on alempana toisia, terveitä ja rotevia miehiä, joiden tasalle hän ei millään keinolla voi päästä. Olisiko samasta tunnosta johtunut, että hän usein kotonaan äyski vanhalle ja sairaalle äidilleen? Tälle uskalsi, tälle iän painamalle äidille näyttää miehuuttaan, eikähän hän, poloinen, muualla uskaltanut. Kotioloissa ilmaistuun huonotuulisuuteen saattoi myös sisältyä hiukan katkeruutta äitiä kohtaan, jotta miksis minut synnytit tällaiseksi luokin painimeksi. Niin, kukapa sen tarkoin tietää; vaivaisten hermojen elämä on erilaista kuin muiden, terveiden. Heidän sielunsa on kuin kirja, johon painaessa on jäänyt vaikeasti luettavia kohtia.

Sellainen kirja hän oli ja hänen nimensä taisi olla Matti. Tietysti hänellä oli sukunimikin, mutta sitä ei juuri kuultu. Sellainen on näet terveen ihmisen komeutta; raajarikkoa ja raihnaista kutsutaan ristimänimellä kuten lasta.

Tosiaankin: kaikki puhuivat hänestä säälien, ja kaikki koettivat aina jollakin tavoin auttaa häntä. Ei niin kuin autetaan täysikasvuista, satunnaiseen pulaan joutunutta miestä, vaan pikemminkin kuin kerjäävää lasta, jolle annetaan tavallinen kerjurille suotu apu: leivän kannikka käteen ja pari-kolme totunnaisesti hyvää sanaa.

Hänelle, Matille, ei tosin ojennettu leivän palasta aivan sanan mukaisesti, vaan tavallaan vertauskuvallisesti: hänet otettiin työhön — ei niin paljon työn kuin auttamisen vuoksi. Matti paran töitä, pieniä näperryksiä, kirjoituspuuhia, ei kukaan pitänyt oikein minään.

Luultavasti Matti vaistosi senkin, että nämä työt olivat tarkoitetut armopaloiksi, koskapa hän ei milloinkaan tuntenut erikoisempaa kiitollisuutta työnantajiaan kohtaan, minkä vuoksi monet herkät ihmiset, jotka vaativat nöyryyttä jokaisesta lantista, jonka usein yltäkylläisyydestään tarvitsevalle antavat, sanoivatkin, että auttaisihan sitä, mutta kun se on ynseä eikä osaa edes kiittää hyväntekijäänsä.

Tällä tavoin onneton rampa osittain menetti niiden hyvien ja laupiaiden ihmisten suosion, jotka eivät juuri koskaan aja pyytävää oveltaan ilman almua. Hänen ystävikseen jäivät pääasiassa vain yhteiskunnan yksinkertaiset ja vähäväkiset, jotka eivät osanneet olla kylliksi hienotunteisia, vaatiakseen syvää kumarrusta siitä, että olivat lohkaisseet palasen muutenkin pienestä leivästään.

* * * * *

Sitten tuli paha aika koko maahan ja siihen kaupunkiin, jossa tämä Matti vietti elonpäiviään. Se tuli kuin äkillinen vihuri, myrskytuuli, jonka alta ei ehdi pois. Eikä Mattikaan ehtinyt, tahi — kuka tietää — ehkä hän ei halunnutkaan.

Se myrsky on vielä niin lähellä, ettei kynämies oikein tahdo osata sitä kosketella, mutta onneksi se on hyvällä puolella, koskapahan on kestetty. Tässä nyt ei yritetäkään kuvata itseään sitä myrskyä, vaan katsellaan lyhimmittäin, miten sen humussa kävi tälle Matille, joka oli, kuten tunnettua, vaivainen ja rujo, ei pystynyt mihinkään kovempaan työhön, eleli tavallaan antipaloista, eikä osannut olla kiitollinen hyväntekijöilleen.

Mattihan oli kirjoitusmies; ei ensiluokkainen, vaan kuitenkin hyvin kykeni täyttämään valmiin lomakkeen, josta enemmän kuin toinen puoli on valmiiksi painettua. Ja lomakkeenkin täyttäjää tarvitaan sekä järjestetyssä yhteiskunnassa että sekasortoisessa; sitä paitsi Matti oli joutessaan, työttöminä päivinään — aivan kuin jonkin suuremman tehtävän varalta — harjoittanut itselleen koukeroisen nimikirjoituksen, joka paperin alla aina teki määrätyn vaikutuksen. Näiden mainittavien ominaisuuksiensa vuoksi hän pääsi kirjuriksi erääseen kansliaan, jonka tehtävänä oli antaa matkalupia epävarmana aikana pienestä kaupungista asioilleen lähteville n.s. porvareille.

Matti oli tässä kirjamiehen toimessaan erittäin visu, jopa jossakin määrin tiukkakin. Lupalappu ei häneltä lähtenyt noin vain hyvällä katseella, vaan piti hänelle antaa tarkat tiedot matkan tarkoituksesta ja vaikuttimista, kuten hyvä tapa sellaisina poikkeuksellisina ja levottomina aikoina vaati. Matkatodistuksen tarvitsijat olivat sitä samaa väkeä, jolle Matti ei ollut osannut olla kiitollinen silloin, kun hän tuonnoisina aikoina oli saanut siltä pientä ansiota. Olisikohan hän nyt ollut vähän olevinaan, kun hänelle oli suotu oikea virka, joka aina nostaa miehen luontoa? Olisikohan hän tahtonut näyttää, että tällainen minä olen ja tällaiseen pystyn, kun vain pystymään pannaan, enkä minä nyt enää ole teidän armoillanne? Olisikohan — sitä nyt ei osaa tarkalleen sanoa. Ehkä tämä oli vain asianmukaista tarkkuutta, tämä Matin hiukan vaativa käytös. Kuitenkaan ei ole voitu todeta, että Matti olisi joltakin matkaluvan evännyt.

Se nyt oli se Matin toimi tai virka, oikeastaan ainoa pätevämpi hänen elämässään, ja sekin loppui verraten lyhyeen.

Tuuliaispää meni ohitse ja nieli pyörteisiinsä Matin, kuten niin monta tuhatta muutakin paljon väkevämpää ja elämäntahtoisempaa miestä. Se tuhosi toisia siihen paikkaan ja toisia taas siirteli sivumpaan tavallisesta vapaasta elämästä.

Matkalupiakin ruvettiin järjestelemään muuta tietä ja muiden miesten toimesta, joten Mattia ei enää tarvittu. Hän oli hoitanut tointaan melkein leipäpalkoilla, eikä näitä hänen luontaisetujaan nytkään riistetty, vaan pantiin hänet nauttimaan niitä yksilöllistä vapautta huomattavasti rajoittavaan paikkaan, minkä lisäksi olkoon mainittu, että siinä paikassa ei asukkaita erityisesti hemmoteltu.

Niin, se Matin virka oli uusien määrääjien tahdosta arvioitu siksi korkeaksi, että sen hoitajalle katsottiin tarpeelliseksi säätää elinkautinen eläke, joka tosin myöhemmin muutettiin kahdeksan vuoden lakkautuspalkaksi.

Matti oli ennen suurta myrskyä ollut vain pienen yhteiskunnan erikoisuus, joita niissä aina on ja jotka vain erittäin suppeitten olojen vuoksi huomataan. Sen jälkeen hänestä oli poikkeuksellisen ajan takia tullut melkein kuin johtava henkilö, mutta sekin asema oli pian muuttunut.

Sitten tämä tarina alkaa loppuakin.

Tämä luokin painimen muotoinen mies ei rasittanut nuorta, vasta vapaussotansa käynyttä tasavaltaa edes täyttä lakkautuspalkan määräaikaa, eikä hän silloinkaan tahtonut olla jouten, vaan haki ja pääsi kirjuriksi asuintalonsa kansliaan.

Täällä hän oikeastaan sai hoitaa vanhaa virkaansa, sitä ainutta, joka oli ollut Matin muita toimia pätevämpi: hän kirjoitteli matkatodistuksia edelleenkin, vieläpä hyvin lukuisasti, mutta tällä kertaa vain sellaisille, jotka eivät tarvinneet edestakaista lupaa, koska heidät siirrettiin suuriin yhteishautoihin.

Vajaan kahden vuoden kuluttua Matti itsekin lähti samalle matkalle. Kuka lienee hänelle kirjoittanut matkatodistuksen?

HULLU NAINEN

Vaivaistalosta on karannut hullu nainen.

Häntä oli pidetty yksinäisessä kopissa, mutta kun maaseudun ihanteellisissa oloissa, joita muutamat kaupunkilaiskirjailijat ovat niin kauniisti kuvailleet, on paljon mielipuolia, ja hoitolan hurjien osasto oli äärimmilleen täyttynyt, oli hänet pitänyt päästää yhteiseen huoneeseen, ja siitä hän oli eräänä aamuna poistunut.

Hullujen hoitajatar oli ollut edellisenä iltana jossakin iltamassa ja sieltä palattuaan nukkunut kauan, ja sinä aikana se hullu nainen oli lähtenyt lipettiin.

— Voi, voi sentään, on niittenkin kanssa tekemistä, päivitteli johtajatar, — mistä heitä tänne tuppautuneeksi.

— Sanokaas muuta, lisäsi osaston hoitajatar, — ja maaseudun kansalla kun ei pitäisi olla mitään päätä kääntäviä murheita.

Sitten haettiin vaivaistalon renki, selitettiin hänelle asia ja sanottiin, että olisihan tässä muutakin tekemistä, ja eihän tuosta siitäkään naisesta olisi kenellekään vahinkoa, vaikka sille tielleen jäisi, vaan kai sitä on lähdettävä etsimään, ettei köyhäinhoidon esimies pääse rähisemään.

* * * * *

Illan hämärtyessä nähdään erään kylän laidassa paljaspäinen nainen, joka ihmisiä, havaittuaan äkkiä painuu metsään. Se nähdään useammasta talosta, ja jokaisessa outo tapaus synnyttää mielipiteiden vaihtoa.

— Tuo ei ole oikeilla jäljillä, eikä meilläkään taida olla edes säppiä porstuan ovessa. Kyllä pitää sulkea täksi yöksi ovet...

— Lieköhän tuo akka vaivaistalon hurjia... jos se vielä tulee ja tappaa... onkohan meillä edes pyssyn panoksia kotona?...

— Kyllä käy tämä aika levottomaksi... Ei nyt enää uskalla pitää oviaan auki yön seutuna.

Näin jutellaan taloissa, jotka vielä täällä syrjäkylällä ovat säilyttäneet aihetta ulkomaalaisten kertomuksiin, että Suomessa ei milloinkaan suljeta ovia yöksi. Nyt niiden vakaisen rauhan on häirinnyt vaivaistalosta karannut hullu nainen.

Mutta kylä peltojen aidan takana hoitolan siniseen mekkoon puettu paljaspäinen nainen juoksee kuin henkensä edestä. Kiukkuiset itikat polttavat hänen sääriään kuin viholaiset, oksat raapivat kasvoja niin, että kipu on vähällä puristaa huudon hänen suustaan, mutta hän kiristää pääsemäisillään olevan äänen hampaittensa taakse ja juoksee. Puolihämärässä metsässä jalka tarttuu milloin mihinkin, kaatuneeseen puuhun tai mättääseen; nainen tuupertuu maahan, mutta nousee jälleen ylös ja juoksee...

Vihdoin hän kyyristyy mäen laiteelle katajapensaan juureen. Piikit pistelevät hänen hipiäänsä, veri pirahtelee kaulasta ja kasvoista, ja voihkaisu on aivan lähellä, mutta hän ei uskalla päästää sitä irti, sillä hän pelkää ihmisiä.

Hänen aivoissaan on hulluuden kaaos, mutta mielipuolillakin on omat ajatuksensa, vaikka ne ovat toisenlaisia kuin niin sanottujen viisaitten. Niitä on myöskin vähemmän, mutta ne ovat paljon totisempia.

Tämän hullun naisen silmissä välähtelee kauhu, ihmiskauhu.

Kylien laitoja kiertäessään hän tunsi sydämensä kiertyvän pelosta kokoon, ja vielä äsken tänne metsään juostessaan hän vaistosi olevansa kuin takaa-ajettu, vaikka kukaan ei lähtenyt hänen jälkeensä, vaan kukin alkoi ajatella omaa turvallisuuttaan. Ihmiset siis pelkäsivät häntä, samoin kuin hänkin ihmisiä.

Ja tuskin vielä nytkään, täällä metsän kaukaisessa suojassa, hän osaa tyyntyä, sillä hän on tottunut siihen, että ihmiset hakevat hänet kaikkialta, ja kuljettavat hänet johonkin toisten ihmisten luo, joita hän kammoaa.

Sitten tihenee hämärä, ja sadat metsän äänet, joihin ei sekoitu yhtään ihmisen äännähdystä, hiljenevät, kunnes lopulta läpi mustan metsän kuuluu vain tuulen tasainen hengitys.

Silloin vasta astuu hullun naisen sieluun rauha, koska hän tietää, että niin sanottu viisas ihminen pelkää pimeyttä, joka oikeastaan täällä metsän povessa on luotettavin turva. Ja tämä ihmispelko hullu on varmasti onnellinen...

* * * * *

Mutta kylässä valvovat ihmiset, viisaat ihmiset, unetta vuoteillaan. He pelkäävät vaivaistalolta karannutta hullua naista. Vaimot kyyristyvät miestensä kainaloon, ja miehet uskottelevat olevansa rohkeita, vaikka heidän mielissään kiertää ajatus: paninkohan minä sentään porstuan oven tarpeeksi lujasti kiinni? Ja ullakon sängyssä kieriskelee muutaman talon uljas, vasta sotapalveluksesta palannut poika panostettu pyssy vierellään. Hänelle on kokonainen vuosi opetettu urhoollisuutta, ja hän toteuttaa sitä nyt käytännössä, sillä metsään on juossut vaivaistalolta karannut hullu nainen.

Se hullu nainen nukkuu nyt niin rauhallisesti kuin viattomuus. Hän ei enää pimeässä pelkää lainkaan ihmisiä.

Mutta ihmiset pelkäävät häntä, ja pelkäävät pimeääkin. Lienevätkö hekään oikein viisaita?

MAAILMAN TOINEN PUOLI

Hänen nimensä oli Ieri.

Oikeastaan se oli Eerikki, mutta kansa harvoin jättää nimet aivan kohdalleen, joten tästä nuoresta miehestä tuli ennen pitkää Ieri.

Nimi oli hänen äitinsä antama. Virallisesti hänellä oli ollutkin vain äiti, sillä isä oli solunut tukkilautan mukana jonnekin eteläisempiin seutuihin.

Äiti, nuori palvelijatar, oli monet vuodet säilyttänyt arkussaan pientä painokuvaa, joka esitti Eerikki kuningasta ja Kaarina Maununtytärtä. Se kuva oli ollut hänen aarteensa, jota hän huolellisesti hoiti ja johonka hän melkein jokaisen myöhäisen työpäivän päätyttyä kurkisti. Hän ei koskaan ollut saanut tarkemmin tietää, ketä nuo henkilöt olivat, mutta ne olivat hänen mielestään niin kauniita, ja siksi siitä kuvasta oli tullut myöskin hänen ainoa unelmansa. Piikatytöllä ei voi monta unelmaa ollakaan, ne kun tavallisesti tulevat niin kalliiksi. Ja oikeastaan tämä yksikin unelma oli maalaispalvelijattarelle tullut maksamaan kokonaisen elämän, sillä hän oli yhden uittovälin tärkeästi ja täydellisesti elettyään, kannettuaan sitten äitiyttä luonnon määräämän ajan ja poikalapsen synnytettyään, juossut jokeen.

Hän oli tuskin ehtinyt määrätä nimen pojalleen, kun lähtö oli tullut. Kukaan ei oikein voinut ymmärtää, mikä piian mielen niin oli myrryttänyt. Eihän tämä nyt ensi kertaa tapahtunut, että yksinäinen nainen lapsen sai. Vai olisiko nuori äiti huomannut, että Eerikin ja Kaarina Maununtyttären tarina oli lopullisesti pilalla, kun poika ei ollut terve?

Niin nyt kuitenkin tämä hiljaisesti ja vaivaisesti potkiva Eerikki jäi yksin maailmaan, ja muutaman vuoden perästä hänestä tuli Ieri, jolla nimellä hänet sitten tunnettiin halki verraten lyhyen elämänsä.

Poika joutui jo pienestä pitäen huudolle, viereksi renkien kanssa milloin minkin tuvan nurkissa, sai välistä luudan varvusta iän ja pituuden mukana tasaisesti kehittyvän kyttyrän alle, mutta ei sittenkään oppinut kunnolliselle työlle. Ieristä oli tullut niitä ihmisiä, joiden järki ja ruumis ovat yhtä heikkoja. Ei hänessä tosin pitänyt olla mitään perintävikaa, sillä äiti oli ollut nuori ja terve, ja voimiltaan vauraaltahan tuo sekin tukkilainen oli näyttänyt, vaikka mikäpä ne liikkuvat souvarit toisekseen tietää, jos mitä salaisia vikoja ruumiissaan ja veressään kuljettanevat. Ja lie äitikin kukaties sisällään suurtakin surua kantanut, kun oli näin käynyt nuorella iällä.

Mistäpä sen nyt selvän otti, mutta kovin Ieri oli kaitaluinen, ja kyttyrä kasvoi kuin pyramiidin pienoiskuva selkään, ja rinnan puolelle muodostui niinikään sellainen pyöreä koroitus. Hänen kasvonsa rakentuivat vähän kaasunaamaria muistuttaviksi, kummallisesti huipentuviksi, joista suu aukeni suurena ja ammottavana kuin vanhan epäjumalan kita. Kooltaankin hän jäi säännöllisesti kasvavaa poikaa matalammaksi, joten tuntui jokseenkin todellisuuteen perustuvalta hänen viimeisen huutoisäntänsä sana: »Mitä tuommoisellakaan maailmassa tekee; parasta olisi pistää se rukkaseen ja heittää veden valtakuntaan äitinsä perään.»

Mutta sitten Ieri, joka jo kävi toisen kymmenensä loppupuolikasta, joutui pitäjän vasta perustettuun hoitolaan. Siellä hänet sijoitettiin hourujen puolelle, vaikka hän ei ollut mikään hullu, vaan ainoastaan sellainen väppelö, joka ei olemisellaan häirinnyt ketään. Hän ei haastellut järjettömiä, joshan ei oikeata järkeäkään. Hän vastaili niukasti hoitajattaren harvoihin kysymyksiin ja istui enimmäkseen ikkunan vieressä katsellen johonkin olemattomaan, sillä hourulan ikkunasta oli näköalaa vain läheisen tallin seinään. Ehkä hänelläkin oli unelmansa, jonka hän näki siinäkin, missä toinen, järjeltään terveempi, ei erottanut muuta kuin punamullalla vedeltyjä, hiukan halkeilleita hirsiä. Näkeehän sen toki unelman pimeässäkin, eikä hänen äidilläänkään aina ollut valoa, kun hän katseli Eerikkiänsä ja Kaarina Maununtytärtänsä.

Pyhäaamuisin Ieri lähti kylälle ja sanoi hoitajattarelle:

— Nyt minä taas menen maailman toiselle puolelle.

Kylällä hän sai mielinmäärin noudattaa suurta intohimoaan, piipun perskojen imeskelemistä. Liekö hän sen tavan oppinut renkien kanssa tuvan nurkissa viereksiessään, niissä rengeissäkin kun oli monenlaista eläjää, vai olisiko hän sen saanut viimeisen edellisen huutopaikkansa eläkevaarilta, joka ei enää kyennyt juuri muuta tekemäänkään kuin perskoja imemään ja jonka kanssa hän makasi kaksi vuotta samassa vuoteessa? Sivulliset sanoivat heistä silloin, että nuo ukot taitavat olla samanikäisiä ja niillä näkyy olevan samat tavatkin.

Kirkonkylä, Ierin maailman toinen puoli, hallitsi punaiseksi, vihreäksi ja keltaiseksi maalattuna soukan lahdensuikelon perukkaa. Se oli nuori ja kaino, sekaisesti rakennettu, eikä sillä ollut vielä edes taajaväkiseksi yhteiskunnaksi paisumisen unelmia. Mutta Ierille, joka oli syntynyt syrjäisen virran rantatalossa ja sitten kulkenut koko pienen ikänsä huutolaisena saloseudun harmaahirsisissä, ikävissä rakennuksissa, tämä kirkonkylä oli alituisten toivojen ja halujen määränpää. Sitä paitsi vallesmanni ja lääkäri, jälkimmäinen tosin joistakin Ierille käsittämättömistä terveydellisistä vaaroista varoitellen, antoivat puolen peukalon mittaisia sikarin pätkiä, jotka Ieri korjasi ja vei ystävälleen ja suosijalleen Raatikkalan vanhalle eläkevaarille ensin piipulla poltettaviksi. Sen jälkeen niistä vasta tuli sopiva tyydyke hänen elämänsä ainoalle intohimolle.

* * * * *

Siinä nyt talsii hiljan sataneen nuoskalumen peitossa olevaa maantietä pitkin pikkuinen kyttyrä mies, jolla näyttää olevan kaasunaamari päässä. Varsinkin kauempaa katsojasta siltä näyttää, mutta lähemmäksi tultua havaitsee kyllä, että on sillä oikeat silmät, vaikka ne ovat niin suuret ja pyöreät, kosteana loistona palavat. Kauempaa katsoen tämä mies myöskin muistuttaa aseman kantajaa, joka hilaa kahta matkalaukkua, toista selkänsä ja toista rintansa päällä. Ja oikeastaanhan ne ovatkin matkalaukkuja, ja tämä mies, Ieri, on riiputtanut niitä koko ikänsä. Ne olivat aluksi pieniä ja keveämpiä kantaa, mutta iän mukana niihin on kertynyt tavaraa niin paljon, että ne ovat paisuneet ja pullistuneet, joten nuorella miehellä nyt on täysi työ niitä hilatessa. Jalka lipeää nuoskasta jokaisella askelella, ja kulku edistyy hitaasti.

Mutta Ierillä on aikaa. Hän on nyt kunnan hoidokki, ja sellaisella virkamiehellä ei ole mihinkään kiirettä. Hän sopottaa itsekseen:

— Kohta minä olen maailman toisella puolella. Ensin minä menen vallesmannille, sitten tohtorille ja sitten minä vien ne sikarin päät Raatikkalan vaarille; se ne polttaa ja minä saan piipun kahvit...

Näin häntä pakottaa elämänsä ainoa suuri intohimo, joka arkina elää vain haluna ja toivomuksena, mutta pyhäisin purskahtaa tyydytystä vaativaksi voimaksi.

Ja Ieri nähtävästi vain ajattelee tätä tyydytystään, koska ei huomaa mitään ympärillään tapahtuvaa. Hän on nämä pari hoitolavuottansa kulkenut joka pyhäaamu tätä samaa tietä, satoi tai paistoi, pyrysi tai pakasti. Hänellä on aina sama sarkanuttu päällään ja karvareuhkana päässään, olipa vuodenaikakin mikä hyvänsä. Talvipakkasella hän hytisee vilusta ja kesällä vuotaa hikeä, mutta se on hänestä samantekevää, ruumiillista, kahden matkalaukun kantamista. Sielulla on hätä piipun kahvin perään.

Tiellä sattuu tulemaan vastaan ilomielisiä kylän poikia, jotka huutelevat:

— Kah, Ieri, hepäs tuosta natsa ja karista huuleesi; kyllä se piipun kahvista käy...

Mutta Ieri ei näe heitä, yhtä vähän kuin hän näkee talvella lumen painon raskauttamia honkia, keväällä hänen askelensa vieressä solisevaa puroa, kesällä vihreyttään värisevää lehteä ja syksyllä menneitä muistojaan levottomasti lepattavaa haapaa. Hän ei näe eikä kuule, vaan rientää eteenpäin kuin kohtaloaan tavoittaakseen.

Siinä olisi yksinäisellä, enimmäkseen vastaantulijattomalla tiellä aikaa vatvoa muistojaan ja kerrata elämänsä tapahtumia, jos olisi mitä vatvoa ja kerrata. Mutta mistäpä sitä Ierillä, jonka elämässä ei ole tapahtunut muuta kuin vaivainen syntyminen, yhtä vaivainen vaellus huutolaisena vieraiden, milloin tylympien, milloin leppoisempien ihmisten nurkissa, ja sitten hoitola, hourujen puoli, yhteinen huone, jossa saavat kuljeskella hiljaiset hullut ja lyhytjärkiset.

Sen lisäksi hänellä on tämä maailman toinen puoli, joka alkaa kirkonkylän punaiseksi maalatulta veräjältä — ainoa, minkä Ieri vaelluksellaan huomaa ja tajuaa eräänlaisena rajapyykkinä — ja päättyy Raatikkalaan, reunataloon, jossa on mukavaa, Ierille hyvätuulisesti hymyilevää väkeä ja se vanha tuttu, piippua ahnaasti polttava ja vaivaiselle pojalle auliisti perskoja tarjoava eläkevaari.

Tässäpä nyt punainen veräjä onkin. Se on näin talvella selkosen selällään, ja sen kesällä omituisesti kiljaiseva portti on nostettu aitoviereen. Siitä on nyt helppo käydä sisälle vähävoimaisen nuoren miehen.

Ja tuossa on vallesmanniin; siihen Ieri poikkeaa.

Piika häärää keittiössä. Hän tietää Ierin asian jo entuudestaan, pistää hänen käteensä kourallisen sikarin pätkiä, joita on vallesmannin kehoituksesta ja osaksi omasta armeliaisuudestaankin koonnut, Ieri tunkee ne taskuunsa melkein kuin hädissään ja hengästyneenä. Hänellä on kiire jatkamaan matkaansa.

— No, minnekä sillä Ierillä semmoinen hätä, istuisit tuossa ja juttelisit! sanoo piika.

Ierin kaasunaamari vetäytyy vähän kurttuun. Se ehkä tarkoittaa olla hymyä — tahi kuka hänen tietää. Hän menee kuitenkin, menee kuin kohtaloansa hakemaan.

Seuraavansa pysähdyspaikassaan hän tapaa tohtorin itsensä.

— Joko se Ieri taas...? sanoo tämä. — Minnekäs nyt on matka?

Tälle tohtorille hän puhuu, on aina puhunut mieluummin kuin monille muille. Kaasunaamari aukenee ja sen sisältä ynähtää hieman kitisevä ääni:

— Mihinkäpä minä... haen vain sitä samaa.

Hän saa sen saman, minkä ennenkin, ja tekee lähtöä. Tohtori haluaa vielä jutella.

— Ierin pitäisi olla varovainen. Kuuntele nyt Ieri, kun minä sanon...

Kaasunaamarin sisältä ynisee:

En minä nyt kerkiä, minä menen tämän maailman toisen puolen ihan laitaan...

Ja hän menee, hirmuisella kiireellä; himoko vain niin polttanee hänen sielussaan? Sehän se tavallisesti ihmistä ajaa, viisaampaakin kuin tämä Ieri.

Kirkonkylällä kihisee väkeä näin sunnuntaiaamuna. Se kyllä tuntee ja tietää tämän kulkijan ja ihmettelee, mitenkä vain tuossakin henki pysynee, kun se on niin muodoton ja ihan heikkouttaan tutajaa. Nuori kansa ei luonnollisesti malta olla heittelemättä omia viisauksiaan menijän perään, mutta mitä tämä siitä... Kukaan ei oikein jaksa uskoa, että sillä on sellainen kytö mokomaan herkkuun, mutta eiväthän ihmiset tajuakaan toistensa himoja — eivätkä omiaankaan.

Raatikkalan tuvassa on Ieriin totuttu ja häntä katsellaan kuin henkilöä, jota jo on odotettu, ja pitkäksyen sanottu: Kah, kun se jo ei tule. Nyt hän tulee ja rientää kiireesti eläkevaarin nurkkaan ja ojentaa tälle sikarin pätkänsä. Vaarille Ieri aina puhuu, vilkkaammin ja selvemmin kuin muille. Hän sanoo: